KONVENTIN REFORMIT
Louis Blanc on verrannut vallankumousta haudoille pystytettyyn majakkaan. Tämä jo semmoisenaan kuvaava lausetapa on vielä kuvaavampi, jos sen sovellamme siihen aikaan, jolloin Ranskaa hallitsi kansalliskonventti, eli vuosiin 1792-95. Ei koskaan ole kaivettu niin useita hautoja, ei koskaan ole luotu niin paljon uutta ja pysyvää rauhallisen työn alalla. Usein pyrkii vallalle se mielipide, että vallankumouksen alku, perustuslakia säätävän ja lakiasäätävän kokouksen aika, myös oli tyynen ja rauhaisan reformityön aika, kun sen sijaan vallankumouksen myöhempää historiaa muka täyttää puoluetaistelut, piikit, punaiset lakit, epäjärjestys, giljotiinit ja katkotut kaulat sisällisessä, sodat ja kurjuus ulkonaisessa suhteessa. Tämä mielipide on monessa kohdin väärä. Valtiomuotoa säätävän kokouksen ansio oli lujittaa ja julistaa ne periaatteet, joiden mukaan uusi yhteiskunta oli järjestettävä, laskea varma ja vankka perustus ja alottaa se alasrepimistyö, jota lakiasäätävä kokous jatkoi. Mutta näillä kummallakaan kokouksella ei mitenkään ollut aikaa saattaa työtä pitemmälle, ja konventti sai niiltä perinnöksi vallan muokkaamattoman työvainion. Kyntää tätä vainiota ja kylvää siihen — kas siinä konventin tehtävä! On tuskin ainoatakaan alaa, johon konventti ei olisi ulottanut reformityötänsä. Sen ansiona on, että se on kaikkialle luonut uusia sivistysahjoja, tehnyt Ranskan osalliseksi etevistä keksinnöistä, laskenut pohjan tieteen ja taiteen elvyttämiselle ja vapaalle harjoittamiselle, perustanut hyödyllisiä laitoksia, asettanut Ranskan koululaitoksen uudelle kannalle ja tehnyt sen tarkoituksenmukaiseksi ja hedelmiä kantavaksi. Että kaikki tämä työ voitiin suorittaa verrattain niin lyhyessä ajassa, riippui pääasiallisesti siitä äärettömästä painosta, jonka alaisena työskenneltiin. Mutta ihmeellistä on, että tämä hallitus, joka sisäoloissa oli täynnä intohimoisia puolueriitoja, ja jonka päivästä päivään täytyi keksiä uusia keinoja vastustaakseen kunnialla ulkovihollista, tahtoi ja voi uhrata niin paljon kallista aikaansa ja kalliita voimiansa hankkiakseen Ranskalle uusia kultuurivoittoja. Että se todella niin teki, todistaa enemmän kuin mikään muu, että tämä hallitus ei ollut mikään ilkimysten ja pyövelien kokous, kuten usein tahdotaan väittää, vaan että sillä oli käytettävänään paljon valistusta, paljon hyvää tahtoa, suunnaton työkyky ja suuri rakkaus rauhallisiin harrastuksiin ja rauhaisaan työhön. Ei halu käytännössä toteuttaa jotakin oppia tai järjestelmää, vaan pääasiallisesti epätoivoiset sisälliset ja ulkonaiset olosuhteet ne johtivat konventin väkivaltaisuuksiin, kiihkoiluun ja sortoon.
Samoinkuin konventti ryhtyi erityisiin toimenpiteihin taideteosten säilyttämiseksi, samoin se myös koetti alituisilla säädöksillä pelastaa häviöstä sekä suojella ja säilyttää niitä suuria yksityisiä kirjakokoelmia, jotka maastamuuton ja luostarien sulkemisen kautta olivat joutuneet valtion huostaan. Paljon näistä kirja-aarteista kyllä hävisi, sillä kirjoja osaksi myötiin alituisesti valppaille kirjainkokoojille, jotka pitivät tilaisuutta erinomaisen soveliaana keinotella itselleen polkuhinnalla tietämättömiltä asiamiehiltä arvokkaita teoksia, osaksi niitä hävitettiin ja poltettiin tyydyttääkseen alhaisen roskajoukon kiihkoista hävityshimoa. Kun konventti määräsi kuninkuuden ja aatelisvallan merkit kaikkialta hävitettäviksi, antoi se, kuten jo edellä on mainittu, aihetta hävitystyöhön, jota kokous ei suinkaan ollut tarkoittanut ja joka oli perin turmiollinen. Monella taholla näet ryhdyttiin annetun säädöksen nojalla turmelemaan kirjoja mitä raaimmalla tavalla: revittiin pois kannet suurelta joukolta kalliisti sidottuja kirjoja ja arvokkaita koruteoksia, koska ne kantoivat aatelista tai kuninkaallista vaakunaa tai nimeä, joka muistutti aatelisvallan ja orjuuden ajasta. Eikä ainoastaan alhaiso tehnyt itseään vikapääksi moisiin väkivaltaisuuksiin, vaan oli yksityisiäkin kiihkoilijoita, jotka pitivät aivan luonnollisena, ettei saisi säilyttää noita epämieluisia muistoja menneeltä ajalta, ja eräs heistä esitteleekin Le Mercure français lehdessä 15 p:ltä helmik. 1794, että pitäisi hävittää kaikki vaakunat niistä kirjoista, jotka olivat kansalliskirjastossa, entisessä Pariisin kuninkaallisessa kirjastossa. Tähän kehoitukseen lisää kirjoittaja seuraavasti: "Henkilöt, jotka aina tahtovat vaikeuttaa hyvien ja hyödyllisten yritysten toimeenpanoa, ovat väittäneet sen tulevan maksamaan neljä miljonaa. Se on varmaan liioiteltua, mutta vaikkapa ei niin olisikaan, ei pidä huolia tästä vastaväitteestä. Sillä meidän ei tule ajatella näitä neljää miljonaa, kun on kysymyksessä yleinen, todella tasavaltainen toimenpide, joka koskee kansakunnan kunniaa. Kaikki tämän tasavallan todelliset ystävät, jonka tulevaisuus päivä päivältä näyttää käyvän yhä loistavammaksi, yhtyvät varmaan toivomuksineen meihin, saadakseen konventin antamaan säädöksen, joka täydentäisi kansalliskirjaston tasavaltaisen arvon. Kirjaston johto on uskottu yhdelle Europan oppineimpia miehiä, miehelle, joka valistuneesen mieleen yhdistää hartaan isänmaallisuuden, ja joka varmaan enemmän kuin kukaan muu on harmissaan niistä kuninkaallisista kansista, jotka peittävät noita kuolemattomia teoksia."
Vaikkapa tämä kehoitus ei tullutkaan tuntemattomalta taholta — se väitetään tuon vallankumouksen ensi vuosina ainakin ulkonaisesti sangen vallankumousmielisen akateemikon La Harpen tekemäksi — ei kirjaston esimies, Lefèbre de Villebrune, eikä hallitus sitä noudattanut; molemmat varmaan katsoivat nuo neljä miljonaa voitavan käyttää parempiinkin tarpeihin. Päinvastoin hallitus oli vallan epätoivoissaan asetuksiensa väärintulkitsemisesta ja käyttämisestä väkivallantekoihin ja teki parastansa niitä estääkseen. Säädös 2 p:ltä lokak. 1793, joka taideteosten hävittämisestä puhuttaessa jo on mainittu, on m.m. selvä todistus siitä.
Mutta konventin toiminta kirjojen arvossa pitämiseksi ei ollut ainoasti negatiivista, vaan myös, ja etusijassa, positiivista laatua. Konventti avasi kolme uutta yleistä kirjastoa, nimittäin Sainte-Génèviève-kirjaston, joka siihen saakka oli kuulunut samannimiselle nunnaluostarille, Arsenaalikirjaston, joka ennen oli kuulunut Artois'in kreiville, ja Kaupunginkirjaston, joka perustettiin vallankumouksen aikana. Kahta entistä valtion kirjastoa, Kansalliskirjastoa ja kardinaali Mazarinin perustamaa Mazarinin kirjastoa lisättiin kaikin tavoin niillä kirja-aarteilla, joita valtio takavarikkoon-otolla oli saanut. Suurin ja etevin kaikista näistä kirjastoista oli kansalliskirjasto, ja tälle konventti omisti mitä hellintä huolenpitoa. Sen johto uskottiin erityiselle konservatoriolle, jonka jäsenten sanotaan olleen niin kiintyneitä toimeensa, niin mieltyneitä kirjalliseen, järjestävään työhönsä, etteivät he — niin kummalta kuin se kuuluneekin tällä ajalla — antaneet puoluekiihkojen tai valtiollisen omanvoitonpyynnin missään määrin vaikuttaa näkökantaansa ja toimintatapaansa. Kaikin tavoin koetettiinkin lisätä kirjaston rikkauksia, etusijassa säädöksellä v:lta 1793, joka määräsi, että kaikkien kirjakauppiasten, kirjanpainajain ja kaivertajain tuli välttämättä antaa kirjastoon kaksi kappaletta jokaista kustantamaansa teosta. Tämä säädös on vieläkin voimassa.
Tärkein reformi kirjastojen suhteen oli kuitenkin epäilemättä se, joka avasi kansalliskirjaston suurelle yleisölle. Vallankumoukseen saakka oli tämä suuri kirjasto ollut melkein yksinomaan kuninkaallisten käytettävissä, ja nämä eivät tietystikään olleet sitä käyttäneet millään tavoin hyväkseen. Jälkeen vuoden 1737 oli tosin tehty koe pitää kirjastoa 2 3/4 tuntia 2 kertaa viikossa avoinna oppineille, jotka tahtoivat siellä työskennellä, mutta muutamain käsikirjoitusten kadottua kirjasto jälleen suljettiin ja avattiin ainoasti erityisissä tapauksissa ja vartavastisesta armosta. Ettei tätä armoa läheskään aina ollut saatavissa näkyy siitä, että kerrankin kirjaston esimies oli kaksi vuotta matkoilla ja säilytti kirjaston avainta koko ajan taskussaan! Rolandin toiselle ministeristölle, joka innokkaasti työskenteli valistuksen kohottamiseksi, tulee kunnia kirjaston porttien avaamisesta sepo selälleen yleisölle, joka täysin ymmärsi reformin arvon ja laajuuden ja osotti kiitollisuuttaan ahkerasti käyttämällä kirjaston aarteita.
Kirjojen kokoomiseksi ja säilyttämiseksi maaseudulla konventti myös teki kaiken voitavansa. Jo olemassaolonsa ensi päivänä, 10 p. lokakuuta, se antoi käskyn peruuttaa valtiolle joutuneiden kirjojen myynnin ja sen sijaan koota ne kaikki departementtien pääpaikkoihin, jotta konventti sitten voisi määrätä niiden käyttämisestä. Tammikuussa 1794 suuntasi eräs konventin jäsen hallituksen huomion näihin kokoelmiin: "Nämä kirjalliset aarteet", hän lausuu, "ovat toistaiseksi järjestämätön joukko, ne ovat vailla hoitoa ja alttiina hajautumiselle. Aika on käsissä käyttää niitä hyödylliseen tarkoitukseen ja antaa kaikkien kansalaisten päästä niistä nauttimaan". Ja hän ehdottaa että, kun jokaisessa departementissa olevat kirjastot eivät olleet riittäviä, konventti päättäisi primäärikokousten lausuman toivomuksen mukaisesti perustaa kirjaston jokaiseen niistä departementtiosastoista, joita kutsuttiin piirikunniksi. Konventti kiiruhti hyväksymään tämän ehdotuksen ja antoi erityisen säädöksen siinä tarkoituksessa. Säädös oli vieläkin laajemmalle ulottuva, sillä se määräsi lisäksi, että jokaiseen vastaperustetuista piirikuntakirjastoista oli yhdistettävä museo, johon kaikenlaisia taideaarteita ja arvoesineitä oli koottava; se loppui toivomuksella, että sekä museot että kirjastot vähitellen lisääntyisivät lahjojen ja testamenttien kautta. Museon ja kirjaston perustaminen joka piirikuntaan oli suurenmoinen puuha, jonka merkityksen ymmärrämme paraiten, jos muistamme että Ranska v. 1789 jaettiin 555 piirikuntaan, joiden luku oli vielä lisääntynyt niistä alueista, jotka revolutsionin aikana liitettiin Ranskaan.
Konventti ei ainoasti perustanut uusia kirjastoja ja järjestänyt vanhoja; sen ansioksi on myös luettava erityisen keskuspaikan tutkimusta varten, Pariisin Kansallisarkiston perustaminen. Tosin ei ennenkään vallankumousta suinkaan ollut jätetty huomioon ottamatta tai halveksittu arkistojen merkitystä. Päinvastoin oli useampia tuhansia yksityisiä ja paikallisia arkistoja, joita oli hoidettu harrastuksella ja huolellisuudella. Niin, olipa menty niinkin pitkälle, että osa asiakirjoista oli kopioitu ja talletettu Pariisin kuninkaalliseen kirjastoon. Mutta ajatusta koota kaikki nämä asiakirjat ja todistuskappaleet yhteen paikkaan ei ollut herännyt, ennenkuin vasta vallankumouksen ja konventin aikana. Molemmat edelliset kansalliskokoukset eivät olleet tajunneet, mikä merkitys oli asiakirjain säilyttämisellä. Tosinhan valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli järjestänyt n.k. arkistoja, mutta ne oli tarkoitettu sisältämään ainoasti sen omia töitä koskevia aineksia. Tämä sopi erinomaisesti yhteen kokouksen yleisen käsityskannan kanssa — emme näet tarvitse isosti tuntea valtiomuotoa säätävää kokousta, tietääksemme, että sen jäsenet laskivat Ranskan historian v:sta 1789 ja vähän tai ei ollenkaan välittivät kaikista vallankumouksen edellisistä vuosisadoista.
Lakiasäätävä kokous meni vielä pitemmälle ymmärtämättömyydessä; sen jäsenten mielestä oli vallan kauheaa säilyttää sellaisia todistuskappaleita, jotka muistuttivat säätyeron ja aatelisvallan ajasta, ja sen keskuudessa kohosi — eikä suinkaan turhaan — monta ääntä vaatimaan niiden hävittämistä. Eivätkä ne olleet ahdasmielisiä miehiä, vaan päinvastoin kaikkein valistuneimpia, jotka sellaista vaativat. Niinpä lausuu esim. Condorcet 29 p. kesäk. 1792 tässä kokouksessa peittelemättä ajatuksensa olevan, että kaikki vanhat, etuoikeuksien ajalta polveutuvat muistomerkit oli poistettava:
"Juuri tänään", hän sanoo, "on sen päivän vuosipäivä, jolloin perustuslakia säätävä kansalliskokous, lakkauttamalla aatelisuuden, viimeisteli valtiollisen tasa-arvoisuuden työn. Halukkaina seuraamaan niin kaunista esimerkkiä te olette vainonneet aatelistoa niihin pesiin saakka, joissa tavataan todistukset heidän parantumattamasta turhamaisuudestaan. Tänään polttaa järki pääkaupungissa Ludvig XIV:nnen kuvapatsaan juurella nuo suunnattomat volyymit, jotka ovat olleet parhaana todistuksena tämän säädyn turhuudesta. Muita jälkiä samaisesta turhuudesta on vielä yleisissä kirjastoissa, tilikamarissa ja genealogien kodeissa; nämä pesät on luettava yleiseen hävitykseen, sillä te ette ole sallivat aatelin säilyttää, kansakunnan kustannuksella, mitään naurettavia, tasa-arvoisuutta uhkaavia toiveita. Kysymys on nyt taistella naurettavinta, mutta samalla parantumattominta kaikista intohimoista vastaan — — — Ehdotan sentähden, että kaikki departementit saisivat oikeuden polttaa ne aateliskirjeet, jotka mahdollisesti tavataan niiden erityisissä varastoissa."
Ja kokous antoi todellakin erityisellä säädöksellä käskyn polttaa kaikki aateliskirjeet, joskohta samalla määräsi, että paperien joukossa tavattavat omaisuuskirjeet oli niistä erotettava ja säästettävä. Hiukan myöhemmin, 19 p. elok. 1792, määräsi kokous sen lisäksi, että entisen tilikamarin asiakirjat sekä myös kaikki herruusoikeuksia koskevat paperit oli poltettava. Niin suuresti pelättiin vanhan yhteiskunnan ehkä ottavan takaisin etuoikeutensa ja vaatimuksensa, että tahdottiin hävittää yksin historiakin, estääkseen ihmisiä ottamasta siitä mitään opetuksia ja saamasta mitään toiveita!
Konventilla oli tässä asiassa vallan toiset mielipiteet, ja se käytti vallan toista menettelyä kuin sen edeltäjät. Olemassaolonsa aivan ensi päivinä se päätti peruuttaa määräyksen tilikamarin asiakirjain polttamisesta ja samalla sääti, että niistä ne, jotka voivat olla joksikin hyödyksi, oli jätettävä meri- ja sotaministereille ja muut myytävä. Tämä tosin ei todistanut mitään vallan suurta noiden paperien arvossapitämistä, ja totta onkin, etteivät ne sota- eivätkä meriministeriössä tulleet mihinkään käytäntöön. Mutta toimenpide semmoisenaan oli joka tapauksessa suuriarvoinen, sillä myöhempi aika on löytänyt paperit ja käyttänyt niitä hyödykseen. Ei monta kuukautta myöhemmin, helmikuussa 1793, annettiin ensimäinen asetus eri arkistojen yhdistämisestä yhteiseen huoneistoon. Toinen asetus, 2 p:ltä marrask. 1793, täydensi tätä ja katsoi Louvren soveliaaksi suuren arkiston sijoittamispaikaksi. Useita muitakin säädöksiä annettiin tämän arkiston parantamiseksi ja järjestämiseksi, ja kaikkein ihmeellisintä on, että muutamat niistä johtuvat hirmuvallan ankarimmalta ajalta; niinpä esim. konventti tammikuussa 1794 nimittää komitean, jonka tuli pitää huolta arkiston lopullisesta järjestämisestä, ja kuukausi ennen Robespierren kukistusta määrätään, mihin ryhmiin erityiset arkistoasiakirjat oli jaettava. Arkiston esimieheksi tulisi arkistonhoitaja. Ensimäinen tähän luottamustoimeen nimitetty oli edusmies konventissa, omituinen, kulmikas ja ankara vallankumousmies Camus, mies, jonka järjestysaisti, lahjomaton rehellisyys ja tieteelliset ansiot tekivät hänet erittäin sopivaksi tälle paikalle, mikä vaati yhtä paljon työkykyä kuin harrastusta ja edesvastuutunnetta. — Vuoteen 1808 saakka kansallisarkisto oli sijoitettu Louvreen, mutta silloin se siirrettiin Guisen herttuain vanhaan palatsiin, myöhempään hotelli Soubiseen, Francs-Bourgeois-kadun varrelle, missä se vieläkin on.
* * * * *
Konventti loi ja järjesti kaikilla aloilla. Tärkeitä ja suuriarvoisia olivat ne korkeakoulut ja akatemiat, joita konventti joko perusti tai uudestijärjesti sovelluttaakseen niitä uuden ajan vaatimusten mukaisiksi. Lääketieteellisten opintojen kohottamiseksi, jotka vanhan järjestyksen aikana oli suuresti laiminlyöty, perustettiin Pariisiin, Montpellieriin ja Strasbourgiin uusia lääketieteellisiä korkeakouluja, joiden päätarkoituksena oli oleva valmistaa lääkärejä sairashuoneiden, varsinkin sotilassairaalain tarpeeksi. Että tämä toimenpide etusijassa tarkoitti täyttää polttavaa tarvista, kun sotanäyttämöillä vallitsi suunnaton kurjuus lääkärien puutteen vuoksi, näkyy selvästi konventin määräyksestä, että piirikunnat olisivat velvolliset lähettämään korkeakouluihin kaikkiaan 550 17 ja 26 ikävuoden välillä olevaa nuorta miestä, joilla oli jonkinlaista tietoa lääketaidossa, 300 Pariisiin, 150 Montpellieriin ja 100 Strasbourgiin. Nämä nuoret miehet saivat ammattisivistyksensä valtion kustannuksella ja valtio heitä käyttikin. Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin korkeakouluihin alkoi pyrkiä muitakin oppilaita kuin pakollisia, ennenkuin sekä ranskalaisia että ulkomaalaisia, jotka tahtoivat harjoittaa lääketieteellisiä opintoja, pyrki tänne ulko-oppilaiksi ja harjoitti opintojaan omalla kustannuksellaan. Lääketieteelliset korkeakoulut nauttivat alusta pitäen suurta arvoa, ja niiden opintometoodia, joka oli sama kaikille, kuvataan paraaksi ja valistuneimmaksi. Sen pääasiallisena uutuutena oli lääketieteellisten opintojen perustaminen Ranskassa kliinilliseen opetukseen.
Luonnonhistoria, jonka tutkimiseen filosofit olivat innostuttaneet valistusajan Ranskaa, tuli myös yhdeksi vallankumouksen sylilapsia. Tälläkin alalla jäi konventin asiaksi ryhtyä toimenpiteihin, jotka olivat tarpeen helpottaakseen näitä opintoja ja tehdäkseen ne hedelmiä kantaviksi. Kuten vallankumouksen kuvakielellä sanottiin, oli se konventti, joka istutti vapauden puun kasvitieteelliseen puutarhaan.
Jardin des plantes'in esimiehenä oli syksystä 1792 alkaen Rousseaun oppilas Bernardin de Saint-Pierre, ja hänpä se muutamien konventinjäsenten kannattamana sai toimeen kasvitieteellisen puutarhan muodostamisen n.k. Museoksi, joka oli sisältävä luonnonhistoriallisia kokoelmia ja samalla oleva korkein oppilaitos näiden tieteiden tutkimista varten. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi täytyi siinä tehdä joukko parannuksia ja muutoksia. Opetusistuinten luku, joka ennen oli ollut ainoasti 3, lisättiin nyt äkkiä 12:ksi, mikä oli kummastuttavan suuri luku, jos ajattelemme, että koulu käsitti ainoasti erityisopintoja. Tehdäkseen eläintieteellisiä opintoja tarkoitusta vastaaviksi sijoitettiin tänne eläintarhakin. Sen pohjaksi pantiin ne 5 eläintä, jotka tavattiin jälellä Versailles'in kuninkaallisessa eläintarhassa: leijona, sarvikuono, zebra, antilopi ja intialainen tupsukyyhkynen. Eläintarha lisääntyi nopeasti lahjoista ja ostoista; se oli ensi alkuna Pariisin nykyiseen suureen eläintieteelliseen puutarhaan, Jardin d'acclimatationiin.
Oli 10 p. kesäk. 1793, kiihkeimmän valtiollisen mieltenkuohun hetki, kun opetuskomitea, Lakanal puhetorvenaan, saapui konventtiin esittämään ehdotusta luonnonhistoriallisten opintojen uudesta järjestämisestä. Vain muutamia päiviä aikaisemmin olivat girondistit kukistuneet, ja useimmissa departementeissa uhkasi tapauksen johdosta syntynyt mieltenkiihko järkyttää kansakunnan yhteyttä, samalla kun Vendée oli voitollinen ja ulkonainen vihollinen seisoi Ranskan rajoilla. Eivät nekään, jotka ovat kaikkein vihamielisimpiä vallankumousta kohtaan, voine kai olla tekemättä muutamia johtopäätöksiä tällaisista tosiseikoista.
Valistusfilosofeilta vallankumous myös oppi että teollisuus on yksi kansan hyvinvoinnin parhaita arvomittareja. Aikana, jolloin laki määräsi ne aatelismiehet, jotka harjoittivat Jotakin näistä alhaisista käytännöllisistä ammateista, menettämään aatelisoikeutensa siksi aikaa, kun he tällaisia toimittivat, olivat encyklopedistit kunnioittaneet näitä ammatteja ei ainoasti suopein sanoin selittämällä niitä suuressa teoksessaan, vaan myös luettelemalla Encyclopédiensa esipuheessa avustajinaan ajan ylhäisinten ja kuuluisinten nimien ohella yksinkertaisia työmiehiäkin, jotka olivat d'Alembertille antaneet suullisia tai kirjallisia tietoja ammattiaan koskevista asioista. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli osottanut olevansa encyklopedismin ja Turgot'in oppilas vapauttamalla helmikuussa 1791 työn ammattipakosta ja etuoikeuksista. Konventti jatkoi viitoitettua tietä. Syyskuun 29 p:nä esitti apotti Grégoire maanviljelyskomitean, ammattikomitean ja yleisen opetuskomitean käskystä, joille yhteisesti oli uskottuna teollisuusolojen järjestäminen, koetettuaan ensin osottaa selvin ja vakuuttavin sanoin, että maan rikkaus isosti riippui teollisten ammattien kukoistuksesta, että oli turhaa etuluuloa halveksia käytännöllistä työtä ja että teollisuudesta voi tulla valtiollinen välikappale, ehdotuksen, joka tarkoitti teknillisen korkeakoulun perustamista, mikä luonnonhistoriallisen laitoksen tavoin samalla kertaa olisi sekä museo että oppilaitos. Ehdotus hyväksyttiin kaksi viikkoa myöhemmin, eikä kauan senjälkeen — epäluulon ja väkivallan pahimpana aikana — perustettiin teknillinen korkeakoulu, Conservatoire des arts et métiers, jonka täydentämiseksi direktorio edelleen työskenteli, ja joka lajissaan on varmaan rikkain ja etevin koko Europassa.
Jo ennen teknillisen koulun perustamista oli konventti toimeenpannut reformin, mikä suuresti edisti järjestyksen toimittamista kauppa- ja teollisuusoloihin. Tämä reformi, jolla vastakohtana kaikkiin muihin konventin aikana toimeenpantuihin parannuksiin oli yleismaailmallinen merkitys, oli uusien mitta- ja painoarvojen asettaminen, jotka meidän päivinämme ovat otetut käytäntöön melkeinpä kaikissa maissa ja muodostavat n.k. metrijärjestelmän.
Jo vuosisatoja oli yhteys mitoissa ja painoissa ollut niitä unelmia, joita suurimmalla lämmöllä oli Ranskassa harrastettu. Se aika, jota tavallaan voidaan pitää vallankumouksen edelläkävijänä, uskonpuhdistuksen ja renessansin aika, oli kolmannen säädyn kautta 1560 ja 1576 vuosien säätykokouksissa lausunut toivomuksen, että tulisi olla vain yksi pituus-, yksi paino- ja yksi pintamitta, ja että tähän tarkoitukseen olisi keksittävä erityinen mitta, josta näytteitä olisi lähetettävä kaikkiin maakuntiin. Hallitus oli luvannut täyttää tämän toivomuksen, mutta joko se sitten ei pitänyt lupaustaan, tai ne "oppineet ja kunnialliset" miehet, jotka oli määrätty valmistamaan ehdotusta, eivät olleet sitä tehneet — tosiasia on kumminkin, että kului kaksi vuosisataa ilman että tässä asiassa tuli mitään tehdyksi.
Vallankumouksen puhjetessa vallitsi tällä alalla sekaannus, joka teki kaiken liikeyhteyden ihmisten välillä sangen monimutkaiseksi. Kuuluu melkein uskomattomalta sanoa, että itse Pariisissa voitiin tavata 45 eri nimeä merkitsemässä mittoja ja painoja. Joka maakunnalla oli omat nimityksensä, eivätkä Pariisi ja maakunnat ollenkaan ymmärtäneet toisiaan tässä suhteessa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että tässä jos missään reformeja oli tarpeen. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous omaksuikin täydelleen yleisen mielipiteen. Jo olemassaolonsa alussa tämä kokous näet antoi tiedeakatemialle toimeksi valmistaa uuden ja yhtenäisen mitta- ja painojärjestelmän, eikä tiedeakatemia ollut hidas ryhtymään tämän tehtävänsä suorittamiseen. Ja juuri konventille akatemia marraskuussa 1792 sai ilmoittaa työnsä edistyneen niin pitkälle, että se voi valmistua vuoden 1792 alkuun — ja konventtipa se työn tultua suoritetuksi sai kunnian ajaa sen perille todellisuudessa.
Kuten tunnettu, oli tämän järjestelmän pohjana luonnosta otetut yksiköt, ja etupäässä juuri siitä syystä voitiin toivoa sen tulevan otetuksi käytäntöön muissakin maissa. "Ajatus johtaa kaikki pituusmitat luonnossa tavattavasta yksiköstä", lausuikin se konventinjäsen, joka esitti ehdotuksen, "on tuntunut matematikoista luonnolliselta aina siitä hetkestä saakka, kun he pääsivät perille sellaisen mitan olemassaolosta ja mahdollisuudesta määrätä se. He ovat nähneet sen ainoaksi keinoksi sulkea järjestelmästä ulos kaikki mielivaltaisuus ja voida olla varma siitä, että se aina pysyy samanlaisena, ilman että mikään vallankumous maailmassa voisi sitä muuttaa. He ovat ymmärtäneet, kun sellainen järjestelmä ei voi kuulua yhdelle ainoalle kansalle, olevan syytä toivoa kaikkien omaksuvan sen." Eikä hän tyydy vain osottamaan uuden järjestelmän suuria etuja ja suurta varmuutta, hän sanoo myös toivovansa, että siitä tulisi vakuus kunnioitukselle ja vaihtosuhteille ranskalaisten ja muiden kansain välillä, sen sukupolven välillä, jota koko maailma saa kiittää tästä hyvätyöstä, ja vastaisten sukujen, jotka tulevat pitämään sitä arvossa ja käyttämään hyväkseen.
Uusi järjestelmä oli heti pantava käytäntöön; ainoasti vuoden väliaika myönnettiin, millä aikaa toivottiin kaikkien ehtivän oppia sitä käyttämään. Siinä tarkoituksessa lähetettiin maan eri osiin niin hyvin selviä ja tarkkoja ohjeita, joissa kymmenysjärjestelmän teoria selvitettiin, kuin myös sellaisten esineiden malleja, jotka olivat tarpeellisia ja jäljennettäviksi määrättyjä. Vuoden loputtua julaistiin laki, joka teki metrijärjestelmän käytäntöön ottamisen pakolliseksi.
Maalaustaiteen alalla tehtyjen reformien yhteydessä on mainittu, että konventti 8 p. kesäk. 1793 sääsi kaikki vanhat akatemiat lakkautettaviksi. Tätä toimenpidettä on paljon moitittu, ja usein kuullaankin juuri sitä vedettävän esiin näytteenä konventin väkivaltaisesta ja hävittävästä politiikasta. Mutta itse asiassa se ei ollut hävityshimo, joka aiheutti tämän toimenpiteen; se riippui vallan yksinkertaisesti siitä suunnattomasta painosta, jonka alaisena konventin täytyi työskennellä, siitä nopeudesta, jolla sen kaikki työ oli suoritettava. Ei ollut aikaa koettaa keksiä mitään keinoja uudistaa noita vanhoja laitoksia ja saattaa niitä yhtämukaisuuteen uusien olojen kanssa; nopeammin kävi kaiken vanhan lyöminen pirstaleiksi ja uuden rakentaminen pirstojen päälle. Muuten on kyllä todistuksia siitä, että missä vanhat laitokset vastasivat tarvetta, vallankumous jätti ne koskematta; niinpä jäi esim. tiedeakatemia Grégoiren ehdotuksesta entiselleen, kun muut lakkautettiin, koska katsottiin sen tehneen Ranskalle ja vallankumoukselle liian suuria palveluksia joutuakseen hävitettäväksi — tämähän akatemia se juuri muun muassa oli suorittanut sen suuren työn, mistä oli seurauksena metrijärjestelmän käytäntöön ottaminen.
Mutta toiselta puolen oli useita akatemioita, jotka olivat lakanneet vastaamasta alkuperäistä tarkoitustaan, ja joilla siis ei ollut mitään varsinaista olemassaolon oikeutta. Niiden joukosta mainittakoon etusijassa parooni de Breteuil'in v. 1784 perustama kuninkaallinen musiikkiakatemia, ja vanha Ranskan akatemia.
Kuninkaallinen musiikkiakatemia ei ollut asetettu perusteellisten opintojen antamista varten, vaan hovin huvitukseksi. Sellainen rajoitettu tarkoitus ei sopinut yhteen vallankumouksen laajemman näköpiirin kanssa. Musiikkiakatemia kadottikin jo vallankumouksen alusta pitäen merkityksensä, ensiksi siitä syystä, ettei enää ollut mitään hovia, jota tarvitsi huvittaa soitannollisilla esityksillä; ja vielä enemmän siitä syystä, että ooppera oli ensimäisiä teattereita, joka suosi revolutsionia, ja että se tykkänään kieltäytyi ottamasta taiteilijoita ylimyksellis-kuninkaallisesta musiikkiakatemiasta. Sillä välin oli vuoden 1792 kuluessa Pariisin kunnallisneuvosta ruvennut kansallisten juhlien vuoksi harjoituttamaan muutamia kymmeniä soittajia soitintaidossa, ja tästä pienestä alusta kasvoi vähitellen uusi musiikkikoulu, jolla oli vallan toinen laatu ja luonne. Oppilasluvun lisäämiseksi valittiin 120 nuorta ja köyhää, jonkinlaisilla soitannollisilla taipumuksilla varustettua miestä kansalliskaartin pataljoonista ja muodostettiin siten vakituinen soittokunta, joka avusti kaikissa suurissa juhlissa ja kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa. Marraskuun 8 p:nä 1793 saapui konventtiin lähetystö kansalliskaartin musiikkikoulusta ja lausui toivomuksenaan, että tasavalta perustaisi kansallisoppilaitoksen musiikkia varten, joka edistäisi soittotaitoa, ja palkitsisi niiden soittajain vaivat, jotka monen kuukauden aikana olivat uhrautuneet opettamaan nuoria oppilaita. Chénier kannattaa tätä esitystä: "Tiedämmehän", hän lausuu, "kuinka suuresti kansallinen musiikki on kunnostanut itseään vallankumouksen aikana, tiedämmehän, miten paljon musiikki on vaikuttanut patriootteihin Pariisissa, departementeissa ja rajoilla. Ehdotan siis säädettäväksi periaatteen, että kansallinen musiikkioppilaitos on perustettava Pariisiin ja että konventin tulee antaa yleisen opetuskomitean toimeksi hankkia varoja tämän puuhan toteuttamiseen". Ehdotus hyväksyttiin ja sensuuntainen säädös annettiin. Tammikuun keskivaiheilla 1794 määrättiin lisäksi, että laitos oli pidettävä avoinna molemmille sukupuolille.
Muutamia kuukausia ennen konventin hajoamista, 3 p. elok. 1795, päätettiin lopullisesti, että vanhan lakkautetun laulu- ja deklamatsioniakatemian sijaan oli perustettava n.k. Conservatoire national de la musique, jossa opetusta annettaisiin ei vähemmälle kuin 600 oppilaalle. Tälle laitokselle osotettiin 240,000 livren suuruinen summa, määrättiin palkkoja ja eläkkeitä ja lisäksi säädettiin konservatorioon perustettavaksi kirjasto. Uudestimuodostetun musiikkiopiston ohjelma oli laaja ja uusi; opetus, jona oli soitto ja laulu, joihin aineihin keisariuden aikana liitettiin deklamatsionikin, oli sekä tieteellinen että käytännöllinen ja historiallinen, ja sitä harjoitettiin alusta pitäen vakavuudella, joka suuresti erotti sen konventin lakkauttamasta vanhasta akatemiasta. Konservatorion johto oli uskottu 5 tarkastajalle, joina ensiksi oli Gossec, Grétry, Méhul, Lesueur ja Chérubini, sekä 4 opettajalle. Vuoden kuluttua laitoksen perustamisesta päätettiin että sitä johtaisi tirehtöri, ja ensimäisenä tähän toimeen nimitettiin Sarrette, entinen kansalliskaartin musiikkikoulun johtaja.
Vielä kiukkuisemmin kuin maalaus- ja musiikkiakatemioita vastaan oli taistelua käyty vanhaa Ranskan akatemiaa vastaan; vielä enemmän kuin nämä se oli herättänyt vallankumousmiesten vastenmielisyyttä. Jo vallankumouksen puhjetessa oli akatemia vanhoillisuuden jyrkimpiä pesiä, ja konventin kokoontuessa se oli sangen lähellä täydellistä hajoomistaan. Sen jäsenistä oli 8 kuollut ilman että heille oli valittu seuraajia, 10 oli siirtynyt maasta tai pysyi piilossa, ja jälelläolevat olivat keskenään eripuraiset personallisen vastenmielisyyden ja erilaisten valtiollisten mielipiteitten vuoksi. Samalla kun filosofi, apotti Morellet, lujasti piti kiinni vanhasta ajasta ja sen aatteista, olivat useat hänen virkaveljistään: Chamfort, La Harpe ja kirjailija Ducis, lämpimästi vallankumouksen puolella ja käyttivät, Morelletin lausunnon mukaan, usein kieltä, joka oli suuresti samantapaista kuin mitä saatiin kuulla sen kansalliskokouksen puhujalavalta, joka oli tehnyt lopun aatelista ja papistosta. Henki tässä akatemiassa oli sangen kehno. Akateemikot olivat vähitellen tottuneet katsomaan ei ainoasti opetusistuimiaan yksityiseksi omaisuudekseen, vaan koko akatemiaa omaksi laitoksekseen. Siinä säädöksessä, joka lakkautti akatemiat, määrättiin kaikki niiden omistamat kokoelmat virastojen valvonnan alaiseksi, kunnes säädettäisiin, mihin tarkoitukseen niitä sopisi käyttää. Etteivät akateemikot suinkaan katsoneet tämän asetuksen itseään sitovan, todistaa se mitä Morellet kertoo muistelmissaan, nimittäin että hän heti asetuksen ilmestyttyä ryhtyi pelastamaan talteen akatemian kalleuksia "vandaleilta"; osan käsikirjoituksia ja asiakirjoja hän oli vienyt kotiinsa, mutta entisten akateemikkojen 60 muotokuvaa hän oli — kun niiden koko teki hänelle mahdottomaksi raahata niitä pois — latonut erääsen saliin puhujalavalle, sitten lukinnut oven ja pitänyt avaimen. Hän kertoo lisäksi virkaveljinensä miettineensä jakaa kirjat keskenään, kun he eivät voineet viedä niitä pois — ajatus, jota akateemikot kumminkaan hyvin oikeutetusta pelosta tulla syytetyksi varkaudesta eivät kaikeksi onneksi toteuttaneet.
* * * * *
Jos luomme silmäyksen jälellepäin edellä kosketeltuihin konventin reformeihin, näkyy selvästi että konventti useimmassa niistä piti silmällä pedagogista päämäärää. Kasvatus oli yksi vallankumouksen iskusanoja, se oli myös vallankumouksen etevimpiä päämaaleja. Kasvatus — eikä ainoasti vapauteen, tasa-arvoisuuteen, kansalaisuuteen ja tasavaltaisuuteen, vaan myös oppiin ja tietoihin, vakaasen työhön ja tosi sivistykseen. Ei ollut siis ihmettä, että sellaisissa olosuhteissa kouluopetuksen järjestäminen oli vallankumouksen rakkaimpia toimia ja kenties se kysymys, joka kauimmin ja sitkeimmin antoi vallankumousmiehille ajattelun aihetta. Kaksi syytä oli lisäksi jo alusta pitäen auttanut katseiden suuntautumista tälle alalle — ensiksi se tavattoman kehno tila, jossa kouluopetus oli vallankumouksen puhjetessa, toiseksi ne mahtavat herätteet, joita valistusfilosofit olivat antaneet kasvatuksen ja opetuksen täydelliseksi uudestimuodostamiseksi. Rousseau oli kirjallaan Emile ou l'éducation rikkonut välit kaikkien vanhojen traditsionien ja kaikkien totuttujen tapojen kanssa ja esittänyt luonnollisen kehityksen ja ihmisellisen hyvyyden periaatteihin nojautuvan ihanteen. Sellainen oli myös se ihanne, jonka vallankumous jo alusta asti asetti itselleen.
Joskin vallankumousta opetuksen alalla — kuten niin monella muullakin — innostutti Rousseau, joskin hänen henkensä elähytti sitä reformityötä, johon ryhdyttiin, eivät kuitenkaan Rousseaun opetukset joutuneet olemaan tässä asiassa pohjana vallankumouksen käsitykselle ja katsantokannalle. Yleensä on vallalla se käsitys, että vallankumouksen pedagogisena ansiona yksinomaan oli Rousseaun teoriain toteuttaminen käytännössä. Mutta ei tarvitse muuta kuin kärsivällisesti lukea läpi ne eri ehdotukset opetuksen järjestämiseksi, joita esitettiin eri edusmieskokouksille, nähdäkseen ettei sellainen mielipide ole oikea. Päinvastoin ei näitä ehdotuksia lukiessa voi pidättyä jonkinlaisesta kummastuksesta, tavatessaan niissä niin vähän Rousseaun ajatuskantaa ja niin paljon uutta ja omaperäistä, niin monia uusia vaatimuksia, joita olosuhteet synnyttivät, niin paljon uusia aatteita, joita vallankumous kehitti.
Rousseaun kasvatusihanne oli abstraktisesti inhimillinen ihanne, vaikkapa sen ohessa joskus toinenkin ihanne väikkyi hänen mielessään, nimittäin hyödyllisen yhteiskuntajäsenen. Vallankumouksen tarkoitusperä oli läpeensä käytännöllinen. Se tarkoitti jo alusta pitäen kasvattaa hyödyllisiä valtionkansalaisia, kehittää yksilöitä etupäässä ja melkeinpä yksinomaan pitämällä silmällä sitä etua, jonka yhteiskunta voisi heistä saada. Rousseau oli tahtonut kokonaan eristettyä kasvatusta, vallankumous perusti koko kasvatusjärjestelmänsä yhteisopetukseen, koulujen perustamiseen. Rousseaun reformiaatteet eivät tarkoittaneet kansankasvatusta eikä naiskasvatusta. Vallankumous ymmärsi, että kaikenlainen etuoikeusjärjestelmä kasvatuksen alalla estäisi yhteiskuntaa käyttämästä hyväkseen kaikkia voimiaan. Sen suurena uutuutena on, että se on selittänyt kansanopetuksen siksi pohjaksi, jolle koko opetuslaitos on rakennettava, ja julistanut kaikki ihmiset yhtä oikeutetuiksi pääsemään nauttimaan opetuksen ja sivistyksen hedelmistä.
Kaikki ne kolme edusmieskokousta, jotka ottivat osaa vallankumouksen uudestimuodostamistyöhön, osottivat harrastusta kouluopetuksen järjestämiseen, ja jokainen niistä koetti aikansa ja voimiensa mukaan edistää pulmallisen kasvatusopillisen tehtävän ratkaisemista. Molempien ensimäisten kokousten opetusperiaatteet pitivät melkein täydellisesti yhtä; ne tarkoittivat vapauttaa opetuksen kirkon ylivallasta, asettaa sen mikäli mahdollista valtiosta riippuvaksi, tehdä sen kansalliseksi ja yhtäläiseksi kaikille. Molemmat nämä kokoukset olivat myös yksimieliset siitä, että oli mahdotonta millään tavoin pakoittaa yleisöä lähettämään lapsiaan kouluihin; molempia elähytti liiaksi vapaudeninnostus, voidakseen ollenkaan ajatella oikeaksi käyttää pakkokeinoja tiedon ja sivistyksen levittämiseksi laajoihin piireihin.
Jo valtiomuotoa säätävän kansalliskokouksen alusta saakka virtasi sille koko joukko anomuksia, joissa näitä näkökantoja pidettiin silmällä ja joissa vaadittiin opetuksen asettamista toiselle tolalle kuin vanhan järjestyksen aikana. Noudattaen näitä toivomuksia antoi kokous yleisen opetuskomitean tehtäväksi esittää asiasta ehdotuksen. Mutta jo ennen tämän ehdotuksen saapumista kokous sääsi seuraavaa, mikä tuli olemaan yhtenä artikkelina Ranskan ensimäisessä hallitusmuodossa: "On luotava ja järjestettävä yleinen opetus, joka on oleva yhteinen kaikille kansalaisille ja maksuvapaa välttämättömimmissä aineissa. Sitä varten perustettavat laitokset ovat jaettavat yli maan valtakunnan hallintojakoa vastaavassa suhteessa". Täten oli periaate julistettu. Se oli tuleva lähemmin kehitetyksi niissä suurenmoisissa ehdotuksissa, jotka yksityisten filosofien ja politikkojen valmistamina esitettiin eri kokouksille opetuskomitean puolesta. Ja ne nimet, jotka kohtaavat meitä tutkiessamme vallankumouksen aikaista opetuslaitoksen historiaa, eivät suinkaan ole tuntemattomia. Ei — nämä nimet ne juuri ovat antaneet vallankumoukselle sen loiston — seikka joka jo semmoisenaan todistaa sitä kantavaa harrastusta, jonka tämä kysymys sai osakseen.
Kaksi tärkeintä näistä ehdotuksista, toinen Talleyrandin esittämä valtiomuotoa säätävälle kansalliskokoukselle, toinen Condorcetin lakiasäätävälle, yhtyivät pääkohdissaan. Molemmat vaativat, että opetus oli oleva yleinen, molemmat vastustivat sen julistamista pakolliseksi. Molemmat antoivat sosialipoliittiselle kasvatukselle tärkeän sijan, ja molemmat tahtoivat opetuksen erotettavaksi kirkosta ja tehtäväksi valtion omaisuudeksi. Voi tuntua omituiselta että kaksi niin erinkaltaista miestä kuin Talleyrand ja Condorcet, toinen ovela politikko, joka oli kuoleva yhteiskunnan kukkuloilla, palveltuaan kaikkia hallituksia ja nautittuaan kaikkia vallan antimia, ja toinen jalo, lämminsydäminen filosofi, josta oli tuleva yksi vallankumouksen marttyyreja, omasivat saman käsityksen siitä, miten uusi suku oli luotava. Syy tähän on luonnollisesti siinä, että kummankin suunnitelmat johtuivat niistä periaatteista, jotka olivat vallankumouksen: vapauden ja tasa-arvoisuuden periaatteista, ja että kumpikin tähtäsi samaa päämaalia: sellaisten kansalaisten kasvattamista, jotka voivat olla hyödyksi yhteiskunnalle.
Epäilemättä oli kuitenkin Condorcetin ehdotus, joka itseensä sisällytti kaiken sen mitä filosofit ja humanistit monina vuosina olivat ajatelleet ja kirjoittaneet tässä aineessa, paljoa etevämpi kuin Talleyrandin. Opetusjärjestelmän eri jäsenet olivat siinä paremmin liitetyt toisiinsa ja sulivat kokonaan yhteen, opetussuunnitelmat yksinkertaisempia, kokonaisuus selvempää ja yksityiskohtaisempaa, jopa niin tarkasti valmistettua, ettei varmaan olisi kohdannut mitään vaikeutta panna se paikalla käytäntöön todellisuudessa. Se erosi Talleyrandin ehdotuksesta vaatimalla paljoa suurempaa lukua kouluja perustettavaksi, 31,000 alkeiskoulua ja 110 korkeampaa oppilaitosta, ja vaatimalla Talleyrandin neljän opetusvaiheen sijaan viisi, Condorcet kun näet tahtoi jakaa alkeis- eli kansakoulun kahteen osastoon, alempaan ja ylempään. Tärkeinä kohtina Condorcetin ehdotuksessa mainittakoon sitäpaitsi hänen pyrintönsä antaa fyysillisille tieteille, jotka siihen saakka oli laiminlyöty, oikeutettu sijansa kirjallisten rinnalla. Sen lisäksi mainittakoon hänen selvästi Rousseaun elähyttämät vaatimuksensa havainto-opetuksen, mikäli mahdollista, käytäntöön ottamisesta. Uudenaikaisimmalta näyttää Condorcet kumminkin vaatiessaan naisopetuksen kohottamista. Talleyrandkin oli kyllä tahtonut perustettavaksi tyttökouluja, mutta samalla hän oli lausunut mielipiteenään, ettei naisen tullut saada mitään korkeampaa henkistä sivistystä, vaan hän oli etupäässä kasvatettava omaa kutsumustansa varten. Condorcet tahtoi antaa naisillekin sivistystä, ja juuri siitä syystä, että nainen oli luotu niin vastuunalaista tointa kuin äidin ja lastenkasvattajan tointa varten. Kas tässä ne näkökohdat, jotka hän tuo esiin perustellakseen vaatimustaan:
"Naisen tulee olla sivistynyt, voidakseen kasvattaa lapsiaan, sillä hän on heidän luonnollinen kasvattajansa."
"Voida olla miehensä arvollinen toveri, voida osottaa harrastusta hänen työhönsä, ottaa osaa hänen toimiinsa, voida elää hänen elämäänsä: siinä aviollisen onnen välttämätön ehto."
"Naisten tulee olla sivistyneitä vielä toisestakin syystä, joka jokseenkin yhtyy edelliseen: siitä syystä nimittäin, etteivät he tietämättömyydellään sammuttaisi sitä henkistä liekkiä, jonka miehet ovat hankkineet itselleen opinnoillaan, vaan päinvastoin puhelulla ja yhteisellä lukemisella voisivat ylläpitää sitä."
"Naisten tulee saada sivistystä etusijassa sentähden, että se on oikein ja että heillä on sama oikeus sivistykseen ja tietoihin kuin miehilläkin."
Ne ovat samoja periaatteita ja samoja todistuksia, joita meidän aikamme on esittänyt perustellakseen naisen oikeutta tasa-arvoisuuteen miehen kanssa sivistyksen alalla. Mutta Condorcet menee vielä pitemmälle ja saavuttaa tässäkin yhden niitä aatteita, jotka meidän aikamme on toteuttanut: hän vaatii, että poikien ja tyttöjen tuli saada tämä opetus yhdessä, hän tahtoo, sanalla sanoen, perustaa yhteiskoulun. "Yhdessäoloa molempien sukupuolien välillä ei voida välttää", hän lausuu, "jokapäiväisessä elämässä; se esiintyy varsinkin maalla ja kaupungeissakin köyhemmän kansanluokan keskuudessa. Miksikä siis pelätä sitä koulussa, missä sitä kuitenkin valvotaan paljoa tarkemmin kuin koulun ulkopuolella? Miks'ei oteta askelta eteenpäin valmistaakseen lapsia elämää varten? Tavat varmaan tulevat voittamaan tästä jokapäiväisestä yhdessäolosta, sillä se hajoittaa ne harhakuvat, jotka syntyvät matkan päästä, ja lieventää aistien kuohua, mikä aina lisääntyy erottamisesta."
Ja hän lisää vielä enemmän: "Jotkut henkilöt pelkäävät, että opetusta seuraisivat suurella tarkkaamattomuudella muutamat oppilaista, jotka voisivat pitää vireillä vilkkaampia ja hellempiä harrastuksia. Mutta tämä pelko ei suinkaan ole perusteltua. Jos tämä tarkkaamattomuus on epäkohta, niin on sen monin verroin korvaava herännyt halu osottautua ansiokkaaksi ja tiedokkaaksi rakastetun henkilön silmissä." — Mikäli tiedän, on Condorcet ensimäinen, joka on julistanut yhteisopetuksen periaatteen. Protestanttisissa maissa oli tosin joku kerta koetettu käytännössä yhteisopetusta kansakouluissa, mutta se oli tapahtunut käytöllisistä syistä, sitä ei ollut aiheuttanut mikään itsetietoinen periaate kaikkien yhtäläisestä oikeudesta nauttia opetusta.
Ei Talleyrandin eikä Condorcetin ehdotus joutunut keskustelun alaiseksi. Molemmat esitettiin sangen sopimattomina aikoina, toinen vain muutamia päiviä ennen valtiomuotoa säätävän kokouksen jäsenten eroamista ikipäiviksi, toinen, Condorcetin, 20 p. huhtik. 1792, sodanjulistuksen antamispäivänä. Jos ajattelemme, että sinä aikana, joka ulottui huhtikuusta 1792 konventin kokoonkutsumiseen syyskuussa, sattui ei ainoasti ulkomainen sota, vaan myös tasavallan asettamistyö, voimme ymmärtää, ettei koulukysymyksen ratkaisu tällä ajalla millään tavoin päässyt eteenpäin. Kuitenkin ryhdyttiin siellä täällä, kansalliskokouksen antamain erityismääräysten nojalla, osittain toteuttamaan Condorcetin jättiläissuunnitelmaa opetustoimen järjestämiseksi. Sen todellinen täytäntöönpano kävi mahdottomaksi tarpeellisten varojen puutteessa. Condorcetin ja Rommen yhdessä laatiman laskun mukaan olisi koko suunnitelman toteuttamiseksi tarvittu 25 miljonan suuruinen summa — ja laskussa oli huomioon otettu m.m. sellaisetkin seikat kuin opettajain täydellinen epäitsekkyys ja suurin mahdollinen tyytyväisyys. Mutta nämä 25 miljonaa eivät olleet saatavissa — ne riippuivat kokonaan kirkontilusten myönnistä, jota kansalliskokous ei ehtinyt järjestämään.
Sill'aikaa olivat koulut täydelleen rappiolla; useimmissa oli jo alusta pitäen vallankumouksen periaatteet panneet poikien päät pyörälle; nämä sekaantuivat politiikkaan ja monin paikoin nousivat kapinaan opettajiansa vastaan, pakoittivat nämä ottamaan oppiaineeksi kouluihinsa hallitusmuodon ja oikeusjulistuksen tai jättämään paikkansa. Epäjärjestykset kohosivat huippuunsa niiden hajaannusten johdosta, jotka syntyivät papiston sivilikonstitutsionista.
Konventti älysi yhtä hyvin, ehkäpä paremminkin kuin sen edeltäjät, että oli vallan välttämätöntä masentaa kouluissa vallitseva epäjärjestys, ja niinpä tämäkin kokous asetti komiteoita, jotka esittivät uusia näkökohtia ja uusia ehdotuksia. Ensimäinen säädös annettiin joulukuussa 1792; se oli lyhyt ja selvä ja sisälsi yhden tärkeimpiä periaatteita opetuksen asettamisesta uudelle ja tarkoituksenmukaiselle kannalle, nimittäin sen, että alkeiskoulujen tuli olla opetuksen pohjana, sekä määräsi näissä kouluissa luettavaksi kaikkia niitä aineita, jotka olivat tarpeellisia kullekin kansalaiselle.
Konventti oli vielä tähän aikaan samojen opetuslaitosta koskevain aatteiden elähyttämä kuin molemmat kansalliskokoukset, ja sen keskuudessa oli herännyt suunnaton suuttumus, kun muutamat sen jäsenet joulukuun alussa olivat rohjenneet ehdottaa kouluopetuksen tekemistä pakolliseksi. Mutta tässä kokouksessa, jossa yhä selvemmin voitiin huomata sortovaltaisia taipumuksia, törmäsivät piankin vapauden edut yhteen käytännöllisen hyödyn etujen kanssa, ja melkein aina viimemainitut ne pääsivät voitolle. Niin kävi opetuslaitoksenkin alalla. Pian konventin enemmistö johtui siihen mielipiteesen, että sivistyksen levittämiseksi niin pian kuin mahdollista opetus oli tehtävä pakolliseksi, ja vuoden kuluttua siitä, kun sellainen ajatus oli jyrkästi hylätty, konventti sääsi lain, joka pani toimeen mitä ankarimman koulupakon. Tämä laki kuului seuraavasti:
"Vanhemmat ovat velvolliset lähettämään lapsensa alkeiskouluihin. Ne, jotka rikkovat tätä käskyä vastaan, rangaistaan sakoilla, jotka vastaavat neljännestä heidän vuosituloistaan. Rikoksen uudistus rangaistaan kaksinkertaisilla sakoilla ja lasten kansalaisoikeuden menettämisellä 10 vuodeksi."
Niin ankara koulupakko olisi kenties, jos se olisi jäänyt pysyväksi, tuonut mukanaan terveellisiä vaikutelmia sivistyksen edistämiselle, mutta se maistui liian paljon jakobinismilta ja terrorismilta voidakseen puoltaa paikkaansa kauemmin kuin minkä Robespierren hirmuhallitus kesti. Kaikesta päättäen oli sen käytännöllinenkin merkitys vähäinen, sillä sitä seurasi uusia asetuksia, jotka kaikki jäivät tuloksiltaan melkein yhtä vähäarvoisiksi. Vasta Robespierren kuoleman jälkeen, thermidorianisen reaktsionin aikana, jota useissa tapauksissa elähytti samat aatteet kuin vallankumouksen alkua, kouluopetusta koskevat lait saivat jotakin varsinaista merkitystä. Tärkeimmät näistä laeista olivat ne, jotka säädettiin, toinen 17 p. marrask. 1794, koskeva alkeiskouluja, toinen, korkeampaa opetusta koskeva, Daunoun ehdotuksesta noin vuotta myöhemmin, 25 p. lokak. 1795.
* * * * *
Kouluopetuksen parantaminen ja järjestäminen ei kumminkaan ollut ainoa keino, jota vallankumouksen johtajat käyttivät uutta sukua kasvattaakseen. Oli toisiakin keinoja, joihin ryhdyttiin innostuksella, ja varsinkin kahdesta odotettiin hyvää tulosta. Ne olivat alkeiskirjojen julkaiseminen ja kansallisten juhlien järjestäminen.
Opetuskomiteassa oli kysymys helppotajuisten, yleishyödyllisten kirjain julkaisemisesta kerta kerralta ollut esillä, mutta vasta konventti joutui toteuttaman tämän aatteen, järjestämällä palkintokilpailuja paraita kirjoja varten. Ensimäiseen palkintokilpailuun ei jätetty ainoatakaan teosta, mutta toisessa, joka tapahtui v. 1794, sai Romme ensi palkinnon kirjastaan Käsikirja maanviljelijöille, jonka sisällystä tuo nimi ei ollenkaan ilmaise, kirja kun näet oli pieni encyklopedia lapsia varten ja sisälsi kaiken sen, mitä vallankumousmiehet katsoivat tarpeelliseksi alkeisopetukselle. Kun hallitus siten oli pannut asian alkuun, levitettiin vähitellen sellaisia kirjoja kansaa ja lapsia varten kaikkialla. Niille oli kaikille ominaista, kuten oli luonnollista aikana, jolloin politiikka oli kaikkein ylimäinen harrastus, pitkälle käypä tasavaltaisuus, ja suuri joukko niitä on kaikkea muuta kuin helppotajuisia. Tämä koskee varsinkin vallankumouksellisia katkismuksia, joita julaistiin lapsien tarpeeksi. Eräässä niistä asetetaan lapselle kysymys: "Mitä ymmärretään sanalla kansalainen?" Eräässä toisessa ovat seuraavat kysymykset asianomaisine vastauksineen: "Kuka olet? — Isänmaan lapsi. Mitkä ovat rikkautesi? — Vapaus ja tasa-arvoisuus. Mitkä ovat lahjasi yhteiskunnalle? — Sydän rakastaakseni maatani ja käsivarsi sitä puolustaakseni." — Muutamissa kokonaan unhotettiin, että puhuttiin lapsille; niinpä antaa esim. tuo n.k. tasavaltainen katkismus kysymykseen "Kuka olet?" lapsen vastata seuraavilla säkeillä:
"Homme libre et pensant, né pour haïr les rois, N'aimer que mes égaux et servir ma patrie, Vivre de mon travail ou de mon industrie, Abhorrer l'esclavage et me soumettre aux lois." ["Vapaa ja ajatteleva ihminen, syntynyt vihaamaan kuninkaita, rakastamaan ainoastaan vertaisiani ja palvelemaan isänmaatani, elämään työstäni ja toimeliaisuudestani, kammoamaan orjuutta ja alistumaan lakien alaiseksi.">[
Se kirja, joka ehkäpä enimmin oli suosittu, oli pieni lastenkirja La vie et la mort républicaines du petit Emilien (Pikku Emilienin tasavaltainen elämä ja kuolema), sangen kuvaava ajan hengelle. Pikku Emilien on 18 kuukauden ikäisenä niin täynnä tasavaltaista myötätuntoa muita kohtaan, että hän kärsii nähdessään kiinalaisten kuvain eräällä suojustimella näkevän nälkää ja janoa. Muutamia kuukausia myöhemmin hän oppii vihaamaan kuninkaita, kun eräs kuninkaallinen vahtimies estää häntä sekaantumasta perintöruhtinaan leikittelyyn koiransa kanssa. Hiukan vanhempana hän, joskin kovasti sairaana, ottaa osaa järjenjuhlaan laulaen marseljeesia, minkä kipeältä rinnaltaan jaksaa, ja nojautuen erääsen pikku toveriinsa. Kotiin tullessa hänen tilansa on pahentunut ja loppu on lähellä. Hän ei kuitenkaan malta olla kyselemättä julkisista seikoista, sotanäyttämöltä saapuneista uutisista ja Baillyn jutusta. "Eikö Baillya jo kohta viedä mestauslavalle?" hän kysyy kuolemaisillaan, ja kun äiti vastaa kysymykseen myöntävästi, niin hän huudahtaa: "Ah, sen hän on niin hyvin ansainnutkin!" Hänen viime sanansa ovat: "Eniten pahoittaa mieltäni, että minun täytyy jättää äiti ja etten voi olla miksikään hyödyksi tasavallalle."
Hallitus teki, kuten sanottu, kaikkensa kannattaakseen liikettä; niinpä julkaisi esim. opetuskomitea vuosien 1793-95 välillä innokkaan pedagogin Léonard Bourdonin esimiehyydellä suuren teoksen, johon oli koottu kaikki ne piirteet isänmaallisesta sankaruudesta, joita ranskalaiset olivat osottaneet vallankumouksen aikana. Se kuvitettiin kauniisti lukuisilla piirroksilla suurten vallankumouksellisten sankarien ja marttyyrien muotokuvista sekä tauluista, jotka esittivät historiallisia tapauksia tai joilla oli jotakin merkitystä päivään nähden.
Paljoa omituisempi ja aivan varmaan paljoa haaveellisempi oli vallankumousmiesten koe kasvattaa ranskalaisia julkisten juhlain vietolla. Meidän on vaikea ollenkaan ymmärtää, miten he voivat panna niin suuren arvon tähän kasvattamispuoleen, ja kummastusta herättää se käsityksen yhteys, joka vallitsi tässä asiassa. On näet yksi ainoa vallankumouksellisen kasvatuksen intoilijoista, joka on jättänyt sen kokonaan varteen ottamatta, nimittäin Condorcet. Ensimäinen, joka lähemmin tekee suunnitelman näiden juhlien viettämiseksi, on Lakanal. Jo aikaiseen hän konventille kuvaili sellaisten juhlien merkityksen ja suunnitteli muutamain sellaisten ohjelman. Kerrotaan että muutamat konventinjäsenet olivat tehneet pilaa eräästä sellaisesta juhlasta nimeltä "kotieläinten juhla", jonka nimi tuntui heistä omituiselta, mutta joka jokseenkin vastaisi meikäläisten maanviljelysnäyttelyjen ohjelmaa. Ei ymmärretty, mikä oli sellaisen juhlan tarkoitus, ja eräs Lakanalin virkaveljistä oli nauraen kysynyt: "Mikä se on tämä teidän kotieläinten juhlanne?" "C'est la vôtre" (se on teikäläisten) sanotaan Lakanalin suuttuneena vastanneen.
Vähitellen tottui kuitenkin ajatus niin paljon näihin juhliin, ettei enää pidetty kummallisena viettää niitä minkä abstraktisen käsitteen kunniaksi hyvänsä. Kun Robespierre 6 p. toukokuuta v. 1794 julkaisi manifestin korkeimman olennon palvelemisesta, sisältyi siihen tärkeänä kohtana julkisten juhlien viettäminen joka dekadina, s.t.s. 36 juhlaa vuodessa. Näiden juhlien esineenä oli paitsi korkeinta olentoa m.m. vapauden marttyyrit, vapaus ja tasa-arvoisuus, tasavalta, isänmaanrakkaus, tyranniviha, totuus, oikeus, kainous, kunnia, kuolemattomuus, kohtuullisuus, ystävyys, miehuus, rakkaus, aviollinen rakkaus, isällinen rakkaus, äidillinen hellyys j.n.e. Sellainen ajatus tuntuu meistä äärettömän naivilta, emmekä voi kunnolleen ajatella, miten näitä juhlia järjestettiin, joita vietettiin esim. kainouden, äidillisen hellyyden, pojallisen rakkauden ja muiden hyveiden kunniaksi, mitkä huonosti sopivat julkisuutta varten ja juhlakomeudesta opittaviksi. Mutta vallankumouksen ihmiset ottivat ne täyden toden kannalta, ja monin paikoin vietettiin vallankumouksen aikana — paitsi suuria yleisiä juhlia järjen, luonnon ja korkeimman olennon kunniaksi — pienempiä samantapaisia suurella juhlallisuudella. Niinpä mainitaan esim. erästä "aviopuolisoin juhlaa", joka vietettiin toukokuussa ja jossa kantonin vanhin aviopari oli kunniasijalla alttarin ääressä, minkä ohi kaikki vastanaineet kulkivat musiikin soidessa ja yleisön virittäessä vallankumouksellisia lauluja. Mitään suurempaa leviämistä tai vilkkaampaa mukaanliityntää nämä juhlat eivät saaneet, eikä niiden kasvattava merkitys sentähden tullutkaan sellaiseksi, kuin vallankumousmiehet olivat itselleen kuvitelleet.