V
Istuin Desgenais'n kanssa kamiinin ääressä. Ikkuna oli auki. Oli yksi noita maaliskuun päiviä, jotka ovat kevään edeltäjiä. Oli juuri satanut ja lempeä tuoksu lehahti puutarhasta.
"Mitä nyt teemme, ystäväni?" sanoin Desgenais'lle. "Kevät on tullut.
Tunnempa halua matkustaa."
"Minä puolestani teen samaa kuin viime vuonnakin", vastasi Desgenais.
"Lähden maalle, kun aika on tullut lähteä."
"Mitä?" huudahdin minä. "Aiotko viettää vuoden toisensa jälkeen samalla tavalla? Aiotko uudistaa viimekesäisen ohjelmasi?"
"Mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä?"
"Ei mitään, sinä olet oikeassa", huudahdin nousten tuoliltani. "Mutta minä olen väsynyt, Desgenais, väsynyt kaikkeen. Etkö sinä siis koskaan kyllästy nykyiseen elämäntapaasi."
"En", vastasi hän.
Silmieni edessä oli kuvajäljennös, joka esitti katuvaa Magdaleenaa.
Vaistomaisesti ristin käteni.
"Mitä sinä siellä teet?" kysyi Desgenais.
"Jos olisin maalari ja minun pitäisi kuvata surumielisyyttä, niin en maalaisi nuorta uneksivaa tyttöä kirja kädessä."
"Mistä se nyt tulee mieleesi?" kysyi Desgenais nauraen.
"Totta tosiaan", jatkoin minä. "Tuo Magdaleena tuossa on kyyneleisistä silmistään huolimatta täynnä toivoa. Tuo sairaan kalpea käsi, johon hän nojaa päänsä, tuoksuu vielä niistä voiteista, joilla se on pessyt Kristuksen jalkoja. Ja hänen mielessään on kokonainen armeija ajatuksia ja rukouksia. Se ei ole surumieltä."
"Taulu kuvaa lukevaa naista", sanoi Desgenais kuivasti.
"Onnellista naista, joka lukee onnellista kirjaa", lisäsin minä.
Desgenais ymmärsi mitä tarkoitin. Hän näki että olin käynyt hyvin surulliseksi ja kysyi, mikä minua painoi. En vastannut mitään, mutta tunsin sydämeni olevan pakahtumaisillaan.
"Octave, ystäväni", sanoi Desgenais, "jos sinulla on joku huoli, niin älä epäile kertoa sitä minulle. Puhu avomielisesti, voit luottaa minuun."
"Tiedän sen", vastasin. "Sinä olet ystäväni, mutta surullani ei ole yhtään ystävää."
Desgenais pyytämällä pyysi minua puhumaan.
"Mutta", sanoin minä, "mitä se hyödyttäisi? Me emme kumpikaan voi asiaa auttaa. Vai tahdotko todella että paljastaisin sinulle sydämeni?"
"Puhu suoraan", sanoi Desgenais.
"Hyvä, Desgenais, sinä olet kerran tällä paikalla antanut minulle neuvojasi. Nyt pyydän sinua kuuntelemaan yhtä tarkkaan kuin minä tein silloin. Sinä olet pyytänyt minua kertomaan, mitä tunnen sisimmässäni — tahdon sen nyt tehdä. Sano ensimäiselle miehelle, jonka tapaat: Kas tuossa joukko nuoria miehiä, jotka kuluttavat aikaansa juoden, ratsastaen, pelaten, sanalla sanoen kaikissa mahdollisissa huvituksissa. Mikään ei heitä pidätä, he voivat saada kenen naisen he tahtovat; he ovat rikkaita. Huolista eivät he tiedä mitään, koko heidän elämänsä on yhtä ainoaa juhlaa! Mitä luulet miehen sinulle vastaavan? Ehkä hän kutsuu inhimilliseksi heikkoudeksi sellaista elämää, mutta luultavammin pitää hän sitä kaiken maallisen onnen huippuna.
"Vie sitten tämä mies keskelle tällaista elämää. Aseta hänet pöytään kauniin naisen viereen, pane malja hänen käteensä, täytä hänen taskunsa kullalla ja sano hänelle: Tällaiseksi on elämäsi muodostuva. Sillä aikaa kuin sinä nukut rakastajattaresi vieressä, tömistelevät hevosesi tallissa; sillä aikaa kun ratsastelet hiekoitetulla puistokäytävällä, kypsyy viini kellarissasi; sillä aikaa kuin vietät yösi juomingeissa, kartuttaa pankkiiri omaisuuttasi. Jokainen toivomuksesi täytetään. Sinä olet oleva onnellisin ihminen maailmassa. Mutta varo juomasta jonakin iltana liian paljon, jottet huomaisi ruumistasi kykenemättömäksi nauttimaan. Se olisi suuri onnettomuus, sillä sitä ei voi parantaa. Ja kun jonakin kauniina yönä ratsastelet metsässä iloisten toverien seurassa, voi sattua, että hevosesi kompastuu ja sinä putoat liejuiseen kuoppaan eivätkä juopuneet seuralaisesi iloisten huutojensa keskellä kuule sinun apua rukoilevaa ääntäsi, vaan saat yksin raajarikkona raahautua metsän läpi ja ystäviesi iloinen melu etenee etenemistään. Voit myöskin menettää pelissä, onni on vaihteleva. Kun tulet pitojen jälkeen kotiin ja istut tulen ääreen, niin varo, ettet lyö kädellä otsaasi ja katsele surusta väsynein silmin katkerasti ympärillesi ikäänkuin etsien ystävää. Ja varo ennen kaikkea ajattelemasta yksinäisyydessäsi kahta olentoa, jossakin, jonkun matalan katon alla, kahta olentoa, jotka rauhallisesti nukkuvat käsi kädessä, kun oman loistoisan vuoteesi ääressä, ainoana uskottunasi, istuu kalpea olento, joka rakastaa vain rahakukkaroasi. Sinä nojaudut hänen puoleensa, tahtoen keventää ahdistettua sydäntäsi ja hän päättelee mielessään, että sinä lienet menettänyt suuria summia, kun olet niin surullinen. Ja jos hän näkee kyyneleitä silmissäsi tulee hän hyvin murheelliseksi, sillä ne voivat merkitä, että hän saa ehkä kauankin käyttää sitä pukua, joka hänellä on yllään, ja että sormukset hänen sormistaan katoavat. Jos joku on voittanut sinulta paljon rahaa pelissä, niin varo mainitsemasta naiselle hänen nimeään, jottei hän seuraavana päivänä suloisesti hymyillen menisi sen luo, joka on ollut sinun turmiosi. Sellainen on inhimillinen heikkous — onko sinulla voimaa sitä kestää? Sinä voit kyllästyä kaikkeen ja kyllästys on pahempi kuin kuolema. Jos sinulla on sydän, niin varo rakkautta — se on maailmanmiehelle pahempi kuin onnettomuus, se tekee hänet naurettavaksi. Hän ostaa rakastajattarensa, ja naisella, joka myö itsensä, on oikeus halveksia vain yhtä miestä maailmassa: sitä joka häntä rakastaa. Jos sinulla on intohimoinen sydän, niin pidä vaari kasvoistasi: sotilaalle on häpeä luopua aseistaan ja maailmanmiehelle näyttää jostakin huvitetulta. Hänen kunniansa on tarttua kaikkeen öljytyin marmorikäsin, joiden pinnalta kaikki liukuu pois. Jos olet kuumaverinen, niin opi tappamaan, jos tahdot itse elää; viini saa usein aikaan riitaa. Jos sinulla on omatunto, niin varo öittesi unta. Maailmanmies, joka katuu, on kuin laiva, joka on saanut vuodon. Se ei voi palata maihin eikä jatkaa matkaansa; tuulet kuljettavat sen ulapalle, se täyttyy vedellä ja uppoaa. Jos sinulla on ruumis, niin varo kärsimystä, jos sinulla on sielu, niin varo epätoivoa, mutta ennen kaikkea, onneton, varo itseäsi ihmisiltä. Sinä olet näkevinäsi ympärilläsi tanssivia pareja, jotka pitävät toinen toisiaan kädestä, mutta te tanssittekin silkkinuoralla syvyyden yllä, joka on niellyt hiljaiseen syliinsä niin monta pudonnutta. Varo, ettei jalkasi luista! Itse luonto alkaa karttaa sinua. Puut ja pensaat eivät sinua enää tunne, sinä olet pettänyt luonto-äidin lait, ja itse taivaan linnut vaikenevat sinun lähestyessäsi. Sinä olet yksin! Pelkää Jumalaa! Sinä seisot yksin kasvoista kasvoihin hänen kanssaan, kuin jäykkä patsas tahtosi jalustalla. Sade ei sinua virvoita eikä ohikulkeva tuuli anna sinulle sitä elämän suudelmaa, jonka se antaa kaikelle mikä hengittää. Se puistaa sinua ja panee sinut horjumaan. Jokainen nainen, jota syleilet, vie sinulta kipinän elämänvoimaasi antamatta sinulle mitään omastaan. Sinä kulutat voimasi ajaen takaa tyhjiä harhakuvia. Missä hikipisarasi putoo maahan, nousee hautuumaan surullisia kukkia. Sinun täytyy kuolla! Sinä olet rakkauden vihollinen — palaa yksinäisyyteen äläkä odota vanhuutta. Älä jätä lasta jälkeesi, älä lisää pilaantunutta vertasi. Häviä kuin savu äläkä vie siemeneltä, joka maassa itää, yhtään auringonsädettä mukanasi."
Kun olin lopettanut putosin nojatuoliin ja kyynelvirta tulvasi silmiini.
"Ah, Desgenais", huudahdin nyyhkien, "sinä et puhunut sillä tavalla minulle. Etkö tuntenut silloin totuutta tai jos tunsit, miks'et sanonut sitä minulle?"
Mutta Desgenais istui kädet ristissä kalpeana kuin palttina ja suuri kyynel putosi hänen poskelleen.
Istuimme molemmat hetken ääneti. Seinäkello löi. Samassa tuli mieleeni, että oli kulunut täsmälleen, päivää ja tuntia myöten, vuosi siitä kuin sain tietää rakastettuni uskottomuudesta.
"Kuulitko kellon lyövän?" puhelin itsekseni. "En tiedä mitä se nyt tuo mukanaan, mutta tämä tunti on kohtalokas hetki elämässäni."
Puhuin näin tietämättä itse mitä tein. Mutta samassa hetkessä astui lakeija huoneeseen, tuli minua kohti, tarttui käteeni, vei minut syrjään ja kuiskasi korvaani: "Herra, tulen ilmoittamaan teille, että isänne on kuolemaisillaan. Hänellä on hiljan ollut halvauskohtaus ja lääkärit eivät anna mitään toivoa."