II.
Havaintoja.
— Ahaa! kas, Sigismund… Kuinka jaksatte, isä Sigismund? Entä asiat?… Käykö teillä hyvin?
Vanha rahastonhoitaja hymyili hyvänsävyisesti, pisteli kättä isännälle, hänen vaimolleen ja veljelleen, ja puhellessaan katseli uteliaana ympärilleen. Tämä tapahtui seinäpaperitehtaalla Sain-Antoinen etukaupungissa vähäisten Prochassonilaisten luona, joiden kilpailu alkoi käydä pelottavaksi. Nämä Fromontin kauppahuoneen entiset palvelijat, jotka olivat ruvenneet omiin asioihin, olivat alkaneet hyvin pienesti ja vähitellen tulleet saamaan itselleen aseman seudulla. Fromont vainaja oli heitä kauan aikaa kannattanut rahalainoilla, ja tämä seikka synnytti molempien huoneiden kesken ystävällisiä suhteita. Tilin jäännös — kymmenen tai viisitoista tuhatta francia — oli jäänyt lopullisesti sovittamatta, sillä tiedettiin, että Prochassonilaisilla rahat olivat hyvissä käsissä.
Todellakin oli mieltä levottavaa nähdä heidän tehtaansa. Savutorvet ravistelivat kopeasti töyhtöjään. Kovasta työn pauhusta tuntui, että tehdas oli täydessä toimessa. Rakennukset olivat hyvässä kunnossa, ikkunat kirkkaat, kaikki näytti vilkkaalta, hilpeältä ja säännölliseltä, ja kassanristikon takana istui tarkastavana ja hartaana laskien pitkiä lukuriviään toisen veljen vaimo, yksinkertaisesti puettuna, hiukset silitettyinä ja arvokas katsanto kasvoilla.
Sydämessään ajatteli vanha Sigismund katkerasti erotusta, joka oli muinoin niin äveriään, nyt vaan entisellä maineellaan elävän, Fromontin kauppahuoneen ja yhä kasvavan vaurauden välillä laitoksessa, joka oli hänen silmiensä edessä. Hänen vaaniva katseensa tunki pienempiinkin nurkkiin, etsien virhettä, moitittavaa paikkaa, ja koska hän ei mitäkään löytänyt, kouristi se hänen sydäntään, antoi hänen hymylleen jotakin epäoikeaa ja levotointa.
Erittäinkin vaivasi häntä se, millä tavoin hän vaatisi isäntäinsä rahat, näyttämättä kassan pulaa. Mies parka oli olevinaan käytökseltään vapaan ja huolettoman näköinen, niin että oikein sydämeen koski… Asiat, näet, kävivät hyvin… varsin hyvin… Hän poikkesi pikimältään heille, koska muka tuli siihen kaupungin osaan… Tuo kaikki on luonnollista, eikö niin? Mielelläänhän sitä tapaa vanhoja ystäviä…
Mutta kaikki nämä johdatukset ja mutkat, jotka kävivät yhä laajemmiksi, eivät vieneet häntä sinne, johon hän tahtoi; päinvastoin ne syrjäyttivät hänen ajatuksestaan, ja luullen näkevänsä hämmästystä kuulijoidensa silmissä, hän lopuksi hämmentyi, änkytteli, joutui ymmälle, vihdoin viimein otti lakkinsa ja käkesi lähtemään pois. Ovella hänellä äkkiä muistui mieleen:
— Niin vainkin, koska olen täällä.
Ja hän vilkutti hiukan silmäänsä, kokien näyttää viekkaalta, vaan näyttikin hyvin surkuteltavalta.
— Koska olen täällä, niin jospa päättäsimme vähän tuon vanhan tilin.
Molemmat veljekset ja nuori vaimo, joka istui konttorissa, katselivat hiukan toisiaan, mitäkään ymmärtämättä:
— Tilit? Mitkä tilit?
Sitte rupesivat kaikki kolme nauramaan yht'aikaa ja sydämen pohjasta, ikäänkuin tuo olisi ollut liika tuimaa pilaa vanhalta rahastonhoitajalta. Hiton ukko Planus, kah!… Hänpä, vanha parka nauroi myöskin! Hän nauroi ilman että häntä naurattikaan nauroi vaan muiden muassa.
Vihdoin selitettiin asia. Fromont nuorempi oli itse käynyt puoli vuotta sitte hakemassa rahat, jotka olivat jääneet heidän käsiinsä.
Sigismund tunsi alistuvansa. Kuitenkin oli hänellä kylliksi rohkeutta vastata:
— Niinhän! se on totta, se. Minä olen ihan unhottanut… Kah, toden perään, Sigismund Planus käy vanhaksi… Alaspäin mennään lapsukaiseni, alaspäin mennään…
Ja kelpomies meni matkoihinsa pyyhkien silmiään, joissa vielä helmeili suuret kyyneleet tuosta äskeisestä naurunpuuskasta. Hänen takanaan nuoret katselivat toisiaan pyöritellen päätä. He olivat käsittäneet.
Vanhaa rahastonhoitajaa huumasi saamansa isku niin, että hänen, ulos päästyään, täytyi istuutua penkille. Kas senpä tähden ei Georges ottanut rahaa kassasta. Hän toimitti keräyksensä itse. Mitä oli Prochassonilaisilla tapahtunut, oli varmaan tapahtunut myöskin muualla. Siis oli ihan joutavaa antautua uusiin nöyrytyksiin. Niin, mutta maksupäivä, maksupäivä! Se ajatus lisäsi hänelle voimia: Hän pyyhki hiestynyttä otsaansa ja lähti matkalle koettaakseen vielä, erään heidän ostajainsa luona etukaupungissa. Vaan tälläpä kertaa hän ryhtyi varakeinoihin, ja kynnykseltä, sisään astumatta, huusi hän rahastonhoitajalle.
— Hyvää päivää ukkoseni… Antakaapa, olkaa hyvä, pikku tieto…
Hän piti ovea ra'ollaan, puistaen kädellään ripaa.
— Mihinkäs aikaan me päätimme viimeisen tilimme? Olen unhottaa kirjoittaa kirjaan.
Oi! siitä oli kauan, hyvin kauan sitte, kun tili oli päätetty.
Fromont nuoremman kuitti oli syyskuulta. Siitä oli viisi kuukautta.
Ovi sulkeutui äkkiä.
Kaksi jo! Näköään olisi kaikkialla samoin.
"Voi, herra Chorche, herra Chorche…" jupisi Sigismund parka, ja hänen jatkaessaan matkustustaan selkä kyyryssä, vapisevin jaloin, kulkivat rouva Fromont nuoremman ajoneuvot aivan hänen läheltä, ohjaten kulkuaan Orleans'in asemalle; mutta Claire ei nähnyt ukko Planusta enemmän, kuin hän, vast'ikään kotoa lähtiessään, oli nähnyt herra Chèbenkään pitkää päällystakkia ja kuuluisan Delobellen lakkia, hekin kaksi maksupäivän marttiiraa, jotka kääntyivät kukin kulmastaan Vieilles-Haudriettes'in kadulle, tehdas ja, Rislerin rahakukkaro matkansa määränä. Nuori vaimo oli liika ystävällisissä mietteissä katsoakseen kadulle.
Ajatelkaahan! Se on hirmuista. Mennä pyytämään satatuhatta francia herra Gardinoisilta, mieheltä, joka kehui, ett'ei hän ollut koskaan ottanut eikä antanut lainaksi penniäkään elämässään, joka kertoi tuon tuostakin, että kerran kun hänen täytyi pyytää neljäkymmentä francia isältään ostaakseen itselleen housut, hän oli maksanut nuo neljäkymmentä francia vähittäin takaisin. Kaikkien, jopa lastensakin suhteen, seurasi ukko Gardinois oppiaan raatelevasta kitsaudesta, jota maa, tuo kova ja niille, jotka sitä viljelevät, usein kiittämätöin maa, näyttää tyrkyttäneen kaikkiin talonpoikiin. Suunnattomasta omaisuudestaan ei mies, eläessään, mielinyt mitäkään antaa omaisilleen.
— He saavat omaisuuteni, kunhan kuolen, saneli hän usein.
Seuraten tätä perusajatusta oli hän naittanut tyttärensä, äidin-rouva Fromontin, ilman niitäkään myötäjäisiä, ja myöhemmin hän ei antanut anteeksi vävylleen, että tämä oli hankkinut varallisuutensa ilman mitäkään apua hänen puoleltaan. Se, näet, oli vielä, yksi tuon sekä turhanpäisen että omanvoiton pyytävän luonteen ominaisuuksia, että hän tahtoi, että jokainen olisi tarvinnut hänen apuaan ja kumartanut hänen rahojensa tähden. Kun Fromontilaiset iloitsivat hänen läsnä ollessaan onnellisesta käänteestä, jonka heidän asiansa alkoivat ottaa, hymyilivät hänen pienet, siniset veitikkamaiset ja viekkaat silmänsä pilkallisesti ja hänen sanoissaan: "perästä kuuluu" asui poljento, joka oikein ihoa karmi. Toisinaan myöskin, iltaisin Savignyssa, kun puisto, kujat, kartanon siniset vuolukatot, tallien punaiset tiilet, lammet ja vesilaitokset kimaltelivat mailleen menevän auringon kultaisessa hohteessa, sanoi tuo kummallinen nousukas, silmäiltyään ympärilleen, kovaan lastensa läsnä ollessa:
— Se minua lohduttaa kerran kuullessani, ett'ei yksikään omaisistani ole kyllin rikas pitämään hovia, jonka ylläpito maksaa viisikymmentä tuhatta francia vuodessa.
Kuitenkin olisi ukko Gardinois, tuon hellyyden ohessa, jota isoisät, kaikkein kuivimmatkin, löytävät sydämensä pohjalta, kernaasti tahtonut lellitellä tyttärensä tytärtä. Mutta Clairella oli jo pikkuisenakin voittamatoin vastatuntoisuus vanhan talonpojan sydämen kovuutta ja kunnianhimoista itsekkäisyyttä kohtaan. Ja sitte, kun rakkaus ei pane siteitä niiden väliin, joita kasvatuksen erilaisuudet eroittavat, kasvaa vastatuntoisuus tuhansissa muodoissa. Clairen naimisiin mennessä Georges'in kanssa, oli ukko sanonut rouva Fromontille:
— Jos tyttäresi tahtoo, saapi hän minulta ruhtinaallisen lahjan: mutta hänen pitää se minulta pyytää. Eikä Claire saanut mitään, kun hän ei tahtonut mitään pyytää.
Sepä nyt rangaistusta, tulla kolmea vuotta myöhemmin, anomaan sataa tuhatta francia muinain ylenkatsotulta jalomieliseltä antajalta, tulla nöyrtymään, rinnustelemaan loppumattomia saarnoja, typerää irmailemista vastaan, joka kaikki oli höystetty berrieläisillä piloilla, maalaisilla sanoilla ja puheenparsilla, ylimalkaan todenperäisillä, vaan ahdasmielisten, ja loogillisten ihmisten keksimillä, jotka jokapäiväisen maakielensä tähden loukkaavat, ihan kuin alhaisemman solvaus.
Claire parka! Hänen miehensä, hänen isänsä olivat nöyrtyvät hänen kauttaan. Tunnustettava oli toisen menestymättömyys ja kukistus, joka uhkasi toisen perustamaa kauppahuonetta, josta hän eläessään ylpeillyt oli. Ajatus, että hänen oli puolustettava kaikkia, mitä hän enin maailmassa rakasti, oli sekä hänen väkensä ja samalla hänen heikkoutensa.
Kello oli yksitoista, kun hän saapui Savignyyn. Koska hän ei ollut ilmoittanut kellekään tulostaan, ei hovin vaunuja ollut asemalla ja hänen täytyi kulkea matka jalkaisin.
Kylmä ali ankara, tie kova ja kuiva. Pohjatuuli puhalteli vapaasti hedelmättömillä tasangoilla ja joella, jossa se laantui ilman estettä lehdettömien puiden väliin. Matalan taivaan alla näytti kartano ikäänkuin kehittävän auki pitkiä muuri- ja häkki-riviään, jotka erottivat sen ympäröivistä kedoista. Kattojen vuolukivet olivat yhtä synkät, kuin taivas, jota ne kuvastivat; ja koko tuo uhkea, talven muuttama kesä-asunto, yrmeänä, mykkänä, ilman yhtäkään lehteä puissa tahi kyyhkyläistä katolla, ei näyttänyt säilyttäneen muuta elävää, kuin vesistöjensä kostean väräjämisen ja vaikerruksen isoissa poppeleissa, jotka kumartuivat kohti toisiaan, ravistellen latvoihinsa vatvottuja harakan pesiä.
Kaukaa näytti Clairesta hänen nuoruutensa asunto tylyltä ja surulliselta. Hänestä tuntui, kuin Savigny olisi katsonut häneen kylmillä, ylimyksellisillä kasvoilla, joita se näytti valtatielle kulkeville, jotka seisattuivat porttien rautaristikkojen taa.
Oi, hirveätä näköä!
Eipä kuitenkaan niinkään hirveä. Sillä Savigny suljetun talon muotoineen näkyi hänelle sanovan: "Mene pois… elä tule sisään…" Ja jos Claire olisi tahtonut sitä kuunnella, olisi hän luopuen aikeestaan puhutella isoisää, palannut hyvin sukkelaan Parisiin säilyttämään elämänsä lepoa. Mutta hän ei sitä ymmärtänyt, lapsi raiska, ja tuo suuri New-foundlandilainen, joka hänen oli tuntenut, tulla hyppi karisseiden lehtien yli hänen vastaansa ja läähötteli sisään käytävän portilla.
— Hyvää päivää Françoise… missä isoisä on? kysyi nuori vaimo puutarhurittarelta, joka tuli hänelle aukaisemaan, nöyränä, teeskentelevänä, vavisten, kuten kaikki hovin palkolliset tuntiessaan olevansa isännän katseen alaisina.
Isoisä oli konttorissaan, pienessä sivurakennuksessa, joka ei ollut yhteydessä pääasunnon kanssa ja jossa hän vietti päivänsä kaivelemalla koteloissa, kaapeissa ja suurissa, viheriäselkäisissä kirjoissa virkavaltaisen kiihkolla, jonka hän oli saanut alkuperäisestä tietämättömyydestään ja haaveenomaisesta vaikutuksesta, jonka häneen muinoin oli tehnyt hänen syntymäkylänsä kirjurin työhuone.
Nyt oli hän siellä suljettuna vartijansa, jonkinlaisen vakojan, ja palkatun ilmiantajan kanssa, joka ilmoitti hänelle kaikki, mitä seudulla tapahtui ja puhuttiin…
Hän oli isännän suosikki. Nimensä oli Fouinat ja hänen lituskainen, pahanilkinen ja verenhimoinen päänsä muistuttikin näätää (la fouine), josta hänen nimensä johtui.
Nähdessään tyttärensä tyttären, vaaleana ja vapisevana tuskissaan, käsitti ukko, että tekeillä oli jotakin tähdellistä ja tavatointa, ja teki merkin Fouinatille, joka katosi, pujahti raollaan olevasta ovesta, ikäänkuin hän olisi mennyt seinästä sisään.
— Mi sun on, tyttinen?… oothan ihan mullistunut, kysyi isoisä, istuessaan kauhean ison työpöytänsä takana.
Mullistunut merkitsi hänen sanakirjassaan levotoin, hurja, nurja, ja sopi täydellisesti Claireen. Hänen pikainen käyntinsä kylmässä ilmassa tasangolla, ponnistuksensa päästä perille antoivat hänen kasvoilleen, jotka olivat vähemmin vakaat, kuin tavallisesti, oudon osoitteen. Ilman että ukko häntä vähääkään kehoitti, tuli hän häntä syleilemään ja istui valkean eteen, jossa halot, kuivan sammaleen ja puiston käytäviltä kerättyjen männyn käpyjen joukossa, paloivat iloisesti räiskien, mahlan kihistessä. Hän ei ottanut edes aikaa karistaakseen härmää, joka helmeili hänen harsollaan, ja lausui oitis, uskollisena päätökselleen, sisään tultuaan, käyntinsä syyn, ennenkuin antaisi itseensä vaikuttaa tuon pelon ja kunnioituksen ilmapiirin, joka ympäröi isoisää, teki hänestä jonkinlaisen hirvittävän jumalan.
Hän tarvitsi rohkeutta, ett'ei joutuisi hämille, keskeyttyisi tuon kirkkaan katseen edessä, joka häntä tähysteli, hänen ensimmäisistä sanoistaan saakka häijyn riemun elähyttämänä, — tuon ankaran suun edessä, jonka kiinnitetyt pielet näyttivät vasituisen mykkyyden, itsepäisyyden ja kaiken tunteellisuuden kieltämisen sulkemilta. Hän laski yhteen kyytiin loppuun asti, kunnioitettavana, ilman nöyrtymistä, salaten mielenliikutustaan, vahvistaen äänensä puheensa todenperäisyydellä. Tosiaankin, nähdessään heidät toinen toisensa vastassa — ukko, kylmänä, levollisena, loikovana nojatuolissaan, kädet harmaavillaisen mekkonsa taskussa, Claire, tarkastavana pienimpiäkin sanoja, jotka hän lausui, ikäänkuin jokainen niistä olisi voinut hänet tuomita syylliseksi tahi vapauttaa — ei olisi koskaan voinut sanoa, että se oli lapsi isoisänsä edessä, vaan pikemmin kanteenalainen tutkijatuomarin edessä.
Ukko Gardinois'in ajatus oli aivan hänen voittonsa ilon ja ylpeyden vallassa. Kas siinäpä vihdoin ovat voitetut, nuo kopeat Fromontilaiset! Tarvittiinpa vihdoinkin ukko Gardinois'ia. Turhamielisyys, hänen valtava intohimonsa, paisui yli väkistenkin koko hänen käytöksessään. Kun Claire oli lopettanut, otti hän puheen vuoron, alkoi luonnollisesti sanoilla: "minä olin varma siitä… sanoinhan minä sen… tiesinhän minä hyvin, että perästä kuuluu…" ja jatkoi samalla halvalla, loukkaavalla äänellä lopettaakseen ilmoittamalla, että "hänen hyvin tunnettuihin perusaatteihinsa nähden" hän ei lainaisi penniäkään.
Silloin puhui Claire lapsestaan, miehensä nimestä, joka oli samalla hänen isänsäkin nimi, ja vararikosta, joka oli hänet häpäisevä. Ukko pysyi yhtä kylmänä, yhtä leppymättömänä, ja käytti hänen nöyryyttään nöyryyttääkseen häntä vieläkin enemmän; sillä hän oli sitä kelpo maalaisheimoa, joka, kun vihollinen on kaatunut, ei heitä sitä koskaan jättämättä sille naarmuja kasvoihin saappaansa nauloista.
— Kaikki, mitä sinulle voin sanoa, tyttiseni, on, että Savigny on teille avoin… Tulkoon miehesi tänne. Minäpä juuri tarvitsenkin kirjurin. Georges saa hoitaa kirjani kahdestatoista sadasta francista vuodessa ja elatuksesta kaikille… Tarjoa tämä hänelle minun puolestani, ja tulkaa…
Claire nousi ylös harmissaan. Hän oli tullut hänen luo tyttärenä ja tämä otti hänen vastaan kerjäläisenä, jumalan kiitos! siihen asti he eivät vielä olleet joutuneet.
— Luuletko? virkkoi herra Gardinois, julmasti vilkuttaen silmiään.
Vavisten astui Claire ovelle päin, mitäkään vastaamatta. Ukko seisatti hänen liikkeellä.
— Ole varoillasi, sinä et tiedä, mitä kiellät… Sinun hyväksesi, kuulehan, esittelen, että miehesi tulisi tänne… Sinä et tiedä, minkälaista elämää hän siellä viettää… Sinä et sitä tiedä, ihan varmaan, muutoin et tulisikaan minulta pyytämään rahaani menemään sinne, minne omasi on mennyt… Niin! Minäpä kyllä tunnen miehesi asiat. Minulla on poliisini Parisissa ja Asnières'sakin, samoin kuin Savignyssa… Minä sen tiedän, mihin hän kuluttaa yönsä ja päivänsä, tuo velikulta; enkä minä tahdo, että rahani menisivät semmoisiin paikkoihin, joihin hän menee. Se ei ole kyllin siistiä rehellisesti ansaituille rahoille.
Claire aukaisi hämmästyneenä silmänsä suureksi, tuskalla tuntien, että hirmuinen näytelmä sillä hetkellä alkoi hänen elämässään, ilmestyen kanteiden pienestä halvasta portista, Ukko jatkoi ilkkuisasti:
— Sillä on ylpeät maitohampaat, tuolla pikku Sidoniella,
— Sidonie!
— Totta perin, sitä pahempi. Tulin sanoneeksi nimen… Muutoin, olisithan sen kuitenkin joskus saanut tietää… Ihmeellistäkin, että siitä asti… Mutta te naiset, te olette niin turhanpäisiä… Että teitä voi pettää, se on varmaan viimeinen ajatus, joka johtuisi päähänne… Niinpä vain; sillä lailla se on. Sidonie se on, joka häneltä kaikki on haaskannut… miehensä suostumuksella, sitä paitse.
Ja säälittä kertoi hän nuorelle vaimolle, mistä rahat tulivat Asnières'in huvilaan, hevosiin, vaunuihin, ja kuinka heidän soma pikku pesänsä Gabrielin kadun varrella oli sisustettu. Hän selitti ja määritteli tarkalleen kaikki. Näkyi, että hän, saatuaan uuden tilaisuuden harjoittaa vakoilemiskiihkoaan, oli sitä laajalti käyttänyt hyväkseen; ehkäpä myös oli kaiken tuon pohjalla hämäränä salainen kaiho hänen pikku Chèbeään kohtaan, harmi vanhojen päivien rakkaudesta, joka aina oli jäänyt tunnustamattomaksi.
Claire kuunteli häntä mitäkään sanomatta ja soma uskomattomuuden hymy huulilla. Tämä hymy kiihotti vanhusta, kannusti hänen ilkeyttään… Vai niin! et usko minua… Tahdot vai todistuksia… Ja hän antoi niitä, lisäsi niitä, seuloi ikäänkuin veitsen iskuja hänen sydämeensä. Clairen muka ei tarvinnut muuta, kuin mennä Darchesin, la Paix'in-kadun hohtokivien myöjän luo. Kaksi viikkoa sitte oli Georges ostanut sieltä kolmekymmentä tuhatta francia maksavan timanttikoristuksen. Se oli Sidonien joululahja. Kolme kymmentä tuhatta francia tiamantteihin, vararikkoa tekemäisillään!
Hän olisi voinut puhua koko päivän ilman että Claire olisi häntä keskeyttänyt. Claire tunsi, että vähinkin ponnistus olisi saanut tulvimaan kyyneleet, joita hänen silmänsä olivat täynnä, ja hän tahtoi hymyillä sitä vastoin, hymyillä loppuun asti, hän, tuo rakas ja uljas olento. Toisinaan vaan hän katseli tielle päin. Hänen oli kiire lähteä ulos, paeta tuota häijyä ääntä, joka häntä vainosi armahtamatta.
Vihdoin ukko taukosi; hän oli puhunut loppuun, Claire kumarsi ja lähti ovelle päin.
— Menetkö jo pois?… Kuinka olet kiireissäsi… sanoi isoisä seuratessaan häntä ulos.
Itse asiassa oli hän hiukan näpeillään julmuudestaan.
— Etkö tahdo syödä aamiaista minun kanssani?
Hän vastasi ei päällään, voimatta lausua yhtään sanaa.
— Odotahan ainakin, että valjastetaan… saatetaan sinut asemalle.
Ei, yhä ei.
Ja hän jatkoi käyntiään, ukko kinterillä.
Suorana, kopeana, kulki hän niinikään pihan poikki, joka oli täynnä lapsuuden muistoja, kertaakaan kääntymättä. Ja yhtä kaikki, kuinka monta iloista naurunkajahdusta, kuinka monta auringon sädettä nuoruuden ajalta oli pysynyt pienimmässäkin hiekanjyvässä tällä pihalla.
Hänen puunsa, lempipenkkinsä olivat yhä samalla paikallaan. Hänellä ei ollut katsettakaan niille, ei fasaaneille, eikä edes suurelle Muisku-koirallekaan, joka häntä seurasi kuuliaasti, odottaen hyväilyä, jota sille ei annettu. Hän oli tullut, kuni talon lapsi ainakin, meni pois outona, hirveät aatokset mielessä, joita vähinkin muisto hänen onnellisesta ja tyyneestä menneestä ajastaan vaan raskautti enemmän.
— Hyvästi, isoisä.
— Hyvästi sitte.
Ja portti sulkeutui rutosti hänen jälkeensä. Ollen kerran yksin, rupesi hän astumaan sukkelaan, sukkelaan, melkein juoksuun. Hän ei astunut, hän pakeni. Yht'äkkiä, tultuaan maatilan muurin päähän, näki hän olevansa tuon pienen viheriäisen portin luona, jossa oli hovin postilaatikko. Vaistonmukaisesti seisattui hän, äkkinäsen muiston herättämänä, jommoinen muisto usein puhkeaa ihmisessä ratkaisevalla hetkellä ja esittää silmissämme erinomaisen selkeästi vähimmätkin elämämme tapaukset, ollen yhteydessä nykyisten onnettomuuksien tahi ilojen kanssa. Oliko se aurinko viistoine, punertavan hohtavine sateineen, joka yht'äkkiä näyttäytyi, valaisten äärettömän tasangon tänä talvisena jälkeen puolen päivänä, samoin kuin elokuulla mailleenmeno-aikaan? Oliko se häntä ympäröivä hiljaisuus, jota vaan luonnon sointuisat, melkein joka vuoden aikaan yhtäläiset, säveleet keskeyttivät?
Ainakin on, että hän näki itsensä semmoisena, kun hän oli, tällä samalla paikalla, kolme vuotta sitte, päivänä, jolloin hän pani postiin kutsumuskirjeen Sidonielle tulemaan kuukaudeksi hänen luo maalle. Jokin ilmaisi hänelle, että koko hänen onnettomuutensa oli silloin saanut alkunsa. "Oi! jos olisin tietänyt… jos olisin tietänyt…" Ja hän oli vielä tuntevinaan sormiensa päissä satininkaltaisen kirjeen kuoren, joka oli putoamaisillaan laatikkoon.
Silloin, ajatellessaan olleensa suora, toivorikas ja onnellinen lapsi, valtasi hänen inho elämän vääryyttä kohtaan, niin lempeä kun hän olikin. Hän kysyi itseltään; "Minkätähden! Mitä minä olen tehnyt?"
Sitte, yht'äkkiä: "Ei! se ei ole totta. Se ei ole mahdollista… On valehdeltu…" Ja kulkiessaan asemaa kohti, koki poloinen vakuuttaida, saada itselleen varmuutta. Vaan siinä hän ei onnistunut.
Hämärä totuus on kuin varjostettu päivän paiste, joka uuvuttaa silmiä enemmän kuin tulisimmat säteet. Puolisiimeksessä, joka vielä ympäröi vaimoparan onnea, näki hän selvemmin, kuin olisi tahtonutkaan. Nyt hän käsitti, selitti itselleen miehensä elämän yksityiskohdat, hänen poissa olonsa, levottomuuden, tukalan näön muutamina päivinä, ja monet asiat, mitä hän toisinaan kotia tullessaan luetteli matkojensa syyksi, luettelemalla ensin nimiä, ikäänkuin todistukseksi, jota Claire ei koskaan pyytänytkään. Kaikista noista arveluista esiintyi hänelle rikoksen silminnähtäväisyys. Kuitenkin hän vielä kieltäytyi sitä uskomasta ja odotti tuloaan Parisiin päästäkseen epäilystään.
Ei ollut yhtäkään henkeä asemalla, tuolla pienellä yksinäisellä ja ikävännäköisellä asemalla, jossa ei näy ainoatakaan matkustavaista talvella. Siinä istuessaan ja odottaessaan junaa sekä katsellessaan asemapäällikön surkeata puutarhaa ja kietolaiskasvien jäännöksiä pitkin aituutta tienvarrella, tunsi Claire hansikkaallaan kuumaa ja kostean puhalluksen. Se oli hänen ystävänsä, Muisku, joka häntä oli seurannut ja joka muistutti hänelle heidän iloisia huvejaan ennen muinoin, huiskuttamalla häntäänsä ja alinomaa hyppelemällä, ilolla täynnä nöyryyttä, joka päättyi siihen, että se heitti pitkäksi kauniin valkoisen turkkinsa rouvansa jalkojen juureen, odotussalin kylmälle lattialle. Nämä nöyrät hyväilyt, jotka tulivat häntä etsimään ikäänkuin arkana ja uskollisena myötätuntoisuutena, saivat hänen hyrähtämään nyyhkytyksiin, joita hän kauan aikaa oli pidättänyt. Vaan yht'äkkiä hävetti häntä hänen heikkoutensa. Hän nousi ylös, ajoi pois koiran, ajoi sen pois säälittä, liikkeellä, äänellä, näyttäen sille kaukana olevan talon, ankarin kasvoin, joita Muisku parka ei hänessä tuntenut. Sitte pyyhki hän nopeasti silmänsä ja kostean kätensä; sillä Parisiin menevä juna oli tulossa ja hän tiesi tuossa paikassa tarvitsevansa kaiken rohkeutensa.
Clairen ensimmäinen huoli, astuessaan ulos vaunuista, oli viettää itsensä la Paix-kadun hohtokivien myöjän luo, joka — isoisän lausunnon mukaan — oli tehnyt Georgesille tiamanttikoristuksen. Jos tämä oli totta, olisi kaikki muukin totta. Hänen pelkonsa saada kuulla totuus oli niin suuri, että hän tultuaan tuon komean kauppahuoneen eteen, seisattui, uskaltamatta astua sisään. Rohkaistakseen itseään, oli hän hyvin tarkasti katselevinaan samettikoteloille levitettyjä hohtokiviä; ja nähdessään hänen, komeana vaatimattomassa pu'ussaan, kumartuen tuon pienen, houkuttelevan tuikkeen yli, olisi voinut luulla häntä onnelliseksi vaimoksi, joka parasta kättä valitsi jotakin koristetta, pikemmin kuin murheelliseksi ja levottomaksi hengeksi, joka oli sieltä tullut etsimään elämänsä salaisuutta.
Kello oli kolme jälkeen puolen päivän. Talvella, siihen aikaan päivästä on la Paix'in-katu todellakin loistavan näköinen. Lyhyen aamupäivän ja aikaisen ehtoon välillä tekee elämä kiirettä noissa komeissa kaupungin osissa. Siellä sitä ajaa kiidätetään alati, ja lakkaamatta kuuluu pyörien rytinää; katuvieruksilla veikeästi riennetään silkin ja turkisten kahinassa. Talvi on Parisin oikea vuodenaika. Nähdäkseen tuota pahuksen Parisia kauniina, onnellisena, mahtavana, on nähtävä sen elämä matalan, lumen painaman taivaan alla. Luonto on, niin sanoakseni, poissa kuvasta. Ei tuulta, ei aurinkoa. Juuri tarpeeksi valoa, että himmeimmät värit, vähimmät heijastukset saavat ihmeellisen arvon, muistopatsaiden punertavan harmaasta paineesta aina pikihelmiin saakka, jotka kiiltelevät naispukineissa. Teaatteri- ja laulajais-ilmoitukset loistavat ikäänkuin lamppupartaan valaisemina Makasiinit eivät tyhjene. Näyttää, kuin kaikki nuo ihmiset hyörisivät alituisia juhlavalmistuksia varten. Jos silloin suru sekaantuu tähän pauhuun, näyttää se paljoa hirmuisemmalta. Viisi minuuttia kärsi Claire tuskaa, joka oli kovempi kuin kuolema. Tuolla, Savignyn tiellä, aavojen tasankojen keskellä, hajosi hänen epätoivonsa raittiisen ilmaan ja näkyi ottavan vähemmin sijaa. Täällä se häntä tukehdutti. Äänet, jotka kajahtelivat hänen ympärillään, askeleet, kävelijöiden tajunnotoin hälinä, kaikki lisäsi hänen tuskaansa.
Vihdoin meni hän sisään…
— Kyllä! niin, rouva, aivan oikein… Herra Fromont… Koristus hohtokivistä ja ruusutimanteista. Voimme tehdä teille samallaisen kahdestakymmenestä viidestä tuhannesta francista.
Viidestä tuhannesta francista helpommalla, kuin hänelle.
— Kiitoksia, sanoi Claire… Minä mietin…
Kuvastimesta, joka oli hänen vastassaan, näki hän pelästyen, kehien ympäröimät silmänsä ja kuoleman kalpeat kasvonsa. Häh lähti sukkelaan ulos, pitäen itseään jäykkänä, ett'ei kaatuisi maahan.
Hän ajatteli vaan, kuinka pääsisi pakoon katua ja sen hälinää, ollakseen yksin, ihan yksin, voidakseen vaipua, syöstyä tuohon sydäntä särkevien aatosten ja synkkien seikkojen kuiluun, jotka hänen sielunsa pohjalla mylleröivät. Oi katala ilkiö! Ja häntä silloin viime yönä vielä lohdutteli, halaili!
Yht'äkkiä, tietämättä, kuinka se oli käynyt, näki hän olevansa tehtaan pihalla. Mitä tietä hän oli tullut? Jalkaisinko vai ajaen? Hän ei muistanut enää niitäkään. Hän oli toiminut tajunnottomasti, kuin unessa ikään. Todellisuuden tunne palasi häneen, hirmuisena, polttavana, hänen saapuessaan pienen kartanonsa portaille. Risler oli parast'aikaa kannattamassa vaimolleen kukka-astioita loistavaa juhlaa varten, jonka hän aikoi toimittaa iltasella. Tyynenä, kuin ainakin, johti hän työmiehiä, piteli suuria oksia, jotka olisivat voineet taittua: "Ei niin… menkää sivuttain… varokaa lattiapeittoja…"
Tämä huvin ja juhlan ilmapiiri, joka häntä vast'ikään inhotti, vainosi häntä kodissakin. Sepä oli liikaa ironiiaa, vihdoinkin! Hän kiihtyi; ja Rislerin häntä tervehtiessä, suosiollisena ja kunnioittavana, kuin ainakin, asui hänen kasvoillaan kauhea inhon osoite, ja hän astui ohitse niitäkään puhumatta, tai näkemättä hämmästystä, joka siristi tämän hyviä, suuria silmiä.
Siitä lähtien oli hänen päätöksensä tehty.
Viha, rehellisyyden ja oikeuden viha johti hänen toimintaansa.
Hän kerkesi tuskin astua sisään, suudella lapsen raittiita poskia, ja juoksi äitinsä suojaan.
— Pian, äiti, pukeutukaa… Me lähdemme… Me lähdemme…
Vanha rouva nousi verkalleen nojatuolista, jossa hän istui, uutterasti puhdistellen kellon vitjojaan, pistämällä nuppineulaa jokaiseen renkaasen äärettömällä huolellisuudella. Claire pidätti kärsimättömyyden liikkeen:
— Joutuun, joutuun… Valmistakaa kapineenne.
Hänen äänensä vapisi, ja houruraukan huone näytti hänestä kamalalta, kokonaan loistavan tuolta siisteydeltä, joka oli käynyt hänen raivokseen. Hän oli tuommoisessa katalassa tilassa, jolloin yksi harhaluulo saapi kaikki katoamaan ja näyttää vaan perinpohjin koko inhimillisen kurjuuden. Ollen hullun äidin ja uskottoman miehen ja liian nuoren lapsen keskellä, johtui hänelle yksinäisyytensä tajunta ensi kerran mieleen; mutta se vaan vahvisti hänen päätöksensä.
Hetken kuluttua oli jo koko talo puuhassa tekemällä tuon pikaisen, odottamattoman lähdön valmistuksia. Claire kiiruhti hämmästyneitä palvelioita, puki äitinsä ja lapsensa, joka nauroi keskellä kaikkea tuota hommaa. Hän tahtoi lähteä ennen Georgesin tuloa, että tämä löytäisi kehdon tyhjänä ja talon autiona. Minne menisi hän? Siitä hän ei tietänyt vielä mitään. Kentiesi tädin luo Orleansiin, kentiesi Savignyyn, mihin hyvänsä. Ennen kaikkia piti lähteä, paeta tätä petosten ja valheiden keskuutta.
Tällä hetkellä hän oli huoneessaan täyttämässä remettiä, kokoomassa kapineita. Sydäntä särkevä toimi. Jok'ainoa esine, jota hän käsitteli, herätti hänessä joukon ajatuksia, muistoja. Paljo meidän omaa itseämme löytyy siinä, mitä me käytämme. Välistä hajupussin tuoksu tai karikkokaava sai hänen itkemään. Yht'äkkiä kuului raskaita askeleita salista, jonka ovi oli ra'ollaan; sitte pieni rykäys ikäänkuin ilmoitukseksi, että joku oli tullut. Hän luuli sitä Risleriksi; sillä hänellä yksin oli oikeus tulla noin suoraan. Ajatus, että hän taas seisoisi noiden ulkokullattujen kasvojen ja tuon valehtelevan hymyn edessä, inhoitti häntä niin, että hän syöksi sulkemaan ovea.
— Minä en ole kotona ketäkään varten.
Ovi pani vastaan ja Sigismundin iso pää näkyi ra'osta.
— Minä se olen, rouva, sanoi hän hiljaa. Minä tulin rahoja hakemaan.
— Mitä rahoja? kysyi Claire, joka ei enää muistanut, mitä varten hän oli käynyt Savignyssa.
— St… Rahat huomiseksi maksupäiväksi, Herra Georges sanoi minulle lähtiessään, että te kohta antaisitte ne minulle.
— Niin vainkin!… se on totta… Sata tuhatta francia… Ei minulla niitä ole, herra Planus; minulla ei ole mitään.
— Siis, sanoi rahaston hoitaja oudolla äänellä, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen, siis tulee vararikko.
Hän kääntyi hitaasti.
Vararikko!
Claire istuutui, kauhistuneena, kadonneena. Muutamiin tuntiin oli hänen oman onnensa häviö saanut hänen unhottamaan talon häviön; mutta nyt muistui se hänelle mieleen.
Miehensä oli siis hukassa.
Oitis, kotiin tullessaan, oli hän kuuleva vaurionsa ja samalla, että hänen vaimonsa ja lapsensa olivat lähteneet, että hän oli yksin keskellä turmaa. Ihan yksin, hän, tuo vento, heikko olento, joka ei osannut muuta kuin itkeä, valittaa, pudistaa nyrkkiä elämälle, kuni lapsi. Miten oli tuon poloisen käypä? Clairen kävi häntä sääli, huolimatta hänen rikoksestaan.
Sitte heräsi ajatus, että hän ehkä näyttäisi paenneen vararikkoa, kurjuutta. Georges voisi sanoa:
"Jos olisin ollut rikas, olisi hän minulle antanut anteeksi!"
Pitikö hänen jättää hänet tuohon epäilyyn? Ylevän ja ylpeän sielun, kuni Claire, ei tarvinnut enempää muuttaakseen päätöstään. Tuokiossa tunsi hän itsessään kaiken inhon, kaiken metelin rauhoittumisen ja ikäänkuin äkkinäisen valon, joka valaisi hänelle hänen velvollisuutensa. Kun hänelle tultiin sanomaan, että lapsi oli puettu, matkalaukut valmiit, oli hänen uusi päätöksensä jo tehty:
— Se on turhaa, vastasi hän hiljaa… me emme lähdekään.