MUISTO ELÄÄ
Marjolan mökki oli aivan valtatien vieressä, etäällä järvestä, mutta lähellä vanhoista ajoista kuulua Marjolan lähdettä, josta se oli nimensäkin saanut. Siitä lähteestä ei vesi loppunut koskaan. Kuumimpanakin kesänä juoksi siitä kirkas puro alempana olevaan lehtoon. Ja se puron varsi oli lasten ainainen leikkipaikka.
"Mustikki" helisteli kelloaan Marjolan veräjällä ja ammua ynähti hiljaa merkiksi kotia tulostaan. Pian ilmestyi veräjälle Marjolan Anna, toi palaa Mustikille, taputteli ja puhutteli sitä — avasi veräjän ja päästi Mustikin piha-aituukseen.
Sievä oli mökki Marjolan Pekalla ja Annalla. Hyvä oli heillä talouden alku. Kolme sinisilmäistä ja liinatukkaista lasta heillä oli. Kyllähän siinä oli työtä pitää lapset vaatteissa ja ruuassa, mutta menihän se sentään Jumalan avulla ja vanhempien ahkeruudella.
Anna meni lypsämään Mustikkia, joka uudelleen pihassa äänteli.
Niin, niin — neljäskin lapsi oli heillä ollut, neljäs, joka oli ollut kaikista rakkain. Siltä se Annasta kuitenkin tuntui. Yhä vaan tuli mieleen sen tytön teot ja sanat. Ja sillä oli niin sievät kädetkin. Varsinkin muistui tyttö mieleen "Mustikkia" lypsäessä, sillä aina silloin oli pikku Anni kyyköttänyt äidin vieressä ja pienillä käsillään hätistänyt kärpäsiä lähelle tulemasta. Muutoinkin oli tyttö aina juossut äidin jälessä. Monasti oli äidin pitänyt häntä siitä torua, kun aina tahtoi riippua äidin hameessa.
"Mene nyt toisten kanssa!" oli äiti kerran kärsimätöinnä sanonut ja pikku Anni oli vastannut: "Kun Anni niin äitiä rakastaa!"
Kun äiti tätä mietti niin teki niin pahaa sydämessä ja kyyneleet pyrkivät silmiin.
Kerrankin oli naapurin Mari tullut litran mittaa lainaamaan ja äiti oli mennyt Maria saattamaan mäen rinnettä alas. Silloin oli rinteen alla kuulunut takaa pientä jalan kopinaa, ja kun äiti kääntyi, oli siellä ollut pikku Anni, joka juoksi paljasjaloin ja avopäin äidin jälessä.
"Tokko menet kotiin", oli äiti sanonut. "Pääsetkös, tahi saat vitsaa!"
"Ei äiti Annia piiskaa, Anni vaan äitiä suojelee!" oli Anni silloin sanonut.
Äiti oli silloin ottanut Annin syliinsä ja tyttö oli puristanut häntä kaulasta, että aivan vieläkin se tuntui.
Se oli niin soma se tyttö. Kun se oli äidin kaima, niin sen vuoksi se piti itseään enempi äidin omana kuin toiset. Ja äitikin oli enempi hänen omansa.
Nämä mietteet tulivat äidin mieleen siinä lypsäessä. Ilta oli lämmin, aurinko laski juuri lehdon taakse ja lapset olivat jo menneet levolle. Isä oli vielä toimissaan talon töissä.
Se oli niin soma se tyttö. Äidin viereen se aina pyrki nukkumaan ja kun oli toiset pienempiä, eikä olisi ollut tilaa, niin sanoi hän aina: "Kaima on selän takana!"
Aina se tahtoi sylissä istua ja sanoi aina: "Äiti on Annin äiti!"
Vastuksina se tyttö aina tahtoi olla, mutta kun kipeäksi tuli — silloin sitä tuli ikävä.
"Ei äiti itke. Kyllä Anni paranee!" lohdutti hän.
Itse ei syönyt mitään, muista vaan hätäili: "Onko äiti syönyt velliä?
Isän täytyy syödä, että jaksaa!"
Tuollapa jo näkyi isä tulevan toinen mies seurassaan.
"Iltaa!"
"Terveeksi!"
"Mitäs Korventaustaan kuuluu?"
"Eipä erinäisiä. Mitä teille?"
"Ei tuota kiireelle kerrottavia."
"Kuuluu teiltä pikku Anni kuolleen."
"Niinhän se, juhannuksen aikana."
"Soma se oli tyttö. Kun minä tässä keväällä kulin ja Anni oli veräjällä, niin tuli mieleni niin somaksi sen tytön puheesta. Sitä tuo lienee ennustanut."
"Mitä se sanoi?"
"Kysyi minne minä menen, ja kun sanoin, että kirkolle, niin sanoi, että onko Jesus kirkossa? En ennättänyt vastata, kun itse vastasi, että Jesus on siellä, missä hyvät ihmiset ovat. Ja sanoi sitte: Jesus on nyt tässä veräjällä!"
"Niinkö se sanoi?"
"Niin, ja sitte vielä sanoi, että äiti on aivan Jesuksen näköinen. Eikös ole? kysyi sitte minulta. No, mitäs minä lapselle muuta kun myönsin ja sanoin sitte hyvästit."
Isä nojasi veräjän pieleen ja katseli sinne, minne aurinko oli laskenut, äiti kuivasi kyyneleitään.
"En luullut, että näin silloin Annia viimeisen kerran."
"Tulkaa tupaan!" sanoi äiti.
"Niin sanoi aina kaikille pikku Annikin", sanoi isä. "Sinä iltana, kun hän sairastui, sanoi hän: tulkaa tupaan, siellä on lämmintä ja kaunista! Senjälkeen ei hän enää ulos juossut."
He menivät kaikki tupaan. Äiti pani illallista pöytään ja laittoi vuoteet. Mutta hän käveli niinkuin unissa. Hän näki vaan veräjällä pikku Annin ja kuunteli hänen kirkasta puhettaan.