III.
Ja hän pysäytti muuliparkansa, joka tästä tuntui olevan sangen tyytyväinen. Sitten hän kohotti vaunuja peittävää vahakangasta ikäänkuin järjestääkseen olkia, jotka melkein kokonaan täyttivät ajopelin ja minä näin surullisen näyn. Näin kalpeista, vaalean tukan ympäröimistä kasvoista katselevat suunnattoman suuret, kaunismuotoiset silmät; näin vain silmät, sillä kaikki muu oli tässä vaimoraukassa kuollutta. Hänen otsansa oli punainen; kuoppaisista valjuista kasvoista ulkonivat sinertävät poskipäät. Hän istui kyyryissään vaunujen olkikasalla, polvillaan dominopeli, jota hän yksinään pelasi. Hän katseli meitä väristen, hymyili minulle hieman ja alkoi jälleen pelata. Minusta tuntui kuin olisi hän koettanut saada meidät ymmärtämään, että vasen käsi taisteli pelissä oikeata vastaan.
— Katsokaahan, jo kuukauden ajan on hän pelannut tuota samaa peliä, sanoi minulle vanha kapteeni. Huomenna, kenties, alkaa toinen leikki, joka kestää kauvemmin. Eikö se ole kummallista?
Ja hän korjasi vaunujensa vahakangaskattoa jonka sade oli saattanut epäjärjestykseen.
— Laurette-parka, sanoin minä, sinä olet ainaiseksi mennyttä!
Lähestyin vaunuja ja ojensin hänelle käteni; hän antoi minulle koneellisesti omansa, hymyillen sanoin kuvaamattoman lempeästi. Minä huomasin ihmeekseni että hänen pitkissä sormissaan kimalteli kaksi timanttisormusta. Ajattelin heti, että ne olivat hänen äitinsä sormukset ja ihmettelin, kuinka ne olivat säästyneet köyhyyden ja puutteen vuoksi. En missään tapauksessa olisi kuitenkaan saattanut kysyä tästä vanhalta kapteenilta, mutta koska hän seurasi katsettani ja näki sen pysähtyvän Lauren sormiin, sanoi hän minulle ylpeästi:
— Sangen suuria timantteja, eikö totta? Niillä voisi olla hintansa tilaisuuden tullen, mutta en ole tahtonut riistää niitä lapsiparalta. Hän itkee, kun niitä kosketetaan, eikä hän jätä niitä milloinkaan. Muuten ei hän koskaan valita, ja silloin tällöin saattaa hän neuloakin. Olen pitänyt hänen nuorelle miesraukalleen antamani lupauksen, enkä sitä kadu. En ole koskaan jättänyt häntä ja ihmisille olen sanonut, että hän on mielisairas tyttäreni. Sellaista kunnioitetaan. Armeijassa käy kaikki paremmin päinsä kuin Pariisissa luullaankaan. Hän on ollut mukanani kaikissa Napoleonin sodissa, ja aina olemme kunnialla suoriutuneet. Olen aina pitänyt häntä lämpöisenä. Pienissä oljilla täytetyissä vaunuissa se ei koskaan ole mahdotonta. Hänen vaatevarastonsa oli hyvänpuoleinen, ja minulla oli kunnialegioonan eläke sekä kaksinkertainen kuukausraha; olin kokonaan omissa toimissani eikä hän häirinnyt minua. Päinvastoin hänen lapselliset toimensa usein huvittivat osastoni upseereita.
Hän lähestyi vaunuja taputtaen häntä olkapäälle aivankuin pikku muuliaan.
— Kas niin, tyttöseni, virkahan sananen luutnantille tuossa, kas niin, suo hänelle edes pienoinen päännyykähdys!
Sairas ryhtyi jälleen dominopeliinsä.
— Hän on tänään hieman arka, kun näin sataa. Hän ei muuten koskaan saa yskää. Mielenvikaiset eivät koskaan sairasta. Siltä kannalta on se kyllä käytännöllistä. Berecina-joen luona ja koko paluumatkan Moskovasta hän oli avopäin. — Kas niin, tyttöseni, jatka sinä vain peliäsi, äläkä välitä meistä; ole niinkuin itse tahdot, Laurette!
Laurette otti hänen kätensä, painaen sitä vasten olkapäätään, tuota suurta, mustaa, ryppyistä kättä. Sitten hän vei sen ujosti huulilleen ja suuteli sitä nöyrästi kuin orja. Tunsin tuon suudelman ahdistavan sydäntäni, ja suistin kiivaasti hevoseni pois.
— Emmekö jo jatka matkaamme, kapteeni, sanoin. On yö, ennenkuin olemme
Béthunessa.
Kapteeni raappi huolellisesti sapelinsa päällä keltaisen liejun saappaistaan; sitten hän nousi rattaittensa astuimelle ja korjasi Lauretten verkaviitan päähinettä. Hän otti mustan silkkisen kaulahuivinsa ja sitoi sen holhokkinsa kaulaan. Sitten hän antoi muulille potkun, teki tuon tavallisen liikkeen olkapäällään ja sanoi: Siis eteenpäin, raihnas joukko! — Ja me lähdimme.
Alakuloista sadetta kesti yhä; harmaa taivas ja harmaa maa ulottuivat silmänkantamattomiin ja kalpea päivä teki loppuansa. Kuljimme pitkältä ääneti.
Katselin vanhaa kapteenia. Hän käveli pitkin askelin väsymättömällä tarmolla, muulinsa alkaessa uupua, ja minunkin hevoseni riiputtaessa päätään. Aika ajoin tuo kunnon mies otti sotilaslakkinsa päästään, kuivatakseen milloin kaljua otsaansa tahi muutamia harmaita hiussuortuviaan, milloin kulmakarvojaan, milloin valkeita viiksiään, joista valui vettä. Hän oli aivan välinpitämätön sen vaikutuksen suhteen, jonka hänen kertomuksensa oli tehnyt minuun. Hän ei ollut tekeytynyt paremmaksi eikä huonommaksi kuin oli. Hän ei ollut tahtonut tehdä kuvaa itsestään. Hän ei ajatellut itseään, ja neljännestunnin kuluttua hänellä jo oli uusi, paljon pitempi juttu eräästä marsalkka Massénan johtamasta taistelusta, jossa hän oli muodostanut osastonsa neliöksi — en tiedä, minkä ratsujoukon hyökkäystä vastaan. En kuunnellut, vaikka hän innokkaasti koetti todistaa minulle jalkamiehen etevämmyyttä ratsumiehen rinnalla.
Yö tuli, ja me kuljimme hitaasti. Lieju paksuni ja syveni. Tiellä ei näkynyt mitään. Pysähdyimme kuivettuneen puun, tien ainoan puun juurelle. Kapteeni ruokki ensin muuliaan samoinkuin minä hevostani. Sitten hän katsahti vaunuihin niinkuin äiti lapsensa kehtoon. Kuulin hänen sanovan:
— Kas niin, tyttöseni, peitä tällä päällystakilla jalkasi ja koeta nukkua. — Sehän on hyvä, ei sadepisaraakaan ole päässyt hänen päälleen. — Voi, nyt se veitikka on särkenyt kelloni, jonka panin hänen kaulaansa. Voi, hopeakelloraukkaani! — No, vähätpä tuosta, koeta nukkua, lapseni. Kohta saamme kauniin ilman. — Kuinka ihmeellistä, hänellä on aina kuumetta! Se on tavallista mielisairailla. — Kas, tässä on sinulle suklaatinamusia, lapseni.
Hän asetti vaunut puunkylkeä vasten ja me koetimme parhaamme mukaan päästä suojaan sateelta. Sitten jaoimme keskenämme pienen leivän — se oli laiha illallinen!
— Olen pahoillani, kun ei meillä ole enemmän ruokaa, sanoi hän. Mutta tämä on sentään parempaa kuin tuhassa paistettu ja ruudilla suolattu hevosenliha, johon Venäjällä täytyi tottua. Pieni vaimoparka, hänen täytyy aina saada paras pala. Te näette, että minä aina koetan antaa hänen olla rauhassa; hän ei voi kärsiä miehen läheisyyttä tuon kirjejutun jälkeen. Minä olen vanha, ja hän näyttää luulevan minua isäkseen; siitä huolimatta hän kuristaisi minut, jos yrittäisin suudella häntä edes otsalle. Kasvatus jättää heihin aina jälkensä kuten näyttää, sillä en ole koskaan nähnyt hänen unohtavan naisellista kainouttaan. — Se on omituista, eikö totta?
Hänen näin puhuessaan kuulimme naisen vaikeroivan: Ottakaa pois lyijykuula! Ottakaa pois lyijykuula! Minä nousin, hän käski minun pysyä alallani.
— Rauhoittukaa, sanoi kapteeni. Ei se mitään merkitse, niin hän aina vaikeroi, sillä hän luulee, että hänen päässänsä on kuula. Se ei kuitenkaan estä häntä auliisti tekemästä kaikkea, mitä käsketään.
Jäin surullisena vaieten kuuntelemaan. Laskin että vuodesta 1797 siihen vuoteen, jossa nyt olimme, oli kulunut kahdeksantoista vuotta. Niin kauvan siis oli tuon miehen elämä ollut tällaista. — Istuin kauvan ääneti hänen vieressään ajatellen hänen luonnettaan ja kohtaloaan. Sitten ilman muuta puristin kiihkeän innostuksen valtaamana hänen kättään. Hän hämmästyi.
— Te olette kunnon mies, sanoin. Hän vastasi: — Kuinka niin! Tuon vaimoraukanko tähden?… Käsitättehän, lapseni, että se on velvollisuuteni. Jo aikoja sitten olen unohtanut itseni.
Ja hän alkoi jälleen puhua Masséna'sta.
Seuraavan päivän koittaessa saavuimme Béthuneen, joka on pieni linnoitettu kylärähjä. Voisi ajatella vallitusten ahtaan piirin tunkeneen talot melkein toinen toistensa päälle. Kaikki oli sikin sokin, oli juuri annettu lähtömerkki. Asukkaat alkoivat vetää pois valkeita lippuja ikkunoistaan ja neuloa kolmivärisiä. Rummut pärisivät, sotatorvet kutsuivat ratsaille de Berryn herttuan määräyksestä. Pitkät pikardialaiset vankkurit olivat täynnä sveitsiläisiä ja heidän tavaroitaan, valleilta kuljetettiin henkivartiaston kanuunoita, ruhtinasten vaunut ja punaisen komppanian eskadroonat täyttivät kaupungin. Kuninkaan santarmien ja muskettisoturien näkeminen saattoi minut unohtamaan vanhan matkatoverini. Yhdyin komppaniaani, ja pienet vaunut kurjine matkustajineen hukkuivat tungokseen. Suureksi surukseni häipyivät ne minulta ainaiseksi.
Ensi kerran eläissäni olin saanut katsahtaa sotilaan sydämen pohjaan. Tämä kohtaus näytti minulle eräänlaisen ihmisluonteen, jollaista en ennen ollut tuntenut ja joita isänmaa tuntee huonosti ja kohtelee huonosti. Kunnioitin sitä suuresti. Olen usein sittemmin etsinyt ympäristöstäni tuon miehen kaltaista ihmistä, joka niin täydellisesti kykenisi unohtamaan itsensä. Niitten neljäntoista vuoden aikana, jotka olen elänyt armeijassa, olen ainoastaan siellä ja etenkin köyhän ja halveksitun jalkaväestön keskuudessa tavannut tuollaisia antiikinaikaisia luonteita, jotka seuraavat velvollisuudentunnetta äärimmilleen saakka, joita ei tottelevaisuus vaivaa eikä köyhyys nöyryytä, jotka ovat yksinkertaisia tavoiltaan ja kieleltään, ylpeitä isänmaan kunniasta ja välinpitämättömiä omastaan, jotka mielellään jäävät unhoon ja jakavat onnettomille mustan, verellään ostamansa leivän.
En pitkään aikaan tietänyt mitään vanhan kapteeni-raukan kohtalosta, kun hän ei edes ollut sanonut minulle nimeään ja kun en ollut sitä kysynyt. Kerran kuitenkin eräässä kahvilassa, luullakseni vuonna 1825, muuan jalkaväen kapteeni, jolle olin kertonut hänestä odottaessamme paraatia, sanoi:
— Tuhat tulimmaista, ystäväni, olen tuntenut tuon vanhan raukan! Hän oli kunnon mies, pommi kaatoi hänet Waterloon luona. Hän jätti tosiaankin jälkeensä hullun naikkosen, jonka veimme Amiensin houruinhuoneeseen kulkiessamme Loiren armeijaan ja joka kuoli siellä raivohulluna kolmen päivän perästä.
— Se on hyvin ymmärrettävää, sanoin. Hänhän oli menettänyt kasvatus-isänsä.
— Joutavia! Isänsä — mitä sanottekaan! lisäsi hän äänellä, joka samalla kertaa koetti olla sekä hieno että rivo.
— Kuulen torvien kutsuvan, vastasin, lähtien ulos. Ja minäkin unohdin itseni.
End of Project Gutenberg's Laurette eli Punainen sinetti, by Alfred de Vigny