III.
Maksupäivä!…
Saint-Gervaisin iso tornikello löi yksi yöllä. Oli niin kylmä, että hieno lumi, joka tuiskusi ilmassa, pudotessaan jäätyi, muodostuen kaduilla ihan valkoisiksi ja narskuviksi kulmehdoiksi.
Risler, viittaansa kiedottuna, palasi olutmyömälästä ripeästi astuen autiota Marais'ia. Hän oli tyytyväinen, tuo kelpo Risler. Hän tuli viettämästä molempien uskollisten lainanottajainsa, Chèben ja Delobellen, seurassa ensimmäistä ulkona käyntiään, tuon pitkällisen suljennan loppua, jonka aikana hän oli valvonut painimensa tekoa keksijän kaikkine koettelemisineen, iloineen ja harmineen. Se oli käynyt hitaasti, hyvin hitaasti. Viimeisellä hetkellä oli huomattu vika. Kiinnittäjä-kone ei käynyt hyvin; ja oli pitänyt tehdä uudet piirrokset ja laskut. Vihdoin tänä päivänä oli koeteltu uutta konetta. Kaikki onnistui toivon mukaan. Kelpo mies riemuitsi. Hänestä tuntui, kuin hän suorittaisi velan, antamalla Fromontin kauppahuoneelle tulot uudesta keksinnöstä, joka oli vähentävä työn, työmiesten päivät, lisäten voittoa ja tehtaan mainetta. Ja kauniita unelmia oli hänellä, totta perin, kävellessään. Askeleensa kaikuivat ylpeästi, hänen ajatuksensa onnellisen ja lujan ryhdin vahvistamina.
Kuinka paljo toiveita!
Hän voisi Asnières'in huvilan sijaan — jota Sidonie piti hökkelinä — rakentaa jonkun kauniin maatalon kymmenen tahi viidentoista peninkulman päähän Parisista, myöntää Chèbelle suuremman eläkerahan, auttaa useammin Delobellea, jonka onnetoin vaimo tappoi itsensä työllä; sitte voisi hän kutsuttaa Frans kotiin. Sepä se olikin hänen rakkahin halunsa. Lakkaamatta ajatteli hän tuota poika parkaa, epäterveelliseen maahan ajettua, jossa hän oli itsevaltiaan hallinnon mielivallan alainen, joka antoi virkamiehillensä eron ja kutsui heitä melkein kohta takaisin, ilman mitäkään selitystä. Rislerillä oli, näet, aina mielessä Franssin pikainen ja käsittämätöin lähtö hänen viimeisellä matkallaan, ja tuo veljensä lyhyt ilmaus, joka, antamatta hänelle aikaa tuskin omistaa hänet, oli elähyttänyt kaikki rakkauden ja yhteisen elämän muistot. Myöskin aikoi hän, kun painin oli käymässä, toimittaa tehtaalla pieni paikka, jossa Frans voisi olla hyödyksi ja valmistaa itselleen turvallisen tulevaisuuden. Kuten ainakin, ei Risler ajatellut muuta, kuin lähimmäistensä onnea. Hänen ainoa itsekäs tyydyttämisensä oli nähdä jokainen iloisena ympärillään.
Kiirehtien saapui hän Vieilles-Haudriettes-kadun kulmaan. Pitkä jono ajoneuvoja oli asettunut talon eteen, ja niiden lyhtyjen valo, sekä ajajien varjot, jotka olivat käyneet suojaan lumelta soppiin ja sopukkoihin, joita nuo vanhat rakennukset ovat säilyttäneet vastoin katuvierusten suoruutta, vilkastuttivat tätä autiota ja hiljaista kaupungin osaa.
"Kah! se on totta, arveli kelpo mies, meillähän on tanssijaiset." Hän muisti että Sidonie oli pannut toimeen soitannollisen ja tanssijais-iltaman, jossa läsnäolemasta Sidonie muutoin oli vapauttanut hänen, "tietäen, että hänellä oli paljo työtä." Keskellä hänen mietteitään ja haaveitaan jalomielisestä rikkaudesta, teki tämä juhla, joka kaikui aina häneen asti, hänen kokonaan iloiseksi ja ylpeäksi. Jonkinlaisella juhlallisuudella sysäsi hän auki raskaan portin, joka oli raollaan vieraiden kulkua varten, ja tuolla, puutarhan perällä, huomasi hän rakennuksen, jonka toinen kerros oli loistavasti valaistu.
Varjoja kulki edestakaisin liehuvien uutimien takana, soittokunta, jonka maseutuneet säveleet tuntuivat luoteelta ja vuokselta, näkyi säestävän noiden salaisten ilmiöiden liikettä. Tanssittiin. Hetkeksi loi Risler katseensa tuohon tanssijaisten varjokuva-näytelmään, ja pienessä salin viereisessä suojassa tunsi hän Sidonien kuvan.
Hän seisoi suorana ylen uhkeassa pu'ussaan, kuni kaunis nainen, kuvastimen edessä. Hänen takanaan pienempi varjo, epäilemättä rouva Dobson, korjasi epäjärjestykseen joutunutta hametta, kaulaan kiinnitettyä nauhasolmua, jonka pitkät häilyvät päät laskeutuivat kuohkealle laahukselle. Tuo kaikki näkyi hyvin hämärästi, mutta naisen viehkeys esiintyi noissa tuskin huomattavissa piirteissä, ja Risler viipyi kauan katsellakseen.
Vastakohta ensimmäisessä kerroksessa oli silmiin pistävä. Siellä ei ollut muuta valoa, kuin pieni lamppu syrenivärisessä makuusuojassa. Risler huomasi tämän ja koska Fromontilaisten pikku tyttö oli ollut sairas muutamia päiviä sitte, kävi hän levottomaksi, muisti rouva Georgesin omituisen katsannon, kun tämä jälkeen puolen päivän kulki nopeasti hänen sivuitse, palaisi takaisin ja meni ukko Akilleksen luo kuulustelemaan.
Hänen huoneensa oli täysi. Ajurit lämmittelivät lieden ääressä, juttelivat ja nauroivat, poltellen piippujaan. Rislerin tullessa tapahtui suuri hiljaisuus, utelias, viekas, tarkasteleva hiljaisuus. Varmaan oli puhuttu hänestä.
— Onkos lapsi vielä sairas Fromontilassa?… kysyi hän.
— Ei lapsi ole sairas. Mutta herra.
— Vai herra Georges on sairas?
— On. Hän sairastui tänä iltana kotiin tultuaan. Minä kävin lääkäriä hakemassa vast'ikään… Hän sanoi, ett'ei se ole mitään, että herra vaan tarvitsee levätä.
Ja kun Risler sulki oven, lisäsi ukko Akilles puolikovaan osaksi pelkäävällä, osaksi rohkealla julkeudella, kuten alamainen, joka samalla tahtoo tulla kuunnelluksi ja tuskin kuulluksi:
— Niin! totta vie, ei sitä niin nyt kikoteta ensimmäisessä kerroksessa, kuin toisessa.
Nähkääs, mitä oli tapahtunut:
Fromont nuorempi, iltasella kotia tullessaan, oli tavannut vaimonsa niin pakahtuneen, niin muuttuneen näköisenä, että hän aavisti onnettomuutta. Mutta kahtena vuotena oli hän niin hyvin vakaantunut petoksensa rankaisemattomuudessa, ettei hänelle johtunut kertaakaan mieleen, että vaimonsa olisi voinut saada tiedon hänen käytöksestään. Claire puolestaan, ollakseen häntä rasittamatta, oli niin jalomielinen, ett'ei hän puhunut muusta kuin Savignysta.
— Isoisä ei tahtonut, sanoi hän.
Poloinen, kalpeni hirmuisesti.
— Minä olen hukassa… Minä olen hukassa… kertoi hän pari kolme kertaa, kuin kuumeen houreissa; ja hänen unettomat yönsä, kauhea ja viimeinen kohtaus, joka hänelle vast'ikään oli ollut Sidonien kanssa estääkseen häntä toimeenpanemasta tätä juhlaa häviön aattona, herra Gardinois'in kielto, kaikki nuo mullistukset, jotka seurasivat toisiaan vuorotellen olivat häntä huolettaneet, yhtyivät todelliseksi hermoretkeksi. Clairen kävi häntä sääli, hän pyysi hänen panemaan maata ja asettui hänen vuoteensa viereen. Hän koetti puhutella Georgesia, rohkaista häntä; mutta hänen äänellään ei ollut enää sitä hellyyden osoitetta, joka levottaa ja vakuuttaa. Hänen liikkeissään, tavassaan, miten hän kohotteli pielusta sairaan pään alle ja valmisti hänelle rauhottavan juoman, asui välinpitämättömyys, omituinen mielenraukeus.
— Mutta olenhan saattanut sinut perikatoon! puhui Georges ajoittain, ikäänkuin poistaakseen tuon kylmäkiskoisuuden, joka häntä vaivasi. Claire teki kauniin, ylenkatseellisen liikkeen… Oi! Jospa Georges ei olisi hänelle muuta tehnyt!
Lopuksi yhtä hyvin hänen hermonsa rauhoittuivat, kuume väheni ja hän nukkui.
Claire jäi hänen luo valvomaan.
"Se on velvollisuuteni," ajatteli hän.
Hänen velvollisuutensa!…
Siinä hän nyt oli vastapäätä, tuota olentoa, jota hän niin sokeasti oli jumaloinut, toivoen pitkää ja onnellista avio-elämää.
Sillä hetkellä alkoivat tanssiaiset käydä vilkkaimmiksi. Laipio tärisi tahdin mukaan, sillä tanssia varten oli rouva Risler otattanut kaikki peitot salin permannolta. Toisinaan myöskin kuului ääntä ikäänkuin puuskittani, sitte tiheitä, kovia käsien taputuksia, josta voi arvata vieraiden paljouden ja huoneiden täyteyden.
Claire mietiskeli. Hän ei menehdyttänyt itseään valituksiin ja hyödyttömiin vaikerruksiin. Hän tiesi elämän olevan taipumattoman ja ett'ei mitkään keinottelut voi hillitä sen välttämättömän juoksun surullista johdonmukaisuutta. Hän ei kysellyt itseltään, kuinka tuo mies oli voinut häntä niin kauan pettää, kuinka hän oli oikun vuoksi voinut hävittää talonsa ilon ja kunnian. Se oli tehty eikä mitkään mietiskelyt voineet poistaa, korjata korjaumatonta. Mutta hänen huolensa koski tulevaisuutta. Uusi elämä kehittyi hänen silmiensä eteen, synkkänä, ankarana, täynnä kieltäytymisiä ja vaivoja; ja omituisella tavalla antoi häviö häneen rohkeutta, ollenkaan häntä pelottamatta. Ajatus välttämättömästä muutosta säästöillä, jotka olivat käytettävät ja työstä, johon Georgesin ja ehkä hänenkin täytyi ryhtyä, pani omituista uutteruutta hänen toivottomuutensa laimeaan tyynyyteen. Mikä raskas sielun taakka hänellä oli oleva noista kolmesta lapsesta: äidistään, tytöstään ja miehestään! Vastaavaisuutensa tunne esti häntä liiaksi heltymästä onnettomuudestaan ja rakkautensa häviöstä; ja sen mukaan kuin hän unhotti itsensä ajatellessaan heikkoja olentoja, jotka hänellä oli suojeltavana, käsitti hän paremmin "uhraus"-sanan arvon, tuon sanan, joka on niin epämääräinen välinpitämättömästi puhuttaessa, vaan niin vakava, kun se käy säännöksi elämässä.
Sitäpä ajattelekin vaimo parka surullisen valvonnan, tuon ase- ja kyynel-valvonnan aikana, jolloin hän varustaihe suureen taisteluun. Sitäpä valaisikin tuo pikku salamielinen lamppu, jonka Risler alahalta oli nähnyt, kuni tanssijaisten loistavista ruunuista pudonneena tähtenä.
Levottomana ukko Akilleksen vastauksesta, aikoi kelpo Risler mennä kotiaan huoneesensa, välttääkseen juhlaa ja vieraita, joista hän huoli vähät.
Tällaisissa tapauksissa kulki hän pieniä palvelusväen portaita myöten, jotka veivät rahastoon. Hän joutui siis työhuoneisin, joita lumen heijastama kuutamo valaisi, kuni keskellä päivää, Niissä tuntui vielä päivän työn ilmaa, ummehtunutta lämpöä täynnä talkki- ja vernissa-höyryjä. Kuivatustelineille levitetyt paperit muodostivat pitkiä, kajahtelevia käytäviä. Kaikkialla vetelehti lekeitä ja siellä täällä huomiseksi valmiiksi ripustettuja mekkoja. Ei koskaan kulkenut täällä Risler ilman mielihyvää.
Yht'äkkiä huomasi hän, tämän pitkän, aution huonerehdon päässä valoa
Planuksen konttoorista. Vanha rahaston hoitaja teki työtä vielä.
Kello yksi yöllä, todellakin tavatointa.
Rislerin ensimmäinen liike oli palata takaisin. Todellakin, siitä saakka, kun hän joutui eripuraisuuteen Sigismundin kanssa, siitä saakka kun tämä oli päättänyt näyttää häntä kohtaan äänetöintä kylmyyttä, väitti Risler joutumasta yhteen hänen kanssaan. Hänen loukattu ystävyytensä oli yhä poistanut hänet selityksestä; hän piti jonkinlaisena ylpeytenä olla kysymättä Planukselta minkä tähden hän oli vihoissaan. Kuitenkin tunsi Risler tänä iltana sellaista ystävällisyyden ja sydämen vuodattamisen halua, olletikin kun oli niin oiva tilaisuus saada olla kahden kesken vanhan ystävänsä kanssa, ettei hän kokenutkaan häntä välttää, vaan astui uljaasti rahastoon.
Rahastonhoitaja istui siellä liikkumattomana paperilajien ja suurten selailtujen kirjain keskellä, joista muutamia oli luistanut lattiallekin. Isäntänsä sisään tullessa ei hän nostanut silmiäänkään. Hän oli tuntenut Rislerin askeleet. Tämä, hiukan aavistellen, epäröi hetkisen; sitte sysäsi häntä yksi noista salaisista jousista, joita jokaisessa löytyy ja jotka kaikesta huolimatta, vievät hänen kohtalonsa tielle, ja hän astui suoraan kassan ristikolle:
— Sigismund… sanoi hän vakavalla äänellä.
Vanhus nosti päätään ja näytti sorrettuja kasvojaan, joita myöten juoksi kaksi suurta kyyneltä, ensimmäiset ehkä, joita tuo numeromies i'ässään vuodattanut oli.
— Sinä itket, vanha mies?… Mikä sinun on?
Ja liikutettuna ojensi kelpo Risler kättä ystävälleen, joka nopeasti veti omansa takaisin. Tämä peräyttämisen liike oli niin vaistomainen, niin rutto, että Rislerin koko mielenliikunto muuttui harmiksi.
Hän suoristihe ankarasti:
— Minä ojennan sinulle kättä, Sigismund Planus, sanoi hän.
— Ja minä en sinulle anna kättä… virkkoi Planus, nousten ylös.
Seurasi kauhea äänettömyys, jonka aikana kuului ylähältä kumeaa soittoa ja töminää, tuota raskasta, outoa töminää tanssin tärisyttämästä lattiasta.
— Miksikä kiellät antamasta minulle kättä? kysyi suoraan Risler, ristikon, johon hän nojasi, vavistessa metallimaisella tärinällä.
Sigismund seisoi hänen vastassaan, molemmat kädet pöydällä, ikäänkuin lausuakseen kohdalleen ja pontevasti, mitä hän aikoi vastata:
— Miksikä?… Siksi, että olette hävittäneet talon, siksi, että kohta, samalta paikalta, jossa te nyt olette, pankista tullaan hakemaan sata tuhatta francia ja että, teidän takia, minulla ei ole penniäkään kassassani… siksipä juuri!
Risler oli kuin puulla päähän lyöty:
— Minä hävittänyt talon, minä?… minäkö?
— Pahemmin vielä, herra… Olette saattaneet sen häviöön vaimonne kautta; ja olette tahtoneet hyötyä meidän häviöstämme ja teidän epäkunniastanne… Oi! kyllä minä kujeenne näen, kyllä niinkin! Rahat, joita vaimonne on petkuttanut onnettomalta Fromont'ilta, Asnières'in huvila, tiamantit ja muut, kaikki on pantava hänen nimelleen, suojaan onnettomuuksilta; ja te epäilemättä luulette voivanne vetäytyä asioista nyt.
"Oi!… Oi!…" sanoi Risler sammuneella tai pikemmin kuristetulla äänellä, riittämättömällä lausumaan kaikkia hänen ajatuksiaan; ja niin änkyttäessään, veti hän ristikkoa puoleensa niin ankarasti, että siitä repesi palanen. Viimeiseksi hän horjahti, vieri lattialle ja oli siinä liikkumatoinna, äänetöinnä, säilyttäen vaan siinä, mitä hänessä vielä oli elävää, lujan tahdon olla kuolematta, ennenkuin oli puhdistunut. Varmaan oli tämä tahto kovin valtava; sillä sill'aikaa kuin hänen ohimonsa jyskyttelivät, veren vasaroimana, joka sinisti hänen kasvojaan, sill'aikaa kuin hänen korvansa humisivat ja silmänsä verhottuina näyttivät kääntyneen yhä tuota hirveätä tuntematointa kohti, sanoi poloinen itselleen käsittämättömällä äänellä, äänellä haaksirikkoisten, jotka puhuvat suu täynnä vettä, myrskyävässä tuulessa: "täytyy elää… täytyy elää…"
Kun tajunta häneen palasi, istui hän sohvalla, johon työväki sulloutuu istumaan maksupäivinä. Takkinsa oli lattialla, kaulahuivinsa auki, paidan oli Sigismund halaissut kynäveitsellään. Onneksi oli hän haavoittanut kätensä temmatessaan ristikkoa; verta oli vuotanut runsaasti, ja se seikka pelasti hänen halvauksesta. Avattuaan silmänsä huomasi hän vieressään Sigismundin ja rouva Georgesin, jota rahaston hoitaja oli käynyt hakemassa, pulassaan. Kohta kuin Risler voi puhua, kääntyi hän rouva Georgesin puoleen äänellä:
— Onko totta, rouva Chorche, onko totta, mitä minulle kerrottiin.
Hänellä ei ollut rohkeutta pettää ja käänsi pois silmänsä.
— Siis jatkoi onnetoin, siis talo on hukassa, ja minä…
— Ette, Risler hyvä… Ette te…
— Vaimoni, eikö niin? Oi, se on hirmuista… Vai siten olen siis maksanut teille kiitollisuudenvelkani… Mutta, te, rouva Chorche, te ette ole toki voinut uskoa minua osalliseksi tuohon häväistykseen?…
— En, ystäväni, en, rauhoittukaa… Minä tiedän teidän olevan rehellisimmän miehen maan päällä.
Risler katseli häntä hetkisen, värisevin huulin, kädet ristissä, sillä tuon suoran luonteen kaikessa mielen ilmaisemisessa oli jotakin lapsellista.
— Oi, rouva Chorche, rouva Chorche… jupisi hän… Kun ajattelen minun saattaneen teidät perikatoon…
Tuossa kovassa iskussa, joka koski häneen ja erittäinkin oli sattunut hänen sydämeensä, joka oli täynnä rakkautta Sidonieta kohtaan, oli hänen mielestään, pää asia Fromontin huoneen raha-asiain perikato, jonka syy oli hänen sokeutensa vaimoaan kohtaan. Yht'äkkiä nousi hän sukkelaan ylös.
— Siis, sanoi hän, elkäämme heltykö… Tilimme ovat suoritettavat…
Rouva Fromont pelästyi.
— Risler, Risler… minne menette?
Hän luuli Rislerin aikovan mennä Georgesin luo. Risler sen käsitti ja hymyili halveksivan ylpeästi: — Olkaa huoleti, rouva… Herra Georges saapi maata rauhassa… Minulla on muuta kiireempää tehtävää kuin kostaa aviomiehen kunniaani. Odottakaa minua täällä… minä tulen takaisin.
Hän hyökkäsi ulos pieniä portaita myöten; ja, uskollisena sanalleen, jäi Claire kahden kesken Planuksen kanssa kovana ja epätietoisena hetkenä, jommoiset hetket tuntuvat vielä pitemmiltä kaikenlaisten arvostelujen tähden, jotka silloin mielessä pyörivät.
Muutaman hetken kuluttua, kuului nopeita askeleita, vaatteen kahina täytti kapeat ja pimeät portaat. Sidonie näkyi ensiksi, tanssijaispu'ussa, muhkeana ja niin vaaleana, että kaikkialla hänen ulealla ihollaan tuikkivat hohtokivet näkyivät enemmän eläviltä kuin hän, kylvettyinä kylmälle marmori patsaalle. Hengästyminen tanssista, vapiseminen mielen liikutuksesta ja pikaisesta juoksusta pudistivat koko hänen ruumistaan, ja hänen keveät nauhansa, sepaluksensa, kukkansa, uhkea pukineensa surkastuivat hänen ympärillään traagillisesti Risler seurasi häntä, kantaen lippaita, arkkusia, papereita. Tultuaan kotiinsa oli hän hyökännyt vaimonsa kirjoituspöydän kimppuun, oli ottanut kaikki, mitä siellä oli kallisarvoista, jalokivet, korkopaperit, Asnières'in huvilan kauppakirjan; sitte, huoneen kynnykseltä, kutsui hän hänet tanssijaisista kovalla äänellä:
— Rouva Risler!…
Tämä oli juossut hänen luo hyvin sukkelaan, ilman että tuo äkkinäinen kohtaus ollenkaan oli häirinnyt vieraita, jotka silloin olivat iloisimmillaan. Nähdessään miehensä seisovan hänen kirjoituspöytänsä edessä, jonka laatikot olivat auki, murretut, ylös alaisin lattialla tuhansine kaluineen päivineen, joita ne sisälsivät, käsitti hän, että jotakin hirveätä oli tapahtunut.
— Tulkaa pian, sanoi Risler, minä tiedän kaikki.
Hän tekeytyi viattomaksi ja kopeaksi; mutta Risler tarttui hänen käsivarteensa niin tuimasti, että Franssin sanat muistuivat hänen mieleensä: "Hän siitä kuolee ehkä, mutta teidät hän tappaa ensin…" Koska hän pelkäsi kuolemata, antoi hän viedä itsensä ilman vastarintaa, eikä hänellä ollut rohkeutta valehdellakaan.
— Minne me menemme? kysyi hän matalalla äänellä.
Risler ei vastannut, mitään. Sidoniella ei ollut aikaa muuta, kuin heittää paljaille hartioilleen, itsestään huolta pitävä kun hän aina oli, keveän tyllihuivin; ja Risler veti, tai pikemmin survasi hänet rahaston portaille, joita hän astui samalla kuin Sidonie, aivan hänen kintereissään, peläten saaliinsa karkaavan häneltä.
— Kas tässä, sanoi hän sisään tullessaan…
Me olemme varastaneet, me annamme takaisin…
Ota, Planus, kyllä tästä kaikesta voi rahaa tehdä… Ja hän pani rahaston hoitajan pöydälle kaiken tuon komean saaliinsa, jota hänen kätensä olivat täynnä, naisten koristeita, pieniä veikistelemisen esineitä, karttapaperikääryjä.
Sitte kääntyi hän vaimonsa puoleen:
— Ja nyt hohtokivenne… Pian, joutuun…
Tämä kävi hitaasti toimeen, aukaisi vastentahtoisesti käsiranteiden ja korvarenkaiden jouset, ja erittäinkin komean tiamantti-kaulanauhansa, jossa hänen nimensä alkukirjain, — säihkyvä S, — näytti nukkuvalta käärmeeltä, vankina kultakehässä. Risler, josta tämä kävi liian hitaasti, mursi rutosti hauraat ha'at. Komeat esineet kirkuivat hänen sormissaan, kuin rangaistuina ikään.
— Nyt minun vuoroni, sanoi hän sitte… minun on myöskin kaikki annettava… Tässä lompakkoni… Mitäs mulla vielä on?… mitäs mulla vielä on?…
Hän haki, kaiveli taskujaan kuumeen tapaisesti.
— Niin! kelloni… Vitjoneen siinä on tuhannen francia… Sormukseni, vihkimä-sormukseni… Kaikki kassalle, kaikki. Meillä on satatuhatta francia maksettavana tänä aamuna… Päivän tultua on ryhdyttävä toimeen, myömään, muuttamaan kaikki rahaksi. Tunnen erään, joku haluaa ostaa Asnières'in huvilan. Kauppa on oitis tehtävä.
Hän puhui ja toimi yksin. Sigismund ja rouva Georges katselivat häntä niitäkään sanomatta. Sidonie taas näytti tarmottomalta, tajunnottomalta. Kylmä ilma, joka tuli puutarhasta pienen oven kautta, joka oli raollaan, Rislerin pyörtymisestä saakka, pani hänet värisemään, ja koneen tapaisesti kääri hän ympärilleen vyöhyensä poimut, silmät tuijottaen, hajamielisenä. Kuuliko hän ainakin soiton, joka ajoittain kajahteli, ikäänkuin kamalana ironiiana, tanssivien raskaan jyskeen seuraamana?… Rautainen käsi, joka koski häneen, herätti hänen äkkiä huumauksesta. Risler tarttui hänen olkavarteensa ja vei hänen osakkaansa vaimon eteen:
— Polville, sanoi hän. Rouva Fromont poistui, kielsi. — Ei, ei,
Risler, ei niin.
— Täytyy, sanoi leppymätöin Risler… Palautus, parannus… Polville siis, katala!… Ja vastustamattomalla liikkeellä heitti hän Sidonien Clairen, jalkojen juureen, sitte, pitäen häntä yhä käsivarresta kiinni:
— Kertokaa minun jälkeeni sanasta sanaan, mitä minä sanon "Rouva…"
Sidonie, puolikuolleena pelosta, kertoi hiljaa: "Rouva…"
— Koko elämä nöyryyttä, alamaisuutta…
— Koko elämä nöyryyt… Vaan en, min'en voi… sanoi hän nousten ylös petoeläimen vauhdilla, ja irtaantuen Rislerin puristuksesta, juoksi hän ulos tuosta avonaisesta ovesta, joka kiusasi, häntä tämän hirveän kohtauksen alusta, houkutteli häntä yön pimeään ja pa'on vapauteen, juoksi lumituiskuun ja tuuleen, joka pieksi hänen alastomia hartioitaan.
— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet… Risler, Planus, minä pyydän, rukoilen, elkää antako hänen niin ikään mennä…
Planus astui askeleen ovelle päin.
Risler pidätti hänen.
— Minä kiellän sinua hievahtamasta paikaltasi… Pyydän teiltä anteeksi, rouva, mutta meillä on paljoa tärkeimpiä asioita käyteltävinä, kuin tämä. Nyt ei ole enää puhe rouva Risleristä… Meidän on pelastettava Fromontin huoneen kunnia, ainoa, joka on vaarassa, ainoa, joka minulla on huolena tällä hetkellä… Siis, Planus, kassallesi ja tehdään laskut.
Sigismund ojensi hänelle kätensä.
— Sinä olet kelpo mies, Risler. Suo minulle anteeksi, että sinua epäilin.
Risler ei ollut häntä kuulevinaan.
— Sata tuhatta francia maksettavana, niinhän?… Kuinka paljo on jäljellä kassassa?…
Vakavana istui hän ristikon taa, selaili kirjoja, korkopapereja, aukaisi lippaat, arvosteli Planuksen kanssa, jonka isä oli ollut jalokivien myyjä, kaikki nuo tiamantit, joita hän ennen vaimollaan oli ihmetellyt aavistamatta niiden arvoa.
Sill'aikaa katseli Claire, kokonaan vavisten, ikkunasta pientä, lumesta valkeata puutarhaa, jossa Sidonien jäljet jo katosivat satavien lumisinkaleiden alle ikäänkuin todistukseksi, ett'ei hänen salaperäisellä lähdöllään ollut enää palaumisen toivoa.
Ja ylähällä tanssittiin vielä. Luultiin emännän puuhailevan illallista, sillä välin kuin hän pakenikin paljain päin, ahdistuen vimman huutoon ja nyyhkytyksiin.
Minne meni hän?…
Hän oli lähtenyt kuin hullu, poikki puutarhan, tehtaan pihan, ja synkkien holvien kautta, joihin hirmuinen, jäinen tuuli tunki sisään. Ukko Akilles ei ollut häntä tuntenut, hän oli nähnyt tänä yönä niin paljo valkoiseen kiedottuja varjoja kulkevan ohitsensa.
Nuoren vaimon ensimmäinen ajatus oli mennä tenoorilaulajan Cazabonin luo, jota hän sittenkään ei ollut tohtinut kutsua tanssijaisiin; mutta tämä asui Montmartressa, ja sinne oli hänen hiukan pitkä matka sellaisessa pu'ussa, kun hänellä oli, ja olisiko hän sitte kotonakaan? Hänen vanhempansa olisivat hänet kyllä ottaneet vastaan, mutta hän luuli kuulevansa rouva Chèben valituksia ja pikku miehen alituisia lavertelemisia. Silloin ajatteli hän Delobelleä, vanhaa Delobelleään. Kaiken loistonsa lankeemuksessa muisti hän sen, joka oli ollut hänen ensimmäinen johdattajansa mailman tielle, joka oli antanut hänelle opetusta tanssissa ja käytöstavassa ja opettanut häntä pitämään itseään kauniina, ennenkuin kukaan hänelle sitä vielä oli sanonut. Jokin kuiskasi hänelle, että tuo arvostaan alennut oli pitävä hänet oikeassa vasten kaikkia muita. Hän nousi vaunuihin, jotka seisoivat portilla ja käski ajamaan Beaumarchaisin bulevaardille näyttelijän luo.
Jonkun aikaa jo oli äiti Delobelle valmistanut olkihattuja vientitavaroiksi: — ikävä ammatti ammatikseen, joka tuotti hänelle tuskin puoli kolmatta francia kahdentoista tunnin työstä.
Ja Delobelle lihoi lihomistaan, mikäli hänen "pyhä vaimonsa" laihtunut laihtumistaan laihtui. Tällä hetkellä oli hän alkamaisillaan höyryävää juustokeitosta, joka oli säilytetty lämpimällä hiiloksella, kun nopeasti kolkutettiin ovelle. Näyttelijä, joka oli vast'ikään nähnyt Beaumarchaisissä erään kamalan näytelmän, veren tahraaman aina sen kuuluisaan ilmoitukseen saakka, säpsähti kolkutuksesta näin sopimattomalla ajalla.
— Kuka siell' on? kysyi hän hiukan hämillään.
— Minä… Sidonie… Aukaiskaa pian.
Hän astui sisään ihan vavisten, ja, heittäen taaksepäin olkavaatteensa, lähestyi liettä, jossa valkea oli sammumaisillaan. Hän puhui oitis, purki vihansa, joka ahdisti häntä jo tunnin ajan, ja hänen kertoessaan kohtauksesta tehtaalla, hillityllä äänellä lähellä makaavan rouva Delobellen tähden, antoi hänen pukunsa loisto tässä niin tyhjässä, köyhässä viidennessä kerroksessa, hänen rutistuneiden koristuksiensa valkoinen hohde keskellä karkeiden hattujen kasoja ja huoneesen hajoiteltuja olkitähteitä — sanalla sanoen, kaikki antoi kuvan näytelmästä, yhdestä noita kauheita elämän mullistuksia, joissa arvot, tunteet, varat ovat rajusti ylös alasin heitetyt.
— Oi, kotia minä en enää mene… Se on päätetty… Vapaa, minä olen vapaa!
— Mutta, kysyi näyttelijä, kukas sen sitte on voinut, ilmiantaa miehellesi?
— Frans. Minä olen varma, että se on Frans. Muita hän ei olisi uskonut… Juuri eilen illalla tuli kirje Egyptistä… Oi! kuinka hän minua kohteli tuon naisen edessä… Pakottaa minua polvilleni… Mutta kyllä minä kostan. Onneksi otin mukaani, ennenkuin lähdin, millä kostaa.
Ja hänen entinen hymynsä kiemuili hänen kalpeissa suupielissään.
Vanha ilveilijä kuunteli kaikkea tätä hyvin hartaasti. Huolimatta säälistään Risler raukkaa, ja Sidonietakin kohtaan, joka hänestä näytti, teaatteritapaan, "kauniilta rikokselliselta," ei hän voinut olla katselematta asiaa pelkältä näyttämölliseltä kannalta, ja hän huudahti innoissaan.
— Mikä mainio kohta, yht'hyvin, viidenneksi näytökseksi!…
Sidonie ei häntä kuullut. Vajonneena johonkin häijyyn ajatukseen, josta hän hymyili edeltä käsin, lähensi hän likelle valkeata hienot sukkansa ja kenkänsä, jotka olivat läpimärät lumesta.
— Entä mitäs nyt ai'ot tehdä? kysyi Delobelle hetken kuluttua.
— Jäädä tänne aamuun saakka… Levätä hiukan… Sittehän näen…
— Vaan minullapa ei ole tarjota sinulle vuodetta, tyttö parka. Äiti
Delobelle makaa…
— Elkää olko huolissanne minusta, Delobelle hyvä… Minä käyn maata tähän nojatuoliin. Minä en, näette, tee vaivaa!
Näyttelijä huo'ahti.
— Niin! tuo nojatuoli… Se oli Sisi raukkamme se. Siinä hän valvoi monta monituista yötä, kun oli kiire työ… Sepähän! Toden perään ovat ne, jotka Manalaan menevät, sentään onnellisimmat.
Hänellä oli aina käsillä joku itsekäs ja lohduttava perusohje. Tuskin oli hän sen muodostanut, kun hän kauhulla huomasi keitoksensa kokonaan jäähtyvän. Sidonie näki hänen liikkeensä.
Vaan tehän olitte rupeamaisillanne illalliselle?… Jatkakaahan.
— Niin, tuhat tulimmaista, minkäs sille saa?… Sepä kuuluu ammattiin, tuohon kovaan elämään, jota meikäläiset viettävät… Näet sen, tyttöseni, niinä pysyn kiinni mielipiteessäni. En ole voinut luopua. Enkä luovu koskaan…
Mitä vielä jäljellä olis Désiréen sielusta tuossa, kurjassa kodissa, jossa hän oli elänyt kaksikymmentä vuotta, niin vapisi se varmaan tuosta kauheasta lauseesta. Hän ei aikonut koskaan luopua!… Delobelle jatkoi:
— Sanokoot, mitä sanovat, näet sen, mutta se on kuitenkin paras ammatti mailmassa. Ollaan vapaita eikä riippuvia kestään. Kaikki kunnialle ja yleisölle!… Minäpä kyllä tiedän, mitä tekisin sinun sijassasi. Sinä et ollut syntynyt elämään kaikkien noiden poroporvarien joukossa, et perhana vie!… Sinä tarvitsit taiteilijain elämää, menestyksen kuumetta, sattumuksia, mielen liikettä.
Puhuessaan, oli hän käynyt istumaan, solmi pyyhkeensä leuan alle ja valoi itselleen suuren lautasellisen lientä.
—… Lukuun ottamatta, että menestyksesi kauniina naisena eivät haittaisi menestystäsi näyttelijättärenä… Tuota! tiedäpäs, sinun tulisi ottaa muutamia tuntia sanelemisessa. Äänelläsi, älylläsi, välikappaleillasi saisit oivan tulevaisuuden.
Ja yht'äkkiä, ikäänkuin vihkiäkseen hänet näyttelytaiteen iloihin:
— Mutta, luullakseni, et ole syönyt illallista?… ne hiukaisevat, näet, nuo mielenliikutukset; istu tuohon ja ota tämä lautanen. Minä olen varma, ett'et ole syönyt juustokeitosta moniin aikoihin.
Hän kaivoi kaapin ylös alaisin löytääkseen hänelle syömäneuvot ja pyyhkeen; ja Sidonie istui vastapäätä häntä, auttaen ja nauraen hiukan toimeen panon vaikeuksille. Nyt oli hän jo vähemmin vaalea. Olipa hänen silmissään kaunis loisto vasta itketyistä kyyneleistä ja iloisuudesta silloin.
Ilveilijätär!
Koko hänen elämänsä onni oli i'äksi kadotettu: kunnia, perhe, varallisuus. Hän oli pois ajettu kodistaan, riistetty puhtaaksi, häväisty. Hän oli kärsinyt kaikki nöyryytykset, kaikki vauriot. Se ei kuitenkaan estänyt häntä illastamasta ihmeellisellä ruokahalulla ja iloisesti pitämästä vastapainoa Delobellen pilanlaskuille tulevasta kutsumuksestaan ja menestyksestään. Hän tunsi itsensä keveäksi, onnelliseksi ja ikäänkuin olevansa matkalla Hurjuuksien maahan, hänen oikeaan kotimaahansa. Miten oli hänen kanssaan vielä käypä? Kuinka monta nousua ja laskua oli vielä oleva hänen uudessa, odottamattomassa ja oikullisessa elämässään? Sitä hän ajatteli nukkuessaan Désiréen suuressa nojatuolissa; mutta myöskin ajatteli hän kostoaan, rakasta kostoaan, joka hänellä siinä oli kädessään ihan valmiina, ja niin varmana, ja niin julmana!