KEVÄÄLLÄ
Ilmassa on keväinen tunnelma. Se on raitista, mutta samassa raukaisevaa. Aurinko häikäisee valollaan pimeyteen tottuneita ja hyväilee lämmöllään pakkaista kärsineitä.
Kevään hengetär liitää hymyhuulin pohjolan perille. Se tietää varmasti, miten häntä kaihoten kaivataan, avosylin odotetaan. Se tuntee pohjolan kukkulat ja kummut, järvet ja virrat, se tuntee pohjolan asukasten mielet. Ja siksi se liitää hymyhuulin pohjolan perille.
Ilmassa on keväinen tunnelma. Tuuli hyväilee poskea, metsä tuoksahtaa mullalle ja pihkalle. Siellä ja täällä näkyy vähäisiä lumen jätteitä mustina ja likaisina mäkien pohjoisilla rinteillä. Ruskeasta kuloheinästä kohoaa sinivuokkoja ja keltakukkasia. Tuntuu kuin olisivat ne heränneet liian aikaisin. Eihän vaan viene niitä pohjolan kevään yöhalla.
Tuolla jo visertää lintu puussa, visertää taas ja odottaa vastausta. Turhaan. Ääni kajahtaa kirkkaana lehdettömien puiden seassa, mutta vastausta ei vielä kuulu. Liekö vastaaja eksynyt kutsujasta?
Puro lirisee rinnettä alas, vieden mukanaan irtonaista roskaa, jota ei sen varsilla ole tarvittu. Puunpalaset, lastut, lehdet ja korret hyppivät iloisina veden muassa mättäältä mättäälle, kiveltä kivelle. "Onhan kevät", miettivät ne, "totta meitäkin jossain tarvitaan", — ja tulevaisuuden toivoa laulaa keväisen puron viehättävä soitto. Ilmassa on keväimen tunnelma. Se kutsuu talven kahleista jäykistyneet ihmiset ulos raittiiseen ilmaan. Ruumis nuortuu, mieli kevenee, surut poistuvat. Terveys saapi voimaa jänteriinsä, ilmaa keuhkoihin, — hän ei tiedä minne voikaan mahtua tämä voima, jota koko olento uhkuu. Sairauskin näkee taas toivon tähden. Hänellekin tuopi luonnon herääminen uudistuksen tunteen. Hänessä paisuu toivo, niinkuin paisuu metsän reunassa seisovan koivun oksilla uusi lehti-silmukka.
Tietä pitkin astelee pienoinen poika. Hän on kalpea ja laiha. Pukunsa on repaleinen ja likainen. Mutta iloisin kasvoin kulkee hän edelleen. Kevään tunne ihastuttaa häntä. Hän kuulee puron lorinan ja lintujen laulun, hän näkee uhkuvat lehtisilmut ja aukenevat sinivuokot. Hän tuntee lempeän tuulen hyväilevän poskeansa ja auringon lämmittävän kohmettuneita käsiänsä. Hän hypähtelee ilosta kulkiessaan yksinäistä metsäpolkua.
Metsäpolku johtaa laajalle maantielle, joka on leveä ja tasainen, kuiva ja aukea. Aurinko paahtaa siinä vielä kuumemmasti ja iloiset purot lirisevät sen molemmilla puolin. Poikanen pyörähtelee ilosta maantiellä ja juoksee laulellen purolta purolle. Hän ei ole koskaan ennen ollut näin iloinen. Luonnon keväinen tunnelma on temmannut hänet mukaansa.
Vähän matkan päässä mäen rinteellä tekee maantie mutkan. Poikanen juoksee sinne, nähdäkseen kauemmas tuntemattomalla tiellä. Tuuhean koivikon läpi jatkuu siellä maantie ruskeana juovana. Koivuissa on suuria lehti-silmuja, muutamat alkavat jo näyttää "hiirenkorvaa". Ilmassa on raitis tuoksu.
Etäällä kajahtaa iloinen nauru. Joukko koulupoikia palajaa koulusta. Heillä on kirjat ja taulut kainalossa. He rientävät kukin kotiansa leikkiä laskien.
"Kas, tuolla on kerjäläis-poika!" huutaa ratsutilallisen Aappo.
"Heittäkäämme hänet ojaan ja uittakaamme tukkina!"
Ja hän lähtee juoksemaan pannakseen aikomuksensa toimeen.
"Aappo, Aappo!" huutaa hänelle maalarin Ville, "täällä on niin hyviä kiviä. Heittäkäämme häntä niillä, niin saamme nähdä mihin hänen repaleet saappaansa kelpaavat!"
Ville rupeaa kokoamaan kiviä hattuunsa ja Aappo pysähtyy juoksussaan.
"Ei, mutta viedään hänet meidän pellollemme variksen pelätiksi", ehdottaa vallesmannin Teutori, "vanha variksen pelätin on jo kaatumaisillaan!"
Ja kaikki pojat räjähtävät nauramaan. "Variksen pelätiksi! Variksen pelätiksi!" huutavat he ja taputtavat käsiään. Rinnatuksin nyt kaikki lähtevät marssimaan uhattua pikku poikaa kohti.
"Olkaa varoillanne pojat! Hän voipi purra teitä", varoittaa Teutori, ja pojat puristavat kätensä nyrkkiin ja näyttävät uhkaavilta.
Kun poikaparvi saapuu lähemmä, syrjäytyy Matti tiepuoleen ja katselee puroa. Puro juoksee siinä suuren kiven kupeella valkoisessa sannassa ja muodostaa soman pienen pyörteen, jonka keskellä joukko kuivia lehtiä pyörii piiritanssissa. Koivussa, puron vieressä, visertää lintunen ja kaukaa metsästä kuuluu lehmän kello. Aurinko paistaa lämpimästi, ilma on niin kirkas.
"Mikäs kerjäläispenikka siinä istuu?" huutaa Teutori Matille.
"Matti minun on nimeni", sanoo Matti, katsellen puroa.
"Pois tieltä! Puro on meidän!" huutaa Teutori.
Matti nousee ojanvarrelta ja lähtee hiljaa ja äänettömänä astumaan edelleen.
"Kas, sellaista pelkuria!" huutaa Teutori, potkaisten tieltä pieniä kiviä hänen jälkeensä. "Tulkaa tänne pojat, katselkaamme puroa!"
Pojat tulevat hänen ympärilleen. He katselevat puroa, — mutta ovat aivan ääneti. Iloinen mieli on poissa. Heillä ei ole mitään toisilleen sanottavaa.
He nousevat puron varrelta maantielle ja katselevat jälelleen. Kaukana, lähellä tien mutkaa astuu pieni Matti, yksin ja väsyneesti. Hänen pieni ja laiha vartalonsa näyttää tuolla etäällä vielä pienemmältä.
"Meidän olisi pitänyt antaa hänen pitää tuo puro. Hän oli vielä niin pieni", sanoo ratsutilallisen Aappo.
"Niin olisi pitänyt", sanovat toiset, ja heidän poskilleen nousee häpeän puna.
He astelevat kotiinsa noloina ja nyreällä mielellä.
Ilmassa on keväinen tunnelma. Purot hyppelevät iloisina mättäältä mättäälle ja sinivuokot aukovat kukkiansa päivänpaisteisilla rinteillä.