IV.
Fromontin huoneen uusi kauppapalvelija.
Päivä oli korkealla, kun Fromont nuorempi heräsi. Koko yön, alahalla näytellyn draaman ja ylähällä riemuitsevan juhlan välillä, oli hän maannut kädet nyrkissä miemoksen tapaista unta, kuin pahantekijä mestauksensa aattoyönä tai voitettu sotapäällikkötappion jälkeen, unta semmoista, josta ei toivo koskaan heräävänsä ja jossa kuolema tutaan edeltäkäsin kaiken havainnon poissaolon tähden.
Kirkas valo tunki huoneesen uutimien läpi luminietosten heijastamana, jotka peittivät puutarhat ja likeiset katot, johtivat hänen mielensä takaisin todellisuuteen. Hän tunsi väristyksen koko onnessaan, ja, jo ennenkuin voi ajatellakaan, tuommoisen epämääräisen surun vaikutuksen, jonka unhoittuneet onnettomuudet jättävät jälkeensä. Tehtaan tunnettu touhu, koneiden raskas huohotus oli täydessä toimessa. Mailma oli siis vielä paikallaan! ja vähitellen heräsi vastaisuuden ajatus hänessä.
— Tänään… arveli hän, tehden ehdottoman liikkeen ulko-oviin päin, ikäänkuin hän olisi tahtonut uudestaan vajota pitkään uneensa.
Tehtaan kello soi, sitte muut lähitienoon kellot, sen jälkeen Angelus.
— Puolipäivä… nyt jo… kauanpa olen maannut!…
Hänellä oli hiukan tunnonvaivoja ja samalla suuri helpotus ajatellessaan, että maksu-aika oli mennyt ohi ilman häntä. Kuinka oli alahalla tehty? Miks'ei oltu hänelle siitä ilmoitettu?
Hän nousi ylös, raotti uutimet ja huomasi Risler vanhemman ja Sigismundin, jotka puhelivat keskenään puutarhassa. He, jotka eivät, olleet pitkiin aikoihin puhutelleet toisiaan. Mitä oli siis tapahtunut?… Valmiina mennäkseen alas, tapasi hän huoneensa ovella Clairen.
— Elä mene ulos, sanoi tämä hänelle.
— Miksi ei?
— Jää tänne… Minä selitän sinulle.
— Mikäs sitte on hätänä?… Onko täällä käyty pankista?
— On kyllä… velkakirjat ovat maksetut.
— Maksetut?
— Risler on saanut rahat… Hän ja Planus ovat olleet hankkimassa aamusta asti… Näköään oli hänen vaimollaan kalliita hohtokiviä… Tiamanttinen kaulanauha yksistään myytiin kahdestakymmenestä tuhannesta francista… Hän möi myöskin Asnières'in huvilan kaluineen päivineen; mutta koska tarvittiin aikaa kauppakirjan tekemiseen, antoivat Planus ja hänen sisarensa edeltäpäin summan…
Claire kääntyi puhuessaan poispäin hänestä. Hän puolestaan kumarsi alas päänsä välttääkseen Clairen katsetta.
— Risler on kunnon mies, jatkoi Claire, ja kun hän sai tietää, keltä hänen vaimonsa oli saanut kaiken loistoisuutensa…
— Kuinka, sanoi Georges säikähtyen Hän tietää?…
— Kaikki… vastasi Claire, alentaen äänensä. — Onnetoin vaaleni, jupisi muutamia sanoja:
— Silloinhan… sinä?
— Oi! minä tiesin kaikki, ennen Risleriä. Eilen tultuani kotia, muistatkos, sanoin sinulle, että siellä, Savignyssa, olin kuullut hirmuisia asioita ja että olisin antanut, kymmenen vuotta elämästäni, ett'en olisi käynyt siellä.
— Claire!…
Hän tunsi itsessään kovan hellyyden, ja astui askeleen lähestyäkseen vaimoaan; mutta tämän kasvot olivat niin kylmät, niin surullisen päättävät, hänen epätoivonsa oli niin selvään kirjoitettu kovaan kylmäkiskoisuuteen koko hänen olennossaan, ett'ei Georges uskaltanut likistää häntä vasten sydäntään, kuten hän tahtoi, vaan kuiskasi hiljaa:
— Anteeksi!… Anteeksi!…
— Mielestäsi olen varmaan hyvin levollinen, sanoi miehuullinen vaimo; se on siksi, että eilen itkin kaikki kyyneleeni. Luulet ehkä: häviömme tähden; vaan siinä petyt. Niin kauan kuin ollaan nuoria ja voimakkaita, kuten me olemme, ei semmoiset velttoudet ole sallittuja. Me olemme varustetut kurjuutta vastaan, ja kestämme ottelun sen kanssa… En, siksi en itkenyt. Vaan itkin hävinnyttä onneamme, itkin sinua, itkin hurjuuden tähden, joka sai sinun hylkäämään ainoan todellisen ystäväsi…
Hän oli kaunis puhuessaan sillä lailla, kauniimpi, kuin Sidonie koskaan oli ollut, hän — puhtaan valon ympäröimänä, joka näkyi ylähältä lankeavan hänen päälleen heleän, pilvettömän taivaan kirkkautena, kun taas jälkimmäisen näppärät piirteet aina näyttivät saaneen loistonsa, vallattoman, kopean viehätyksensä jonkun pikku-teaatterin lamppupartaan teennäisestä valaistuksesta. Mitä muinoin kasvoissa oli ollut hiukan kylmää ja kankeata, sen elävyyttäneet levottomuudet, epäilykset, kaikki rakkauden kidutukset; ja, niinkuin kultaharkoilla ei ole arvonsa, ennen kuin rahan leima siihen on painettu, niin nämä kauniit naisen kasvotkin, murheen kuvasimen merkitsemät, olivat eilisestä saakka säilyttäneet lähtemättömän osoitteen, joka niiden kauneuden täydensi.
Georges katseli häntä ihmetellen. Claire näytti hänestä elävämmältä, enemmän naiselta ja ihmeteltävältä kaiken eron ja esteiden tähden, jotka hän tunsi heidän välillään olevan. Tunnonvaivat, toivottomuus, häpeä, astuivat hänen sydämeensä samalla, kuin tämä uusi rakkaus, ja hän tahtoi ruveta polvilleen hänen eteensä.
— Ei, ei, nouse ylös, sanoi hänelle Claire; jos tietäisit, mitä minulle muistutat, jos tietäisit, mitkä valheelliset kasvot, täynnä vihaa, olen nähnyt jalkojeni juuressa tänä yönä…
— Oi! minäpä en valehtele… vastasi Georges vavisten… Claire, minä rukoilen, lapsemme nimessä…
Silloin kolkutettiin ovelle:
— Nousehan ylös. Näet sen hyvin, että elämä vaatii meitä… sanoi hän matalalla äänellä katkerasti hymyillen; sitte tiedusteli hän, mitä tahdottiin.
Herra Risler pyysi herraa alas konttoriin.
— Hyvä, vastasi hän, sanokaa, että tullaan. Georges astui askeleen mennäkseen, vaan Claire pysäytti hänet.
— Ei, anna minun mennä. Hän ei saa sinua vielä nähdä.
— Mut yhtä kaikki…
— Niin, minä tahdon sen. Sinä et tiedä, kuinka harmissaan ja vihoissaan tuo poloinen on, jonka olette pettäneet. Olisitpa nähnyt hänen viime yönä puristelevan vaimonsa ranteita…
Tämän lausui hän, katsellen Georgesia silmiin, häntä itseänsäkin hirvittävällä uteliaisuudella; mutta Georgesin mieli ei muuttunut, ja hän tyytyi vastaamaan:
— Elämäni kuuluu tuolle miehelle.
— Se kuuluu minulle myöskin; ja minä tahdon ett'et mene alas. Isäni talossa on ollut kylliksi häväistystä. Ajattelehan, että koko tehtaan tiedossa on, mitä on tapahtunut. Meitä väijytään, meitä vakoillaan. On tarvittu työnjohtajien koko voima panemaan tänään työ käymään, kääntämään nuo uteliaat katseet askareihinsa.
— Mut minähän näyttäisin kätkeytyvän.
— Ja olisipa niinkin! Semmoiset ne miehet ovat. He eivät peräydy suurimpien rikosten edessä; pettää vaimoaan, pettää ystävätään, mutta ajatus, että voitaisi syyttää heitä pelosta, se koskee heihin enemmän, kuin mikään… Muutoin, kuule. Sidonie on lähtenyt ainaiseksi pois, ja jos täältä lähdet, voin ajatella sinun menevän häntä tapaamaan.
— Hyvä, minä jään, sanoi Georges… Minä teen kaikki, mitä tahdot.
Claire meni alas Planuksen konttoriin.
Nähdessään Risler vanhemman kävelevän edes takaisin, kädet selän takana, yhtä rauhallisena, kuin tavallisesti, ei olisi mitenkään voinut aavistaa, mitä kaikkia oli tapahtunut hänen elämässään eilisestä saakka. Mitä Sigismundiin tulee, niin säteili hän nähdessään tässä kaikessa, että maksu oli tehty määrätyllä ajalla ja yhtiön kunnia pelastettu.
Rouva Fromontin tullessa hymyili Risler surullisesti ja pudisti päätään.
— Ajattelin kyllä, että te tahdoitte tulla hänen sijastaan; mutta teidän kanssa minulla ei ole asioita päätettävänä. Minä tahdon välttämättä nähdä hänet, puhutella häntä. Me olemme suorittaneet maksun tänä aamuna, kovin on mennyt ohitse; vaan meidän on keskusteltava monista seikoista.
— Risler hyvä, minä pyydän, odottakaa vielä vähän aikaa.
— Miksikä, rouva Chorche? hetkeäkään ei ole hukattavana… Oi! minä arvaan, te pelkäätte minun joutuvan vihaan… Rauhoittukaa itse… rauhoittakaa hänet… Tiedättehän, mitä teille sanoin: kunnia on, joka on mielestäni ennen omaani, ja se on Fromontin kauppahuoneen. Minä olen sen häväissyt vikani kautta. Ennen kaikkia minun on korjattava paha, jonka olen tehnyt tai jota antanut tehdä.
— Käytöksenne meitä kohtaan on ihmeteltävä, rakas Risler, minä tiedän sen hyvin.
— Oi! rouva… jos te hänen käsittäisitte… se on pyhimys… sanoi Sigismund raukka, joka ei uskaltanut enää puhutella ystävätään, tahtoi ainakin todistaa hänelle tunnon vaivojaan.
Claire jatkoi:
— Vaan ettekö pelkää itseänne?… Ihmisvoimilla on rajansa… Ehkä nähdessänne sen, joka teille on niin paljo pahaa tehnyt…
Risler tarttui hänen käsiinsä, katseli häntä silmien pohjaan vakavalla ihmettelemisellä:
— Rakas olento, joka vaan puhuu pahasta, mikä minulle on tehty… Ette siis tiedä, että minä vihaan häntä yhtä paljo petoksestaan teitä kohtaan… Vaan semmoista ei minulla ole olemassakaan tällä hetkellä. Tässä on ainoastaan kaupanharjoittaja, joka tahtoo keskustella osakkaansa kanssa huoneen hyvästä. Tulkoon hän pelkäämättä, ja jos varotte jotakin pikaistumista minun puolestani, niin jääkäät meidän kanssamme. Minun ei tarvitse muuta, kuin nähdä entisen isäntäni tyttären muistaakseni sanani ja velvollisuuteni.
— Minä uskon teitä, ystäväni, sanoi Claire, ja hän meni hakemaan miestään.
Yhtymyksen ensimmäinen hetki oli kauhea. Georges oli kalpea, liikutettu, nöyrtynyt. Hän olisi sata kertaa ennemmin tahtonut seisoa tuon miehen pistoolin edessä, kahdellakymmenellä askeleella, odottaen tulta, kuin tulla hänen eteensä rankaisemattomana rikoksellisena ja olla pakotettu sovittamaan tunteensa porvarilliseen tyynyyteen puhellessa kauppaeduista ja asioista.
Risler ei ollut häneen katsovinaan ja jatkoi kävelemistään pitkin askelin, puhellen:
—… Huoneellamme on kestettävänä hirveä taite… Olemme välttäneet vaaran tänään; vaan se ei ollut ainoa maksettava… Tuo kirottu keksintö on minut kauan vieroittanut asioista. Onneksi olen nyt vapaa ja voin käydä niihin käsiksi. Teidän myös on tekeminen samoin. Työ- ja virka-miehet ovat hiukan isäntien esimerkkiä. Ääretöintä huolimattomuutta ja leväperäisyyttä kaikkialla. Tänä aamuna, ensimmäisen kerran kokonaiseen vuoteen, ruvettiin työhön oikealla ajalla. Luotan siihen, että te panette kuntoon kaiken tämän. Minä taas ryhdyn piirustuksiini. Kuvamme ovat vanhettuneet. Uusia tarvitaan uusia koneita varten. Minä toivon paljo painimestani. Kokeet ovat onnistuneet paremmin, kuin luulinkaan. Sillä varmaan voimme korottaa kauppaamme. En ole puhunut teille siitä ennen, sillä tahdoin kummastuttaa teitä; mutta nyt ei ole enää mitään kummastuksia toisillemme tehtävänä. Eikö niin, Georges?
Hänen äänessään oli niin pistelevän ironian osoite, että Claire vapisi, peläten puhkeamista; mutta hän jatkoi samaan tapaan:
— Niin, luulenpa voivani vakuuttaa, että Rislerin painin puolen vuoden kuluttua on tuottava oivallisia tuloksia. Mutta puoli vuotta on oleva kova aika. Meidän on supistaminen vaatimuksemme, vähentäminen menoamme, säästäminen, minkä vaan voimme. Meillä on ollut viisi piirustajaa, nyt on oleva vaan kaksi. Minä otan asiakseni, panemalla yötä lisäksi, että muiden poissaolo unohdetaan. Muutoin, tästä kuukaudesta lähtien luovun osastani yhtiössä. Minä nostan vast'edes palkkani työnjohtajana, kuin ennen, eikä muuta mitään.
Fromont nuorempi aikoi sanoa jotakin, vaan hänen vaimonsa pidätti hänen, ja Risler vanhempi jatkoi:
— Nyt en ole enää osakkaanne, Georges. Minä tulen olemaan jälleen apulaisena, josta minun ei olisi pitänyt koskaan luopua… Tästä päivästä on yhtiökirjamme peruutettu. Minä sen tahdon, ymmärrättehän, minä tahdon sen. Me jäämme siten toinen toisiamme kohtaan, siihen asti, kuin huone on vapautettu asioista ja minä voin… Mutta mitä minä nyt teen ei koske muihin, kuin minuun… Tätä minulla oli teille sanottavana, Georges. Teidän on toimekkaasti pitäminen huoli tehtaasta, teidät on nähtävä, on tunnettava isännän läsnäoloa, ja uskonpa, että kaikkien onnettomuuksiemme joukossa on vielä parannettaviakin.
Äänettömyyden aikana, joka seurasi, kuului pyörien rytinää pihalla ja kahdet muuttovaunut seisattuivat portaiden eteen.
— Pyydän anteeksi, sanoi Risler, että minun täytyy jättää teidät hetkeksi. Mutta tultiin hakemaan huutokaupalle vietäväksi, mitä minulla ylähällä on.
— Kuinka! myöttekö huonekalunnekin? kysyi rouva Fromont.
— Tietysti… kaikki… Minä palautan ne kauppahuoneelle. Ne ovat sen.
— Mut se on mahdotointa, sanoi Georges… Min'en voi sitä sallia.
Risler kääntyi vihastuneena.
— Kuinka sanotte? Mitä ette voi sallia? Claire pysäytti hänen rukoilevalla liikkeellä.
— Se on totta… se on totta… jupisi Georges; ja hän lähti ulos välttääkseen kiusausta antaa sydämensä vihdoin tulvata yli.
Toinen kerros, oli autio. Palvelijat, jotka aamuselta olivat pois lähetetyt ja maksetut, olivat jättäneet talon semmoiseen epäjärjestykseen, kun se oli juhlan seuraavana päivänä; ja kyllä siellä olikin sellaisten paikkojen omituinen näkö, joissa vast'ikään on tapahtunut joku draama ja jotka ovat ikäänkuin kahden vaiheella päättyneiden ja tulossa olevien tapahtumien välillä. Auki olevat ovet, nurkkiin läjitetyt lattiapeitot, tarjottimet, täynnä laseja, illallisvalmistukset, katettu ja vielä koskematoin pöytä, tomu kaikilla huonekaluilla, punssin, lakastuneiden kukkien ja riisipuuterin sekainen haju, kaikki nuo seikat koskivat Risleriin hänen sisään astuessaan.
Salissa oli kaikki mullin mallin: piano oli auki, sen nuotin kannattimelle oli levitetty bachanaali "Orpheuksesta Manalassa", ja heleät, poimutetut verhot, kaadetut, niin sanoakseni kauhistuneet, istuimet muistuttivat haaksirikkoon joutuneen laivan salongia hirveänä pelästyksen yönä, jolloin yht'äkkiä, keskellä juhlaa laivalla, huudetaan, että törmäys on särkenyt laivan kyljen ja että se vuotaa kaikkialta.
Ruvettiin kantamaan alas huonekaluja.
Risler katseli muuttoa kylmäkiskoisesti, ikäänkuin hän olisi ollut jonkun vieraan luona. Tuo loistoisuus, josta hän ennen oli ollut onnellinen ja ylpeä, vaikuttivat hänessä nyt voittamattoman inhon. Kuitenkin hän, astuessaan vaimonsa huoneesen, tunsi jonkinlaista epämääräistä mielenliikuntaa.
Se oli iso suoja, verhottu siniseen, valkoisilla karikoilla peitettyyn satiniin nipuilla. Oikea kokottipesä. Siellä virui revittyjä ja rutistuneita tyllisepaluksia, nauhasolmuja ja tekokukkia. Kuvastimen edessä seisovat kynttelit olivat, palaneena loppuun, halaisseet kynttelijalkain torvet; ja vuode silkki karikkoineen rankisineen, suurine nostettuine ja syrjään vedettyine uutimineen, koskemattomana keskellä tuota mullistusta, näytti kuolleen vuoteelta, paraatisisijalta, jossa ei kukaan enää tulisi makaamaan.
Rislerin ensimmäinen liike astuessaan sinne, oli hirvittävän vihan liike, halu syöstäytyä kaikkien noiden kalujen päälle, raastaa rikki kaikki, paloitella kaikki, musertaa kaikki. Ei mikään, näet, ole niin yhtä pitävä naisen kanssa, kuin hänen huoneensa. Poissa olevanakin hymyilee hänen kuvansa kuvastimista, jotka sitä ovat heijastaneet. Jotakin hänestä, hänen mielihajuaineistaan jääpi kaikkeen, johon hän koskettaa. Hänen asentonsa näkyvät sohvien pieluksista ja hänen hyörimistään kuvastimien ja toaletin ympärillä voi seurata mattojen kaavojen mukaan. Täällä muistutti Sidonieta etenkin hylly, täynnä lasten kapineita, vähäpätöisiä, pieniä kiinalais-teoksia, mikroskoopillisia viuhkoja, nukkiastioita, kullatuita kenkiä, pieniä paimen-poikia ja tyttöjä vastatusten, vaihdellen kiiltäviä ja kylmiä porsliini katseita. Se oli Sidonien sielu, tuo hylly, ja hänen ajatuksiaan, aina halpoja, vähäisiä, turhanpäiväisiä ja tyhjiä kuvasivat nuo mitättömyydet. Niin todellakin, jos viime yönä, kun Sidonie vielä oli hänen käsissään, Risler vimmassaan olisi musertanut tuon pienen hauraan pään, niin olisi hän siitä nähnyt vierivän esiin, aivojen asemasta, kokonaisen hyllykalujen mailman.
Surullisena ajatteli mies parka näitä asioita vasaroiden jyskeessä ja muuttomiesten hälinässä, kun hänen takanaan kuului pieniä, sipsuttelevia ja arvonsatuntevia askeleita; ja näyttäytyi herra Chèbe, punaisena, hengästyneenä, salamoivana. Hän kohteli, kuin ainakin, vävyään korkealta:
— Mitä tämä on! Mitä kuulen minä? Vai niin! olette siis muuttamassa?
— Minä en muuta, herra Chèbe… vaan myön.
Pikku mies hypähti, kuin kala kiehuvasta vedestä.
— Myötte? Ja mitä niin?
— Myön kaikki, sanoi Risler kumealla äänellä, katsomattakaan häneen.
— Malttakaahan, vävyseni, malttakaahan hiukan mieltänne. Herra Jumala, en minä sano, että Sidonien käytös… Muutoin, minä en tiedä mitään. En ole koskaan tahtonut mitään tietääkään… Mutta, muistutan teille vaan arvoanne. Likaiset vaatteethan kotona pestään, piru vie! Kuka sitä nyt narriksi rupeaa, niinkuin te olette tehneet aamusta saakka. Näette, kaikki ihmiset ikkunoista katselevat, entä portilla sitte!… Koko kaupunkihan teistä on kertova, hyvä ystävä.
— Sitä parempi. Häväistys on ollut julkinen, parannus on oleva julkinen myöskin.
Tuo näennäinen tyyneys ja välinpitämättömyys kaikista hänen muistutuksistaan sai herra Chèben vimmaan. Hän muutti äkkiä puhetapansa ja rupesi puhumaan vävylleen vakavalla ja käskevällä äänellä, niinkuin puhutaan lapsille ja hulluille:
— Niin! mutta teillä ei ole oikeutta viedä täältä mitään. Minä panen nimen-omaan vastaan, koko miehen voimallani, kaikella isän vallallani. Luuletteko, että minä annan teidän heittää lapseni keppikerjäläiseksi… Eipä vaan!… Eipä niinkään!… Kylliksi hullutuksia tässä jo. Ei mitään talosta enää ulos pääse.
Ja herra Chèbe, suljettuaan oven, asettui sen eteen sankarimaisella liikkeellä. Niin, jumal'aut', tämähän koski hänen etujaan myöskin. Kun lapsensa kerran oli keppikerjäläisenä, kuten hän sanoi, niin ei hänenkään enää ollut rikkaan miehen päiviä vietettävä. Hän oli uljas tuossa asennossaan suuttuneena isänä; mutta ei hän siinä kauan pysynyt. Kaksi kättä, kaksi ruuvipenkkiä, tarttui hänen ranteihinsa, ja hän oli keskellä huonetta, jättäen oven vapaaksi muuttomiehille.
— Chèbe, poikaseni, kuunnelkaa tarkkaan, sanoi Risler kumartuneena häntä kohti… En voi enää hillitä itseäni… Aamusta saakka olen pannut siihen viimeiset voimani; vaan paljoa ei tarvita, että vihani puhkeaa ilmi, ja onnetoin se, jonka yli se lankeaa… Minä voin tappaa kenen hyvänsä… Siis, menkää tiehenne pian…
Näissä sanoissa oli semmoinen voima, ja tapa, jolla vävynsä häntä pudisteli puhuessaan, oli niin kaunopuhelias, että herra Chèbe oitis tuli vakuutetuksi. Hän jupisi anteeksi antamustakin. Varmaan oli Rislerillä oikeus tehdä niin. Kaikki kunnon ihmiset puoltaisivat häntä… Ja hän peräytyi, askelittain ovelle päin. Tultuaan sinne asti, kysyi hän arasti: jatkettaisiko rouva Chèben pientä eläkettä.
— Kyllä, vastasi Risler, mutta sen yli elkää nousko koskaan, sillä nyt asemani ei ole täällä enää sama. Minä en ole kauppahuoneen osakas.
Herra Chèbe siiristi hämmästyneet silmänsä, ja kasvonsa saivat tuommoisen heikkomielisen nä'ön, joka sai monen miehen uskomaan, ett'ei onnettomuus, joka häntä oli kohdannut, — tiedättehän, ihan sama, kuin Orleansin herttuata — ollutkaan vaan hänen oma keksimä kertomuksensa; mutta hän ei uskaltanut tehdä pienintäkään muistutusta. Vävynsä oli suorastaan muuttunut. Oliko se Risler, tämä tiikeri, joka pöyhisti karvojaan pienimmästäkin sanasta, eikä puhunut mistään vähemmästä, kuin murhasta.
Hän puikki pois, sai ryhtinsä vasta portailta päästyään, ja kulki pihan poikki voittajan nä'öllä.
Kun kaikki suojat olivat tyhjennetyt, kävi Risler niiden läpi vielä kerran, sitte otti hän avaimen ja meni Planuksen luo antaakseen sen rouva Georgesille.
— Voitte antaa asunnon vuokralle, sanoi hän, siinä on lisä tuloja tehtaalle.
— Entä te, ystäväni?
— Oi! minä en suuria tarvitse. Rautavuode tuolla ylähällä lakkahuoneessa. Siinä on kylliksi kauppahuoneen palvelijalle. Sillä minä, minä kerron sen teille, tästä lähin en ole enää muuta kuin kauppa-palvelija.
… Hyvä palvelija, näet, valpas ja luotettava, josta teidän ei ole valittaminen, sen minä vannon.
Georges, joka tarkasteli laskuja Planuksen kanssa, tuli niin liikutetuksi kuullessaan tuon poloisen siten puhuvan, että hän tuota pikaa heitti paikkansa. Nyyhkytykset tukehduttivat häntä. Claire oli myöskin hyvin liikutettu, ja lähestyen Fromontin kauppahuoneen uutta palvelijaa, sanoi hän:
— Risler, kiitän teitä isäni nimessä.
— Häntä olen koko ajan ajatellut, vastasi tämä yksinkertaisesti.
Tällä hetkellä astui ukko Akilles sisään, tuoden postia.
Risler otti kirjekasan, aukaisi ne yksittäin rauhallisesti, ja antoi sen mukaan Sigismundille.
— Kas tässä tilaus Lyonista… Miksi ei ole vastattu Saint-Etienneen?
Hän antautui kaikin voimin asioihin, ja siinä oli hänellä ymmärryksen selkeys, joka tuli juuri tuosta ikuisesta mielenjännityksestä kohti lepoa ja unhotusta.
Yht'äkkiä, noiden suurien kirjekuorien joukossa, jotka olivat toiminimellä merkityt ja joiden paperi, kokoonpano tuntui kauppakonttorilta, kiireiseltä lähetykseltä, näki hän yhden pienemmän, huolellisesti suljetun, joka niin kavalasti oli pujahtanut muiden sekaan, ett'ei hän sitä alussa ollut huomannutkaan. Hän tunsi hyvin tuon hienon, harvan, vakavan käsialan. "Herra Rislerille. — Yksityisesti." Se oli Sidonien käsiala. Sen nähdessään tunsi hän samaa itsessään kuin ylähällä hänen huoneessaan.
Koko hänen rakkautensa, koko hänen vihansa petettynä miehenä nousi hänen sydämeensä suuttumuksen voimalla, joka synnyttää murhaajia. Mitä kirjoitti tämä hänelle? minkä valheen hän oli vielä keksinyt? Hän oli auaista kirjeen, vaan pysähtyi. Hän käsitti, että, jos sen lukisi, olisi hänen uljuutensa lopussa; ja, kumartuen kohti rahaston hoitajaa:
— Sigismund, ukkoseni, sanoi hän hänelle hiljaa, tahdotko tehdä minulle palveluksen?
— Totta kai!… virkkoi kelpo mies innossaan. Hän oli kovin onnellinen kuullessaan ystävänsä puhuttelevan häntä suopealla äänellään.
— Tässä, näet, kirje minulle, jota nyt en tahdo lukea. Olen varma, että se estäisi minua ajattelemasta ja elämästä. Säilytäthän sen minulle, ja sitte tämän…
Hän veti taskustaan pienen huolellisesti sidotun kääryn, jonka hän kurotti ristikon läpi.
— Siinä on kaikki, mitä minulla jäljellä menneestä ajasta, mitä minulla on jäljellä tuosta naisesta… Olen päättänyt olla näkemättä häntä tahi mitään, joka muistuttaa häntä, ennenkuin toimeni täällä on päättynyt, jo ihan päättynyt… Minä tarvitsen ajatukseni kokonaan, ymmärräthän… Sinä olet maksava Chèbeläisten korot… Jos hän itse jotakin pyytää, niin anna hänelle tarpeelliset… Vaan elä puhu minulle hänestä koskaan… Ja pidä tämä tallella, siksi kuin ne sinulta jälleen pyydän.
Sigismund sulki kirjeen ja kääryn salaiseen laatikkoon pöydässään muiden arvopaperien joukkoon. Oitis rupesi Risler tarkastamaan kirjevaihtoaan; mutta koko ajan näki hän silmissään hienoja kirjaimia, pienen käden piirtämiä, käden jota hän usein ja tulisesti oli puristanut vasten sydäntään.