I.
Vaimoni vastaanottopäivä.
Kello on kaksitoista. Marais on murkinalla.
Angelus-soiton mataliin väräjämisiin Saint-Paulissa, Saint-Gervaissä ja Saint-Denis du Saint-Sacrementissa sekaantuu — pihoilta kohoten — tehdaskellojen kimeä helinä. Kullakin niistä on oma omituinen muotonsa. Siinä on surullisia ja iloisia, vireitä ja uneliaita. Siinä on rikkaita, onnellisia kelloja, jotka kilisevät sadoille hengille; köyhiä, ujoja, jotka ikäänkuin piilottuvat muiden taa ja tekeytyvät pienen pieniksi, peläten, että heitä vararikko kuulisi. Ja sitte valheellisia ja röyhkeitä, jotka soittavat ulkolaisille, kaduille, uskotellakseen, että muka ollaan mokomakin kauppahuone ja että väkeä paljo löytyy.
Jumalan kiitos ei Fromont'in tehtaan kello niitä ole. Se on vanha kunnon kello, hiukan rämisevä vaan, tunnettu Maraissa jo viisitoista vuotta aikaa, eikä se joutilaana ole ollut koskaan muulloin kuin sunnuntaina ja kinastuspäivinä.
Sen soidessa käydä marssii koko lauma työmiehiä vanhan rakennuksen portista ja hajoaa likeisiin ruokaloihin. Oppipojat käyvät jalkakadun laidalle muurarien kanssa istumaan. Saadakseen puolen tuhtia joutoaikaa, einehtivät he viidessä minuutissa, syöden kaikkea, mitä kuljetellaan Parisissa kiertolaiskansaa ja köyhiä varten, niinkuin kastanjia, pähkinöitä, omenia, ja heidän rinnalla taittelevat muurarit isoja leipäkakkuja, jotka ovat ihan valkoisia jauhosta ja kalkista. Naisilla on kiire ja he juosta varvastavat pois. Jokaisella heistä on lapsi katsottava kotona tai lasten majassa, vanha sukulainen tai talous hoidettavana. Tehdasilman tukehduttamina, silmäluomet turvoksissa, hiukset tummina samettipaperin hienosta yskittävästä pölystä, kiiruhtavat he, vasu käsivarrella, pitkin täpö täysiä katuja, joilla hevosradan vaunut hädin tuskin pääsevät kulkemaan väen tulvan takia.
Portin lähellä, istuen pyykkikivellä, jota ratsastajat ennen olivat käyttäneet hevosen selkään noustakseen, katseli Risler hymysuin lähtöä tehtaalta. Hänestä oli aina hyvää, tuo yhteinen arvossa pito, jota häntä kohtaan osoittivat kaikki nuo kunnon ihmiset, jotka hän tunsi siitä saakka, jolloin hän oli pieni ja alhainen niinkuin hekin. Sanat "hyvää päivää, herra Risler", jota niin monet erilaiset ja lempeät äänet lausuivat, oikein lämmittivät hänen sydäntään. Pelotta lähestyivät häntä lapset, pitkä partaiset piirustajat, osaksi työmiehiä, osaksi taiteilijoita, pistivät hänelle ohimennen kättä, sinutellen häntä. Kenties oli kaikki tämä vähä liian ystävällistä, sillä kunnon mies ei ollut vielä käsittänyt uuden asemansa viehätystä ja arvoa, ja tunnenpas erään, jonka mielestä tuommoinen yhtäkaikkisuus on nöyryyttävää. Mutta tuo eräs ei voi häntä tällä hetkellä nähdä, ja isäntä käyttää sitä hyväkseen kelpolailla syleilläkseen vanhaa kirjanpitäjää Sigismundia, joka astuu kaikesta viimeisenä, jäykkänä, pienoisena, isoon kaulukseensa kiristettynä ja paljain päin — oli minkälainen ilma hyvänsä — peläten veren syöksyä päähän.
Risler ja hän ovat maanmiehiä. Heidän ystävällinen kunnioituksensa toistansa kohtaan on alkuansa niiltä ajoilta, kun he tulivat tehtaasen, jolloin he yhdessä suurustivat pienessä maitolassa kadun kulmassa, jonneka Sigismund nyt menee aivan yksin ja valitsee ruoaksen seinälle ripustetusta taulusta…
Mutta varo! tuossa tulla laskettaa Fromont nuoremman vaunut portista. Aamusta saakka on hän ollut ajolla; ja molemmat osakkaat, astuessaan veikeään taloon päin, jossa he asuvat aivan puutarhan perällä, haastelevat ystävällisesti asioistaan.
— Minä kävin Prochassonilaisten luona, sanoi Fromont nuorempi.
Siellä minulle näytettiin uusia malleja, totta vie, hyvin sieviä…
Pitää olla varoillaan. Siinä on meillä vaarallisia kilpailijoita.
Rislerpä ei ole huolissaan. Hän tuntee hyvin kykynsä ja kokemuksensa, ja sitte… mutta tämä suurimmalla luottamisella… on hän ihmeellisen keksinnön jäljillä, täysikuntoisen painimen, jonkin… annapahan olla, sitte nähdään. Jutellessaan tulevat he puutarhaan, joka on hoidettu, kuin skveeri, pallomaisine akaasioineen, jotka ovat yhtä vanhat, kuin kartano, ja komeine seineliäineen, jotka peittelevät mustia, korkeita seiniä.
Fromont nuoremman rinnalla on Risler kauppapalvelijan näköinen, joka tekee tiliä isännälleen. Joka askeleella pysähtyy hän puhuakseen, sillä hänen liikkeensä ovat raskaat, ajatuksensa hitaiset, ja työläästi tulevat häneltä sanansa esiin. Oi, jospa hän näkisi tuolla ylähällä, toisen kerroksen ikkunan takana pienet ruusukasvot, jotka vaarin ottavat kaikki tarkasti…
Rouva Risler odottaa miestään aamiaiselle ja tuskastuu kunnon miehen hitaisuudesta. Kädellään viittaa hän hänelle: "Hyvä on jo!" Mutta Risler ei sitä huomaa. Hän on puuhassa pikku Fromont'in, Georges'in ja Clairen tytön kanssa, joka, loistaen karikoissaan imettäjänsä käsivarrella, on ulkona auringon paisteessa. Kuinka hän on siro. — Se on ihan teidän kuvanne, rouva Chorche.
— Niinkö pidätte, hyvä Risler? kaikki kumminkin sanovat hänen tulevan isäänsä.
— Kyllä, vähän… Mutta sentään…
Ja siitä sitte kaikki, isä ja äiti, Risler ja imettäjä hakemaan toimessaan yhtäläisyyttä tuosta pienestä ihmisen alusta, joka katselee heitä epämääräisin silmin, huikaistuna aivan elämästä ja päivästä. Puoleksi avatusta ikkunasta kumartuu Sidonie katsomaan, mitä he tekevät ja miks'eikä miehensä tule.
Sillä hetkellä pitelee Risler pikkuruista sylissään, tuota somaa myttyä valkoisia kankaita ja heleitä nauhoja, ja koettelee sitä naurattaa ja jokelluttaa, hyväillen isoisän tavoin. Kuinka hän on vanhan näköinen, mies parka! Iso ruumiinsa, jota hän pienentää lapsen edessä, karkea äänensä, joka käy kumeaksi vienontaessa, ovat sekä rumia että naurettavia.
Ylähällä polkaisee hänen vaimonsa jalkaa ja mutisee hampaiden lomitse:
— Hölmö!…
Vihdoin, odottamaan väsyneenä, lähettää hän ilmoittamaan herralle, että aamiainen on pöydällä; mutta huvi on parhaimmallaan, niin ett'ei herra tiedä, miten keskeyttää tuota ilon ja kikatuksen puuskaa. Hän saapi sentään lapsen annetuksi imettäjälle ja pujahtaa portaille nauraen sydämen täydeltä. Hän nauraa vielä tullessaan ruokasaliin; mutta vaimonsa katse keskeyttää hänen tuossa paikassa.
Sidonie istuu pöydässä, täysi ruo'an lämmitin edessään. Hän on, näköään, vaseti huonolla tuulella tuossa uhrin asennossaan:
— Vihdoin viimein… Sepä onni.
Risler käy istumaan, hiukan häpeissään.
— Älä suutu kultaseni. Lapsihan on niin…
— Olenhan teitä pyytänyt, ett'ette minua sinuttelisi. Se ei käy laatuun meidän kesken.
— Mutta yksin kun ollaan?
— Sepähän, ett'ette opi mukautumaan uuteen asemaamme… Ja kuinkas sitte käy? Ei kukaan täällä minua kunnioita. Akilles ukko minua tuskin tervehtii kulkiessani hänen koppelinsa sivutse. Tosinhan en minä ole mikään Fromont, eikä minulla ole vaunuja…
— Olehan kultaseni, sinä… tuota… te kyllä tiedätte, että sinä… että te voitte käyttää rouva Chorchen vaunuja.
— Kuinka monta kertaa pitää minun teille sanoman, ett'en minä tahdo niitäkään sitoumusta tuon naisen kanssa.
— Mutta Sidonie…
— Kyllä, me tiedetään, sehän on päätetty… rouva Fromont on Jumala itse. Häntä ei muka saa koskeakaan. Ja minun, minun täytyy taipua olemaan mitätöin talossa, antaa nöyristää itseäni, tallata itseäni jaloissa…
— Olehan, olehan, kultaseni…
Risler parka koettaa välittää ja puhua rakkaan rouva Chorchensa hyväksi. Mutta hän on taitamatoin. Se on pahin lepytys; ja silloinpa vasta Sidonie puhkeaa sanoihin:
— Minä teille sen sanon, että hän hiljaisine katsantoineen on pöyhkeä ja häijy nainen… Ensiksi hän minua inhoo, sen minä tiedän… Niin kauan kuin minä olin pikku Sidonie parka, jolle viskattiin särkyneet lelut ja vanhat vaatteet, oli kaikki hyvin; mutta nyt, kun minä olen rouva, minäkin, niin se se häntä kiusaa ja vihaksi pistää… Hän muka etevämpänä on antavinaan minulle neuvoja; arvostelee tekojani… Väärin, näet, olen tehnyt pitäessäni kamarineitsyttä… Tietty se. Enkös minä muka ollut tottunut palvelemaan itseäni?… Joka paikassa etsii hän syytä loukatakseen minua. Käydessäni hänen luona keskiviikkoina, niin kuulisittepa, millä äänellä hän minulta kyselee tuosta hyvästä rouva Chèbestä… Hyvä on! niin. Minä olen Chèbe, hän Fromont. Vertoja ne vetävät toisilleen, luulen ma. Minun isoisäni oli rohtoilija. Entä mikäs hänen on? Rikastunut talonpoika, koronkiskuri… Äläs huoli, minä sen hänelle näytän jonakin päivänä, jos hän rupee liika paljon ylvästelemään, ja sanonpa myöskin, että tyttöherjansa, vaikk'eivät sitä aavistakaan, on aivan vanhan ukko Gardinois'in näköinen, ja Jumala sen tietää, ett'ei hän kaunis ole.
— Oi! sanoi Risler, joka ei saanut sanaakaan vastaukseksi.
— Niin! toden totta neuvon teitä ihmettelemään heidän lastansa! Aina se on sairas, ja itkeä tillittää yöt pitkään, kuin kissan pentu, ett'en saa maatakaan… Päivällä sitte äidin piano ja loilotukset… ral la la la laa… Jospahan se sitte olisi hauskaa soitantoa.
Risler on hyvän osan valinnut. Hän ei sano enää sanaakaan; tuokion kuluttua vasta, nähtyään hänen alkavan tyyntyä, päätti hän rauhoituksen sievistelemisillä.
— Ollaanpa sitä nyt korea tänään! Mennään kai vieraisin kohta?…
Välttääkseen sinuttelemisen hankaluuksia, käyttää hän epämääräisiä ja persoonattomia muotoja.
— En, en mene vieraisin, vastaa Sidonie jonkin laisella ylpeydellä. Päin vastoin otan vastaan vieraita, Tänään on minun vastaanottopäiväni.
Ja vasten miehensä, kummastuneita, nolostuneita kasvoja, lisää hän.
— Niinpä juuri! tänään on minun vastaanottopäiväni… Rouva Fromont'illa on päivänsä; minulla voi kai myöskin olla päiväni, luulen ma.
— Epäilemättä, epäilemättä, sanoo kelpo Risler, katsellen ympärilleen hiukan levotoinna… Siksipä olikin niin paljo kukkia joka paikassa, portailla ja salissa.
— Niin, neitsyt kävi aamulla puutarhassa… Vai oliko se väärin tehty? niin, te ette sitä sano, mutta olen varma teidän ajattelevan, että siinä olen tehnyt väärin… Luulinpa, että kukat ovat yhtä paljo meidän, kuin heidänkin.
— Tietysti… vaan kuitenkin sinun… teidän olisi ehkä pitänyt…
— Pyytää?… Kas niin… nöyryyttää vielä itseäni muutaman päivänkakkara raukan ja parin kolmen heinäkorren vuoksi! Enpä niitä sentään salaa ottanutkaan, noita kukkia; jo kun hän kohta tulee…
— Tulee vai hän? Kas, sehän on kauniisti… Sidonie hypähtää harmissaan:
— Kuinka? Se on kauniisti?… Sekö muka vielä puuttuisi, ett'ei hän tulisi. Minä, kun joka keskiviikko istun ikävissäni hänen luona turhanpäisen virnakka-parven seurassa.
Hän ei mainitse, sitä, että nuo rouva Fromont'in keskiviikot ovat häntä paljo hyödyttäneet, ovat hänelle ikäänkuin kerran viikossa ilmestyvänä kuosilehtenä, pienenä ilmoitus-kokoelmana, jossa löytyy osotettuna tapa, miten tulla sisään, mennä ulos, tervehtiä, asetella kukat telineilleen ja sikarit astiaansa, lukuun ottamattakaan piirroksia ja koko jonoa, joka seuraa hyvien ompelijattarien asunnon osoitteita ja nimiä. Sidonie ei sano myöskään pyytäneensä kaikkia Clairen ystäviä, joista hän noin halveksivasti puhuu, tulemaan luokseen hänen vastaanottopäivänään, ja heidän itsen sen valinneenkin.
Tulevatko he? Saattaisiko rouva Fromont nuorempi rouva Risler vanhemmalle häpeän jäämällä pois ensimmäisenä perjantaina? Tämä huolettaa häntä kuumeen tapaisesti…
— Mutta joutukaahan toki, sanoi Sidonie vähä väliä… Herranen aika, kuinka te syötte hitaasti!
Seikka on se, että yksi kelpo Rislerin tavoista on syödä hitaasti, sytytellä pöydässä piippuaan ja särppiä kahviaan vähin erin. Tänään on hänen heitettävä rakkaat tapansa, piippu jätettävä koteloonsa savun takia, ja heti viimeisen palan jälkeen mentävä pukeutumaan hyvin sukkelaan, sillä vaimonsa vaatii, hänen, jälkeen puolisen, tulemaan vieraita tervehtimään.
Sepä tapaus tehtaalla, kun Risler vanhempi arkipäivänä nähdään olevan puettu mustaan takkiin ja juhlakaulahuiviin.
— Häihinkös sinua viedään? huutaa hänelle rahastonhoitaja Sigismund ristikkonsa takaa.
Ja Risler, vastaa ylpeän puolisesti:
— Tänään on vaimoni vastaanottopäivä!
Pian tietää koko talo Sidonien vastaanottopäivän; ja Akilles ukkokaan, puutarhan hoitaja, ei ole vallan hyvillään siitä, että oksia on taitettu kasveista sisään käytävän luona.
Piirustuslautansa ääressä, korkeiden ikkunain valossa, istuu Risler heitettyään yltään kauniin takkinsa, joka häntä vaivaa, ja vedettyään ylös uuden uutukaiset kalvoisensa, mutta ajatus, että vaimonsa odottaa vieraita, huolettaa, vaivaa häntä ja aika ajoin pukee hän asunsa mennäkseen kotia.
— Onko kukaan tullut? kysyy hän arasti.
— Ei, ei kukaan.
Kauniisen punaisen saliin — heillä on, näet, salissa kaikki punaista damastia, kuvastin-pöytä on ikkunain välissä ja sievä pöytä keskellä heleäkukkaista lattiapeittoa — on Sidonie asettunut, kuni vieraita vartova rouva, tuolipiirin keskelle. Siellä täällä on kirjoja, aikakauslehtiä, suikean muotoinen punottu työkopsa silkkisine tupsunauhoineen, orvokkivihko kidelasissa ja viheriöitseviä kasveja telineillään. Kaikki on lajiteltu säntilleen, niinkuin Fromonti Fromont'ilaisilla, alakerroksessa; mutta aisti vaan, tuo näkymätöin juova, joka erottaa ylhäisen alhaisesta, ei ole vielä saavutettu. Oli ikäänkuin keskulainen ote kauniista laatumaalauksesta. Rouvalla itsellään on liian uudet vaatteet, hän näyttää pikemmin olevan kylässä, kuin kotonaan. Rislerin silmissä on kaikki mainiota, moitteetointa; hän on juuri sitä sanomaisillaan saliin astuessaan, vaan vaimonsa vihastuneen katseen edessä seisattuu mies raukka pelästyneenä.
— Näette, kello on neljä, sanoi Sidonie hänelle, osoittaen kelloa vihan liikkeellä… Ei tule ketään… Mutta Clairelle olen etenkin vihoissani, kun ei hän tule… Hän on kotona… minä olen varma siitä… kuulen sen.
Päivällisestä saakka oli Sidonie todellakin vaaninut pienintäkin melua alakerrassa, lapsen itkua ja oven sulkemista Risler tahtoisi mennä alas, välttääkseen alkavaa aamiaispuhetta, mutta hänen vaimonsa ei päästä niinikään. Hän ainakin pitäköön seuraa, koska kaikki hänen hylkäävät; ja Risler jääpi saamattomana, naulattuna paikalleen, kuni ihmiset ikään, jotka eivät uskalla hievahtaa ukkosen aikana peläten sen iskua. Sidonie on levotoin, menee ja tulee, muuttelee tuolia, panee paikoilleen, katsahtaa sivumennen kuvastimeen, soittaa neitsyttä ja lähettää hänen kysymään Akilles ukolta, eikö ole käynyt ketään. Hän on häijy tuo Akilles ukko. Kenties vastaa hän, kun joku tulee, että rouva on mennyt ulos.
Mutt'ei! Oven vartija ei ole vielä nähnyt ketään.
Äänettömyys ja kummastus. Sidonie seisoo vasemman puolisen ikkunan luona; Risler oikeanpuolisen. Sieltä näkyy pieni puutarha, jossa alkaa hämärtää, ja musta savu, jota korkea torvi lykkää matalalle taivaalle. Sigismundin ikkuna valaistuu ensiksi maakerroksessa; rahastonhoitaja valmistaa itse lamppunsa varovaisen huolellisesti ja hänen iso varjonsa kulkee liekin edessä, taittuen kahtia ristikkoon. Sidonien viha haihtuu hetkeksi noista tutuista asioista.
Yht'äkkiä ajavat pienet vaunut puutarhaan ja pysähtyvät oven eteen. Kas vihdoinpa tuli joku. Tuossa kauniissa silkin, kukkien, helmin etuleiden, nauhasolkien ja turkiksen pyörteessä, joka kiiti nopeasti portaita ylös tunsi Sidonie erään hienon naisen Fromont'ilaisten hyvistä tuttavista, rikkaan pronssikauppiaan vaimon. Sepä kunnia saada moisia vieraita! Pian, pian, perhe käy asemaan, herra takan luo, rouva tuoliin, selailemaan välinpitämättömästi jotakin aikakauskirjaa. Hukkaan mennyt asento. Kaunis vieras ei tullutkaan Sidonien luo; hän jäi alakerrokseen…
Oi, jospa rouva Georges olisi kuullut, mitä hänen naapurinsa puhui hänestä ja hänen ystävistään.
Samassa aukeni ovi, ilmoitettiin:
— Neiti Planus.
Tämä oli rahastonhoitajan sisar, vanha piika raukka, nöyrä ja hiljainen, joka piti velvollisuutenaan käynnin veljensä isännän vaimon luona. Hän oli ihan hämillään tuosta kiihkeästä vastaanotosta. Häntä hyväillään jos joltakin haaralta. "Sehän nyt oli teiltä ystävällistä… Tulkaa tok' lähemmäksi valkeata!" Siinä kuullaan ja tarkastellaan joka ainoata sanaa. Kelpo Risler hymyilee lämpimästi ikäänkuin kiitokseksi. Sidonie itse ilmaisee kaiken armautensa, onnellisena näyttäytyäkseen kunniassaan vertaiselleen entisiltä ajoilta ja ajatellessaan, että toinen alahalla kuulee varmaan, että hänelle on tullut vieraita. Sitte jyristään, mitä mahdollisesti enemmän, vetämällä tuoleja, työntämällä pöytää; ja kun vanha neiti lähtee pois, loistavana, ihastuneena, ja hämillään, seurataan häntä portaille kauhealla kahinalla, ja huudetaan hyvin kovaa, kumartuessa käsipuiden yli, että ollaan kotona joka perjantai… Kuulettehan, joka perjantai…
Nyt on yö. Salin molemmat suuret lamput ovat sytytetyt. Viereisessä suojassa kuuluu neitsyt kattavaa pöytää. Se on päätetty: Rouva Fromont nuorempi ei tule.
Sidonie on kalpea vimmasta:
— Näette sen äkäpussia, kun ei voi nousta kahdeksaatoista astintakaan… Rouvan mielestä olemme varmaan liian halpaa väkeä… Mutta kyllä minä sen kostan…
Ja sen mukaan kuin hän purkaa vihaansa kunnottomiin sanoihin, käy hänen äänensä rivoksi, saa alhaisen roistoväen lausunnon, joka ilmaisee entisen oppilaan Le Miren makasinista.
Pahaksi onneksi sanoo Risler:
— Kuka sen tietää? Ehkä lapsi oli sairas.
Raivossa kääntyi Sidonie häneen, ikäänkuin tahtoisi hän syödä hänen.
Jätättekö minun rauhaan tuosta lapsesta? Ensinkin, se on teidän vikanne, mitä minulle tapahtuu… Te ette saa minua kunnioitetuksi.
Ja kun huoneen ovi tuimasti kiinni paiskattuna, tärisyttää lampun kupuja ja kaikkia korukaluja hyllyllä, seisoo Risler yksin, liikkumatoinna keskellä salia ja katselee hämmästyneenä ihko valkeita kalvoisiaan, leveitä kiilloitettuja jalkojaan, ja jupisee koneentapaisesti:
— Vaimoni vastaanottopäivä!