II.
Selitys.
Todellakin oli aika tuomarin tulla.
Parisin kurimuksessa pyöri pikku vaimo huimasti. Köykäisyytensä pysytteli hänen vielä ylähällä; mutta liiat menot, loistonsa, yhä kasvava soveliaisuuden halveksimisensa, kaikki ennusti hänen kohta kaatuvan kumoon, vetäen perässään miehensä kunnian ja ehkäpä hävittäen myöskin suuren kauppahuoneen rikkauden ja nimen hurjuudellaan.
Keskus, jossa hän eli, riennätti vieläkin hänen lankeemustaan. Parisissa, noissa pikkukauppiasten kaupungin osissa, jotka ovat oikeita maaseutukaupunkeja, kateellisuuteensa ja kielittelemisiinsä nähden, oli hän pakoitettu olemaan varovaisempi; mutta Asnières'issa, keskellä näyttelijäin huviloita, salaisia asumuksia ja kaikenlaisia virkaheittoja, ei häntä enää vaivannut mikään. Häntä ympäröi ilma-piiri, täynnä pahetta, joka hänelle sopi ja jota hän hengitti ilman vastenmielisyyttä. Tanssiaissoitto huvitti häntä iltasin, hänen kävellessä pienessä puutarhassaan.
Kerran, yöllä, naapuritalosta kuulunut pistoolin laukaus, joka koko tienoolla levitti huhun inhosta ja tyhmästä juonesta, saattoi hänen uneksimaan samallaisista seikkailuista. Hänkin olisi tahtonut olla osallisena "jutuissa." Hänellä ei ollut mitäkään rajaa enää puheessaan ja vaatteuksessaan; niinä päivinä, jolloin hän ei ollut kävelemässä Asnières'in rannikolla, lyhyt hame päällä ja keppi kädessä, niinkuin joku komea nainen Trouvillessa tai Houlgatessa, istui hän kotonaan puettuna peignoir'iinsa, aivan kuin naapurinsa ihan työttömänä, tuskin huolien talostaan, jossa häneltä varastettiin kuin kokotilta, hänen siitä mitäkään tietämättä. Aamut pitkään nähtiin hänen ratsastelevan ulkona, kotona taas hän puheli tuntikaudet neitsyensä kanssa kummallisista naapureistaan.
Vähitellen vaipui hän entiselle tasapinnalleen, jopa alemmaksikin. Rikkaasta, vakavasta porvaristosta, johon hänen naimisensa hänen oli kohottanut, langeta keikahti hän elättinaisten riviin. Matkustelemalla rautatiellä oudosti koristeltujen naisten parissa, joilla oli hiukset silmillä à la chien tai hajallaan selässä à la Geneviève de Brabant, muuttui hän vihdoin heidän kaltaiseksi. Kaksi kuukautta oli hän vaaleatukkaisena, Rislerin suureksi ihmeeksi ja hämmästykseksi nukkensa muutoksesta. Georgesia taas nuo hulluudet huvittivat, hän kun niissä luuli näkevänsä aina vaan uusia naisia. Hän se oli oikea mies, talon isäntä.
Sidonieta huvittaakseen oli hän hankkinut hänelle jotakin seuran tapaista, naimattomia veikkojaan, muutamia iloisia kauppamiehiä, vaan tuskin koskaan naisia; naisilla, näet, on liian hyvät silmät. Rouva Dobson vaan oli ainoa nais-ystävä.
Pantiin toimeen suuria päivällisiä, veneretkijä ja ilotulituksia. Päivästä päivään kävi Risler raukan asema yhä hullummaksi, yhä loukkaavammaksi. Kun hän iltasella tuli kotia väsyneenä ja huonoissa vaatteissa, oli hänen heti mentävä huoneesensa, hiukan toalettiansa tekemään.
— Meillä on vieraita päivälliseksi, sanoi hänen vaimonsa; joutukaa.
Ja viimeiseksi kävi hän ruo'alle, tervehdittyään ensin kaikkia vieraita pöydän ympärillä, noita Fromont nuoremman ystäviä, joiden nimet hän tuskin tunsi. Omituista, että tehtaan asiat käyteltiin usein tässä pöydässä, johon Georges toi tuttaviaan maksavan isännän levollisessa vakuudessa.
"Asioima-aamiaiset ja päivälliset!" Rislerin silmissä selittivät nuo sanat kaikki: osakkaan alituisen siellä olon, vieraiden valitsemisen ja Sidonien ihmeelliset vaatteukset, hän näet, teki itsensä kauniiksi ja veikisteleväksi kauppahuoneen asioissa. Tuo lemmittynsä virnaileminen saattoi nuoren Fromont'in epätoivoon. Joka hetki päivästä tuli hän odottamatta häntä katsomaan huolissaan, epäluuloisena ja peläten jättää kauan yksin tuon teeskennellyn ja nurjan luonteen.
— Mitäs sinun miehesi toimittaa?… kysyi ukko Gardinois pilkallisesti sisarensa tytöltä… Miks'ei hän käy useimmin minun luonani?
Claire antoi Georges'ille anteeksi, mutta tämä alituinen poissa olo alkoi huolettaa häntä. Nyt hän itki aina saadessaan pienet kirjeliput tai lennätinsanomat, jotka tulivat joka päivä ruoka-aikaan: "Älä odota minua tänä iltana, kultaseni. Minä en voi tulla Savign'yyn ennenkuin huomenna tahi ylihuomenna yöjunalla."
Hän söi ikävissään vastapäätä tyhjää paikkaa ja, tietämättä olevansa petetty, havaitsi miehensä vieroittuvan hänestä. Kun joku perhejuhla tahi muu tapaus pidätti Georges'in väkisin kotona, oli tämä aina hyvin hajamielinen, eikä sanonut, mikä häntä vaivasi. Koska Clairella ei ollut mitään lähemmin tekemistä Sidonien kanssa, ei hän tietänyt mitäkään, mitä Asnières'issa tapahtui, mutta, kun Georges jälleen lähti pois kiireissään ja hymysuin, kiusasi häntä, hänen yksinään ollessaan, outo epäily ja, niinkuin ne, jotka odottavat suurta murhetta, tunsi hän sydämessään suuren, aukon, paikan valmiin mullistuksia varten.
Hänen miehensä ei ollut vähääkään onnellisempi häntä. Sidonie julmaa näkyi huvittavan kiusata häntä. Hän antoi kaikkien suositella itseään. Siihen aikaan muudan Cazabon, kutsuttu Cazaboniksi, italialainen tenoorilaulaja Toulouse'sta, rouva Dobsonin esittämä, kävi joka päivä heillä laulamassa kiihdyttäviä duettejä. Georges, joka oli hyvin mustasukkainen, juoksi Asnières'sä joka jälkeen puolen päivä, laimin löi kaikki ja alkoi jo pitää Risleriä liian huolimattomana vaimostaan. Georges olisi tahtonut, että hän olisi ollut sokea ainoastaan häneen nähden.
Oi! jospa hän olisi ollut Sidonien mies, niin kyllä hän olisi pitänyt hänen alallaan. Mutta Georges'illa ei ollut mitäkään oikeutta Sidoniesen kuuli hän Sidonielta itseltä. Toisinaan saattoi tuo tyhmissäkin usein herännyt ajatus-oppi hänen ajattelemaan että hänkin, itse pettäessään, ansaitsisi olla petetty. Ikävä se oli ylipäänsä hänen elämänsä. Aikansa vietti hän juoksemalla jalokivikauppiasten ja vaatemyyjien luona löytääkseen Sidonielle lahjoja ja syrpriissiä. Hänen maar' Georges kyllä hyvin tunsi! Hän tiesi, että Sidonieta voi huvitella jalokivillä, vaan ei pidättää häntä ja että jos hän kerran alkaa ikävöidä…
Sidonie ei ikävöinyt vielä. Hänellä oli tarpeellinen elantonsa, kaikki hyvä, mitä hän voi saavuttaa. Hänen rakkautensa Georges'iin ei ollut mitäkään hehkuvaa, eikä romantillista. Sidoniesta hän oli hänen toinen miehensä, joka oli nuorempi ja rikkaampi entistä. Salatakseen aviorikostaan, tuotti Sidonie vanhempansa Asnières'iin ja majoitti heidät pieneen taloon ihan seudun perälle, ja tuosta turhanpäiväisestä, ehdollisesti sokeasta isästä, sekä hellästä, aina sokaistusta äidistä teki hän itselleen kunniakeskuuden, jota hän huomasi sitä enemmän tarvitsevansa, mitä enemmän arvossa väheni.
Kaikki oli hyvin sommiteltu tuossa häjyssä päässä, joka kylmäkiskoisesti arvosteli pahetta; ja hän luuli elämänsä jatkuvan aina yhtä rauhallisesti, kun yht'äkkiä saapui Frans Risler.
Nähtyään hänen vaan astuvan sisään, käsitti Sidonie oitis rauhansa olevan vaarassa ja jotakin hyvin tähdellistä tulevan tapahtumaan heidän kesken.
Silmänräpäyksessä oli hänen suunnitelmansa valmis. Se oli nyt vaan pantava toimeen.
Paviljooni, johon he menivät, suuri ympyrän muotoinen suoja, jonka neljät ikkunat antoivat eri näköaloille, oli sisustettu etsoneita varten kuumana kesäaikana, turvapaikaksi auringon säteistä ja hyönteisten hyrinästä. Hyvin matala leveä sohva kiersi pitkin suojaa. Pieni matala pöytä seisoi keskellä, täynnä hujan hajan olevia kuosi lehtiä.
Uudet seinäpaperit, jotka kuvasivat sinertävien ruokojen välissä lenteleviä lintuja, herättivät mieleen todellakin kesä-unelmia, synnyttivät köykäisiä kuvia liitelemään sulkeutuvien silmien eteen. Alas lasketut ikkuna varjostimet, permannolle levitetty peitto ja ulkopuolelta seiniä kiertelevä jasmiini ylläpitivät huoneessa erinomaista vilvakkuutta, jonka suloutta lisäsi läheisen joen humina lakkaamatta vyörivien aaltojen loiskinasta sen ahteita vastaan.
Kohta sisääntultuaan, kävi Sidonie istumaan, syrjästen jalallaan pitkiä valkoisia helmojaan, jotka lumisateena laskeutuivat sohvan vierustalle, ja kirkkain silmin, hymysuin, pikku päähyt hiukan kallellaan, jonka oikullista itsepäisyyttä nauhasolmu korvalla lisäsi, odotti hän.
Frans, hyvin vaaleana, jäi seisomaan ja katseli ympärilleen. Sitte, hetken kuluttua:
— Teen teille komplimenttini, sanoi hän; tepä hyvin ymmärrätte mukavuuden.
Ja oitis, ikäänkuin peläten liika kaukaa alkaneensa puhelun, lisäsi hän rutosti:
— Kenelle on kiitos tuleva kaikesta tästä komeudesta?…
Miehellenne vai rakastajallenne?…
Hievahtamatta sohvalta, luottamatta edes silmiään häneen vastasi
Sidonie.
— Molemmille.
Frans joutui hiukan ymmälle tuosta pontevuudesta.
— Te siis tunnustatte tuon miehen olevan rakastajanne.
— Sepähän!… hitossa!…
Frans katseli häntä hetken, mitäkään sanomatta. Sidoniekin, huolimatta tyyneydestään, oli käynyt vaaleaksi, eikä ikuinen pikku hymy enää väreillyt hänen suupielessään.
Silloin sanoi Frans:
— Kuulkaahan, Sidonie. Veljeni nimi, jonka hän vaimolleen on antanut, on minun myös. Koska Risler on niin hullu, niin sokea, että hän antaa teidän pilata sitä, niin on minun asiani sitä puolustaa teidän solvauksianne vastaan… Siis, minä pyydän teitä ilmoittamaan herra Fromont'ille, että hänen on pian haettava toinen lemmitty, ja että hän menköön muualta perikatoa etsimään… Ell'ei…
— Ell'ei? kysyi Sidonie, joka, hänen puhuessaan, koko ajan oli nypistellyt sormuksiaan.
— Ell'ei, niin ilmoitan veljelleni, mitä täällä tapahtuu, ja oletteko hämmästyvä nähdessänne Rislerin yhtä ankarana, yhtä pelättävänä, kuin hän tavallisesti on leppeä. Ilmi-antoni hänen ehkä tappaa, vaan olkaa varma, että hän tappaa teidän ensin.
Sidonie kohotti hartioitaan:
— Kah! Tappakoon… Mitäs minä siitä?
Sen lausui hän niin pakahtuneen näköisenä ja niin kylmäkiskoisesti, että Franssin ehdottomasti tuli hieman surku tuota kaunista, nuorta, onnellista olentoa, joka puhui kuolemasta noin itsestään välinpitämättömänä.
— Rakastattehan siis häntä kovin? sanoi Frans hiukan jo leppeämmällä äänellä… Rakastattehan siis kovin tuota Fromont'ia, että ennemmin kuolette, kun jätätte hänet?
Ripeästi nousi hän seisoalleen:
— Minäkö? minäkö rakastaisin tuota hassua, tuota riepua, tuota akkahölmöä miehen vaatteissa?… Kylläpä käskis!… Minä otin hänen, niinkuin minkä muun hyvänsä olisin ottanut…
— Minkätähden?
— Sentähden että niin piti, sentähden että olin hullu, sentähden että sydämessäni oli, ja että siellä on vieläkin rikoksellinen rakkaus, jonka tahdon temmata pois maksoi, mitä maksoi.
Sidonie puhui hänelle silmistä silmiin, suu likellä hänen suutaan ja vavisten koko olennossaan.
Rikoksellinen rakkaus!… Ketäs hän sitte rakasti?
Frans pelkäsi udella.
Aavistamatta vielä mitään, käsitti hän hänen katseestaan ja huokumisestaan, että hän ilmoittaisi jotakin kauheata.
Mutta hänen tuomarin virkansa velvoitti hänen ottamaan selon kaikesta.
— Kukas se on, jota rakastatte?… kysyi hän.
Toinen vastasi kumealla äänellä:
Tiedättehän hyvin, että se olette te. Sidonie oli hänen veljensä vaimo. Kaksi vuotta oli Frans pitänyt hänen aina vaan kuin sisarenaan. Hänestä veljensä vaimo ei ollut enää mitenkään sama, kuin hänen entinen morsionsa, ja rikostahan olisi ollut hänen kasvojensa yhdestäkin piirteestä pitää häntä sinä, jolle hän muinoin niin usein oli sanonut: "Minä rakastan teitä."
Ja nyt hän, Sidonie, sanoi rakastavansa häntä. Onnetoin tuomari oli kuin maahan kaivettu, huumautunut, eikä osannut vastata sanaakaan. Sidonie, hänen vastassaan, odotti… Päivä oli noita kirkkaita, helteisiä kevätpäiviä, joihin menneet sadehuuhdot ovat jättäneet lienteyttä ja omituista alakuloisuutta. Ilma oli lämmin ja levitteli kovin ensi helteestä vasta puhjenneiden kukkain hajua. Puoli-avonaisista ikkunoista täyttyi huone, jossa he olivat, tuosta hurmaavasta tuoksusta. Ulkoa kuului sunnuntaisoittoa ja etäisiä huutoja rannalta, ja lähempää, puutarhassa, rouva Dobsonin voipuva ja rakkautta huokaava ääni:
Minulle kerrottiin sun naivan;
Siis mua vartoo kuolemaaaa…
— Niin, Frans, minä olen teitä aina rakastanut, sanoi Sidonie. Rakkautta jonka kielsin ennen, koska olin nuori tyttö, ja nuoret tytöthän, näet, eivät aina tiedä mitä tekevät; sitä rakkautta ei mikään ole voinut poistaa minusta, ei mikään sitä vähentää. Kun kuulin, että Désirée, tuo onnetoin, tuo poloinen teitä myöskin rakasti, tahdoin jalomielisessä tarkoituksessa tehdä hänen elämänsä onnelliseksi uhraamalla oman elämäni ja oitis hylkäisin teidät, että menisitte hänen luo. Oi! silloin kun jo olitte kaukana, käsitin tuon uhrauksen olevan yli voimieni. Pikku Désirée raukka! Kovin olen häntä kironnut sydämeni pohjasta. Uskotteko? Siitä ajasta asti en ole tahtonut nähdä häntä, en kohdata häntä. Hänen näkönsä teki minulle liian paljo vaivaa.
— Mutta jos te rakastitte minua, kysyi Frans aivan hiljaa, jos te rakastitte minua, miksi naitte te sitte minun veljeni?
Sidonien katse ei muuttunut.
— Naida Risler, oli päästä lähemmäksi teitä, Minä ajattelin: "Minä en voinut olla hänen vaimonsa. Hyvä, minä rupean, hänen sisareksensa. Ainakin siten minun on sallittu häntä vielä rakastaa, emmekä vietä koko elämäämme vieraina toisillemme… Oi! ne on unelmia kahden kymmenen vuoden i'än ajoilta, ja niiden mitättömyyden kokemus meille kyllä pian näyttää". Minä en ole voinut rakastaa teitä niinkään, Frans; minä en ole voinut unhoittaa teitä myöskään, sen on naimiseni estänyt. Toisen miehen kanssa olisi se ehkä käynyt päinsä, mutta Rislerin kanssa se oli mahdotointa. Hän puhui mulle aina teistä, teidän menestyksestänne, tulevaisuudestanne… Frans sanoi niin, Frans teki näin… Poloinen, hän teitä rakastaa kovin Ja sitte, julminta minulle oli se, että veljenne on teidän näköön. Ryhdissänne, piirteissänne on ikäänkuin sukunäköä, ja olletikin äänessänne, sillä usein, hänen minua hyväillessään, suljin silmäni ajatellessani: "Se on hän… Se on Frans…" Nähtyäni että tuo rikoksellinen ajatus muuttui rasitukseksi, kiusaukseksi, rupesin sitä karkoittamaan mielestäni. Minä suostuin kuulemaan tuota Georges'ia, joka kauan aikaa minua oli vainonnut, ja muuttamaan elämääni tekemällä sen iloiseksi, pauhaavaksi. Mutta, sen vannon teille, Frans, ett'en tuossa huvin pyörteessä ole koskaan unhoittanut teitä, ja jos kellään oli oikeutta tulla tänne vaatimaan minua tilille käytöksestäni, niin toden totta sitä oli vähimmin teillä, joka tahtomattanne olette saattaneet minun siksi, mikä olen…
Hän vaikeni…
Frans ei tohtinut katsoa häneen. Hetken ajan piti hän hänen liika kauniina, liika himottavana. Hän oli hänen veljensä vaimo!
Eikä hän uskaltanut puhuakaan. Poloinen tunsi vanhan rakkauden itsevaltaisesti heräävän sydämessään ja tiesi, että nyt joka katse, joka sana, kaikki, mikä hänestä purskuisi esiin, osoittaisi pelkkää rakkautta.
Ja hän oli hänen veljensä vaimo.
— Voi, meitä onnettomia, onnettomia, kun olemme, sanoi tuomari parka vaipuen alas sohvalle hänen viereensä.
Nuo muutamat sanat jo olivat velttoutta, taipumisen alkua, ikäänkuin sallima, näyttäytyen julmalta, olisi ottanut häneltä voiman puolustaida. Sidonie oli pannut kätensä hänen kädelleen:
— Frans… Frans.
Ja he istuivat siinä vastatusten, ääneti ja hehkuvin mielin rouva
Dobsonin laulun viihdyttäminä, joka puuskittain tunki lehvien läpi:
Sun lempes' on mun mielen' vaivan',
Oi! siit' en voi parantuaaaa!
Äkkiä näkyi ovella Rislerin iso vartalo:
— Tänne, Chèbe, tänne. He ovat paviljongissa. Samassa astui kelpo mies sisään appensa ja anoppinsa seuraamana, joita hän oli käynyt hakemassa.
Hetki kului sydämellisiin tervehtimisiin. Olisittepa nähneet miten suojelevan näköisenä herra Chèbe tarkasteli isoa miestä, joka oli päätä ja hartioita häntä pitempi:
— Noh, poikaseni, käykö se mieltänne myöten tuo Suez'in kanava, vai?
Rouva Chèbe, joka piti Franssia yhä hiukan tulevana vävypoikanaan, halaili häntä molemmin käsin, sill'aikaa kuin Risler, kömpelönä, kuin tavallisesti, ilossaan ja riemastuksessaan, puheli useimpien juottovasikkojen teurastuksesta tuhlajapojan palauksen vuoksi, ja karjuvalla äänellä, joka kajahteli kaikissa lähipuutarhoissa, huusi laulun opettajattarelle:
— Rouva Dobson, rouva Dobson… pyydän nöyrästi, tuo laulunne on liian surullista… Hiiteen, tänään osoitteellisuus… Soittakaapa meille ennen jotakin hyvin iloista, jotakin tanssittavaa, että mä pistäisin pienen pyörähdyksen rouva Chèben kanssa…
— Risler, Risler, hulluko te olette? vävyni!…
— No, no, mammaseni… Pitää tok'… hei!… Raskaasti, pitkin käytävää, raahasi hän myötään, automaatilliseen kuusiaskeliseen, oikeaan Vaucansonilaiseen valssiin anoppimuorinsa, joka hengästyen seisattui tuon tuostakin korjatakseen hattunsa lauenneita leukanauhoja ja shaalinsa, Sidonien häitä varten hankitun shaalin kasikoita.
Hän oli ilosta juovuksissaan. Risler parka.
Franssista tämä oli pitkä, unhoittumatoin tuskan päivä. Ajomatka, veneretki, välipala nurmella Ravageus-saarella, ei mitäkään Asnières'in huvitusta säästetty; ja koko ajan sekä päivänpaisteessa maantiellä että aaltojen heijastuksessa, piti hänen nauraa, jutella, kertoa matkastaan, puhua Suezin taipaleesta ja työhankkeista, kuunnella herra Chèben vimmassaan valittavan lapsiaan ja veljensä selityksiä painimesta. Kiertävä, Franssiseni, kiertävä ja kaksitoistakulmainen! Sidonie antoi herrojen jutella keskenään ja näkyi olevan syviin mietteisin vajonneena. Silloin tällöin lausui hän sanan tahi hymyili rouva Dobsonille, ja Frans uskaltamatta häntä katsella, seurasi hän sinialusimisen päivänvarjonsa liikkeitä ja hameensa häälymistä…
Kuinka hän oli muuttunut kahdessa vuodessa! Kuinka hän oli tullut kauniiksi…
Sitte seurasi kauheita ajatuksia. Sinä päivänä oli kilpa-ajot Longchampsissa. Vaunuja kulki ihan heidän sivuitse, naisten ohjaamina, joilla oli maalatut kasvot ja kaidat, ahtaat harsot. Liikkumattomina istuimellaan, pitivät he nuken tapaisesti suuren piiskansa hyvin suorana kädessään ja ikäänkuin elottomina tuijottivat heidän noetut silmänsä hevosen päähän Kaikki kääntyivät katselemaan heidän ryöppyävää ajoaan.
Sidonie oli heidän näköisensä. Hän olisi itse samaten voinut ajaa
Georgesin vaunuja; sillä Frans istui niissä. Frans oli juonut
Georges'in viiniä. Kaikki tuo ylellisyys, jota perheessä nautittiin
tuli Georges'ilta.
Se oli häpeällistä, innoittavaa. Hän olisi tahtonut siitä huutaa veljelleen. Se hänen olisi täytynyt tehdä, tultuaan vaseti sitä varten. Mutta hänellä ei ollut siihen enää uskallusta.
Oi, onnetointa tuomaria… Iltasella, päivällisen jälkeen, kun salin ovet olivat auki ammentaakseen joen viileätä ilmaa, pyysi Risler vaimoansa laulamaan, näyttääkseen Franssille hänen uusia taitojaan.
Nojaten pianoon, vastusteli Sidonie surullisen näköisenä, sillä välin kuin rouva Dobson soitteli alkusäveleitä, ravistellen pitkiä kiharoitaan.
— Enhän minä osaa mitään. Mitäs minä teille laulan?
Hän päätti vihdoin laulaa. Kalpeana vastenmielisenä, ihan toisia ajatellen, alkoi hän, kynttelin liehuvassa valossa ja puutarhan häkkien levittämässä tuoksussa, Louisianassa hyvin tavallisen kreoolilaisen laulan, jonka rouvan Dobson itse oli sovittanut laulua ja pianoa varten:
Pikku neiti Sisi rukkaa.
Lempi, lempi, se se hänen mielen hukkaa.
Ja laulaessaan tuon onnettoman pikku Sisi rukan historiaa, jonka rakkaus oli tehnyt hulluksi, näytti Sidonie itsekin potevan rakkauden tautia. Millä sydäntä särkevällä tunteella millä haavoitetun kyyhkysen huudolla kertoi hän tuon surumielisen loppusäkeen, joka kuului niin ihanalta seudun lapsimaisella murteella.
Lempi, lempi, se se hänen mielen hukkaa.
Voihan siitä käydä hulluksi hänkin, tuo onnetoin tuomari.
Eipä vaan. Tenhotar oli huonosti valinnut laulunsa. Tuo neiti Sisin nimi yksin oli muuttanut Franssin yht'äkkiä pieneen huoneesen Maraisissa, hyvin kauas Sidoniesta, ja sääli hänen sydämessään loitsi esiin tuon pikku Désirée Delobellen kuvan, joka häntä kauan oli rakastanut. Yhteentoista vuoteen saakka ei hän ollut kutsuttu muuksi kuin Sirèeksi tai Sisiksi ja hän se oli tuo kreoolilaisen laulun pikku Sisi raukka, aina hylätty, aina uskollinen rakastajatar. Vaikka Sidonie nyt olisi mitä laulanut, ei Frans kuullut, eikä nähnyt mitään. Hän istui tuolla tuon suuren nojatuolin vieressä, pienellä matalalla jakkaralla, jolla hän usein oli valvonut odottaessaan isää. Niin, siellä oli hänen pelastuksensa, siellä, eikä muualla. Paettava oli tuon lapsukaisen lemmen turvaan, heittäydyttävä sinne umpisilmin sanoen: "Ota minut… pelasta minut…" Ja ken ties? Désirée rakasti kovin. Ehkä pelastaisi hän hänen, parantaisi hänen rikoksellisen intohimonsa.
— Minnekä menet?… kysyi Risler nähdessään veljensä äkkipikaa nousevan ylös, heti ensimmäisen laulun loputtua.
— Minä lähden pois… Jo on myöhä.
— Mitä? etkö sinä jää tänne yöksi? Huoneesi on valmis.
— Aivan valmis, liitti Sidonie omituisella katseella.
Frans empi kovasti. Hänen, näet, piti välttämättä olla Parisissa muutamien tärkeiden asioiden tähden, joita yhtiö oli antanut hänelle toimitettavaksi. Koetettiin vielä pidättää häntä, vaan hän oli jo etehisessä, kävi puutarhan läpi kuuvalossa, ja, Asnières'in kaikenlaisen hälinän keskitse riensi hän juoksuun asemalle.
Hänen mentyä, lähti Risler huoneesensa. Sidonie ja rouva Dobson viipyivät salin ikkunalla. Soitto läheisestä Casinosta kuului soutajien hoilotuksien sekä säännöllisen ja kumean tamburinin tapaisen tanssipauhun keskeltä.
— Sepä vasta ilonhäiritsijä!… sanoi rouva Dobson.
— Ei hätää! minä hänen masensin, vastasi Sidonie; minun täytyy vaan olla varoillani… Nyt minut pidetään tarkalla silmällä. Hän on mustasukkainen… Minä kirjoitan Cazabonille, ett'ei hän tulisi tänne vähään aikaan; ja sinä, huomeaamuna, menet sanomaan Georges'ille, että hän pysyisi kaksi viikkoa Savignyssa.