HOPEAKAUHA
Eräänä valoisana kesäiltana istui muuan kalastaja onkimassa vuolaan Välijoen rannalla. Ilta oli jo niin myöhäinen, että linnut olivat menneet nukkumaan. Rannassa olevasta haka-aitauksesta kuului vasikan kellon kilahdus silloin ja tällöin. Muuten oli hiljaista.
Äkkiä ilmestyi rannalle valkopukuinen nainen, juoksi edestakaisin rantaa pitkin ja näytti välillä kuuntelevan jotakin. Sitte alkoi hän kiivaasti huitoa valkoisella liinallaan kalastajalle venheessä. Kalastaja huomasi, että nainen oli hädässä. Hän irroitti veneensä ja souti rantaan.
Nainen hyppäsi veneeseen ja työnsi veneen ankaralla voimalla joelle.
"Viekää ylitse! Minua ajetaan takaa!" kuiskasi hän ja istui kyyryyn vene-pohjalle. "Olen viaton", mutisi hän hiljaa.
Kalastaja alkoi soutaa. Virta oli kova, mutta soutaja oli väkevä. Pian päästiin toiselle rannalle.
"Älkää kertoko tästä! Luvatkaa: älkää kertoko!" kuiskasi nainen, hyppäsi rannalle ja katosi tiheään lehtimetsään.
Kalastaja lupasi olla kertomatta. Hetken katseli hän naisen jälkeen ja sousi sitte entiselle paikalleen keskelle jokea ja alkoi onkia.
Kotvasen hän oli istunut, niin ilmestyi toiselle rannalle taas olento pitkässä harmaassa viitassa, juoksi edes takaisin rantaa pitkin ja alkoi kiivaasti huitoa kädellään kalastajalle venheessä. Kalastaja vaan istui ja onki.
Mies joutui epätoivoon. Hän väänteli käsiään ja teki tuskan merkkejä.
Kalastaja vaan istui ja onki.
Mies juoksi edes ja takaisin rannalla, kuunteli, tarkasti pensaikkoa ja kuunteli taas. Juoksi sitten metsään, mistä oli tullut ja palasi taas takaisin. Nyt tuli hän rannan äyräälle, kurkotti kaulansa pitkälle, kaarsi kämmenensä suunsa molemmille puolin ja huusi käheällä, hillityllä äänellä kalastajalle:
"Mies, oletko nähnyt ketään tällä rannalla? Vastaa: Oletko nähnyt?"
Kalastaja vaan istui ja onki.
Mies odotti hetkisen kurkottavassa asennossaan. Sitte kääntyi hän vihaisena ja läksi nopein askelin joen rantaa ylöspäin. Hänen vaippansa alta välkähti miekka.
Kotvasen kului taas aikaa; sitte irroitti kalastaja venheensä ja läksi soutamaan myötävirtaan. Pian oli hän kotirannassa.
Veneestä astuessaan huomasi hän veneen kokassa hopeaisen kauhan. Hän veti veneen maalle ja kokosi kalat kauhaan. Kotia tultua puhdisti hän kauhan ja vei sen aittaansa.
Seuraavana aamuna meni hän kauhaansa katsomaan. Se oli täynnä rasvaista maitoa.
Vaimo tuli aittaan. "Mistäs maitoa olet saanut?" kysyi hän.
"Tuossa on. Vie lapsille!" sanoi mies. Vaimo vei lapsille.
Yöksi pani mies taas kauhan aittaan. Ja taas oli se aamulla maitoa täynnä.
Vaimo tuli aittaan. "Mistäs hopeakauhan olet saanut?" kysyi hän.
Mutta mies ei vastannut mitään.
Kului näin muutamia päiviä. Yhä vaikeampi oli miehen olla kertomatta asiaa vaimolleen.
Eräänä iltana, kun lapset leikkivät nurmikolla ja mies vaimoineen istui tuvan kynnyksellä, ei hän enää jaksanut pitää lupaustaan vaan kertoi koko asian vaimolleen. Tämä kertominen oli hänelle suuri ilo. Ja vaimokin oli onnellinen.
Mutta kun he yhdessä seuraavana aamuna menivät aittaan maitoa hakemaan, ei siellä ollutkaan mitään. Ja hopeakauhan sijalla oli jykeä, puusta tehty kauha. Eikä siihen kauhaan koskaan enää tullut maitoa.