I.

Artoisin ja Flanderin välinen valtatie on pitkä ja alakuloinen. Se kohoaa suorana viivana ilman puita ja ojia aukealla tasankomaalla, jota alati peittää keltainen lieju. Maaliskuussa 1815 taivalsin tuota tietä ja kohtasin siellä sellaista, jota senjälkeen en ole unohtanut.

Olin yksin, ratsain, minulla oli muhkea sininen viitta, punainen takki, musta kypärä, pistooleja ja suuri sapeli; marssiessamme oli jo neljä päivää ja neljä yötä satanut taivaan täydeltä, ja mieleeni muistuu, kuinka minä sydämeni pohjasta lauloin Jocondea. Olin niin nuori! — Kuninkaan henkivartiasto oli v. 1814 täydennetty lapsilla ja vanhuksilla; keisarihallitus näytti hävittäneen ja surmanneen miehet.

Toverini olivat ehtineet edelleni samalla tiellä, he seurasivat kuningas Ludvig XVIII:ta, pohjoisella taivaanrannalla saatoin erottaa heidän siniset viittansa ja punaiset takkinsa; Bonaparten keihäsmiehet, jotka askel askeleelta vakoilivat ja seurasivat paluutamme, näyttäytyivät tuon tuostakin toisella taivaanrannalla kolmivärisine lippuineen. Hevoseni oli kadottanut kengän, ja senvuoksi olin jäänyt jälkeen: eläin oli nuori ja vahva ja minä hoputin sitä saavuttaakseni osastoni; se lähti nelistämään. Asetin käteni kullalla kirjaillulle miekankahvalle; kuulin sapelini rautaisen huotran lyövän satulanjalustimeen, tunsin itseni sangen uljaaksi ja täysin onnelliseksi.

Satoi lakkaamatta, ja minä lauloin lakkaamatta. Pian kuitenkin vaikenin kyllästyneenä omaan ääneeni enkä enää kuullut kuin sateen rapinan ja hevoseni kavioitten kapseen liejuisella tiellä. Tie ei ollut kivitettyä; se alkoi vajottaa, ja minun täytyi laskeutua kävelemään. Suuret saappaani olivat ulkoapäin paksun keltaisen liejukerroksen peitossa, ja sadevesi tunkeutui niitten sisään. Katselin ihkasen uusia kullattuja olkalappujani, jotka olivat olleet onneni ja ylpeyteni; sade oli ne turmellut; se suretti minua.

Hevoseni kulki allapäin, ja minä tein kuten sekin; vaivuin ajatuksiini, ja ensi kerran välähti mieleeni kysymys, minne oikeastaan matkasin. Siitä en ollut vähääkään selvillä, mutta se ei kauvaa minua vaivannut: Olin varma siitä, että missä väkeni oli, siellä oli minunkin velvollisuus olla. Sydämessäni vallitsi syvä, järkkymätön rauha, ja minä luin sen tuon ihmeellisen velvollisuudentunteen ansioksi, koettaen samalla selittää sitä itselleni. Nähdessäni, kuinka lukemattomat ihmiset ilolla ottivat kantaakseen ennen aavistamattomia vaivoja, kuinka moni onnellista elämää viettävä mies oli ylpeästi hyljännyt varman tulevaisuuden, ja tuntiessani itse kohdaltani tuota ihmeellistä tyydytystä, jonka ihmiselle antaa vakaumus kunnian vaatimusten tinkimättömyydestä, käsitin, että täydellinen itsensä unohtaminen oli helpompaa ja yleisempää kuin luullaankaan.

Aloin ajatella, eikö tuollainen itsensä unohtaminen perimmältään ollut myötäsyntyistä ihmisessä; mitä oikeastaan oli tuo tarve totella ja jättää tahtonsa kuin raskaan ja vaivaloisen taakan toisiin käsiin; mistä johtui sellainen onnen tunne, kun tuosta taakasta on vapautunut, ja miksi inhimillinen ylpeys ei milloinkaan noussut kapinaan. Näin kaikkialla tämän salaisen vaiston liittävän ihmisiä lujiksi yhdyskunniksi, mutta en missään nähnyt niin täydellistä ja kauheata toimialasta, tavoista, toiveista ja melkeinpä ajatuksistakin luopumista kuin armeijassa. Näin kaikkialla muualla vastustuksen mahdolliseksi, jopa yleiseksikin, sillä kansalaisen lainkuuliaisuus on aina kuitenkin selvänäköistä ja harkittua, ja sillä on rajansa. Yksinpä naisenkin lempeä alistuvaisuus nousee kapinaan, jos häntä tahdotaan pakottaa pahaan, ja laki suo hänelle turvaa; mutta sotilaan kuuliaisuus, samalla kertaa sekä aktiivinen että passiivinen, ottaa vastaan määräykset ja panee ne toimeen iskien sokeasti kuin antiikin kohtalo. Ajattelin tätä sotilaan peräymätöntä, ehdotonta kuuliaisuutta, joka joskus voi vaatia julmia tekoja, sen kaikkiin mahdollisiin seurauksiin saakka.

Näitä mietin astuessani yhtä jalkaa hevoseni kanssa ja nähdessäni tien yhä jatkuvan ilman puita ja taloja sekä leikkaavan tasankoa taivaanrantaan saakka kuin keltainen juova harmaalla kankaalla. Silloin tällöin tuo kostea juova sekaantui kosteaan maahan, ja kun päivä vähän selkeni, saaden surullisen seudun kirkastumaan, olin kuin kulkemassa keskellä liejumerta uiskentelevaa savijuovaa pitkin.

Silmäillessäni tarkkaavasti tien keltaista juovaa, huomasin siinä, noin neljännespenikulman päässä pienen mustan, liikkuvan pisteen. Se ilahutti minua, olihan siellä joku ihminen. En enää kääntänyt siitä silmiäni. Näin, että tuo musta piste kulki kuten minäkin Lilleä kohti ja että se liikkui epätasaisesti, josta saatoin päättää kulun vaivaloiseksi. Kiirehdin askeleitani saaden välimatkan lyhenemään itseni ja esineen välillä, joka piteni hieman ja kasvoi silmissäni. Aloin taas ajaa juosten, päästyäni kovemmalle maaperälle, ja vihdoin olin näkevinäni eräänkaltaiset pienet mustat vaunut. Koska minun oli nälkä, toivoin, että ne olisivat sotaravintoloitsijan vaunut, ja pitäen hevostani veneenä, koetin saada sen kaikki voimat liikkeelle saavuttaaksemme pian tuon onnensaaren tässä meressä, johon hevosparka usein vaipui vatsaa myöten.

Sadan askeleen päästä erotin selvästi pienet vaunut, joita peitti kolme vannetta ja musta vahakangas. Ne muistuttivat pientä, pyörille asetettua kehtoa. Pyörät tarttuivat akselia myöten liejuun; jalan kulkeva mies talutti vaivaloisesti ohjista pientä muulia, joka veti vaunuja. Lähestyin häntä ja katselin häntä tarkkaavaisesti.

Mies oli noin viisikymmenvuotias, valkeaviiksinen, suuri ja väkevä sekä kumaraharteinen kuten vanhat jalkaväenupseerit, jotka ovat kantaneet reppua selässään. Hänellä oli jalkaväenupseerin univormu, ja kuluneen, lyhyen, sinisen viitan alta vilahteli pataljoonapäällikön olkanauha. Hänen kasvonsa olivat karkeat, mutta hyvät, jommoisia usein näkee armeijassa. Hän katsoi minuun syrjästä suurten kulmakarvojensa alta, ja sieppasi nopeasti ajopelistään pyssyn, jonka latasi toisella puolen muuliaan, käyttäen sitä ikäänkuin linnoituksena. Huomattuani hänen valkean kokardinsa, näytin punaisen pukuni hihaa, ja hän pani pyssyn takaisin vaunuihin, sanoen: — Ah, sehän on eri asia, luulin teitä yhdeksi noista jäniksistä, joita juoksee kintereillämme. Tahdotteko ryypyn?

— Mielelläni, sanoin, käyden lähemmäksi, siitä on jo kokonainen vuorokausi, kun viimeksi join.

Hänellä oli povellaan pullon muotoiseksi veistetty kokospähkinä, jossa oli ahdas hopeakaula ja josta hän näytti olevan sangen ylpeä. Hän ojensi sen minulle; juotuani siitä suurella nautinnolla siemauksen huonoa viiniä, annoin astian ukolle takaisin.

— Kuninkaan terveydeksi! sanoi hän juodessaan; hän on tehnyt minusta kunnialegioonan upseerin, ja on oikeus ja kohtuus, että seuraan häntä rajalle saakka. Tuhat tulimmaista, koska minulla ei ole kuin olkalaput elääkseni, seuraan pataljoonaani, se on velvollisuuteni.

Puhuen tällä tavalla kuin itsekseen, hän taas hoputti pienen muulinsa kulkemaan, sanoen ettei meillä ollut aikaa hukattavana, ja koska olin samaa mieltä, jatkoin matkaani parin askeleen päässä hänestä. Katselin häntä yhä tekemättä kysymyksiä, sillä en ole koskaan pitänyt meidän kesken niin yleisestä turhasta lörpöttelemisestä. Kuljimme noin neljännespeninkulman virkkaamatta sanaakaan. Kun hän sitten pysähtyi antaakseen muulinsa levätä, pysähdyin minäkin, koettaen poistaa veden ratsusaappaistani, joissa jalkani olivat olleet kuin vesisäiliössä.

— Saappaanne alkavat painaa, sanoi hän.

— En ole neljään yöhön vetänyt niitä jaloistani, vastasin.

— Pyh, viikon päästä ette ajattelekaan niitä enää, sanoi hän käheällä äänellään. — Tiedättekö, mitä minulla on vaunuissa?

— En, vastasin.

— Siellä on muuan nainen.

Vastasin: Ah! — suurestikaan hämmästymättä ja aloin taas hiljalleen kulkea. Hän seurasi minua.

— Nuo viheliäiset rattaat eivät ole maksaneet minulle paljoa, jatkoi hän, eikä muulikaan; mutta siinä on kaikki, mitä tarvitsen, vaikkakin tämä tie on hieman liian pitkä.

Tarjosin hänelle ratsuani, kun hän väsyy, ja kun en puhunut kuin vakavasti ja arvonannolla hänen ajopeleistään, joitten naurettavuutta hän pelkäsi, hän yhtäkkiä näytti rauhottuvan ja lähestyen satulanjalustintani, taputti polveani sanoen: Tehän näytätte olevan hyvä poika, vaikka kuuluttekin punaiseen komppaniaan.

Ymmärsin hänen äänestään, hänen tuolla tavalla puhuessaan punaisesta komppaniasta, miten paljon katkeria ennakkoluuloja ylempien upseerien loistelias elämä ja arvo-asteet olivat armeijassa herättäneet.

— Kuitenkaan, lisäsi hän, en ota vastaan tarjoustanne, koska en osaa ratsastaa, ja koska se ei kuulu minun tehtäviini.

— Mutta, päällikkö, ylempien upseerienhan — kuten teidän, täytyy osata.

— Niin kerran vuodessa tarkastuksessa ja vuokrahevosella. Minä olen ollut merimies ja sitten jalkamies, minä en osaa ratsastaa.

Hän kulki parikymmentä askelta heittäen minuun silloin tällöin syrjäsilmäyksen kuin kysymystä odottaen, mutta kun ei sitä kuulunut, jatkoi hän:

— Kautta kunniani — te ette ole utelias; tuon, minkä sanoin, pitäisi kummastuttaa teitä.

— Kummastelen yleensä sangen vähän, vastasin.

— Oi, mutta jos kertoisin teille, minkävuoksi olen jättänyt meren, niin saisimme nähdä.

— No, vastasin, miksi ette ryhdy asiaan. Se lämmittäisi teitä ja saisi minun unohtamaan olevani läpimärkä sateesta.

Kunnon vanhus valmistautui juhlallisesti puhumaan, huvitettuna kuin lapsi. Hän pani vahakankaalla päällystetyn sotilaslakin päähänsä ja kohautti olkapäitään tavalla, jota ei omaa kuin jalkaväessä palvellut henkilö; tuollaisella liikkeellä kohottaa jalkamies reppuaan ylemmäksi ikäänkuin keventääkseen sen painoa ja se jää perinnäiseksi tavaksi upseerille. Tämän suonenvedontapaisen liikkeen jälkeen hän vielä joi kulauksen viiniä kokospähkinästään, potkaisi muuliaan rohkaisevasti vatsaan ja alotti: