AARTEEN KAIVAJAT
Hannu ja Kalle olivat hyvät ystävät. Heidän kotinsa olivat vierekkäin ja yhdessä he aina kulkivat kouluun. Yhdessä he myöskin vapaahetkinä leikkivät ja yhdessä talvi-iltoina lukivat satuja.
Kevätpuoleen he hyvin hartaasti odottivat koulun loppumista, sillä heillä oli suuria tuumia mielessä. He aikoivat kesäluvalla hakea maasta aarretta.
Ja kun kesä vihdoin tuli, silloin Hannu ja Kalle virkeällä mielellä kävivät työhön käsiksi. He tarkastelivat seudun kodin lähistöllä, merkitsivät jokaisen omituisen kuopan maanpinnassa ja panivat mieleensä jokaisen omituisen kallion kolon. Sitte he kuokka ja lapio olallaan ja pitkä, ohut rautatanko kädessään joka aamu lähtivät työhön aarretta etsimään.
Mutta kesä kului, eivätkä pojat löytäneet mitään. Into rupesi laimenemaan ja unelmat hälvenemään. Yksi viikko oli jälellä lupa-aikaa. Turha oli enää mennä aarteen hakuun. Ei sieltä kuitenkaan mitään tulisi.
Kesäpäivä oli kuuma. Hannu ja Kalle läksivät uimaan. Järven pinta oli aivan tyyni, hiekka kimalteli rannalla.
Pojat makasivat hiekassa ja hakivat timantteja. Kauniita olivat pikku kivet, mutta timantteja eivät ne olleet. Ja taas juoksivat pojat veteen. Hannu ui etäälle, mutta Kalle pysytteli lähempänä rantaa. Kun hän siinä kirkkaan hiekkapohjan yli uiskenteli, näki hän pohjassa jotain, joka hohti hopealle. Hän huusi Hannua luoksensa.
Hannu sukelsi pohjaan ja koetti nostaa esinettä pohjasta, mutta se oli lujassa. Hän koetti uudelleen ja yhä uudelleen. Vihdoin hän nousi pinnalle, kainalossaan suuri kiven möhkäle.
Kun kivi tuli kuivalle maalle niin huomasivat pojat, että se oli suuri pallo toisiinsa kiinni tarttuneita vanhoja rahoja.
Pojat kantoivat kiven kotiin. Siellä murrettiin kivi rikki. Silloin huomattiin, että se oli suuri aarre. Se sisälsi ison määrän rahaa vanhalta roomalaiselta ajalta. Siinä oli arvokkaita, harvinaisia rahoja, jotka olivat verrattain hyvin säilyneet.
Hannu ja Kalle saivat löydöstään palkinnoksi tuhannen markkaa, joka ei olekaan pikku summa kahdelle koulupojalle.
Tämä satu on tositapaus.