SYYSLAULU
Mikä nyyhkytys, oi, noin pitkään soi? Syysviulut soittaa. Ah, ahdistus, ah, riutumus mun rintani voittaa.
Olen päässä nyt tien ja kelmeä lien suven mentyä uhkeen. Vain muistojen maa mulle kangastaa ja kyyneliin puhkeen.
Tyly tuulispää mua lennättää tuhat tepposta tehden. Ja matkani näin käy maahan päin kuin keltaisen lehden.
Sydän valkea, vapisevainen
Sydän valkea, vapisevainen,
sun surusi suur' oli nainen.
Pois hylkäsin haaveeni hullut:
sydän sairas ei terveeksi tullut.
Monet matkasin maat sekä meret:
ei viihtyneet vellovat veret.
Pois hylkäsin haaveeni hullut:
sydän sairas ei terveeksi tullut.
Sydän parkani riutuen huokaa:
"Tään maanpaon päättyä suokaa!
Jos käyt maan äärihin hamaan,
ei riitä se erottamaan…"
Jo sain minä kohtalon polon:
elinkautisen vankina olon.
Olen kytketty, ah, sydänjuurin
häneen, mi on murheeni suurin!
Käykäämme yhteen vaieten, anteeksiantain
Käykäämme yhteen vaieten, anteeksiantain ja muistaen menneisyydestä pelkkää hyvää; ja hetket mustat jos saapuvat syyttäin ja kantain, niin olkaamme kaksi kaunista kyyneltyvää,
kuin siskot armaat, leikkihin herääväiset, kuin kukkaset yrttitarhassa lempeän Herran, ei mies eikä nainen, vaan lapset seppelepäiset, unohtain kaikki, mi meidät vieroitti kerran…
Näin lapsina painumme jälleen tarujen lehtoon. Ei kuolevaisella onnea muuta, ma vannon, kuin hymytä silmästä silmään helmassa ehtoon ja vailla varjoa syyn tai anteeksiannon.
Uni suuri ylleni lankeaa
Uni suuri ylleni lankeaa, sen siimes silmäni peittää: nyt aika on tullut huoahtaa ja toiveet pettävät heittää.
Näkö mennyttä on, äly ollutta on,
ei aatosta huonoa, hyvää.
Voi, kurjuutta ihmiskohtalon,
voi, voimaani menehtyvää!
Mun henkeni kehto keinuva on,
käsi käyttäjän pimeään hukkuu.
Ma keinun portilla kalmiston.
Ah, hiljaa! lapsi jo nukkuu…