Fromont nuorempi ja Risler vanhempi: Parisin tapoja

by Alphonse Daudet

I.

Tarina pienestä sini-miehestä.

Uskokaa taikka elkää, mutta minä puolestani uskon lujasti pieneen sini-mieheen. En sillä, että olisin hänen koskaan nähnyt; mutta eräs runoilija-ystäväni, johon minulla on täysi luottamus, kertoi minulle olleensa varsin usein yöllä kasvoista kasvoihin tuon kummallisen pikku haltian kanssa, ja nähkääs minkälaisissa asianhaaroissa.

Ystävälläni oli ollut heikkous antaa velkakirja ompelijalleen; ja niinkuin kaikki kuvittelun ihmiset semmoisissa tapauksissa, oli hän, kohta nimikirjoituksensa annettuaan, uskonut päässeensä irti velastaan ja velkakirjan ajatus oli hänen mielestään kadonnut. Sattuipa kerran yöllä, että runoilijamme kavahti unesta, takasta lähtevän, omituisen ryminän herättämänä. Hän arveli ensin, että se oli paleltunut varpunen, joka etsi sammuneen valkean lämpimää höyryä taikkapa viiri, jota kääntyvä tuuli viuhtoeli. Mutta tuokion kuluttua ryminä kävi selvemmäksi, ja hän eroitti varsin hyvin rahapussin kilinän yhdistettynä ikäänkuin vitjojen nitinään. Samalla kertaa kuuli hän pienen äänen, kimakan, kuin veturin kaukaisen vihellyksen ja heleän, kuin kukon laulun, huutavan hänelle katon rajalta: "Maksu-päivä! Maksu-päivä!"

— Voi, hyvä Jumala… velkakirjani! ajatteli poika raukka muistaessaan äkkiä, että hänen ompelijansa vekseli oli maksettava viikon kuluttua; ja aamuun saakka ei hän muuta tehnyt, kuin viskelihe, etsien unta vuoteensa kaikista nurkista ja löytämättä sieltä muuta, kuin ajatuksen tuohon kirottuun, määräämälle maksettavaan velkakirjaan. Tulevana, sen jälkeisenä, ja kaikkina sitä seuraavina öinä, heräsi hän samaan aikaan ja samalla tapaa, yhä tuo rahojen helinä, vitjojen nitinä ja pieni ääni, joka huusi ilkastellen: "Maksu-päivä! Maksu-päivä!" Hirveintä oli, että mitä lähemmäksi maksu-päivä tuli, sitä kimakkaammaksi ja kamalammaksi kävi ääni, uhaten yhä ryöstöä ja pyyttöä.

Onnetoin runoilija! kylliksi ei ollut päivän vaivat ja juoksut pitkin kaupunkia rahan hankkimista varten, vaan vielä piti tuon hirveän pikku-äänen tulla ryöstämään häneltä unen ja levon. Kenenkäs se sitte oli, tuo haaveenomainen ääni? Mikä pahuuden henki huvitteli itseään kiusaamalla häntä sillä tapaa? Hän tahtoi päästä siitä selville. Eräänä yönä sitte, sen sijaan, että olisi pannut maata, sammutti hän valkean, aukaisi ikkunan ja kävi odottamaan.

Minun ei tarvitse sanoa, että ystäväni, lyyrillinen runoilija kun oli, asui hyvin korkealla, ihan katon rajassa. Tuntikausiin hän ei nähnyt muuta, kuin tuon ihailtavan avaruuden ryhmittyneitä, toinen toistaan kohti kallistuneita kattoja, joiden välissä kadut joka taholle äärettöminä syvänteinä risteilivät ja joita kuuvalossa savutorvet ja lovikkaat seinänpäätyt oikullisesti kirjoivat. Yli nukkuneen ja pimeän Parisin muodosti tämä ikäänkuin toisen kaupungin, kaupungin ilmahisen, joka riippui ja häilyi pimeyden varjojen kuun häikäisevien säteiden keskellä.

Ystäväni odotti, odotti kauan aikaa. Vihdoin, kahden kolmen aikaan aamulla, kun kaikki yön pimeään kohoavat kellontornit lausuivat toisilleen hetken, juoksi hänen läheltä keveitä askeleita kattotiilien ja vuolukivien yli ja pieni kimeä ääni huuteli savutorveen: "Maksupäivä! Maksupäivä…" Silloin, hiukan kumartuessaan, huomasi runoilijani häijyn pikku peikon, ihmisten kiusaajan, joka viikkoon oli estänyt hänen makaamasta. Tarkalleen hän ei osannut sanoa minulle sen kasvua; — kuu kun, näet, tekee kolttosiaan haaveenomaisilla ko'oilla, joita se antaa esineille ja niiden varjoille. Hän huomasi vaan, että tuo omituinen pikku piru oli puettu, kuin Pankin palvelijat, siniseen, hopeanappiseen takkiin, kersantin kaluunat hihan suissa, ja korkeaan hattuun, ja että se kantoi kainalossa nahkasalkkua, joka oli melkein yhtä paksu, kuin hän itse, ja jonka avain, riippuen pitkissä vitjoissa, kamalasti helisi joka askeleella, niin kuin rahapussikin, jota hän pudisteli toisella kädellään. Niinikään näki ystäväni pienen sinimiehen vilahdukselta, kun tämä nopeasti kulki ohitse kuun valossa; sillä se näkyi olevan hyvin kiireissään ja toimessaan, juosta loikkasi katuja pitkin, hyppäsi savutorvesta toiseen hiipien pitkin katon harjoja.

Sillä on monilukuinen yleisö, tuolla perhanan pikku miehellä. Parisissa löytyy paljo kauppioita, paljo väkeä, joilla on kuukaustiliä, paljo onnettomia, jotka ovat kirjoittaneet ja hyväksyneet velkakirjoja. Kaikille niille laittoi sivumennen sinimies hätä huutonsa Hän huusi tehtaiden päällä, jotka siihen aikaan olivat sammuneet ja mykät, suurien kauppahuoneiden päällä, jotka uinailivat puutarhojensa ylenpalttisessa hiljaisuudessa ja viiden-kuuden kertaisten talojen päällä, joiden epätasaiset, erilaiset katot yhteenläjittyivät köyhien kaupungin osien perällä. "Maksupäivä!… Maksupäivä!…" Toisesta päästä kaupunkia toiseen, kidekirkkaassa ilmassa, joka pakkasesta ja kuutamosta kattojen yli vallitsi, kaikui säälitöinnä pieni kirkuva ääni. Kaikkialla, missä se kulki, karkoitti se unen herätti levottomuutta, uuvutti aatokset ja silmät ja ylhäältä alas asti pani Parisin talot tuntemaan pahoinvoinnin, ja unettomuuden värettä.

Ajatelkaa, mitä tahdotte, tästä tarinasta, mutta kaikissa tapauksissa, nähkää, voin vakuuttaa runoilijani kertomuksen tu'eksi, että kerran yöllä, tammikuun lopulla, Fromont nuoremman ja Risler vanhemman kauppahuoneen vanha rahastonhoitaja, Sigismund, kavahti ylös unestaan pienessä asunnossaan Montrougessa, saman kiukkuisen äänen ja vitjojen vitinän herättämänä, jota seurasi katala huuto:

Maksupäivä!

— Totta niinkin, arveli kunnon mies, noustessaan pystyyn vuoteellaan, ylihuomenna on kuun viimeinen päivä… Ja minä uskallan maata!…

Asia koski, todellakin, melkoista summaa; sata tuhatta francs'ia maksettavana kahdesta vekselistä, ja aikaan semmoiseen, jolloin ensi kerran kolmeen kymmeneen vuoteen Fromontin kauppahuoneen kassa oli typö tyhjä. Kuinka oli meneteltävä? Useita kertoja oli Sigismund koettanut puhua siitä Fromont nuoremmalle; vaan tämäpä näkyi pakenevan asioiden raskasta vastuunalaisuutta, kulki konttuorien läpi aina hyvin kiireissään ja kuumeentapaisesti, näkemättä tai kuulematta mitään ympärillään. Rahastonhoitajan levottomiin kysymyksiin vastasi hän, hienoja viiksiään pureskellen:

"Hyvä, hyvä, ukko Planus… Elkää olko huolissanne… Minä toimitan…" Ja tätä sanoessaan näytti hän ajattelevan aivan toista, olevan tuhat penikulmaa poissa siitä, mitä tapahtui. Tehtaalla, jossa hänen yhdistyksensä rouva Rislerin kanssa ei ollut enää kellekään salaisuutena, kävi huhu että Sidonie hänen pettää, tekee hänen sangen onnettomaksi; ja todenperään huolettivatkin hänen lemmittynsä hurjuudet häntä enemmän, kuin rahastonhoitajan murheet. Risleriä taas ei nähty koskaan; hän vietti elämänsä suljettuna ylisiin, jossa hän valvoi koneidensa salaperäistä ja loppumatointa rakennusta.

Tämä isäntien välinpitämättömyys tehtaan asioista ja täydellinen hoidon puute oli vähitellen vienyt kaikki epäkuntoon. Työntekijät ja palvelijat toimittivat kaikki mielensä mukaan, tulivat myöhään askareihinsa, pujahtivat pois aikaiseen, huolimatta vanhasta kellosta, joka niin kauan työtä johdettuaan, nyt näkyi soittavan hätäkelloa ja perikatoa. Asiat vielä kävivät, sillä kulkuun saatu kauppahuone käy yksin vuosikausia, ensimmäisen vauhdin voimasta, mutta mimmoista sekasotkua ja hämmennystä tuon näennäisen vaurauden alla!

Sigismund sen tiesi paremmin, kuin kenkään muu, ja senpä tähden pienen sinimiehen huuto olikin niin rutosti temmannut hänen ylös unesta. Ikäänkuin selvemmin nähdäkseen keskellä tuota tuskallisten aatosten paljoutta, jotka riensivät, liitelivät, pyörivät hänen edessään, oli rahastonhoitaja sytyttänyt kynttelin, ja, istuen vuoteellaan, ajatteli hän… Mistä saada nuo sata tuhatta francia? Varmaankin oli enemmänkin velkoja kauppahuoneella. Löytyi vanhoja luetteloita, jotka vetelehtivät ostajien luona, maksun jäännöksiä Prochassonilaisilla ja muilla; mutta masentavaista olisi hänelle mennä keräämään kaikki nuo vanhat tilit. Tuommoistahan ei tapahdu suuremmissa kauppapiireissä; näyttäisi aivan pikkukauppiaan tapaiselta. Ja kuitenkin oli tämä parempi, kuin kieltäytyminen maksamasta velkakirjaa… Oi! ajatus, että pankin palvelija tulisi hänen ristikkonsa eteen, varman ja luottoisan näköisenä, että hän panisi rauhallisesti paperit pöydälle, ja että hänelle Planus, Sigismund Planus olisi pakotettu sanomaan:

— Viekää takaisin velkakirjanne… Minulla ei ole rahaa suorittaa…

Ei, ei. Se ei ollut mahdollista. Kaikki nöyryytykset olivat voitettavat sen edessä.

— Hyvä, se on päätetty… Minä lähden huomenna liikkeelle, huokaili rahastonhoitaja parka.

Ja hänen näin tuskissaan ja huolissaan ollessa, voimatta ummistaa koko yönä silmiään kuljeskeli pieni sinimies ja pudisteli rahapussiaan ja vitjojaan Beaumarchhaisin bulevaardin varrella pienen lakan päällä, jossa Désiréen kuoleman jälkeen asui kuuluisa Delobelle vaimoineen.

"Maksupäivä! Maksupäivä!…"

Oi! pikku ontuva ei ollut pettynyt ennustuksissaan. Hänen pois mentyä ei äiti Delobelle voinut enää kauan valmistaa lintuja ja kärpäsiä kuosiksi. Kyyneleet olivat turmelleet hänen silmänsä, ja vanhat kädet vapisivat liian kovin voidakseen uhkeasti asetella koliibria, jotka, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, aina näyttivät surkeilta ja viheliäisiltä. Silloin kävi miehuullinen nainen ompeluksiin käsiksi. Hän korjasi karikkoja ja koruompeluksia, joutui vähitellen ompelijattaren asemaan. Hänen yhä vähenevä ansionsa riitti tuskin talouden välttämättömiin tarpeisin ja Delobellen, jota hänen kauhea toimensa näytteliänä in partibus pakotti alituisiin maksuihin, oli täytynyt ruveta velkoja tekemään. Hän oli velkaa ompelijalleen, suutarilleen, paidan neulojalleen; mutta mikä häntä huoletti enin, olivat nuo mainiot aamiaiset, jotka hän oli nauttinut bulevaardin varrella, teaatterin johtaja-aikana.

Lasku nousi kahteen sataan viiteen kymmeneen franciin, jotka olivat maksettavat tammikuun lopussa, ja sillä kertaa ilman niitäkään uudistamisen toivoa; päälle päätteeksi saattoi sinimiehen huuto kauhun väreitä kaikkiin hänen jäseniinsä…

Päivä vaan maksupäivään! Päivä vaan kahden sadan viidenkymmenen francin löytämiseen! Ellei hän niitä löytäisi, myötäisi heiltä kaikki. Myötäisi nuo köyhät huonekalut, jotka olivat samat talouden alkamisesta saakka, riittämättömät, epämukavat, mutta rakkaat muistoista, jotka liittyivät niiden kulunnaisuuksiin ja reunojen vartilla olemiseen. Myötäisi pitkä pöytä, jonka ääressä valmistettiin lintuja ja kärpäsiä kuosiksi ja oli syöty kaksikymmentä vuotta; myötäisi Sisin suuri nojatuoli, jota ei voitu katsellakaan ilman kyyneleitä ja joka näytti säilyttäneen jotakin tuosta armaasta, hänen liikkeistään, ryhdistään, ja hänen raukeutensa siinä päivät pitkään haaveksiessa ja työtä tehdessä. Äiti Delobelle kuolisi siitä varmaan nähdessään kaikkien noiden rakkaiden muistojen katoavan…

Tätä ajatellessaan käänteli ja väänteli itseään vuoteellaan, raskaasti huo'aten, onnetoin näyttelijä, jota hänen törkeä itsekkäisyytensä ei kuitenkaan aina suojellut omantunnon vaivoista; ja koko ajan oli hänellä silmissään Désiréen pienet, vaaleat kasvot rukoilevine, helline katseineen, jotka hän käänsi tuskallisesti häntä kohti kuolon hetkenä, pyytäessään hiljaa isäänsä luopumaan… luopumaan… Mistäs hän hänen tahtoi luopumaan? Hän kuoli voimatta sitä sanoa; mutta Delobelle oli yhtä kaikki vähän käsittänyt, ja siitä lähtien oli tuohon säälimättömään luonteesen astunut levottomuus, epäily, jotka tänä yönä julmasti yhdistyivät hänen rahan huoliinsa…

"Maksupäivä!… Maksupäivä!…"

Tällä kertaa päästi pieni sinimies herra Chèben savutorveen ohimennessään katalan huutonsa.

Sanottava on, että herra Chèbe jonkun aikaa oli lyöttäytynyt melkoisiin yrityksiin, hyvin epämääräiseen, äärettömän epämääräiseen kauppaan "seisoalla," joka häneltä nieli paljo rahaa. Useita kertoja jo oli Rislerin ja Sidonien täytyi maksaa isän velkoja nimenomaan ehdolla, että hän pysyisi olollaan, eikä enää asioihin ryhtyisi; mutta moiset alituiset sukellukset olivat välttämättömät hänen olemiselleen. Joka kerta karaisi hän itseään uudella voimalla, kiihkeimmällä toimeliaisuudella. Kun ei rahaa löytynyt, antoi herra Chèbe nimensä; sitä hän vielä surkeasti väärin käyttikin, tuota nimeään, luottaen aina yrityksen voittoihin täyttääkseen sitoumuksiaan. Pahus vaan, ettei noita voittoja koskaan näkynyt, sillä välin kuin allekirjoitetut velkakirjat, kuljeskeltuaan Parisin päästä päähän, palasivat asuntoonsa hirmuisen säntillisesti, ihan mustina matkalla lisäksi tulleista hieroglyyfeistä.

Niinpä oli nyt tammikuun maksupäivä hänelle hyvin tukala, ja kuullessaan, pienen sini-miehen kulkevan ohi, muisti hän yht'äkkiä, ett'ei hänellä ollut penniäkään maksaa. Tuhat tulimmaista! Hänen täytyi vieläkin nöyrtyä Rislerin edessä, pelätä saavansa kielto, tunnustaa syöneensä sanansa… Mies paran tuskaa, hänen noita asioita ajatellessa, lisäsi yön hiljaisuus, jolloin silmä on joutilas, ajatuksella ei ole mitäkään huviketta ja mieli, ruumiin täydellisesti liikkumattomana ollessa vaakasuorassa asemassa, esteettömästi joutuu pelon ja huolien valtaan. Tuon tuostakin sytytti herra Chèbe lamppunsa, otti sanomalehtensä, koki turhaan lueskella, hyvän rouva Chèben suureksi tuskaksi, joka hiljaa, ähki ja kääntyi seinään päin pois valosta..

Ja sill'aikaa lähti kamala pieni sini-mies, ihastuksissaan häijyydestään ja ilkastellen, kauemmaksi kilistelemään rahapussiaan ja vitjojaan. Kas nyt on hän Vieiller-Haudriettes'in kadun varrella, suuren tehtaan päällä, jossa kaikki ikkunat ovat pimeät, paitsi yhtä, ensimmäisessä kerroksessa, puutarhan perällä.

Vaikka jo onkin myöhä, ei Georges Fromont vielä ole levolla. Istuen valkean ääressä, pää käsissä, sokeasti ja mykkänä vaipuneena parantamattomiin vaurioihinsa, ajatteli hän Sidonieta, tuota hirveätä Sidonieta, joka samalla hetkellä makasi yläkerroksessa. Sidonie sai hänen suorastaan hulluksi, hän petti hänen, se oli varma, petti tuon Toulouselaisen tenoorilaulajan Cazaboni'n tähden, jonka rouva Dobson oli tuonut taloon. Kauan aikaa oli Georges pyytänyt Sidonieta, ett'ei hän ottaisi vastaan tuota miestä; mutta Sidonie ei kuunnellut häntä, ja päivällä vielä, suurten tanssijaisten johdosta, jotka Sidonie aikoi toimittaa, oli hän julistanut suoraan ett'ei mikään estänyt häntä kutsumasta tenoorilaulajaa.

— Mutta hän on rakastajanne! oli Georges huudahtanut vihoissaan, tujoittaen silmillään häneen.

Hän ei sitä ollut kieltänyt; hän ei ollut edes kääntänyt pois katsettaan. Vaan, kylmänä kuin ainakin, pieni häijy hymy huulilla, oli hän osoittanut, ett'ei hän myöntänyt kellekään oikeutta tuomita ja häiritä tekojaan, että hän on vapaa, että hän aikoi pysyä vapaana, eikä sallia hänen enemmän kuin Rislerinkään sortaa ja supistaa hänen valtaansa. Niinikään olivat he viettäneet kokonaisen tunnin vaunuissa, uutimet alaalla, väittelemällä, kiistelemällä, melkeinpä tappeluun valmiina…

Ja tuolle naiselle oli hän sitte uhrannut kaikki, omaisuutensa, kunniansa, jopa tuon viehättävän Clairen, joka makasi lapsen kanssa viereisessä huoneessa, kaiken tuon onnen, joka oli käsin saatavana ja jonka hän oli hylännyt tuon ruojan tähden!… Vast'ikään oli tämä tunnustanut, ett'ei hän häntä enää rakastanut, että hän rakasti toista. Ja hän, veltto, sitte vielä halusi häntä. Mitäkös hän hänelle sitte oli juottanut?

Tuskan kiihoittamana, joka veressään kiehui, oli Georges Fromont noussut nojatuolistaan, astuskeli kuumeentapaisesti huoneessaan, ja hänen askeleensa kaikuivat äänettömän rakennuksen hiljaisuudessa elävänä unettomuutena… Sidonie taas makasi ylähällä, makasi tajunnottoman luonteensa etuoikeudella, ja ilman omantunnon vaivoja. Ehkäpä hän vielä ajatteli Cazaboni'ansakin.

Kun tämä ajatus johtui Georges'in mieleen, tuli häneen hullu himo mennä ja herättää Risler, sanoa hänelle kaikki ja kadottaa samalla itsensä Sidonien kanssa. Typeräpä hän oli liiaksi, tuo petetty mies. Kuinka hän ei häntä enemmän vartioinut? Hän oli kylliksi kaunis, varsinkin kylliksi paheellinen, pidettää silmällä.

Ja hänen siten taistellessa keskellä noita julmia ja hyödyttömiä aatoksia, kaikui pienen sinimiehen hätähuuto yht'äkkiä tuulen puuskassa:

"Maksupäivä!… Maksupäivä!…"

Onnetointa! Vihassaan ei hän sitä ollut enää ajatellutkaan. Ja kuitenkin oli hän jo kauan aikaa nähnyt tammikuun viimeisen päivän lähestyvän. Kuinka monta kertaa, kahden yhtymyksen väliajalla, jolloin hänen ajatuksensa, vapaana tuokion ajan Sidoniesta, palasi asioihin, todellisuuteen, kuinka monta kertaa oli hän arvellut: "Tuo päivä, se on mullistuksen päivä!" Mutta, kuten kaikkia, jotka elävät juopumuksen kuumeessa, niin häntäkin hänen velttoutensa luulotti, että oli myöhäistä niitäkään korjata, ja hän astui sukkelammin, lujemmin, huonoa tietään unhottaakseen, hurmottuakseen.

Nyt ei ollut enää mahdollista hurmottua. Hän näki selvään pulinan, näki sen perin pohjin; ja Sigismund Planuksen kuivat, vakavat kasvot ilmestyivät hänen eteensä veitsen murtamine juonteineen, joiden jäykkyyttä ei ainoakaan osoite lieventänyt, ja hänen kirkkaat Schveitsiläiset silmänsä vainosivat yhä häntä leppymättömin katsein…

Niinpä niin! ei, ei, hänellä ei ollut noita sataa tuhatta francia, eikä hän tietänyt, mistä ne ottaa. Kuusi kuukautta oli hän, tyydyttääksensä jalkavaimonsa turmioon syökseviä haaveita, pelannut kovin, oli kadottanut suuria summia. Päälle päätteeksi erään pankkiirin vararikko, viheliäinen tilikirjoitus… Muuta hänellä ei ollut jäljellä, kuin tehdas, ja mimmoisessa tilassa!

Minne nyt mennä ja mitä tehdä? Se, mikä muutamia tuntia sitte hänestä näytti sekasorrolta, ryöpyltä, jossa ei voinut erottaa mitään selvään ja jonka hämmennys oli hänelle vielä toivona, näytti hänestä nyt kauhistuttavalta selvyydeltä. Tyhjiä kassoja, suljettuja ovia, maksamattomia velkakirjoja, perikato, kas sitä huomasi hän, mihin vaan kääntyi. Ja koska tähän vielä liittyi Sidonien petos, ei onnetoin vimmassaan tietänyt, mihin tarttua tässä kovassa haaksirikossa, ja yht'äkkiä pääsi häneltä tuskanhuuto, nyyhkytys, rukous jonkun Kaitselmuksen puoleen.

— Georges, Georges, minä se olen… Mikä sinun on?

Vaimonsa seisoi hänen edessään, vaimonsa, joka nyt odotteli häntä joka yö, vartoeli tuskallisesti hänen palaustaan klubista, sillä hän yhä vielä uskoi hänen siellä viettävän iltansa. Nähdessään miehensä muuttuvan, käyvän yhä synkemmäksi joka päivä, kuvitteli Claire, että varmaan oli hänelle joku hyvin ikävä raha-asia, epäilemättä häviöitä. Hänelle oli sanottu Georgesin pelaavan kovin, ja huolimatta, välinpitämättömyydestä, jota hän osoitti, oli Claire huolissaan hänestä, olisi tahtonut, että hän olisi ottanut hänen uskotukseen ja antanut hänelle tilaisuuden näyttäytyä jalomielisenä ja hellänä. Tänä yönä oli Claire kuullut hänen astuskelevan hyvin myöhään huoneessaan. Koska pikku tyttönsä yski kovin ja vaati joka hetki hänen hoitoaan, oli hän jakanut huolensa lapsen ja isän kärsimisille; ja hän oli pysynyt siten, teroittaen kuulonsa vähimpäänkin meluun, hellässä ja tuskallisessa valvonnassa, jommoisessa naiset kokoovat kaiken miehuutensa kärsiäkseen moninkertaisen velvollisuuden raskasta taakkaa. Vihdoin oli lapsi nukkunut, ja, kuullessaan isän itkevän, juoksi Claire hänen luo.

Oi, kun Georges näki hänen edessään niin hellänä, niin liikuttuna, niin kauniina, mitä kauheita ja myöhäisiä omantunnon vaivoja hän sai! Niin, hän se on kyllä, tuo oikea kumppani, ystävä. Kuinka oli hän voinut hylätä hänet? Kauan, kauan itki Georges hänen olkapäätään vasten voimatta mitäkään puhua. Ja onnellista oli, ett'ei hän puhunutkaan, sillä hän olisi sanonut kaikki, kaikki. Onnettoman oli tarvis vuodattaa sydämensä, vastustamatoin halu syyttää itseään, pyytää anteeksi, vähentää omantunnon vaivojensa kuormaa, joka hänen sydäntään musersi.

Claire säästi häneltä vaivan lausua sanaakaan: — Olet pelannut, eikö niin? Olet kadottanut… ja paljokin?

Hän teki merkin: niin: sitte, kun hän voi puhua, tunnusti hän tarvitsevansa ylihuomeneksi satatuhatta francia eikä tietävänsä, miten hankkia ne.

Claire ei lausunut soimaustakaan. Hän oli niitä, jotka, onnettomuus vastassaan, ajattelevat vaan sen auttamista ilman vähintäkään syytöstä. Jospa hän sydämensä pohjassa siunasikin tätä vauriota, joka lähensi Georgesin häneen ja oli siteinä heidän molempien niin kauan aikaa erotetun elämänsä välillä. Hän mietti hetkisen. Sitte paljon kipua maksaneen päätöksen ponnistuksella, sanoi hän:

— Ei mitään ole vielä kadotettu. Minä lähden huomenna Savignyyn pyytämään nuo rahat isoisältä.

Ei koskaan ollut, Georges uskaltanut puhua hänelle tästä. Se ajatus ei olisi hänelle johtunut mieleenkään. Claire oli niin ylpeä ja ukko Gardinois niin kova! Tämä oli varmaan suuri uhraus, jonka hän hänelle teki, loistava rakkauden todistus, jonka hän antoi. Äkkiä valtasi Georgesin tuommoinen sydämmen kuumuus, hilpeys, joka seuraa ohimennyttä vaaraa. Claire hänestä näytti ylenluonnolliselta olennolta, jolla oli hyvyyden ja viihdytyksen lahja, samoin kuin toisella, tuolla ylähällä oli hurmauksen ja turmion lahja. Mielellään olisi hän käynyt polvilleen noiden kauniiden kasvojen eteen, joita hänen mustat, uhkeasti yöksi kiinnitetyt hiuksensa ympäröivät suloutta loistavana sädekruununa ja joissa hiukan ankarien piirteiden säännöllisyys suli ihmeteltäväksi hellyyden osoitteeksi.

— Claire, Claire… oi, kuinka olet hyvä!

Mitäkään vastaamatta vei hän hänen lapsensa kätkyeelle.

— Suutele häntä… sanoi hän hiljaa, ja koska he olivat lähellä toisiaan, musliini uutimien suojassa, pää kallistuneena yli tuota pientä huokumista, joka jo oli rauhoittunut, vaan vieläkin hiukan läähötteli olleista taudin pudistuksista, pelkäsi Georges herättävänsä tyttönsä, ja suuteli äitiä innokkaasti.

Kas siinä varmaan ensimmäinen vaikutus laatuaan, jonka koskaan on missään perheessä tehnyt pienen sinimiehen ilmaus. Tavallisesti kaikkialla, missä se kulkee, tuo hirveä pikku peikko, erottaa se kädet ja sydämmet, vieroittaa mielen rakkaimmista tunteista, kiihottaen sitä tuhansilla huolilla, joita se herättää vitjojensa kitinällä ja katalalla huudollaan kattojen päällä:

"Maksupäivä!… Maksupäivä!…"