III.
Pikku neiti Sisi rukka.
Oi; kuinka Désirée oli onnellinen.
Frans kävi joka päivä istumassa hänen jalkojensa juurella, niinkuin ennen muinoin tuolla pienellä matalalla tuolilla, muttei nyt enää puhuakseen Sidoniesta.
Aamusella, heti työhön ruvetessaan, näki Désirée oven hiljaa aukenevan: "Hyvää päivää, neiti Sisi." Frans kutsui häntä nyt aina siten, niinkuin hänen nimensä pienenä tyttinä oli; ja, jospa tietäisitte, kuinka sievästi hän sanoi: "Hyvää päivää, neiti Sisi."
Iltasella odottivat he "isää" yhdessä, ja Désiréen työtä tehdessä, kertoi Frans vavistuttavia kertomuksia matkoiltaan.
— Mikä sinun on? Sinä et ole enää sama kuin ennen, sanoi hänelle rouva Delobelle, hämmästyksissään nähdessään hänen niin iloisena ja etenkin niin hilpeänä. Seikka on se, että sen sijaan kuin hän ennen lakkaamatta istui vajonneena nojatuoliinsa isoäidin tapaisesti, pikku ontuva nousi ylös tuon tuostakin, meni ikkunalle semmoista vauhtia, kuin olisi hänelle siivet kasvaneet, harjoitteli seisomaan hyvin suorana ja kyseli hiljaa äidiltään:
— Näkyykö se, kun minä en kävele? Ennen koristi hän ainoasti pienen sievän päänsä, mutta nyt koski hänen mielistelynsä koko hänen henkilöään. Hän oli sangen, sangen koketti nyt, ja sen kaikki kyllä huomasivat. Linnut ja kärpäsetkin olivat silloin aivan omituisen näköiset.
Niin kyllä, Désirée Delobelle oli onnellinen. Muutamia päiviä oli Frans kä'ennyt viemään kaikki yhdessä maalle, ja, koska isä, joka aina oli niin hyvä, niin jalomielinen, suostui antamaan naisilleen yhden päivän virkavapautta, lähtivät kaikki neljä eräänä sunnuntai aamuna matkalle.
Mahdotointa ajatella, kuinka kaunis ilma sinä päivänä oli. Kun Désirée aukasi ikkunansa kello kuusi, kun aurinko aamuhuurussa lämpöisesti paistoi ja hän ajatteli metsiä, ketoja ja vainioita, ja koko tuota ihmeellistä luontoa, jota hän niin pitkään aikaan ei ollut nähnyt, vaan nyt sai nähdä Franssin seuralla, niin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Kellot soivat, kadulta kuului jo hälinää, köyhätkin pukeutuivat pyhävaatteisinsa ja juhla valkaisi pienten sydenpolttajainkin posket. Pitkään ja herkuitellen nautti Désirée tuota harvinaisen päivän kultaista aamukoittoa.
Edellisenä iltana oli Frans tuonut päivän-varjostimen, pienen, norsunluuvartisen varjostimen; huolellisesti, mutta yksinkertaisesti puki hän itsensä, niinkuin tuleekin köyhän, pienen, viallisen, joka tahtoo kulkea huomiota herättämättä. Eikä ole kylliksi sanottu, että hän vaan oli viehättävä, tuo pikku viallinen.
Hyvin säntilleen kello yhdeksän tuli Frans vuokrarattaineen hakemaan kutsutuitaan. Neiti Sisi astui aivan yksin, nojaten käsipuihin, veikeästi ja aristelematta. Takana kävi rouva Delobelle katsoen tytärtään; kuuluisa näyttelijä, palttoo käsivarrella, riensi edelle nuoren Rislerin kanssa ovea aukaisemaan.
Oi, hauskaa ajomatkaa, kausista seutua, kaunista jokea, kauniita puita…
Elkää kysykö missä; Désirée ei sitä koskaan tietänyt. Hän vastaa vaan että aurinko loisti sillä seudulla enemmän kuin missään muualla, linnut visertelivät iloisemmin, metsä oli jylhempi; eikä hän valehtelekaan.
Pikkuruisena oli hän toisinaan ollut kauniina päivinä kävelemässä maalla. Mutta sittemmin piti alituinen työ, köyhyys ja viallisille niin suloinen istuva elämä hänen kuni naulattuna vanhaan asuntoon Parisissa, jossa hän eli ja jonka korkeat katot, rautabalkongeilla varustetut ikkunat, tehtaiden torvet, vanhanaikuisien rakennusten mustista seinistä silmään pistävine punaisine tiilineen, olivat hänen aina samallaisena ja riittävänä näköalanaan. Moniin aikoihin ei hän nähnyt muita kukkia kuin kyöräkellokukkansa ikkunallaan, eikä muita puita, kuin akaasioita, jotka kaukaa Fromont'in tehtaalta savun läpi haamoittivat.
Hänen sydämensä paisui ilosta, kun hän pääsi maalle. Huvin ja nuoruuden elvyttämänä ihmetteli hän kaikkia, taputteli kämmeniään, huutaa inahtaen kuni linnun puiput; ja suoran uteliaisuutensa into peitti aivan hänen epävakaisen käyntinsä. Todellakin, sitä ei kovin paljo näkynytkään. Sitä paitse oli Frans aina läsnä, valmiina auttamaan ja tarjoamaan kätensä hänen hypätäkseen ojien yli, ja niin kiihkeänä, katsellen häntä hellin silmin. Tuo ihmeellinen päivä kului kuin uni. Oksien välissä huurun tapaisesti väräjävä sinitaivas, puiden, juurella leviävä varjoisa, salamielinen metsä-näky, jossa kukat suorina, kopeina ylenivät ja kullan-keltaiset jäkälät näyttivät tammien rungosta loistavilta auringon säteiltä, valoisat nurmikot, kaikki, jopa väsymyskin ulkona vietetystä päivästä, ihastutti, hurmoitti hänen.
Illan suussa, kun hän metsän rinteeltä, hämärän tullessa, katseli haaraantuvia, kellertäviä teitä, hopeavyönä kimmeltelevää jokea, ja tuolla edempänä molempien mäkien kätkössä pilven tapaisia harmaita kattoja, tornin huippuja ja kuvukkoja, joiden hänelle sanottiin olevan Parisin, anasti hän yhdellä katseella muistiinsa koko tuon ihanan, lempeä ja kesä-ilmaa tuoksuavan kukkamaiseman, ikäänkuin ei hän koskaan, koskaan enää näkisi sitä.
Kukkaisvihko, jonka pikku ontuva vei kävelyltään kotia, tuoksui koko viikon hänen huoneessaan. Hyasinttien, orvokkien ja orapihlajain joukkoon yhdistyi paljo pieniä, nimettömiä kukkia, noita kainokaisia, jotka lentosiemenistä kasvavat kaikkialla pitkin maantien vartta.
Katsellessaan noita hentoja, vaaleansinisiä ja heleän punaisia kukkateriä, kaikkia noita ylen hienoja värin läikkeitä, joita kukat ovat keksineet ennenkuin mitkään maalarit, uudisti Désirée kävelynsä viikon kuluessa monta monituista kertaa. Orvokit muistuttivat hänelle pientä mätästä, josta hän ne oli poiminut, etsimällä niitä lehtien alta, sormet Franssin sormien joukossa. Suuret vesikukat olivat talven kirrestä vielä kostean ojan partaalla, ja niitä saavuttaakseen, oli hän nojannut hyvin lujasti Franssin käsivarteen. Kaikki nuo muistot juolahtivat hänen mieleensä, hänen työtä, tehdessään. Silloin kimalteli avonaisesta ikkunasta paistava aurinko kolibrin höyhenille. Kevät, nuoruus, laulut ja tuoksu muuttivat tuon surullisen, viidennen kerroksen työhuoneen muodon, ja totisena sanoi Désirée äidilleen, haistellessaan ystävänsä antamaa kukkaisvihkoa.
— Oletko huomannut, äiti, kuinka kukat tänä vuonna haisevat hyvin?…
Ja Frans alkoi myöskin lumoutua. Vähin erin anasti neiti Sisi hänen sydämensä, josta tämä oli karkoittanut muistonkin Sidoniesta. Totta on, että tuomari parka teki siinä kohden parastaan. Yhtä mittaa istui hän Désiréen luona, ja likistyi häntä kohtaan kuin lapsi. Ei kertaakaan ollut hän tohtinut palata Asnières'iin. Sidonie peloitti häntä vielä liioiksi.
— Käyhän toki meillä… Sidonie pyytää sinua tulemaan, sanoi tuon tuostakin kelpo Risler, kun Frans kävi häntä tehtaalla katsomassa. Mutta Frans piti puoliaan, syytti kaikenlaisia asioita lykätäkseen aina käyntinsä seuraavaksi päiväksi. Se oli helppo tehdä Rislerin kanssa, jolla oli enemmän kuin koskaan puuhaa painimestaan, joka silloin jo oli tekeillä.
Joka kerta kuin Frans tuli veljensä luota, odotti häntä ukko Sigismund ja käveli muutamia askeleita ulkona hänen kanssaan, leveä hihainen lystriini mekko yllä, kynä ja kynäveitsi kädessä. Hän teki aina nuorelle miehelle selon tehtaan asioista, jotka jonkun aikaa jo näkyivät käyvän paremmin. Herra Georges tuli säännöllisesti työhön ja meni joka ilta Savignyyn yöksi. Tiliä ei enään tuotu kassaan. Rouvakin näkyi siellä pysyvän rauhallisemmin paikallaan.
Rahastonhoitaja riemuitsi.
— Näetsen, kultaseni, että hyvä oli kun sinulle ilmoitin… Et tarvinnut muuta kuin tulla, niin oli kaikki taas järjestyksessä… Yhden tekevä, lisäsi kunnon ukko tavan mukaan innostuneena, yhden tekevä… mulla ei ole luottamusta.
— Elkää pelätkö, herra Sigismund, minä olen läsnä, sanoi tuomari.
— Ethän vielä lähde, Franssiseni, vai?
— En, en vielä… Minulla on ensin toimitettava suuri asia.
— Ahaa! sitä parempi.
Hänen suuri asiansa oli Désirée Delobellen naiminen. Frans ei ollut siitä vielä puhunut kenellekään, ei edes hänelle itsellekään; mutta neiti Sisi epäili kai jotakin, sillä päivästä päivään kävi hän yhä iloisemmaksi ja sievemmäksi, ikäänkuin hän olisi aavistanut hetken kohta tulevan, jolloin hän tarvitsisi kaiken ilonsa ja kauneutensa.
Eräänä sunnuntaina jälkeen puolisen olivat he yksin työhuoneessa. Rouva Delobelle oli mennyt ulos ylpeänä oikein saada käydä käsitysten suuren miehensä kanssa; ja Franssin oli hän jättänyt pitämään seuraa tyttärelleen. Sinä päivänä oli Frans erittäin huolellisesti puettu, ihan pyhänpäiväiseksi, mutta samalla oli hän omituisen näköinen; katseensa oli kaino ja päättäväinen, hellä ja juhlallinen; ja yksistään hänen tavastaan liikutella pientä matalaa tuolia lähemmä suurta nojatuolia, käsitti suuri nojatuoli, että sille aiottiin uskoa hyvin tärkeä asia, jota se kyllä vähän aavistikin. Puhelu alkoi ensin kaikenlaisista asioista, joita tavan takaa pitkät äänettömyydet keskeyttivät, samoin kuin matkalla pysähdytään purtoa pitämään joka kyytipaikassa ja levähtämään perille pääsemisen vuoksi.
— Tänään on kaunis ilma.
— Oi, oikein kaunis.
— Kukkakimppumme tuoksuu yhä hyvin.
— Oi, oikein hyvin.
Ja tavallisista asioista puhuessaankin olivat heidän äänensä liikutetut tunteista, jotka olivat sanoihin puhkeamaisillaan.
Vieläkin läheni pieni matala tuoli vieläkin enemmän suurta nojatuolia; ja katsellen toisiaan, käsi kädessä, molemmat lapset mainitsivat hiljaa ja harvaan toisiaan nimeltä:
— Désirée.
— Frans.
Samassa kolkutettiin ovelle.
Hiljainen varova nakutus oli hienosti hansikoitun käden, joka pelkää likaantuvansa pienimmästäkin kosketusta.
— Sisään!… sanoi Désirée hiukan kärsimättömällä äänenväreellä. Sidonie, kauniina ja ystävällisenä, astui sisään. Ohikulkiessaan poikkesi hän tervehtimään pikku Sisiä, jota hän, näet, kauan aikaa oli halunnut nähdä.
Franssin läsnä-olo näkyi häntä kovin hämmästyttävän, ja iloisesti puhellessaan vanhan ystävänsä, Désiréen kanssa, hän tuskin katsoi Franssiin. Kaikenlaisten hyväilyjen, ystävällisten puheiden ja hauskojen tarinoimisten jälkeen menneestä ajasta, tahtoi hän nähdä porrasikkunan ja Risleriläisten asunnon. Häntä huvitti, näet, siten muistella nuoruutensa aikoja.
— Muistatteko, Frans, kun kolibri prinsessa astui huoneesenne, pää-nupukka suorana ja koristettuna pätineellä lintujen höyhenistä?
Frans ei vastannut mitään. Hänen mielensä oli liiaksi liikutettu voidakseen vastata. Jokin ilmoitti hänelle, että tuo nainen oli tullut ainoastaan hänen tähden, tahtoi omistaa hänen, estää hänen kuulumasta toiselle, ja poloinen huomasi kauhistuen, ett'ei siihen suurta ponnistusta tarvittu. Nähdessään vaan Sidonien astuvan sisään, oli hänen sydämensä jo voitettu.
Désirée taas ei aavistanut niitäkään. Sidonie oli aivan vilpittömän ja ystävällisen näköinen. Ja olivathan hän ja Frans sisaruksia. Rakkaus ei ollut enää mahdollinen heidän välillä.
Kumminkin oli pikku ontuvalla hämärä aavistus onnettomuudestaan, kun Sidonie, pois lähtiessään, kääntyi ovella välinpitämättömästi, sanoakseen langolleen:
— Niin vainkin, Frans, Risler pyysi minun tuomaan teidät päivälliselle tänä iltana meille… Vaunut ovat täällä, portilla… Sivukulkiessamme otamme hänet tehtaalta.
Sitte, mitä ikänä sievimmällä hymyllä:
— Päästät kai hänen meille, eikö niin, Sirée? Ole huoleti, kyllä me hänen takaisin annamme.
Kiittämätöin Frans! Hän uskalsi mennä pois.
Hän meni empimättä, kertaakaan kääntymättä, intohimonsa, ikäänkuin raivoavan meren, valtaamana, eikä sinä päivänä, ei seuraavina, ei koskaan sitte enää, saanut neiti Sisin suuri nojatuoli tietää, mitä hauskaa pienellä matalalla tuolilla oli sanottavaa.