II.
Oikea ja väärä helmi.
"Mikä hänen on?… Mitä minä olen hänelle tehnyt?" kyseli Claire
Fromont usein itseltään ajatellessaan Sidoniea.
Hän ei tietänyt mitään siitä, mitä muinoin oli tapahtunut ystävänsä ja Georges'in välillä Savignyssa. Elämältään vilpitöin ja tyyni sielultaan kun hän oli, oli hänen mahdotoin aavistaa, mikä mustasukkainen ja halpa kunnianhimo oli kasvanut hänen rinnallaan viisitoista vuotta. Kumminkin vaivasi häntä, tietämättään miksi, tuo ongelmoinen katse, joka hymyili hänelle kylmästi noista somista kasvoista. Liioiteltua, lapsuuden ystäväin kesken omituista, kohteliaisuutta seurasi yht'äkkiä huonosti salattu viha, kuiva ja koskeva puhe, jonka edessä Claire seisoi neuvotoinna kuni arvoituksen edessä. Toisinaan yhdistyi myös tuohon levottomuuteen omituinen aavistus, hämärä havainto suuresta onnettomuudesta; sillä kaikki naiset ovat vähäisen ennustajattaria, ja kaikesta puhtaimmillekin valkenee syvällinen paheen tietämättömyys hämmästyttävän kirkkauden äkillisistä nä'yistä.
Ajoittain, hiukan pitkänlaisen juttelun, tuommoisen aavistamattoman kohtauksen johdosta, jolloin äkkiarvaamatta tavatuista kasvoista näkyy niiden todelliset ajatukset, ajatteli rouva Fromont vakaisesti tuota omituista pikku Sidoniea; mutta toimellinen, kiire elämä, verhottuna lempeensä ja huoliinsa, ei antanut hänelle aikaa pysähtyä noihin vähäpätöisyyksiin.
On, todellakin, naisilla, aika jolloin olemus tekee niin pikaisia pyöränkäänteitä, että kaikki näköpiirit ja näkökannat muuttuvat, muodostuvat uudestaan.
Nuorena tyttönä olisi tuo ystävyys, joka poistui hänestä kappale kappaleelta, ikäänkuin pahan käden raastamana, häntä hyvin murehdittanut. Mutta hän oli kadottanut isänsä, nuoruutensa suurimman rakkauden; sitte oli hän mennyt naimiseen. Tuli sitte lapsi ihanine vaatimuksineen joka hetki. Sitä paitsi oli hänellä luonaan äitinsä, joka oli vajonnut melkein lapsellisuuteen, jopa oli käynyt höperöksikin miehensä surullisen kuoleman takia. Niin toimekkaassa elämässä oli Sidonien oikuilla vähän sijaa; ja tuskinpa Claire Fromont lienee tullut ihmetelleeksikään hänen aviotaan Rislerin kanssa. Selvään oli hän liian vanha Sidonielle mutta yhtä kaikki, koska he rakastivat toisiaan.
Harmistuakseen siitä, että pikku Chèbe oli päässyt tuohon korkeaan asemaan, tullut melkein hänen, vertaisekseen, semmoisiin joutavuuksiin oli Clairen varsin ylevä luonne kykenemätöin. Hän olisi, päinvastoin, halunnut täydestä sydämestään nähdä onnellisena ja kunnioitettuna tuon nuoren vaimon, joka asui liki häntä, eli niin sanoakseni hänen elämätään ja oli ollut hänen lapsuutensa kumppani. Sangen ystävällisesti koetti hän häntä neuvoa, johtaa maailmaan, niin kuin tehdään lahjakkaan maalaistytön kanssa, jolta puuttuu aivan vähän tullakseen viehättäväksi.
Kahden kauniin ja nuoren naisen kesken ei neuvoja niin helposti oteta vastaan. Eräänä suurena päivällispäivänä vei rouva Fromont rouva Rislerin huoneesensa ja hymyili hänelle suoraan silmiin, sanoakseen hänelle häntä suututtamatta:
— Kovin paljo koruja, kultani… Ja sitte, näet, korkeakauluksisten vaatteiden kanssa ei panna kukkia tukkaan… Sidonie punastui, kiitti ystävätään, mutta sydämensä pohjaan kirjoitti hän kaihon lisää häntä vastaan.
Clairen vieraiden joukossa häntä kohdeltiin jotenkin kylmästi
Saint-Gervainin etukaupungilla on vaatimuksensa, mutta elkääpä luulko, ett'ei Marais'illa ole omansa myöskin!
Nämä elinkeinolaisten, rikkaiden tehtailijain vaimot ja tyttäret tiesivät pikku Chèben histoorian, olisivatpa arvanneetkin sen yksin hänen tavastaan esiytyä ja olla heidän seurassaan.
Sidonie ei mitenkään ollut siihen oleentua. Häneen oli jäänyt jotakin puotimamselin tapaista. Hänen hiukan väkinäiset, toisinaan liika nöyrät herttaisuuden osotuksensa loukkasivat samoinkuin teeskennelty ääni puodeissa; ja hänen ylenkatseellinen ryhtinsä muistutti johtajattarien kopeita katsantoja, jotka uutismakasiineissa, koreissa mustissa silkkivaatteissaan, joita panevat jälleen varastoonsa illalla pois lähtiessään, katselevat mahtavasti, suurikiharaisten hiuslaitostensa korkeudelta, vähäistä kansaa, joka tinkiä uskaltaa.
Hän havaitsi, että, häntä tutkittiin ja arvosteltiin, ja hänen kainoutensa oli pakotettu varustaimaan sotaan. Nimet, jotka hänen läsnä ollessa lausuttiin, huvit, pidot, kirjat, joista puhuttiin, olivat hänelle tuntemattomat. Claire teki parastaan pitääkseen häntä asiain juoksussa, ja koki yllä pitää häntä muiden tasalla kurotetuin käsin, kuin ystävä ainakin; mutta, moni noista naisista piti Sidoniea kauniina. Ja siinä oli syytä kylliksi pahaksua hänen olevan heidän seuroissa. Muut, ylpeinä miestensä asemasta ja rikkaudestaan, eivät voineet osottaa kylliksi loukkaavaa mykkyyttä ja alentuvaista kohteliaisuutta häntä kohtaan, siten nöyryyttääkseen pientä nousukasta.
Sidonie yhdisti heidät kaikki yhteen sanaan. Clairen ystävät, toisin sanoin minun viholliseni!… Mutta oikein vihoissaan ei hän ollut kuin yhdelle ainoalle.
Molemmat osakkaat eivät vähääkään aavistaneet, mimmoinen heidän vaimoinsa väli oli.
Risler vanhempi, aina vaipuneena painimensa keksimiseen, istuskeli toisinaan puoli yöhön saakka piirustuspöytänsä ääressä. Fromont nuorempi vietti päivänsä ulkona, einehti klubissaan, eikä ollut melkein koskaan tehtaalla. Hänellä oli syynsä siihen.
Sidonien naapuruus saattoi hänen levottomaksi. Tuo kiihkeä oikku Sidoniea kohtaan, setänsä viimeiselle tahdolle uhrattu rakkaus tunki liian usein hänen muistiinsa korvaamattomine kaipauksineen; ja tuntien itsensä heikoksi, oli hän pakosalla. Hän oli vento, ponnetoin luonne, kyllin älykäs itseään tuntemaan, liian heikko ohjaamaan itseään. Rislerin hääpäivän iltana, oli hän, oltuaan itse naimisessa tuskin muutamia kuukausia, löytänyt tuon naisen rinnalla Savignyn myrskyiltain täydellisen tyrskyn. Siitä pitäen, voimatta itselleen siitä tehdä tiliä, karttoi hän Sidoniea nähdä, puhutella häntä. Pahaksi onneksi he asuivat samassa talossa, vaimot kävivät toistensa luona senkin kymmenen kertaa päivässä, ja sattumus vei heidät usein yhteen; niinpä tapahtui se omituinen asia, että tuo mies, joka tahtoi pysyä kunniallisena, hylkäsi kokonaan kotonsa ja haki huvituksia muualta.
Claire näki sen hämmästymättä. Hän oli tottunut isänsä kautta tuohon alituiseen kauppaelämän "ulkona oloon;" ja noiden poissaolemisien aikana, hyvin uuttera velvollisuuksissaan kun oli vaimona ja äitinä, keksi hän suuria puuhia, kaikenlaisia toimia, kävelyjä lapsen kanssa ja pitkiä levollisia viivähdyksiä päivän paisteessa, joista hän palasi ihastuneena tyttökävyn edistyksestä, hurmautuneena kaikkien ulkoilmassa olevien pikkuisten ilosta ja naurusta, hänkin, omaten, hiukan heidän ilonsäteitä vakaisten silmäinsä pohjalla.
Sidonie kävi ulkona yhtä paljo. Usein yöpuoleen, pakottivat Georges'in vaunut portissa rouva Rislerin nopeasti väistymään syrjään, kun hän komeassa pu'ussaan palasi suurilta kaupungin matkoiltaan. Bulevaardi, näytteille asetetut tavarat ja kauvan aikaa valikoidut ostokset ikäänkuin maistelemalla nauttiakseen uutta ostamisen huvia, pitivät hänen hyvin myöhään poissa kotoa. Vaihdettiin tervehdys, kylmä katse portaiden käänteessä; ja Georges meni nopeasti kotiinsa, ikäänkuin turvapaikkaan, kätkien siellä hyväilytulvaan häntä kohden ojennetulle lapselleen yht'äkkiä tunteman levottomuutensa.
Sidonie se ei näyttänyt enään muistavan mitään, vaan halveksivan tuota velttoa ja hentoa luontoa. Muutoin, hänellä oli paljo muita askareita.
Heidän punaiseen saliinsa, molempien ikkunoiden väliin, oli hänen miehensä sijoittanut pianon.
Kauvan arveltuaan oli Sidonie päättänyt opetella laulua, koska, näet, oli liian myöhään ruveta pianoa soittamaan; ja kahdesti viikossa tuli rouva Dobson, sievä tuntehikas vaaleaverinen nainen antamaan opetusta kahdestatoista yhteen. Läheisten pihain hiljaisuudessa kaikuivat nuo a…a…a…t ja o…o…o…t, hartaasti venytettyinä ja senkin kymmenen kertaa uudestaan laulettuina, avonaisista ikkunoista, kuin jostakin opistosta ikään.
Se oli kyllä, tosiaan, koulutyttö, joka siellä harjoitteli, pieni kokematoin ja häilyvä olento, täynnä käsittämättömiä haluja, jonka oli kaikki opittava ja tunnettava tullakseen todelliseksi vaimoksi. Mutta hänen kunnianhimonsa kellui vaan itse asian pinnalla.
— Claire Fromont soittaa pianoa; minä rupean laulamaan… Hän pidetään komeana ja arvoisana naisena, minä tahdon, että minusta sanottaisi samaa.
Hetkeäkään ajattelematta hankkiakseen itselleen oppia, vietti hän aikansa juoksemalla puodeissa ja suurten kauppiasten luona: "Mitä tänä talvena ruvetaan käyttämään." Hän kävi uhkeissa tavaranäyttelyissä ja kaikissa, mikä pistää ohikulkijain silmiin.
Noista vääristä helmistä, joita hän kauvan oli käsitellyt, oli hänelle jäänyt jotakin näppihin, vähän teennäisraakun tapaista, niiden onteloa haurautta, pohjatointa loistoa. Hän oli kyllä itsekin väärä helmi, pyöreä, hohtava ja hyvin juotettu, johon alhaiso voi tarttua kiinni; mutta Claire Fromont oli oikea helmi, rikasta ja samalla maltillista valoa, ja eron voi kyllä, huomata, kun näki heidät yhdessä. Saattoi arvata, että toinen oli helmi aina, pikkuinen helmi lapsuudesta saakka, kasvanut somuuden ja oivallisuuden aineksista, jotka olivat siitä tehneet, harvinaisen ja arvokkaan luonnon. Toinen sitä vastoin, oli Parisin, tuon väärien jalokivien kauppiaan tekoa, joka jakelee tuhansia ihania, loistavia turhuuksia, mutta kestämättömiä, huonosti sovitettuja ja kiinnitettyjä: hän oli todellinen rihkamakaupan tuote, jossa hän oli ollut osallisenakin.
Yli muuta kadehti Sidonie Claireä lapsen tähden, joka oli ylenmäärin koristeltu kätkyensä uutimista aina imettäjänsä päähineesen saakka. Hän ei ajatellut suloisia velvollisuuksia, täynnä kärsimystä ja kieltämystä, pitkiä, vaivaloisia uneen tuudittamisia, ja lapsen naurusuista, raikkaasta aamukylvystä loistavaa heräämistä. Ei! lapsesta piti hän vaan seurana kävelyillä… Sehän on niin kaunista tuo koristus häälyvine voineen ja pitkine höyhenineen, joka seuraa nuoria äitejä katujen pyörteessä.
Itsellään ei hänellä ollut seuranaan muita, kuin vanhempansa tai miehensä. Kernaammin kävi hän ulkona yksin. Kelpo Risler oli niin kummallinen rakkaudessaan; hän leikitteli vaimonsa kanssa kuin nuken kanssa, nipisteli häntä leukaan ja poskiin, tepasteli hänen ympärillään huudellen: "hu! huu!" tahi katsellen häntä suurin hempein silmin, kuin ystävällinen ja kiitollinen koira. Tuo typerä rakkaus, joka teki Sidoniesta lelun, porsliinikorun, hävetti häntä. Mitä hänen vanhempiinsa tulee, niin vaivasivat he häntä seurassa, johon hän tahtoi kuulua, ja kohta naimiseen jouduttuaan vapautti hän itsensä heistä vähitellen, vuokraamalla heille pienen talon Montrougessa. Tämä oli tehnyt lopun pitkätakkisen herra Chèben ahkeroista käynneistä hänen luonaan ja hyvän rouva Chèben loppumattomista vieraista, jossa palannut vaurastus elähytti kielittelemisten ja jouto-elämän vanhoja tapoja.
Samalla haavaa olisi Sidonie telellään tahtonut vieroittaa myöskin Delobelleläiset, joiden naapuruus häntä painosti. Mutta Marais oli keskuksena vanhalle näyttelijälle bulevaardi-teaatterin läheisyyden vuoksi; sitte piti Désirée, niinkuin kaikki koturit, tutusta näköalasta, ja ikävä, talviaikaan neljästä saakka, pimeä pihansa näytti hänestä ystävältä, tuttavan kasvoilta, joita aurinko toisinaan valaisi, kuni hymyillen hänen kätevyydelleen. Voimatta suoriutua heistä, oli Sidonie päättänyt olla heitä näkemättä enää.
Ylimalkaan olisi hänen elämänsä ollut yksinäinen ja jotenkin ikävä ilman muutamia huvituksia, joita Claire Fromont hänelle toimitti. Joka kerta oli hän vihoissaan siitä. Hän ajatteli:
— Kaikkihan minä saan hänen kautta!
Ja kun päivällisen aikana hänelle tuli alakerroksesta looshipiletti tai kutsumusilta maan, ei hän pukeutuessaankaan, ihastunut kun oli voidakseen näyttäytyä, ajatellut muuta kuin kilpailijansa polkemista. Muutoin, nuo tilaisuudet kävivät yhä harvemmiksi, koska Clairelle kasvoi yhä enemmän puuhia lapsestaan. Kuitenkin kun isoisä Gardinois kävi Parisissa, ei hän koskaan jättänyt yhdistämättä molempia perheitä. Puhjetakseen ilmi, tarvitsi tuon vanhan maalaisen iloisuus pikku Sidoniea, jota hänen pilansa eivät hirvittäneet. Hän vei kaikki neljä päivälliselle Philippin luo, valitsemaansa ravintolaan, jonka isännät, palvelijat ja isännöitsijät hän kaikki tunsi, tuhlasi paljo rahaa, ja sieltä saattoi heidät edeltä päin tilattuun looshiin Opéra-Comiqueen tai Palais-Royal'iin.
Teaatterissa hän nauroi ääneen, puhutteli tuttavallisesti oven aukaisijattaria, niinkuin palvelijoita Philippin luona, vaati kovalla äänellä jakkaroita naisille, ja poislähtiessä tahtoi ennen kaikkia muita saada päällystakit ja turkit, niinkuin hän olisi ollut ainoa upporikas nousukas salissa.
Noihin hiukan rahvasmaisiin huveihin, joihin Georges useimmiten oli tulematta, pukeutui Claire tavallisen älyllisyytensä mukaan säädyllisesti ja kulki aina huomaamattomana. Sidonie, päin vastoin, täysin purjein, levitettynä looshien eteen, nauroi täydestä sydämestä iso-isän tarinoille, onnellisena päästyään kolmannesta ja toisesta rivistä, entisistä paikoistaan, noihin kauniisin, kuvastimilla koristettuihin avant-sceneihin, joiden sametti partaat näyttivät hänestä vaseti tehdyiltä hänen vaaleita hansikoitaan, norsunluista lornjettiaan ja liisteviuhkaansa varten. Julkisten paikkojen jokapäiväisyys, punaiset seinäverhot, ja kultaus se oli hänestä oikeata muhkeutta. Siinä hän loisti, kuni soma paperi kukka punotussa metalli kopassa.
Eräänä iltana, huudossa olevan kappaleen näytännössä Palais-Royalissa, läsnä olevien naisten, maalattujen kuuluisuuksien joukossa, jotka, mikroskoopillisine hattuineen ja kauhean isoine viuhkoineen näyttivät punattuja kasvojaan ja korsettiensa koverruksia baignoiren pimennosta, oli Sidonien käytös, hänen pukunsa, ja tapansa nauraa ja katsella hyvin esiinpistävät. Kaikki lornjetit salissa, tuon ruumin alla niin mahtavan magneetillisen virran opastamina, käänsivät suuntansa vähitellen looshiin, jossa hän oli. Clairea tuo vihdoin vaivasi; ja, älykkäästi pani hän omalle paikalleen miehensä, joka, pahaksi onneksi, oli sinä iltana tullut mukaan.
Georges, nuori ja komea Sidonien rinnalla, oli hänen luonnollisen kumppaninsa näköinen, kun taas, heidän takana, Risler vanhempi, aina tyyneenä ja raukeana näkyi olevan paikallaan Claire Fromont'in vieressä, joka, hiukan tummassa vaatteuksessaan, oli ikäänkuin sievä nainen incognito Opera naamiaisissa.
Poislähtiessä, otti kumpikin osakas naapurinsa käsivarteensa. Oven aukaisijatar sanoi Sidonielle, Georgesista puhuessaan: "Teidän miehenne…" ja pikku vaimo loisti siitä iloissaan.
Teidän miehenne!
Tuo yksinkertainen lause riitti kiihdyttämään häntä ja nostamaan hänen sydämensä pohjalta joukon pahoja asioita. Käytävien ja lämpiön läpi mennessään katseli hän Risleriä ja rouva "Chorchea", jotka kulkivat heidän edellä. Clairen komeus näytti hänestä hävitetyltä, halvennetulta Rislerin raskaasta käynnistä. Hän sanoi itsekseen: "Kyllä hän mahtaa rumentaa minua yhdessä käydessämme!…" Ja hänen sydämensä sykki ajatellessaan, mikä ihana, onnellinen ja ihmeteltävä pari he olisivat olleet, hän ja Georges Fromont, jonka käsivarsi värisi hänen käsivarrellaan.
Kun sitte siniset vaunut olivat noutaneet Fromont'ilaiset teaatterin ovelta, kävi hän ensikerran ajattelemaan, että sittenkin tuo nainen oli anastanut hänen paikkansa ja että hänellä oli oikeus koettaa omistaa se jälleen.