VIITESELITYKSET:
[1] Mainittakoon vertauksen vuoksi Saksan valtakunnan väentiheys 1 p. jouluk. 1900 toimitetun väenlaskennan mukaan: 104 henkeä neliökilometriä kohti.
[2] Koko arvonimistö luettelee 53 Venäjän tsaarin hallitsemaa maata, viimeisinä Turkestan sekä Schlesvig-Holsteinin, Stormarnin, Ditbmarschenin ja Oldenburgin herttuakunnat.
[3] Homjakov.
[4] Hän julkaisi 1835 Lontoossa kokoelman tärkeitä salaisia asiakirjoja, jotka eräät Pietarin ulkoasiainviraston virkailijat olivat hänelle myyneet. Myöskin Turkin hallitus oli käyttänyt hyväkseen korkeamman venäläisen virkakunnan lahjottavuutta ja hankkinut itselleen kokoelman salaisia asiakirjoja kuusikymmen- ja seitsenkymmenluvuilta, jotka se sodan puhjettua Konstantinopolissa julkaisi. Se todistaa Turkin valtionvirkamiesten olleen yhtä suuressa määrin ostettavissa ja lähettiläs Ignatievin harjoittaneen uutteraa myyräntyötä: rupla pyöri aina sulttaanin haaremiin saakka.
[5] E. von der Brüggen: Das heutige Russland 1902.
[6] Tämän teoksen kirjoittaja sai siihen aikaan milloin Leipzigistä milloin Berliinistä painetun kirjaluettelon, jossa oli leima "sensuurin sallima", ja johon oli kätketty "Osvoboshdenie", ohuelle silkkipaperille painettuna.
[7] Vannovskin arvostelu vuodelta 1900: "Tulee kenties kulumaan vuosisatoja ennenkuin Japanin armeija on saavuttanut ne siveelliset perustukset, joihin europpalaisen sotajoukon järjestely nojautuu, ja ennenkuin se voidaan asettaa samalle tasolle kuin jokin kaikkein heikoin europpalainen armeija." Vielä epäedullisemmin I:n siperialaisen armeijaosaston esikuntapäällikkö, kenraali Ivanov arvosteli Japanin armeijaa: "Siltä puuttuu kaikkia sotilaallisia ominaisuuksia. Esikuntaupseereilla ei ole kykyä eikä sota-asiain tuntemusta, mutta sen sijaan he ovat täynnä kopeata luulottelua, komeilua ja omalaatuista logiikkaa."
Venäjän pääesikunnan virallisesta esityksestä sodasta.
[8] Venäläis-ranskalaista selitystä 16 p:ltä maalisk. 1902, joka oli vastaus englantilais-japanilaisen liittosopimuksen julkaisemiseen, ovat poliitikot ja sitten myöskin historioitsijat epäselvän sanamuotonsa tähden käsittäneet venäläis-ranskalaisen liiton laajennukseksi Itä-Aasiaan, mitä se todellisuudessa ei ollut.
[9] Venäjän laki ymmärsi "vierasheimoisilla" (inorodtsy) vain Siperian paimentolaisheimoja sekä juutalaisia, kielenkäyttö ja virallinen puhetapa sitävastoin kaikkia valtakunnan kansoja, jotka eivät olleet isovenäläisiä.
[10] Kirjoittajan tieto Ranskan ja sen pääesikunnan osallisuudesta Suomen valtiosäännön kumoamiseen ja maamme oman sotalaitoksen hävittämiseen lienee väärä. Ainakaan täällä Suomessa ei tunneta mitään, joka sitä tukisi. Suom. muist.
[11] Niinkuin suomalainen lukija huomaa, ei kirjoittajan esitys kieliasiasta ole aivan täsmällinen. Asetus venäjän kielen käytäntöön ottamisesta annettiin vasta seuraavana vuonna, 1900, eikä koskenut kaikkia, vaan ainoastaan ylimpiä virastoja. Ei myöskään ollut Suomen virkamiehistössä huomattavissa mitään erityistä intoa "valtakunnan kielen" oppimiseen. Suom. muist.
[12] Kirjoittajan esitys tästä asiasta ei ole aivan täsmällinen. Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuun 6 p:nä 1917, mutta sitä ennen, s.o. Venäjän vallankumouksen ja tuon mainitun päivän välisenä aikana, kaikki puolueet eivät suinkaan olleet aivan yksimielisiä maan itsenäiseksi julistamisen viisaudesta tai mahdollisuudesta, missä kohden muutos tapahtui ja yksimielisyys saavutettiin vasta bolshevikkien noustua Venäjän hallitukseen saman vuoden syksyllä. Suom. muist.
[13] Todellisuudessa nämä kielet ovat toisilleen paljoa läheisemmät kuin mitä tästä voisi päättää. Suom. muist.
[14] Seuraavana vuonna Gapon palasi Pietariin ja aloitti uudestaan kaksinaamaisen pelinsä kansanystävänä ja poliisiurkkijana. Hänen kilpailijansa Asev ilmaisi tämän sosiaalivallankumoukselliselle puolueelle, joka tuomitsi kuolemaan tuon tunnottoman papin. Huhtikuun 10 p. 1906 hänet houkuteltiin erääseen asumattomaan huvilaan Suomen puolelle ja hirtettiin.
[15] Sieltä bolshevikit 1918 löysivät ne ja julkaisivat ne.
[16] Erään juutalaisen tilaston mukaan tapahtui Venäjällä yksin marraskuussa 670 juutalaispogromia.
[17] Todellisuudessa kenraalikuvernööri vain joksikin aikaa lähti erääseen venäläiseen sotalaivaan pakoon. Suom. muist.
[18] Tähän liittyvät salaiset asiakirjat julkaisi bolshevistinen lehti Isvestija 8 p. syysk. 1918.
[19] Perustamalla työväenkuuria joulukuussa 1905 oli suurmaanomistuksen prosenttimäärä alentunut 34:stä 32:een.
[20] P. Smirnovin "Lyhyt puutarhanhoidon oppikirja" sekä papiston edustajat piirikunnansemstvon kokouksissa suosittivat tätä keinoa käytännöllisimpänä ja halvimpana.
[21] Sotajoukkoon levitettäväksi tarkoitettu aikakauskirja "Sabijaka" kehoitti yhdeksännessä numerossaan 3 p:ltä jouluk. 1914 sotamiehiä surmaamaan naiset, lapset ja haavoitetut, tukehduttamaan saksalaiset sairaanhoitajattaret ja leikkaamaan Venäjän sotavankeuteen joutuneilta saksalaisilta naisilta rinnat.
[22] "Valloitettuun Galitsiaan hallitus lähetti venäläisen virkamiehistön hylkyainekset, tehdäksemme asiamme siellä europpalaiseksi häväistykseksi, jonka johdosta jälkeläisemme vielä tulevat punastumaan." Maklakov duumassa 24 p. helmik. 1916.
[23] Unieeratuiksi sanotaan Rooman kirkkoon yhtyneitä kreikkalais-katolilaisia, unioniksi heidän kirkkokuntaansa.
[24] Valheellisten ilmiantojen perustuksella sangen monet lähetettiin Siperiaan. Siitä kertoo myöskin kenraali Pavel Kurlov v. 1920 Berliinissä ilmestyneessä teoksessaan "Venäjän keisarivallan häviö". Hän oli 7 p:stä jouluk. 1914 1 p:ään syysk. 1915 Itämeren-maakuntien kenraalikuvernöörinä ja tiesi poliisiosaston entisenä johtajana joukoittain saapuvien ilmiantojen arvottomuuden ja valtiollisen tarkoitusperäisyyden. Hän koetti vastustaa epäkohtaa, mutta siinä menestymättä. Ilmiantajat, jotka Riiassa torjuttiin, kääntyivät ylimmän sotajohdon esikunnan puoleen, joka otti huomioon typerimmätkin juorut. Venäläisenä hallintomiehenä Kurlov ei nähnyt mitään väärää siinä, että otti rahaa siitä, että päästi vankeudesta viattomia.
Kuvaavat hallinnon mielivaltaisuudelle ovat riikalaisen pastorin Eugen Scheuermannin kohtalot. Marraskuussa 1905 hän huolimatta Riian "liittokomitean" kiellosta oli edelleen lukenut kirkkorukouksen tsaarin puolesta. Tästä uppiniskaisuudesta jokin salainen vallankumousoikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Tuomion toimeenpanemiseksi hänet kutsuttiin erään muka heikkona sairaana olevan seurakuntalaisensa luo ja matkalla häntä ammuttiin, niin että hän kaatui maahan. Pahasti haavoitetun Scheuermannin onnistui pelastaa henkensä. V. 1915 vallankumoukselliset ilmiantoivat hänet "tsaarihallituksen vihollisena" ja sen nojassa hän tutkimatta karkoitettiin Siperiaan, jalassaan vielä murhayrityksessä saamansa luoti. Vuoden 1917 vallankumouksen kautta hän muiden karkoitettujen kanssa vapautettiin ja palasi Riikaan. Täällä vallankumoustuomioistuin 1919 toisen kerran tuomitsi hänet kuolemaan "vastavallankumouksellisena" ja hänet mestattiin.
[25] Kurlov, "Venäjän keisarivallan loppu", s. 320: "M. W. Rodsjanko kertoi tästä teosta, niinkuin jostakin Venäjän aseiden loistavimmasta voitosta Itämeren-maakunnissa. Totuus tuli kuitenkin pian tiedoksi ja synnytti pääesikunnassa mitä suurinta tyytymättömyyttä, mutta valtakunnanduuman presidentissä kiusallista hämmästystä."
[26] Tilastomies Isajevin arvioinnin mukaan oli pakolaisten kokonaisluku kesällä ja syksyllä 1915 kaksitoista miljoonaa. "Semgora" aloitti marraskuussa pakolaisten laskennan, mutta hallitus kielsi sen.
[27] Maaliskuun 2 p. 1917 lastattiin Vladivostokissa venäläisten meriupseerien valvonnan alaisena 2,044 kultaharkoilla täytettyä kirstua kahteen japanilaiseen risteilijään. Muuan kirstu meni rikki, niin että näkyi mitä siinä oli. Se oli tsaarihallituksen viides ja viimeinen kultalähetys Vladivostokin kautta ulkomaille.
[28] Tunnetuksi asia tuli vasta 25 p. maalisk. 1917.
[29] Aina vuoteen 1915 hänen nimensä oli Krieger. Jottei saisi eroa virasta, hän muutti nimensä, mutta kieltäytyi kääntymästä oikeauskoisuuteen. Siitä huolimatta hän 9 p. tammik. 1917 nimitettiin kulkulaitosministeriksi, koska tarvittiin kelvollista ja rehellistä ammattimiestä saattamaan kuntoon Trepovin rappeuttamaa rautatielaitosta.
[30] Peshehonov Russkija Vjedomostissa, n:o 1, 14 p. tammikuuta 1914.
[31] Svabodnaja Myslj (Vapaa ajatus), 26 p. maalisk. 1917.
[32] Menshikov 31 p. maaliskuuta.
[33] Brest-Litovskin rauhan jälkeen Saksan hallitus lähettiläänsä, kreivi Mirbachin välityksellä vaati tsaarillisen perheen vapauttamista ja lupaa sen lähteä Englantiin. Neuvostohallitus suostui siihen, mutta ei pitänyt sanaansa. Huhtikuun lopussa 1918 tsaari perheineen vietiin Tobolskista Jekaterinburgiin Uraliin. Täällä punakaartilaiset 17 p. heinäk. 1918 murhasivat Nikolai II:n, hänen puolisonsa Alicen, hänen poikansa Aleksein ja hänen tyttärensä Olgan, Tatjanan, Marian ja Anastasian. Teko tapahtui yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajan Sverdlovin toimesta.
[34] Bolshevikit mestauttivat 1918 Russkin.
[35] Wendenin linnaväen sotamieskomitean puhemiehistön varoitus 5 p:ltä toukokuuta, painettu sanomalehteen Rishkoje Utro 13 p. toukok. 1917.
[36] Riiassa mentiin niin pitkälle, että saksalaisia sotamiehiä venäläisten toveriensa seurassa ilmestyi venäläisissä voimavaunuissa Väinäjoen rannalla olevalle torille, joka oli väkeä täynnä, tekivät siellä ostoksensa ja palasivat sitten saksalaiseen ampumahautaan. Vastineeksi saivat venäläiset sotamiehet ottaa osaa erääseen saksalaisten sotamiesten tanssitilaisuuteen Mitaussa.
[37] Tämä kongressi oli puhdasta ilveilyä. Valtuutetut olivat rintamalta tuoneet mukanaan kolmesataa, osaksi sangen merkillistä kysymystä, joihin väliaikaisen hallituksen oli vastattava. Yksi toisensa jälkeen ministerit ilmestyivät puhujalavalle ja vastasivat sotamiesten kysymyksiin, jotka koskivat sisä- ja ulkopolitiikkaa, historiaa, kansantaloutta, sotataitoa ja palkankoroitusta. Kysymykseen, miks'ei Nikolai II:ta oltu viety Pietari-Paavalin linnoitukseen, siellä kansalle rahasta näytettäväksi, Kerenski vastasi sillä, ettei linnoitus ollut mikään eläinnäyttely. Kysymykseen, miks'ei useampia kenraaleja oltu erotettu, vastasi Gutshkovin apulainen, kenraali Novitski, että niitä oli erotettu jo 115 ja että liittoutuneiden valtojen hallitukset olivat jo siitäkin valittaneet.
[38] Porvarillisissa piireissä lausuttiin se kaiketi perätön epäluulo, että grusialainen Tsheidse ei kunnian- ja vallanhimosta pitänyt kiinni johdosta, vaan eräästä toisesta, salaisesta syystä. Sen mukaan hän mielettömällä menollaan tahtoi aiheuttaa Venäjän valtakunnan perikadon, jotta hänen Kaukasiassa oleva isänmaansa voisi nauttia turvattua itsenäisyyttä.
[39] Neuvostohallituksen poliisiosaston olemassaolosta ei tekijä mitään suoranaisesti tiedä. Erinäisistä tosiasioista voi kuitenkin tehdä sen johtopäätöksen, että Tsheidse oli perustanut sellaisenkin osaston entisistä tsaarinaikuisista salapoliiseista.
[40] Riiassa eräs sotamiesten ja palvelustyttöjen kokous 3 p. heinäkuuta kielsi suunnitellun hyökkäyksen. Sitä ei tapahtunutkaan.
[41] Gutshkov Birshevia Vjedomostissa 8 p. elokuuta.
[42] Elokuun 3 p. 1914 eräs saksalainen pataljoona hyökkäsi Kalishiin ja otti vangiksi muutamia venäläisiä virkamiehiä. Pietarin sanomalehdistö sisälsi seikkaperäisen kuvauksen siitä, kuinka "ihmistunteensa menettäneet saksalaiset" murhasivat heidät, ja lesket ja orvot valittivat omaistensa surmaa. Vaikka vangitut virkamiehet muutamia päiviä myöhemmin terveinä ja reippaina olivat palanneet omaistensa luo ja eräät venäläiset lehdet sisälsivät siitä uutisen, niin jäi kuitenkin sivistyneen venäläisen yleisön vakaumuksessa "Kalishin raaka murhateko" kumoamattomaksi tosiasiaksi.
[43] Erään silminnäkijän, venäläisen tykistöaliupseerin, ilmoitus tekijälle.
[44] Tshernovin vastalauseen johdosta Kerenski peruutti Trotskin vangitsemiskäskyn. Heinäkuun 30 p. Trotski ilmestyi neuvoston kokoukseen ja puolusti bolshevikkeja sitä syytöstä vastaan, että he olisivat Saksan hallituksen asiamiehiä ja olisivat aiheuttaneet heinäkuun 17 päivän kapinan. Molemmat syytökset olivat väärät, sanoi Trotski, kapina oli muka syntynyt itsestään. Siitä huolimatta hän ja Lunatsharski 5 p. elokuuta vangittiin. Lenin pakeni Apfelbaumin kanssa 24 p. heinäkuuta Mustamäkeen Suomeen.
[45] Mitä yksinkertainen sotamies ymmärsi bolshevismilla, osoittaa erään upseerin kertomus tämän kirjan tekijälle. Eräässä sotamiesten kokouksessa kesällä 1917 hän kysyi miehistöltä, mikä oikeastaan oli bolshevikki, ja sai seuraavan vastauksen: "sellainen joka saa enemmän (boljshe) maata". Jos asian näin käsitti, niin vain pölkkypäinen sotamies ei ollut bolshevikki. Kuinka sotajoukossa pilkattiin Kerenskin ylistämää "sodan jatkamista kunnes voitto saataisiin", todistaa eräs sanomalehti Okopnaja Pravdassa (Juoksuhauta. — Totuudessa) 1 p. kesäkuuta julkaistu sotamieslaulu, jonka sisällys oli seuraava: Eteenpäin arvelematta, niinkuin sinua on käsketty. Vuodata valittamatta veresi, sinä vapaa — hölmö! Taistele edelleen pelottomasti! Jos kaadut kuolettavasti haavoitettuna, niin luot vapaudenvoittoja ja itse räjähdät kuin koira. Hautasi päällä pitää sitten komeita pitojaan, turvallisena omistuksessaan, kapitaalin valta.
[46] Ylioppilas Walter Heinrichsenin kuvauksen mukaan, joka Mihailovskin tykistökoulun junkkarina oli ollut mukana Talvipalatsin puolustamisessa ja siitä 1918 antoi tekijälle seikkaperäisiä tietoja.