MAALAUSTAIDE
Sama hedelmättömyys, joka vallankumouksella on näytettävänä kirjallisessa suhteessa, voidaan huomata myös kuvaavien taiteiden piirissä. Niinpä esim. maalaustaiteen alalla vallankumous ei ole tehnyt tunnetuksi yhtään uutta nimeä, ja perin harvat ovat ne merkittävämmät teokset, jotka syntyivät tällä ajalla. Ainoa suuri maalari, jota vallankumous kutsuu ja jota se monestakin syystä on oikeutettu kutsumaan omakseen, oli David. Mutta Davidin nimi oli jo monta vuotta ennen säätyjen kokoontumista ja Bastiljin valloitusta tunnettu ja kunnioitettu ja sai varsinaisen loistonsa vasta Napoleonin aikana. Vallankumouksen kunnia ei tällä alalla ole minkään uuden luomisessa, vaan siinä, että se on ryhtynyt vapauttavaan, parantavaan ja järjestävään työhön, joka melkoisessa määrin on edistänyt taiteen vapaata ja luonnollista kehitystä.
Suuren vallankumouksen puhjetessa oli Lebrunin v. 1648 perustamalla ja Colbertin uudesti muodostamalla Kuninkaallisella maalaus- ja kuvanveistotaiteen akatemialla yksinomainen oikeus vaalia taidetta ja valvoa sen etuja. Tässä akatemiassa oli kaikki etuoikeuksien ja sääntöjen alaista. Ainoasti akatemiaan kuuluvat taiteilijat voivat päästä esille; muilla siihen ei ollut vähintäkään toivoa. Ainoasti akatemiaan kuuluvat taiteilijat saivat panna näytteille taulujaan joka toinen vuosi pidetyissä näyttelyissä; ainoasti he voivat toivoa Ludvig XVI:nnen tekemäin tilausten kautta saavansa jotain aineellistakin hyötyä. Tällä tavoin suljettiin — kun etuluulot ja syrjävaikuttimet tietysti usein pääsivät määräämään uusien jäsenten ottamista akatemiaan — tie niiltä taiteilijoilta, joilla oli taiteestaan alkuperäinen ja itsenäinen käsitys. Näillä ei ollut niin mitään tilaisuutta tutustuttaa yleisöä teoksiinsa. Akatemian tärkeimpiä etuoikeuksia oli näet juuri oikeus yksin järjestää julkisia näyttelyjä, ja niinpä ennen vallankumousta ei ollutkaan mitään muita näyttelyjä kuin akatemian. Tosinhan akatemia hyväntahtoisesti salli ulkopuolella olevien taiteilijain yhtenä päivänä vuodessa, la Fête-Dieu päivänä, panna teoksiaan julkisesti näytteille, mutta tämä lupa oli vähäarvoinen, sillä taulut asetettiin näytteille ulkoilmassa ja olivat siten alttiit sään vaikutuksille. Lisäksi koko näyttely sai kestää vain kaksi tuntia.
Mutta akatemia ei pannut estäviä sulkuja ainoasti ulkopuolella oleville taiteilijoille, vaan myös omille jäsenilleen. Niinpä esim. kuninkaalliset tilaukset, joiden olisi tullut olla omiaan vaikuttamaan kehittävästi ja innostavasti nuoriin taiteilijoihin, liian ankarain määräysten vuoksi kadottivat suuren osan arvostaan. Ensiksi tilaukset tapahtuivat umpimähkään ollenkaan ilmoittamatta tilattujen taideteosten tarkoitusta; toiseksi olivat sen sijaan niiden korkeus-, pituus- ja leveysmitat tarkasti määrätyt ja tarkasti vaarinotettavat — kaksi seikkaa, jotka tietysti vaikuttaisivat ehkäisevästi mielikuvituksen lentoon ja vapauteen.
Itse akatemiassa oli kumminkin vastustuspuolue, joka yhä enemmän sai erikoisleimaa ja suureni, kuta enemmän vapausaatteet tunkeutuivat kaikille aloille. Tämän vastustuksen johtaja oli Louis David. Kuullessa hänen nimensä tunkeutuu mieleen monet erilaiset vaikutelmat. Muistuu mieleen reformaattori David, sen todellisuustaiteen perustaja, joka niin jyrkästi erosi Watteaun ja Boucher'in sovinnaisesta ja teennäisestä käsityksestä. Muistuu mieleen sansculotti David, joka äänesti kuninkaan kuolemaa, Maratin innokas ystävä ja ihailija. Ja mieleen muistuu David, M:me Récamier'in Louvren museossa olevan kauniin kuvan luoja, David, konsulaatin ja keisarikunnan orjallisen taiteen etevin edustaja. Yhdeksi yhdistettyinä nämä niin vastakkaiset vaikutelmat antavat meille kuvan vakavasta, ankarasta ja totuutta etsivästä taiteilijasta, joka revolutsionisen intonsa vuoksi joutui valtiolliselle uralle, mutta ei siinä koskaan ollut muuta kuin miehuuton, voimaton ja vakuutukseton politikko, valmis milloin hyvänsä vaihtamaan mielipidettä ja hallitsijaa, jos vain sellainen soveltui hänen personallisiin etuihinsa.
Jacques-Louis David syntyi Pariisissa v. 1748. Ensi opetuksensa maalauksessa hän sai vanhalta sukulaiseltaan Boucherilta, joka kuitenkin pian älysi, ettei hänen taidesuuntansa soveltunut Davidin luonteelle, ja sentähden uskoi hänen kehityksensä johdon muutamia vuosia nuoremmalle ystävälleen ja virkaveljelleen Vien'ille. Roomapalkinto, jonka David — neljästi turhaan siitä kilpailtuansa — sai 27 vuoden iässä, samana vuonna, jolloin hänen opettajansa Vien nimitettiin Rooman ranskalaisen akatemian johtajaksi, soi hänelle tilaisuuden oleskelemaan viiden vuoden aikana Roomassa. Joskaan hänen jäykkä ja kylmä taiteilijaluonteensa ei jaksanut omistaa itselleen mitä Italian taiteessa oli ylevintä, niin oli tämä oleskelu kuitenkin suuriarvoinen hänen kehitykselleen. Täällä hän näet tutustui useihin taiteilijoihin, joissa vapaammat ja uudemmat aatteet olivat saaneet jalansijaa; täällä heräsi hänen mielenkiintonsa antiikkia kohtaan, ja täällä hän sai joukon uusia herätteitä, jotka tulivat olemaan perustana hänen vastaiselle toiminnalleen.
Ajatus taiteessa tehtävästä reformista ei ollut aivan uusi. Heyne, Winckelman, Lessing y.m. olivat innolla nousseet vastustamaan sitä luonnotonta ja nurinkurista tapaa, jolla taiteen etuja valvottiin, ja heidän vaatimustansa suuremmasta yksinkertaisuudesta ja todenmukaisuudesta ja heidän viittaustansa antiikin esikuviin olivat muutamat taiteilijat noudattaneet: saksalainen Mengs, sveitsiläinen Gessner ja italialainen Canova, koettaen toteuttaa niitä teoksissaan. Rooman ranskalaisessa akatemiassa nämä aatteet olivat löytäneet innokkaita kannattajia, ja seurustelu sikäläisten taiteilijain kanssa, noiden taiteilijain, joilla oli tehtävästään raikkaampi ja ankarampi käsitys, ei ollut tekemättä vaikutustaan Davidiin. Koko Davidin taideluonne oli muuten omiaan tekemään hänet tämän uuden taidesuunnan puoltajaksi, ja vaikkapa ei, kuten jotkut kirjailijat ovat taipuvaisia tekemään, antaisikaan Davidille kunniaa tämän suunnan luomisesta, niin on toki varmasti hänelle tuleva suurin ansio siitä, että hän on osottanut sen edut käytännössä, johtanut sen uusille urille ja painanut siihen personallisuutensa leiman.
Ensimäisessä itsenäisessä teoksessaan, Saint-Roch rukoilemassa rutonsaastuttamain puolesta, mikä vielä nytkin koristaa Marseillessa erästä sairaalanseinää, hän vielä noudattaa akateemista makua. Mutta jo Belisariuksesta v. 1780 alkaa murrosaika, ja se osotakse yhä ilmeisempänä hänen v. 1783 valmistuneessa taulussaan Andromache itkemässä Hektorin kuolemaa. Siinä on suuri edistys tapahtunut tyylinmukaisuuteen, asentojen yksinkertaisuuteen ja luonnollisuuteen nähden. Murros käy melkein täydelliseksi siinä taulussa, johonka David, tultuaan vuonna 1783 akatemian jäseneksi, heti sai tilauksen. Se oli roomalaisaiheinen taulu: Horatiukset vannomassa valaa isälleen.
Akatemian esimies, M. d'Angivilliers, joka kuului uudistuksille vihamieliseen vanhaan kantajoukkoon, mies, josta veljekset Goncourt sanovat, ettei hän ollenkaan omannut sitä lahjakkuutta, joka teki hänet saamansa aseman arvoiseksi, tai sitä makua, joka olisi voinut antaa hänelle auktoriteettia, eikä sitä käytännöllistä aistia, joka usein saa yleisön anteeksi antamaan ymmärryksen puutteen, pelästyi niitä akatemian maalaustaidetta vastaan suunnattuja hyökkäyksiä, joita Horatiusten vala sisälsi, ja pani toimeen kaikenlaisia rettelöitä, jopa kieltäysikin taulua vastaanottamasta sillä tekosyyllä muka, että David oli tehnyt taulun suuremmaksi kuin mitat määräsivät. Kuitenkin hänen täytyi taipua, ja kun Horatiusten vala v. 1785 asetettiin näytteille, sai David runsaan korvauksen kestämistään kiusallisuuksista sen suuren ja yleisen suosion muodossa, joka yleisön puolelta tuli hänen osakseen.
Davidilta tilattiin vielä kaksi muuta antiikkisaiheista taulua. V. 1787 valmistui häneltä suuri taulu esittäen Sokratesta tyhjentämäisillään myrkkymaljaa ja v. 1789 Brutus tuomittuaan poikansa kuolemaan. Viimemainitussa taulussa ei Davidin totuudentavoittelu ole ulottunut ainoasti asentojen ja ilmeiden luonnollisuuteen ja yksinkertaisuuteen, vaan on käynyt paljoa pitemmälle. Brutuksen pää on tehty sen Brutus-rintakuvan mukaan, jonka David juuri tätä tarkoitusta varten oli tuottanut Roomasta. Puvut ovat pienimpään yksityiskohtaansa saakka tyylinmukaiset, ja huonekalut ovat maalatut sen roomalaisen huonekaluston mukaisesti, joka Davidilla oli salongissaan.
Vuoden 1789 akateeminen taidenäyttely kyllin selvästi osotti vanhan ja uuden koulun välisen ristiriidan, samalla kun se osotti että viimemainittu koulu vastasi sitä vakavuuden ja yksinkertaisuuden tarvetta, joka jo vallankumouksen alussa pääsi vallalle laajoissa piireissä ranskalaista yhteiskuntaa. Kaiken kevyen ja leikittelevän tavaran ohella, joka polveutui toiselta ajalta, nähtiin täällä vallan toista laatua olevia tauluja, jollaisia ei milloinkaan ennen ollut nähty akateemisessa näyttelyssä. Sellaisia olivat Durameaux'in Luonnos valtiosäädyistä, suositun vignettistin Moreaun suuret piirrokset: Ranskan säädyt ja Kansalliskokouksen asettaminen 17 p. kesäkuuta sekä M. de l'Espinassen Näköala jyvähallista, taulu, joka sittemmin nälänhädän vallitessa oli tuleva hyvin kansanomaiseksi. Ei ainoakaan näistä tauluista toki läheskään herättänyt samaa huomiota kuin Davidin Brutuksen pojat. M. d'Angivilliers oli aavistanut tämän ja kaikin keinoin koettanut turhaan estää Davidia panemasta tauluaan näytteille; kieltää sitä hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi että kielto herättäisi paljon pahaa verta, eikä hän tahtonut panna alttiiksi auktoriteettinsa viimeistä hituista. Riippuen erään toisen Davidin taulun, Parisin ja Helenan rakkauden, vieressä, joka oli tilattu Artois'in kreivin laskuun, kokosi Brutuksen pojat eteensä päivät päästään suuria, ihmetteleviä joukkoja, jotka eivät mitenkään säästäneet suosiotaan. Taiteilijat iloitsivat Davidin menestyksestä, koska he siinä näkivät taiteellisen voiton ja tunsivat tuoreen tuulen puhaltavan taiteen työkentälle. Vallankumoukselliset intoilijat taas tervehtivät Davidin taulua arvosteluttomalla ihmettelyllä, he kun puolestaan näkivät siinä poliittisen voiton: toisella puolen siis revolutsionin tunkeutuminen maalaustaiteen alalle, toisella puolen alku maalaustaiteen kehittämiseksi kasvattavan patriotismin palvelukseen. Davidia yleensä pidettiin vapauden apostolina, eivätkä sanomalehdet voineet häntä kyllin ylistellä. Niinpä eräs kehnoimpia roskalehtiäkin, Lemairen Père Duchêne, muuttuu oikein kaunopuheiseksi puhuessaan tämän taulun tehtävästä: "David on", lausutaan siinä, "sanonut enemmän Horatius- ja Brutus-tauluillaan kuin ne kirjailijat, jotka ovat suuren libertiinin Séguier'in sallineet polttaa teoksensa. Nämä taulut ovat kuin kirja, joka pelottomasti on pantu kuningasten silmäin eteen". Jokainen tulkitsi Davidin tarkoituksen mielensä mukaan, ja monet koettivat tehdä uskottavaksi, että hänen ajatuksensa oli ollut näyttää, kuinka kavaltajia rangaistaan, vaikkapa ne olisivat omia poikia tai veljiä.
Davidin ympärille keräytyy tuo päivä päivältä kasvava vastustuspuolue, rohkaistuneena revolutsionin edistymisestä ja revolutsionisen sanomalehdistön yllyttämänä. Juuri hänen tykönsä saapuu nuoriso vaatien taiteen vapauttamista kaikesta, mitä siinä oli vanhaa, ruosteista ja vanhentunutta. Oltuaan ennen vallankumousta vaiteliaana tämä oppositsioni piankin muuttuu äänekkääksi ja uhkaavaksi.
Ensimäinen akatemiaa vastaan tähdätty isku oli eräs useain akateemikkojen ja apuopettajain sille antama memoari, jossa voimassaolevaa etuoikeusjärjestelmää terävästi moitittiin, minkä ohella taiteilijat rohkenivat ihmetellen kysyä, kuinka kauan aiottiin tällä tavoin antaa kaikkien maalarien olla riippuvaisia muutamien yksityisten mielivallasta. Tähän kirjelmään ei akatemia vastannut niin mitään; se vain osotti suurta halveksumistaan siirtämällä sen asiakirjainsa joukkoon ja lausumalla, että se oli pikemmin häväistyskirjoitus kuin memoari.
Mutta itse vastapuolueen keskuudessakin syntyi hajaannus. Radikalit, johtajinaan David, Moreau ja Gérard, erosivat akatemiasta, muodostivat n.k. Taiteilijakunnan (Commune des Arts) ja asettivat päämaalikseen koko vanhan akatemian kukistamisen. Maltilliset taas, Pajoun le Vincentin ja Barbier'in johdolla, jäivät akatemiaan, mutta osottivat tyytymättömyyttään vaatimalla äänekkäästi ja selvästi reformeja. Siinä tarkoituksessa he jättivät akatemialle, nimellä Pyyntö ja ehdotus Keskusakatemian säännöiksi ja ohjeiksi, seikkaperäisen ja yksityiskohtaisen ehdotuksen, missä pyydettiin useita uutuuksia: opettajain lukua oli lisättävä, apuopettajain tuli saada äänioikeus, kilpailuja oli pantava toimeen ja apurahoja annettava; antiikin tutkimista varten oli avattava koulu ja luentoja oli pidettävä sivistys-, tapa- ja pukuhistoriassa, palkintoja jaettava anatomiassa, perspektiivissä ja kaiverruksessa j.n.e.
Sellaiset vaatimukset puolelta, jossa oli totuttu kohtaamaan vain alistumista ja tottelevaisuutta, olivat enemmän kuin vanha akatemia voi sietää. Tällä kertaa se vastaukseksi, nimellä Kuninkaallisen maalaus- ja kuvanveistotaiteen akatemian sääntöjen ja ohjeiden henki, julkaisi kirjoituksen, jota samalla voidaan pitää akatemian vastauksena kansalliskokouksen vähää ennen kaikille oppineille seuroille antamaan kehoitukseen esittää reformiehdotuksia. Lukiessa tätä pientä kirjoitusta näkee, kuinka jyrkästi vastakkainen tämä akatemian ohjelma oli kaikille vapauden ja tasa-arvoisuuden vaatimuksille, kuinka sen käsitys soti niitä uusia aatteita vastaan, jotka jo nyt olivat tunkeneet kaikille aloille ja kaikkien tietoisuuteen. Akatemia esiintyy tässä kirjoituksessa todellisena muistomerkkinä toiselta ajalta, eivätkä sen johtajat suinkaan arastelleet avoimesti julistamasta vanhentunutta kantaansa.
He eivät suinkaan tahtoneet reformeja, vaan päinvastoin niiden säännösten ja sen privilegiojärjestelmän tarkkaa pysyttämistä, jotka siihen saakka olivat akatemiassa vallinneet. Yhä edelleenkin aikoi akatemia pidättää itselleen oikeuden nimittää jäsenensä, yhä edelleenkin se yksin tahtoi jakaa sijansa sekä yksin nauttia kunniaprerogatiiveistaan. Kuri akatemiassa, joka oli saanut osakseen moitetta kaikilta puolilta, oli pysytettävä entisellään — ja sen mukaan oli edelleen etevimpiäkin taiteilijoita akatemiaan tulonsa jälkeen kohdeltava kuin koulupoikia aina toimivassa koulussa tai sotamiehiä upseerien johtamassa sotajoukossa.
Voi hyvin ymmärtää, millaisen melun tämä akatemian kirjoitus herättäisi. Joka puolelta kohosi uhkaavia ääniä, jotka syyttivät ja moittivat ja joissa akatemialle langetettiin kuolemantuomio toisensa perästä. Akateemikkoja syytettiin ei ainoasti siitä, että he olivat pidättäneet itselleen kaikki kunniasijat ja vaikuttaneet ehkäisevästi taiteen kehitykseen, vaan myös muista mitä erilaisimmista asioista. He olivat muka häväisseet kykynsä esittämällä vallanpitäjiä, olleet taikauskon orjia, edistäneet 18:nnen vuosisadan orjallista tyyliä, tehneet tauluissaan kaikki koivet hoikkia kuin tikut ja yläruumiit luonnottoman pitkiä; jättäneet vanhain mestarien teokset vaille riittävää hoitoa ja antaneet niiden joutua rappiolle. Äänekkäästi vaaditaan nyt perinpohjaisia reformeja, etusijassa jokavuotista vapaata yleisnäyttelyä, joka ei suosittelisi minkään yksityisen seuran etuoikeuksia; ja ne harvat äänet, jotka vielä tohtivat esittää arkoja reformiehdotuksia, hukkuvat kokonaan meluun, jolla ei ole mitään enempää tai vähempää päämäärää kuin akatemian täydellinen hävittäminen.
Seurauksena akatemiasta eroamisesta oli että taiteilijain oli hyvin vaikea tulla toimeen. Kun muutenkin oli huonot ajat, voivat monet heistä ansaita leipänsä ainoasti asettamalla kykynsä käytännöllisen elämän palvelukseen. Muutamain taiteilijain päähän pisti silloin järjestää suuret tauluarpajaiset. Ne pidettiinkin ja antoivat hyvän ylijäämän. Mutta arpajaiset, jotka pidettiin ilman akatemian tietoa, saivat M. d'Angivilliersin harmin entistä kiivaampaan liekkiin. Keksimättä mitään muuta keinoa kostaa hän toimitti Ludvig XVI:nnelta säädöksen, että niitä 60,000 livreä, jotka vuosittain määrättiin taulujen ostamiseksi valtion lukuun, ei ollenkaan maksettaisi vuodelle 1791. Siinä viimeinen pisara, joka saa astian vuotamaan yli laitojensa. Oppositsioni käy nyt niin väkeväksi, ettei mikään vastustus enää ole mahdollinen. D'Angivilliers muuttaa maasta, ja akatemian arvo on täysin lopussa; ei kukaan välitä edes sen olemassaolostakaan.
Todistuksena tästä on se taiteelle tärkeä päätös, jonka kansalliskokous teki vähän senjälkeen, nimittäin että siinä näyttelyssä, joka oli avattava 8 p. syysk. 1791, kaikki taiteilijat, ranskalaiset tai ulkomaiset, akatemian jäsenet tai ei-jäsenet, saisivat saman oikeuden asettaa näytteille töitänsä Louvren tähän tarkoitukseen määrätyssä osassa. Talleyrand-Périgord, entinen Autunin piispa, vastainen ministeri, nimitetään tämän näyttelyn ylitarkastusmieheksi, ja hänen apunaan on komitea, johon kuuluu 6 jäsentä: Pajou, Legrand, Berwick, David, Vincent, Quatremère de Quincy, kaikki tunnettuja enemmän tai vähemmän radikalisiksi reforminystäviksi ja oppositsionin jäseniksi.
Salonki avataan. Se sisältää enemmän vanhaa kuin uutta, enemmän poliittisesti mieltäkiinnittävää kuin taiteellisesti arvokasta. Melkeinpä kummastusta herättää se todellisten taideteosten vähyys, joka on ominaista tälle Ranskan ensimäiselle vapaalle ja yleiselle taidenäyttelylle. Mutta vaikkapa se olisi sisältänyt maailman kaikki taideteokset, ei yleisö olisi voinut olla enemmän haltioissaan ihastuksesta kuin se nyt oli. Sille oli kylliksi taiteen vapautus; yleisö iloitsi tästä voitosta eikä joutanut tuumimaan, olivatko sen ensi hedelmät hyviä vai huonoja. Muutoin se löysikin tässä näyttelyssä paljon siitä mitä se etsi. Se tapasi täällä Robespierren muotokuvan ja sen alle kirjoitettuna isänmaallisia säkeitä paperikaistaleelle, jota kohta täytyi pidentää, kun näet muutkin innostuivat ja tahtoivat antaa osansa runollisesta kunnioituksesta tuolle yhä huomatummalle jakobiinille ja vallankumousmiehelle. Täällä se tapasi myös kaikki Davidin kuuluisimmat taulut: Horatiusten valan, Sokrateen tyhjentämäisillään myrkkymaljaa ja tuon huomiota herättävän taulun v:lta 1789: Brutuksen pojat.
Davidin tähti on yhäti nousemassa. Vuoden 1791 näyttelyn jälkeen hän on päivän sankari; häneen suunnataan kaikki toiveet ja kaikki katseet. Revolutsioniset sanomalehdet laulavat hänen ylistystään kaikissa sävellajeissa, ja hänen arvonsa on niin suuri, etteivät edes rojalistiset sanomalehdet rohkene häntä ahdistaa; ne tyytyvät vain varsin kunnioittavaisesti kysymään, kuinka on mahdollista, että niin suuri maalari voi olla jakobiini. David muodostaa itselleen akatemian, joka nousee samaa vauhtia kuin vanha akatemia laskeutuu. Häntä ympäröi joukko ihmetteleviä ja opinhaluisia oppilaita juurikuin roomalaista kansansa, ja niin hän itse kuin nämäkin esiintyvät hyvin teatralisesti; he käyvät puettuina siniseen mekkoon ja puolisaappaihin, liehuva viitta hartioilla, sulkatöyhtö hatussa, vyössä kaksi pistoolia ja kupeella miekka. Davidin atelieri oli feuillanttien vanhassa kirkossa, ja tänne pyhiinvaeltaa joka päivä suuret parvet patriootteja näkemään hänen tekeillä olevaa tauluaan, tuota jättiläistaulua, joka oli oleva 30 jalkaa pitkä ja 20 jalkaa leveä ja jossa päähenkilöjen piti olla 6 jalkaa ja muutamia tuumia korkeat. Tämän taulun on tilannut kansalliskokous, ja jakobiiniklubi on lähettänyt kiertokirjeen kootakseen avunkeräyksellä varoja sitä varten. Se esittää Valaa pallosalissa.
Ei ole epäilemistäkään, että Davidin kuuluisuus tähän aikaan ainakin suureksi osaksi johtui hänen poliittisesta kannastaan ja siitä vallankumouksellis-isänmaallisesta mielenlaadusta, jota hän ilmaisi kaikissa tilaisuuksissa. Hänhän se on järjestäjänä kaikissa isänmaallisissa juhlissa, hän se myös järjestelee näyttämöllepanon revolutsionisissa teattereissa siihen aikaan, jolloin sellainen vielä tuli kysymykseen. Hän se saa toimekseen tehdä luonnoksia uusiksi puvuiksi koko Ranskan kaikkia eri virkamiehiä varten. Hän on Maratin ystävä ja Robespierren ihailija, ja nämä kaksi seikkaa riittävät takaamaan hänelle ei ainoasti isänmaallista arvoa, vaan myös osan valtiollisessa elämässä. Syksyllä 1792 David valitaan konventtiin ja hiukan myöhemmin turvallisuusvaliokuntaan; pianpa hänelle suodaan myös kunnia toimia presidenttinä sekä konventissa että jakobiiniklubissa.
Mitään varsinaisesti valtiollista vaikutusta David ei kuitenkaan voi kehua omanneensa. Hän puhui harvoin sekä konventissa että jakobiiniklubissa, luultavasti senvuoksi, ettei hän ollut riittävästi perehtynyt yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sitävastoin hän, ollen taiteilijain puhetorvena eduskunnassa, harjoitti määräävää vaikutustaan sen kantaan taidekysymyksissä. Syyskuussa 1792 hän — sen johdosta että konventti tahtoi lahjoittaa Lillen kaupungille kolmivärisen lipun osotetun urhollisuuden palkaksi — lausuu, että siitälähin oli pystytettävä graniittipatsaita saatujen voittojen muistoksi. Marraskuun 11 p:nä hän kannattaa muutamain tuntemattomain taiteilijain pyyntöä akatemian lakkauttamisesta ja vaatii tämän pyynnön lähettämistä valistusministerille. Ja hänpä se myös saa aikaan sen säädöksen, joka määrää Rooman ranskalaisen taideakatemian uudesti muodostettavaksi vapauden ja tasa-arvoisuuden periaatteiden mukaisesti; hän se vaatii Ludvig XIV:nnen ja Ludvig XV:nnen tässä akatemiassa olevat kuvapatsaat hävitettäväksi. Ja 8 p. elok. 1793 hän tekee konventissa esityksen kaikkien akatemiain lakkauttamisesta, koska ne muka olivat ylimysten viimeiset turvapaikat.
Hän moittii sangen terävästi; kuninkaallista taideakatemiaa, sen opetusjärjestelmää, sen pyrintöä ylläpitää tasapainoa erilaisten kykyjen välillä siten, että kaikin pakkokeinoin koetettiin vastustaa ja masentaa kaikkia rohkeita uutuuksia; hän on ivallinen noita vanhoja kohtaan, jotka ijänkaiken olivat istuneet samoilla tuoleilla; hän surkuttelee kaikkia niitä kykyjä, jotka lyhytnäköisyyden ja vastustuksen kautta olivat joutuneet hukkaan. Ja lopuksi hän ottaa asian isänmaalliseltakin kannalta ja on harmissaan siitä, etteivät nämä akateemikot harrastaneet mitään suuria kysymyksiä, vaan liikkuivat yksinomaan omassa pienessä piirissään, niin ettei heillä Vendée-sodankaan raivotessa ollut harrastusta mihinkään muuhun kuin siihen, mikä koski heidän omaa akatemiaansa. David ennättää tuskin alas puhujalavalta, kun jo huutoäänestyksellä päätetään, että kaikki akatemiat oli lakkautettava.
Kun vanha akatemia oli lakkautettu, astui uusi taiteilijakunta heti sen sijalle, ja se osottikin jo alusta pitäen, että sen tunnussana oli vapaus, avaamalla ovensa kaikille taiteilijoille. Tästä liberalismista oli kuitenkin seurauksena, että vanhan akatemian maltilliset ainekset hyvin pian täällä pääsivät vallalle ja muodostivat enemmistön. Ne toivat mukanaan tänne aatteensa, ja taiteilijakunta ei pian ollut muuta kuin tuon suuresti halveksitun vanhan akatemian uusinto. Pelästyneinä tästä radikalit päättivät toimittaa valikoimisen jäsentensä keskuudessa, ja siten he poistivat kaikki vastenmieliset ainekset. Välttääkseen väärinymmärrystä ottivat jälellejääneet akatemialleen uuden nimen, kutsuen itseään nimellä Société populaire et républicaine des Arts (Kansallinen ja tasavaltainen taideseura).
Tämä uusi taideakatemia, kolmas järjestyksessä vuoden 1789 jälkeen, osottautui mitä ilmeisimmän valtiollisen kiihkoisuuden elähyttämäksi. Se näet panee paljoa enemmän painoa isänmaalliseen mielenlaatuun kuin todelliseen tietoon ja todellisiin lahjoihin. Se vaatii niiltä taiteilijoilta, jotka se ottaa yhteyteensä, ei ainoasti että he voivat näyttää kansalaiskorttinsa ja todistuksen kansalliskaartissa suoritetusta sotapalveluksesta ja verojensa maksusta, vaan myös että he ovat vannoneet uskollisuutta hallitusmuodolle, etteivät ole allekirjoittaneet mitään antirevolutsionista anomusta tai julaisseet mitään antirevolutsionisia kirjoituksia eivätkä ole olleet jäsenenä missään yleisen mielipiteen paheksumassa klubissa.
Esiintymisessään se on hyvin meluava ja suurellinen. Se lähettää kaikille kansanomaisille seuroille ja klubeille Davidin kirjoittaman adressin, joka on yhtä isänmaallinen kuin juhlallinenkin. Se pitää kokouksiaan Louvren Laokoon-salissa, sillä on oma sanomalehtensä, Journal de la société républicaine des arts (Tasavaltaisen taideseuran lehti) — David se juuri puhaltaa henkeä tähän akatemiaan; hän se myös esittää jäsenet siihen kansalliseen taidejuryyn, joka asetettiin marraskuussa 1793 jakamaan palkintoja ensimäisessä palkintokilpailussa — juryyn, johon kuului 60 jäsentä, niiden joukossa muutamia maalareja ja kuvanveistäjiä: Gérard, Davidin ystävä Fragonard, oman aikansa niin vähässä arvossa pitämä Prudhon, sekä lisäksi kummallinen sekoitus kansalaisia: yksi matematikko (Hassenfratz), useita näyttelijöitä (Talma y.m.), kirjailijoita, arkitehtejä, yksi revolutsionisen armeijan komissari, yksi yleisen syyttäjän apulainen, yksi maanviljelijä, yksi puutarhuri ja yksi suutari (Hazard!) — semmoinen oli lista, joka oli hyväksytty suurella riemulla. Hän se antaa palkintokilpailuja varten aineet, jotka ovat läpeensä revolutsionisen patriotismin innostamia; niinpä on esim. aineena arkitehtuuria varten kasarmi, johon mahtuu 600 miestä ratsuväkeä.
Ja jo juryn ensi istunnossa nähdään, kuinka vähän tämä jury huolii taiteellisista näkökohdista valtiollisiin näkökohtiin verrattuna. Kilpailevia taiteilijoita arvosteltaessa heidän taiteelliset ansionsa eivät läheskään yksinomaan tule puheeksi. Päinvastoin lausutaan julkisesti se mielipide — ja juuri yleisen syyttäjän apulainen sen lausuu — että on otettava huomioon myös kilpailevain isänmaalliset ansiot, "sillä", kuten matematikko Hassenfratz sanoo, "se minkä ihminen voi suorittaa käsillään, ei ole oikeastaan minkään arvoinen itsessään, sydän se on, joka kaikki määrää". Niin, mennäänpä niinkin pitkälle, että päätetään olla ollenkaan jakamatta mitään ensimäistä palkintoa kuvanveistossa ja rakennustaiteessa, koska muka oli väärin palkita taiteilijoita, kun sotilaat saivat palella ja nähdä nälkää, vaikkapa he tekivätkin paljoa enemmän isänmaan hyväksi.
Huolimatta vallankumouksellisesta kiihkoilusta, joka elähytti uutta akatemiaa, sen toiminta kuitenkin oli monessa suhteessa sekä hyödyllinen että hedelmällinen. Yhdeksi sen päätehtäviä tuli saada aikaan parannuksia vanhain taulujen korjaamisessa, joita kuninkaallinen akatemia, Davidin suureksi harmiksi, oli pidellyt kovin ymmärtämättömästi, taiteellisuutta ja tunnollisuutta puuttuvalla tavalla. Toinen tehtävä oli levittää taiteen tuntemusta ja harrastusta niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, matalimpiin majoihin saakka. Olkoonpa että ne jäljennökset, joita tauluista ja muotokuvista lähetettiin kaikkialle, eivät aina olleetkaan täysin taiteellisia ja onnistuneita; olkoonpa, että poliittinen sivuajatus oli tämän pyrkimyksen pohjana; joka tapauksessa yritys ansaitsee kiitosta, sillä se on laatuaan ensimäinen koe välittää taiteen pääsyä alempien luokkien keskeen, ottaa se pois etuoikeutetulta paikaltaan ja päästää kansakin siitä osalliseksi.
Davidin valtiolliset harrastukset ja valtiollinen toiminta olivat kuitenkin, hänen päästyä konventin jäseneksi, melkeinpä kokonaan saaneet hänet laiminlyömään taiteensa. Kun hänen oppilaansa saapuivat hänen luokseen näyttämään hänelle töitään ja pyytämään häneltä neuvoa, ei hänellä ollut heille aikaa, hän kun oli lähtemässä joko jakobiiniklubiin tai turvallisuusvaliokunnan kokouksiin. Suurta tauluaan Valaa pallosalissa hän ei koskaan päättänyt osaksi ajan puutteesta, osaksi siitä yksinkertaisesta syystä, että taulu oli niin iso ja vaati niin paljon aikaa, että sen ollessa puoliksi valmiina monet siinä esitetyistä henkilöistä, m.m. Bailly, jo olivat kadottaneet kansan luottamuksen ja kunnioituksen ja joutuneet epäluulon-alaisiksi muka isänmaan vihollisina. Yleensä hän oli kokonaan lakannut maalaamasta, ja tarvittiin joku vallan erityinen tilaisuus, esim. jonkun suuren patriootin kuolema, saadakseen hänet uudelleen tarttumaan siveltimeen ja maalilautaan. Kun 20 p. tammik. 1793 konventin jäsen Lepelletier de Saint-Fargeau murhattiin, maalasi David hänen kuvansa kuolevana ja tarjosi sen konventille, joka osotti kiitollisuuttaan kaiverruttamalla siitä jäljennöksiä jaettavaksi, kuten sanat kuuluivat, "niille kansoille, jotka tulisivat anomaan apua ja veljeyttä Ranskan kansalta". Ja kun kohta senjälkeen Marat saa surmansa Charlotte Cordayn kädestä, silloin puhkee Davidin personallinen suru ystävän kuolemasta ilmi taulussa, joka, jos voi voittaa sen inhon, minkä sitä nähdessään ehdottomasti tuntee, täytyy tunnustaa yhdeksi Davidin paraita luomia. Hänen Murhattu Maratinsa ei näet ainoasti ole hänen naturalistisen taiteilijaluonteensa uskollinen ilmaisu, se ei ainoasti ole huomattava sen viivapuhtauden vuoksi, joka oli hänen paras voimansa, se oli — vastakohtana hänen useimpiin tauluihinsa, jotka vaikuttavat kylmästi ja kertoilevaisesti — täynnä tunnetta ja lämpöä, jopa sielukkaisuuttakin.
Davidin oli tapana antaa oppilaittensa johdollaan suorittaa taulujensa teknillisen osan; niinpä esim. osa Lepelletierin muotokuvasta oli Gérardin työtä, joka oli hänen oppilaistaan kuuluisin ja jota oma aikansa kutsui "kuningasten maalariksi" ja ystävät "maalarien kuninkaaksi". Maratin muotokuva sen sijaan oli kokonaan Davidin käden työtä. Kun joku kysyi häneltä, miksi hän oli suonut Maratille eikä Lepelletierille sellaisen kunnian, sanotaan hänen aivan tyynesti vastanneen: "Lepelletierhän oli aatelismies, mutta Marat kansasta lähtenyt, ja vasta silloin voi sydän olla kokonaan mukana".
* * * * *
Kuten edellä on mainittu, on vallankumouksen ansio taiteen suhteen pääasiallisesti siinä, että se on tehnyt taiteen yleisomaisuudeksi, avannut taiteen ovet kaikille niille, jotka pyrkivät sisään ja kykynsä sekä lahjainsa puolesta sen ansaitsivat. Mutta sen huolenpidolla taiteesta oli toinenkin puolensa, joka oli yhtä tärkeä. Se oli pyrkimys koota, säilyttää ja pelastaa häviöstä niitä taideteoksia, joiden olemassaolo oli vaaranalainen laiminlyönnin, rahvaan kiihkon ja hävitysinnon vuoksi.
Paljon on puhuttu vallankumouksellisesta vandalismista, ja veljekset Goncourt ovat tästä asiasta kirjoittaneet lehtiä, joista henkii rakkaus kaikkeen, mitä vanhalla järjestyksellä oli ylhäistä, taiteellista ja kaunista, vavisten surusta ja harmista niiden hävitysten tähden, joita taide ja kirjallisuus kärsivät revolutsionin aikana. Heidän surunsa onkin vallan luonnollista. Ei kukaan taiteentuntija ja taiteenharrastaja voine ahdistuksetta lukea kaikista niistä kallisarvoisista taideteoksista, jotka hävitettiin, niistä yksityisistä, prinsseille ja ylimyksille kuuluneista taide- ja muinaiskalukokoelmista, joita siirreltiin, leviteltiin ja hajoiteltiin, siitä harvinaisuuksien ja aarteiden paljoudesta, joita juutalaiset y.m. halvalla ostivat, jopa varastelivatkin, myödäkseen sitten suurista summista Englantiin. Mutta väärin on tehdä vallankumouksellinen hallitus vastuunalaiseksi tästä vandalismista. Hallituksen jäsenet eivät näet koskaan kehoittaneet mihinkään tällaisiin hävitys- ja väkivallantöihin, päinvastoin he tekivät kaiken voitavansa estääkseen niitä kaikissa tilaisuuksissa. Syyt niihin häviöihin, joita taide kärsi vallankumouksen aikana, olivat toisaalla.
Pääsyy oli maastamuutto. Tiedämmehän kaikki, että jo revolutsionin ensi kuukausina alkoi lukuisa siirtyminen Ranskasta, ja että sitä jatkui melkein katkeamatta vallankumouksen kolmena ensi vuotena. Niiden joukossa, jotka siten jättivät Ranskan joko personallisesta pelosta tai vakuutettuina siitä, että he paremmin voisivat palvella isänmaatansa herättämällä muissa maissa harrastusta kuningashuonetta ja kontrarevolutsionisia aatteita kohtaan, oli etupäässä korkeimman papiston ja korkeimman ylimystön jäseniä, alkaen kuninkaan kahdella veljellä, vastaisella Ludvig XVIII:nnella ja Kaarle X:nnellä. Mutta juuri nämä etuoikeutettujen säätyjen korkeimmat edustajat ne Ranskassa omistivat kaikki nuo suuret yksityiskirjastot, nuo taide-, muinaiskalu- ja kuriositeettikokoelmat, jotka olivat tehneet Ludvig XV:nnen ja Ludvig XVI:nnen aikuisen Pariisin museoksi, minne kaiken maailman taiteenrakastajat pyhiinvaelsivat. Kun he nyt jättivät Ranskan, tapahtui se salaa, eivätkä he sentähden voineet ottaa mukaansa mitään kalleuksistaan ja aarteistaan, jotka siten usein jäivät hoitoa ja valvontaa vaille.
Syyskuun 2 p. 1792 lakiasäätävä kansalliskokous määräsi emigranttien jälellejääneen omaisuuden otettavaksi takavarikkoon. Tämän lain nojalla valtio nyt otti taiteensa kaikki yksityisten hallussa olevat taideaarteet. Mutta nyt syntyi kysymys, mihin kaikki nämä kokoelmat saataisiin sijoitetuiksi. Kiireesti laitettiin nyt sekä Pariisissa että departementeissa joukko väliaikaisia toimistoja ja varastoja, joiden esimiehiksi nimitettiin erityiset asiamiehet. Kaikki kävi nopeaan, mistä suuri hämminki oli seurauksena. Toimistoissa ladottiin kaikki mullin mallin: kirjat ja mitalit, taulut, kuvapatsaat ja kaikenlaatuiset kokoelmat. Asiamiehet käsittivät väärin johtosääntönsä, luulivat tarkoituksen olevan myödä taideteokset, ja kun he usein eivät olleet kovinkaan suuria taiteentuntijoita, syytivät he pois melkein ilmaiseksi kallisarvoistakin tavaraa; niinpä myötiin sellaisessa varastossa m.m. Maria Antoinettelle kuulunut 6,000 livreä maksanut piano 600 livrestä. Usein olivat asiamiehet epärehellisiäkin ja möivät salakähmää omaksi edukseen.
Samaan aikaan kuin kansalliskokous oli perustanut varastoja kokoelmien säilyttämiseksi, se oli asettanut erään komitean, n.k. museokomitean, valvomaan asiamiehiä ja katsomaan että taideteokset säilyisivät hävitykseltä. Mutta nähdessään, ettei tämä komitea osottanut riittävää arvostelukykyä ja harrastusta, vaan teki itsensä vikapääksi moniin erehdyksiin ja suureen leväperäisyyteen, konventti lakkautti sen ja asetti sijalle toisella tavoin kokoonpannun komitean, nimeltä Commission temporaire des arts, joka innolla ryhtyi työhön ja osotti huolenpitoansa taiteen eduista kohta senjälkeen julaistussa asiallisessa, täydellisessä ja metodillisessa Ohjesäännössä oikealla tavalla järjestää ja säilyttää koko tasavallassa kaikkia niitä esineitä, jotka voivat olla hyödyksi taiteelle, tieteelle ja opetukselle. Kuinka perinpohjainen tämä ohjesääntö oli, nähdään siitäkin, että se esim. sisälsi erityisen määräyksen, kuinka paraiten voitaisiin säilyttää muutamien kirjastojen hallussa olevat intialaiset kirjat.
Vielä suuremmat olivat ne häviöt, jotka johtuivat kuvapatsasten ja taideteosten alasrepimisestä ja niistä väkivaltaisuuksista, joita tapahtui, kun rahvas luostareista ja kirkoista, palatseista ja linnoista raastoi ulos kaiken sen, mikä muistutti orjuuden ajasta, sekä vallankumouksellisessa innossaan tai yksinkertaisesti vain ilosta saada repiä alas, särki ja hävitti kaikki niitä kaunistavat epämieluiset koristeet ja kirjoitukset. Mutta kaikki tuo oli roskaväen työtä, ja hallitus paheksui sitä enemmän kuin kukaan muu. Paras todistus siitä on että se antoi yhä uusia säädöksiä, jotka kielsivät kaikenlaisen taideteosten häväistyksen ja hävityksen. Kesäkuussa 1793 julaistiin Lakanalin ehdotuksesta seuraava käsky: "Kansalliskonventti säätää, kuultuaan yleisen valistuskomitean antaman kertomuksen, kahden vuoden vankeuden jokaiselle, joka jollakin tavalla häpäisee kansakunnalle kuuluvia taideteoksia".
Ja vähän myöhemmin, lokakuussa samana vuonna, seurasi tätä toinen vieläkin seikkaperäisempi säädös, aiheutuen niistä väärinkäytöksistä, jotka olivat syntyneet konventin määräyksestä että kuningaskunnan arvomerkit ja tunnukset oli kaikkialta poistettava. Se kuului näin:
"Täten kielletään millään tavoin poisviemästä, hävittämästä tai muuttamasta, tekosyyllä hävittää aatelisvallan ja kuningaskunnan merkkejä, kirjastoista, kokoelmista, kabineteista, yleisistä tai yksityisistä museoista yhtä vähän kuin taiteilijoilta, kustantajilta ja kirjakauppiailta kirjoja, painettuja tai käsikirjoituksena olevia, kaiverruksia ja piirustuksia, tauluja, korkokuvia, kuvapatsaita, mitaleja, vaaseja, muinaiskaluja, maantieteellisiä karttoja ja muita esineitä, jotka hyödyttävät taidetta, historiaa tai opetusta."
Nämä säädökset, jotka eivät suinkaan ole ainoat laatuaan, osottavat kyllin selvästi, että revolutsioninen hallitus koetti voimainsa mukaan säilyttää taideteoksia ja suojella niitä hävitykseltä. Mutta tämä oli vain yksi askel sitä päämäärää kohti, johon konventti pyrki, nimittäin yhdistämään kaikki nämä kokoelmat yhdeksi kokonaisuudeksi, museoksi, joka olisi oleva kansakunnan oma, ja jonka aarteita kaikilla yhteiskunnan luokilla olisi oikeus katsella ja ihailla.
Tosin vanhan järjestyksen aikana oli ollut suurenmoinen taulugalleria, mutta se ei kuulunut valtiolle, vaan kuninkaalle. Colbert, sen perustaja, oli sijoittanut taulut Louvreen, mutta sieltä ne oli siirretty Versailles'iin, minkä ohella moni taideteos oli viety koristamaan muita kuninkaallisia asuntoja ja suuri joukko laskettu kokonaan pilalle, useat erään kirjailijan lausunnon mukaan siten, että ne asetettiin Versailles-puistoon ja siellä niin huolellisesti vaalittiin, hiottiin ja pestiin, ettei niistä jäänyt juuri mitään jälelle. Kumminkin alkoi ajan pitkään kuulua ääniä, vaatien näiden kokoelmain siirtämistä takaisin Pariisiin. Tästä oli seurauksena, että v. 1750 110 taulua siirrettiin Luxembourg-linnaan, ja että nämä taulukokoelmat kahdesti viikossa pidettiin avoinna asianharrastajille ja taiteilijoille. Ludvig XVI ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen, vaan siirrätti kaikki taulut jälleen Versailles'iin. Jokainen ymmärtää, kuinka vaikeaa nuorten taiteilijain oli kehittyä ja oppia, kun siten huolellisesti kätkettiin heidän silmiltään kaikki suuret esikuvat, eri koulujen ja eri aikojen vanhat mestarit.
Jo perustuslakia säätävä kansalliskokous oli määrännyt Louvren sopivimmaksi paikaksi taideteosten kokoamista varten, ja n.k. museokomissioni oli nimitetty suorittamaan valmistelevia töitä ja saattamaan järjestystä vallitsevaan sekamelskaan. Mutta tämä komissioni työskenteli hitaasti eikä ollut vielä lähellekään suorittanut tehtävätään konventin kokoontuessa. Konventti, joka teki kaikki ihmeellisellä vauhdilla, ei ollenkaan välittänyt mistään valmistelevista töistä, vaan sääti yksinkertaisesti 27 p. heinäk. 1793, että Louvren museo aivan kohta tulisi avattavaksi yleisölle, ja määräsi sisäministerin käytettäväksi yli 100,000 livreä vuodessa yksityisten kokoelmain ostoon ja estääkseen arvokkaita taideteoksia joutumasta ulkomaille. Sitten ryhdyttiin työhön, joka ei jäänytkään tuloksitta, sillä tuskin kolme kuukautta senjälkeen avattiin yleisölle Louvre-museo tai niinkuin sitä virallisesti nimitettiin Musée central des arts (Taiteiden keskusmuseo). Aluksi oli muutamia suuria taideteoksia jätetty jälelle Versailles'iin, niin Leonardo da Vincin Monna Lisa, Andréa del Sarten Pyhä perhe. Van Dyckin tekemä Englannin kuninkaan Kaarle I:sen kuva y.m. Mutta se konservatorio, joka perustettiin Davidin ehdotuksesta ja jossa hän itse oli jäsenenä, teki pian muutoksen tässäkin suhteessa. Jotta museo tulisi tunnetuksi, määrättiin tehtäväksi luettelo kaikista sen aarteista, ja jotta siitä olisi taiteilijoille hyötyä, päätettiin että näillä olisi oikeus viidesti viikossa vapaasti päästä museoon tutkimaan vanhoja esikuvia. Voidaan helposti ymmärtää, millainen uusi harrastus elähyttäisi nuorisoa, kun se siten sai tilaisuutta näkemään ja oppimaan; voidaan ymmärtää, mitä uusia aihelmia he siten saisivat. Ja lisäksi voi ymmärtää, millainen voitto oli vallankumouksellisille johtajille pysyvän tyyssijan luominen taiteelle, joka jo kyllin kauan oli ollut vailla varsinaista kotia.
Louvreen yhdistettiin nyt paitsi kuninkaallisia taulukokoelmia kaikki ne taideteokset, jotka luostarit ja kirkot sekä yksityiset museot olivat antaneet valtiolle. Tänneppä tuotiin myös ne kuvapatsaat ja hautakivet, jotka oli otettu Saint-Dénis'in kuningashaudoista, kun nämä hävitettiin siihen määrin, että kaikkien noiden vanhain kuningasten jäännökset, aina kapetingien ajalta saakka, otettiin arkuistaan, jotka kohta senjälkeen sulatettiin tykinkuuliksi, ja pantiin toisiin yksinkertaisempiin sekä haudattiin yleiseen kirkkotarhaan — toimitus, jota aatellessa koskee mieleen vielä enemmän senvuoksi, että se tapahtui keskellä päivää, laillisessa järjestyksessä ja viranomaisten valvonnan alaisena, eikä roskaväen toimesta jonakin vallankumouksellisen kiihkon hetkenä.
Louvre-museon kokoelmia kartutettiin myöhemminkin niillä taideteoksilla, jotka otettiin sotasaaliina. Ensiksi saapui v. 1794 suuri lähetys pohjoisarmeijan hankkimia hollantilaisia tauluja, niiden joukossa kokonaista 80 Rubensin ja 17 Van Dyckin taulua, ja lisäksi useita Rembrandtin, Albert Dürerin, Paul Potterin y.m. teoksia; sittemmin tulivat ne italialaiset kokoelmat, jotka Bonaparte toi mukanaan sotaretkiltään.
Samanaikaisesti Louvre-museon kanssa avattiin useita museoita maaseudullakin.
Kun tahdotaan väittää että vallankumous muka oli hävittänyt taiteenharrastuksen ja vaikuttanut siihen vain vahingollisesti, on sellainen selvä erehdys. Päinvastoin tehtiin vallankumouksen aikana melkoisesti työtä taiteen ja sen etujen edistämiseksi. Ei voi muuta kuin hämmästyä, kun selailee kaikkia noita taidekysymyksiä koskevia keskusteluja, ja lukee kaikkia niitä säädöksiä, joita julaistiin ja jotka koskevat ehdotuksia uusiksi muistopatsaiksi, kaunistuksiksi, museoin järjestämiseksi, tilauksiksi taiteilijoilta, kun syventyy noiden erityisten komiteain kokoamista, säilyttämistä, jakamista ja luokittamista varten suorittamiin töihin, ja lisäksi ajattelee että kaikki tämä työ tehtiin aikana, jolloin rahavarat olivat tyyten lopussa, jolloin ihmisten henki ja omaisuus joka hetki oli vaarassa, jolloin sisällinen puoluetaistelu oli noussut huippuunsa ja ulkonainen vihollinen seisoi Ranskan rajoilla.
Ennen muita on Davidin ansio että tämä työ tuli hyvää ja hedelmiä kantavaa. Robespierren kuolemaan saakka David piti valtikkaa taiteen valtakunnassa tai ehkäpä olisi oikeampaa sanoa: taiteen valtikkaa politiikan valtakunnassa. Thermidor-katastrofin jälkeen hän vangittiin ja oli vähällä joutua tuomituksi kuolemaan, mutta pelastui osaksi kuuluisuutensa kautta, osaksi julkisesti kieltämällä sen miehen, jolle hän vielä 8 p. thermidorkuuta oli sanonut: "Jos tyhjennät myrkkypikarin, niin minä tyhjennän sen sinun kanssasi", ja selittämällä erehtyneensä Robespierren luonteen ja isänmaallisuuden suhteen. Kiellettyään ystävänsä David kielsi mielipiteensäkin, ja tapausten ironian kautta, jota usein voi huomata tämän ajan historiassa, siitä miehestä, joka vapisevin käsin oli maalannut Murhatun Maratin, ainoasti muutamia vuosia myöhemmin tuli Napoleonin ja keisarikruunauksen maalaaja.