IV.
Odotussali.
"Oi, niin, minä rakastan sinua… rakastan sinua enemmän kuin
konsana, ja ikipäiviksi… Mitä varten taistella ja vastustella?
Rikoksemme on väkevämpi meitä… Muutoin, onko rikosta, että
rakastamme toisiamme?… Olimmehan määrätyt toinen toisellemme.
Eikös meillä ole oikeutta yhdistyä, vaikka elämä meidät onkin
erottanut? Siis, tule. Lähtömme on päätetty… Huomen-iltana,
Lyon'in asemalla, kello kymmenen… Otan piljetit ja odotan sinua
… Frans."
Kuukauden oli Sidonie toivonut tuota kirjettä, kuukauden ajan oli hän käyttänyt kaikkea imarteluansa ja kavaluuttansa saadakseen lankonsa intohimoja kirjallisesti puhkeamaan esiin. Vaikea oli hänen siinä onnistuessaan. Helppoa ei ollut houkutella rikokseen moista rehellistä ja nuorta sydäntä, kuin Franssin oli, ja tuossa omituisessa taistelussa, jossa se, joka todellisesti rakasti, soti omaa asiataan vastaan, tunsi Sidonie usein voimainsa pettävän ja melkein vaipui toivottomuuteen. Kun hän ihan jo luuli kukistaneensa vastustajansa, niin tämän rehellisyys yht'äkkiä ryntäsi ilmi, ja hän oli aivan pakenemaisillaan, luiskahtamaisillaan Sidonien käsistä karkuun.
Sepä myös riemastus hänelle, kun hän eräänä aamuna sai tuon kirjeen. Juuri silloin oli rouva Dobson siellä. Hän oli vast'ikään tullut, tuoden tietoja Georgesilta, joka valitti ikävää ja alkoi olla huolissaan langosta, joka oli kiihkeämpi, mustasukkaisempi ja vaativampi, kuin itse Sidonien mies.
— Voi, armasta raukkaa, armasta raukkaa, sanoi senttimenttaalineen amerikkalainen rouva, jospa näkisit, kuinka hän on onnetoin.
Ja ravistaen kiharoitaan, aukaisi hän nuotti käärynsä, otti sieltä esiin kirjeen armaalta raukalta ja kätki sen huolellisesti romanssilehtien väliin, onnellisena ollakseen sekoitettu rakkausjuttuun ja innostuneena salajuoniin, josta hänen kylmät silmänsäkin ja kuiva, vaalea hipiänsä olivat hiukan lievistyneet.
Kummallisinta on, ett'ei nuori ja sievä Dobson, joka hyvin kernaasti tarjoutui tuohon lakkaamattomien rakkauskirjeiden toimittamiseen, ollut itse koskaan kirjoittanut, eikä saanut yhtäkään semmoista omalle osalleen.
Ollen alinomaa matkalla Asnières'in ja Parisin välillä, rakkaussanoma siiven alla, pysyi tuo omituinen kirjekyyhkynen uskollisena lakalleen, eikä kuhertanut muulloin kuin täydestä syystä.
Kun Sidonie näytti hänelle Franssin kirjeen, kysyi rouva Dobson:
— Mitä ai'ot vastata?
— Se on tehty. Minä lupasin.
— Mitä? Lähdetkö tuon hullun kanssa.
Sidonie rupesi nauramaan:
— Enpähän. Minä lupasin vaan siksi, että hän menisi minua odottamaan asemalle. Pitihän minun toki saada kiusata häntä neljännestunnin ajan! Hän on minua kylläksi vaivannut koko kuukauden. Ajattelepa, että olen muuttanut koko elämäni tuon herran tähden. Minun on täytynyt sulkea oveni ystäviltäni, kaikilta, mitä nuorta ja rakastettavaa tunnen, alkaen Georgesista aina sinuun saakka. Sillä, näet, rakkaani, sinä et myöskään ollut hänen mieleensä, hän tahtoi laittaa sinutkin pois, niin kuin kaikki muut.
Sidonie vaan ei puhunut siitä, joka olikin kovin syy hänen vihaansa Franssia vastaan, että tämä oli pelottanut häntä kovin, uhkaamalla sanoa hänen miehelleen. Siitä hetkestä lähtien oli hänen hyvin paha olla, ja hänen elämänsä, kallis, hemmoiteltu elämänsä, näkyi olevan kovassa vaarassa. Noissa valkoverisissä, näöltään kylmäkiskoisissa ihmisissä, niinkuin Risler, on kauhea, tuima viha, jonka seurauksia on mahdotoin arvata, samoin kuin pelottaa käyttää tuota muodoltaan vähäpätöistä hajutointa, räjähtävää ruutia, kun ei tunne sen voimaa. Nimenomaan kauhisti häntä ajatus, että hänen miehensä jonakin päivänä voipi saada tiedon hänen käytöksestään.
Entisestä elämästään, köyhästä elämästään väekkäässä kaupunginosassa, johtui hänelle mieleen muistoja rappiolla olevista perheistä, miesten kostoista hurmea tahroista, häpeällisten aviorikosten tähden. Kuolleet kummitukset vainosivat häntä. Ja kuolo, ikuinen lepo haudan hiljaisuudessa kammotti tuota pientä olentoa, joka hurjasti isosi huvituksia, himosi, riehuvan elämän pauhinaa.
Tuo auvoinen kirje teki lopun hänen ahdistuksestaan. Nyt oli Franssin mahdotoin ilmiantaa hänet, jopa raivossakin pulmastaan, tietäessään, minkälainen ase hänellä oli käsissään; muutoin, jos hän puhuisi, näyttäisi Sidonie kirjeen, ja kaikki syytökset näyttäisivät Risleristä pelkältä panettelulta. Äläs! herra tuomari, jouduittepa nyt pälkääsen.
Äkkiä valtasi hänen mieletöin ilon vieska.
— Minä virkoan… minä virkoan… sanoi hän rouva Dobsonille. Hän juoksi pitkin puutarhan käytäviä, teki suuria kukkavihkoja saliin, aukaisi auringolle kaikki ikkunat selälleen, antoi määräyksiä keittäjälle, ajajalle ja puutarhurille. Talo oli kaunistettava Georgesin tuloa varten ja, aluksi, valmisti hän suurta päivällistä viikon lopulla. Todellakin, näytti, kuin hän olisi ollut poikessa kuukauden ja palannut ikävältä ja väsyttävältä asiamatkalta, niin kova kiire oli hänellä panemaan ympärillään kaikki liikkeesen ja eloon.
Seuraavana päivänä, iltasella, olivat Sidonie, Risler ja rouva Dobson yhdessä salissa. Sillä välin kuin Risler selaili erästä suurta mekaniikki kirjarämää, säesti rouva Dobson piaanolla Sidonien laulaessa. Yht'äkkiä tämä lakkasi keskellä romanssia ja remahti kovaan nauruun. Kello löi kymmenen. Risler kohotti nopeasti nenänsä:
— Mikä sinua naurattaa?
— Ei mikään… muistui vaan jotakin mieleeni, vastasi Sidonie, osoittaen rouva Dobsonille kelloa silmää iskemällä.
Se oli yhtymykseksi määrätty hetki, ja hän ajatteli rakastajansa tuskaa, häntä odottaessaan.
Kun sanansaattaja oli tuonut tuon kuumeentapaisesti odotetun lupauksen Sidonielta, muuttui Franssin levotoin mieli yht'äkkiä tyyneksi ja rauhalliseksi. Ei ollut enää horjuvaisuutta, eikä taistelua intohimon ja velvollisuuden välillä. Tuota pikaa tunsi hän keventyneensä, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut omaatuntoa rahtuakaan. Suurimmalla levollisuudella teki hän valmistuksiaan, hinasi remettinsä lattialle, tyhjensi piirongit ja kaapit, ja paljo ennen aikaa, jolloin hän oli määrännyt tavaroita noudettaviksi, istui hän arkun päällä keskellä huonettaan, katsellen seinälle naulattua karttaa, harhailevan elämänsä vertauskuvaa, seuraten silmällään teiden suoria viivoja ja merta kuvaavia aaltomaisia juovia.
Ei kertaakaan pistänyt hänelle päähän ajatus, että toisella puolen porraslavaa joku itki ja huokaili hänen tähden. Ei kertaakaan ajatellut hän veljensä toivottomuutta ja hirmuista näytelmää, jonka hän oli jälkeensä jättävä. Hän oli kaukana noista asioista, edellä jo tuolla aseman laiturilla Sidonien kanssa, joka oli puettu mustiin matka- ja pako-vaatteisin; kohta vielä kauempana, sinisen meren rannalla, jonne seisattuivat vähäksi ajaksi vainustellakseen takaa-ajoja; ja yhä vaan kauempana, tuntemattomassa maassa, josta ei kukaan voinut tiedustella, eikä ottaa kiinni heitä. Toisinaan olivat he istuvinaan rautatievaunuissa, yöllä, aavalla kentällä. Sievä, kelmeä pää lepäsi hänen rinnallaan, huulet hänen huuliensa kohdalla ja syvälliset silmät katselivat häntä lamppujen hämärässä valossa, pyörien ja höyryn tuudittaessa.
Ja nyt, veturi, vohku ja karju, järisytä maa, punasta taivas, sylje tulta ja savua. Sukella tunneliin, kiidä vuorten ja virtojen poikki, lennä, leimua, jylise; mutta vie meidät kanssasi, vie kauas pois asutusta mailmasta, pois sen la'eista, tunteista, ulos elämästä, ulos itsestämmekin!…
Kaksi tuntia ennenkuin kassa avattiin oli Frans jo Lyon'in asemalla, tuolla ikävällä asemalla, joka, ollen aivan Parisin reunalla, näyttää ihan, kun se olisi ensimmäinen pysäkki maalla. Hän kävi istumaan pimeimpään nurkkaan, hievahtamatta, ikäänkuin pyörryksissä. Hänen aivonsa olivat silloin yhtä levottomat ja sekavat, kuin asemakin. Hänen valtasi kaikenlaiset johdottomat ajatukset, himmeät muistot, eriskummalliset yhdistykset, Hänen päässään kulkivat kerran semmoiset kaukaiset matkustukset, että hän pari kolme kertaa arveli, miksi hän oli siellä ja mitä odotti. Mutta noista sekavista ajatuksista ilmestyi Sidonien muisto esiin ja kirkasti ne täydellä valollaan.
Hän oli tulossa.
Ja vaikka yhtymyksen aika ei ollut vielä lähelläkään, katseli hän koneentapaisesti noita ihmisiä jotka kiirehtivät ja huusivat toisiaan, ja etsi, eikö huomaisi komean haamun ilmestyvän yht'äkkiä väen joukosta, väistämällä sen syrjään joka askeleella loistavalla kauneudellaan.
Monta junaa ehti mennä, monta tulla, monta vihellystä, ikäänkuin repäisemällä, kajahtaa katon kaarissa, ja asemalla oli yht'äkkiä autiota ja tyhjää kuni kirkossa arkipäivinä. Kymmenen juna lähestyi. Muita ei enää ollut sitä ennen. Frans nousi ylös.
Nyt se ei ollut enää unta, eikä ajan aavojen, epävarmojen rajojen sisällä harhailevaa hourailua.
Neljännestunnin, viimeistään puolen kuluttua oli Sidonie tuleva.
Silloin alkoi hänessä odotuksen julma tuska olemisen taukoaminen, tuo ruumiin ja hengen omituinen tila jolloin sydän ei syki, hengitys huohottaa kuin ajatuskin, liikkeet ja lauseet loppuvat kesken ja kaikki odottaa. Runoilijat ovat satoja kertoja kuvanneet rakastajan tuskallista ahdistusta, kun hän kuuntelee vaunujen rytinää autiolla kadulla ja salaisia askeleita portailla.
Mutta odottaa lemmittyään asemalla, odotussalissa on aivan toisin kamalaa, Hämärät lamput, jotka valaisevat tomuisen permannon, suuret akkunat alituinen jalkojen kapse ja ovien jyske, jotka kaikuvat levottomissa korvissa, korkeat, tyhjät seinät, leveät ilmoitukset, matkustuksen, muutoksen, haluttomuuden ja epävakaisuuden tunne, kaikki tuo likistää sydäntä ja lisää ahdistusta.
Frans käveli edestakaisin, piti silmällä kaikkia vaunuja, jotka tulivat ja seisattuivat pitkien kiviastinten eteen. Niiden ovet aukenivat, sulkeutuivat paiskattuina ja ulkoa pimeästä astui kasvoja esiin valoisalle kynnykselle, sekä rauhallisia että huolestuneita, onnellisia, ja kärsiviä, harson peittämiä höyhenhattuja, talonpoikaislakkia ja uneliaita lapsia, joita kädestä talutettiin. Joka uusi ilmiö värisytti häntä. Hän luuli näkevänsä Sidonien, epäilevänä, huntuun verhottuna, hiukan hämillään. Sukkelaan juoksisi hän hänen luo levottaakseen, puolustaakseen häntä.
Kuta enemmän asema täyttyi, sitä vaikeampi oli varalla pito. Vaunuja tuli lakkaamatta. Hänen oli juostava ovesta toiseen. Silloin meni hän ulos, arvellen siellä voivansa nähdä paremmin; hän ei voinut kauemmin kärsiä tukalassa, tukehduttavassa salin ilmassa pakahduttavaa ahdistusta.
Oli lauha ilma syyskuun lopulla. Keveän sumun läpi näyttivät vaunujen lyhdyt hämäriltä ja tummilta viettävän, ison valtatien perältä. Jokaiset tulivat ikäänkuin sanoen: "Tässä olen…" Mutta Sidonie vaan ei niistä koskaan astunut ulos, ja nuo vaunut, joita hän oli nähnyt kaukaa tuleviksi, sydän toivosta paisuneena, niinkuin ne olisi sisältäneet enemmän kuin hänen elämänsä, palasivat hävyttömästi, tyhjinä ja keveinä, Parisiin takaisin.
Lähtöhetki lähestyi. Hän katsoi kelloa. Oli, jäljellä ainoasti neljännestunti; mutta avottu kassa kutsui häntä. Hän juoksi sinne ja asettui pitkään riviin.
— Kaksi ensimmäisen luokan Marseilleen, sanoi hän. Hänestä tämä jo näytti haltuun ottamiselta.
Tavaroilla kuormitettujen rattaiden ja toisiaan tuuppivan, myöhästyneen väkijoukon lävitse palasi hän tarkastuspaikalleen. Ajurit huusivat: "Karttakaa!" Hän jäi tielle, hevosten jalkoihin, korvat lumossa, silmät suurina tuijottaen. Enää viisi minuuttia. Mahdotointa oli hänen ehtiä ajallaan. Kaikki riensivät sisäsaleihin. Remetit vierivät tavaravaunuun; palttinaan käärityt suuret mytyt, vaskinauloilla varustetut matkalaukut, kauppa-asiamiesten oluksessa riippuvat pienet salkut, kaikenlaiset ja kaiken kokoiset vakat syöksyivät samaa ovea kohti, täristen ja heiluen, yhtä kiireesti kaikki.
Vihdoin hän ilmestyi…
Niin, kas tuossa, hän se on varmaan, tuo nainen mustissa, hoikka, solakka, mukana toinen, pienempi, epäilemättä rouva Dobson. Mutta tarkemmin katsoessa huomasi hän erehdyksensä. Se oli nuori nainen, joka oli hänen näköisensä komea, kuin hänkin, Parisitar, kasvot onnellisina. Nuori mies myöskin tuli häntä tapaamaan. Varmaan vastanaineita, jotka lähtivät matkalle, äiti saattoi heitä, istutti heidät vagongiin. Onnellisina riensivät he Franssin ohitse. Vimman ja kateuden tunteella näki hän heidän kulkevan suuresta ovesta ulos, nojaten toisiinsa, kansan tunkemina ja likistäminä.
Hänestä näytti, kuin he olisivat jotakin häneltä varastaneet ja että he anastavat hänen ja Sidonien paikan junassa…
Kaikki ovat lähdön vimmassa, soitetaan viimeinen kerta, höyry humisten purskuaa, myöhästyneet juosta kapsivat, kuuluu ovien paisketta ja omnibusten jyminää. Eikä Sidonie tule. Ja Frans odottaa yhä. Silloin tuntee hän käden olallaan. Jumalan kiitos!
Hän kääntyy. Herra Gardinois'in iso pää, korvakkeilla varustetussa lakissa, on hänen edessään.
— Ell'en erehdy, olette herra Risler. Lähdette kai Marseilleen? Minä lähden myös, vaan en kauas.
Hän selittää Franssille myöhästyneensä Orleans'in junasta ja koettavansa päästä Savignyyn Lyon'in rataa myöten; sitte puhuu hän Risler vanhemmasta ja tehtaasta.
— Näköään, asiat siellä ei käy oikein, viimeisinä aikoina… Bonnardelin vararikko koski kipeästi heihinkin… Olkoon meidän nuoret miehet vaan varovaisia… Jos tämmöistä kyytiä ajoivat, niin kumoon sitä mennään, kuin Bonnardelliläisetkin… Mut, anteeksi. Joko kassa suljetaan. Näkemään saakka.
Frans tuskin kuuli, mitä hänelle sanottiin. Veljensä häviö, koko mailman kukistuminen on hänelle yhden tekevä. Hän vartoo vartomistaan…
Ja äkkiä sulkeutuu kassa, ikäänkuin hänen itsepäisen toivonsa viimeiseksi salvaksi. Asema on tyhjä uudelleen. Häly on siirtynyt, muuttanut tielle; ja äkkinäinen kova, vihellys katoaa yöhön, kajahtaen rakastajalle iroonisena jäähyvästinä.
Kymmenen juna lähti.
Hän koettaa olla tyyni ja järkevä. Silminnähtävästi on Sidonie myöhästynyt Asnières'sista; mutta tietäen, että hänet odotetaan, tulee hän, vaikka millä tunnilla yöllä. Odottakaamme vielä. Sitähän varten tämä sali on tehty.
Onnetoin istuu rahille. Suuret ikkunat teljetään. Kirjakauppias korjaa unenhorroksissa myömäläänsä. Koneentapaisesti katselee hän kirjariviä, tuota rautatien kirjastoa, jonka nimikirjoitukset hän jo osaa ulkoa, oltuaan siellä neljä tuntia.
Siinä on kirjoja, jotka hän on lukenut teltissä, Ismailiassa ja laivalla, Suezista tullessaan, ja noissa halvoissa, tyhjissä romaaneissa on hänestä ikäänkuin meren ja vieraan maan tuoksua. Mutta ennen pitkää sulkeutui kirjamyymälä, eikä hänellä ollut enää sitäkään varaa pettääksen väsymystään ja kuumettaan. Lelukoju astui myös kohdakkoon kokonaan lauta-aitaukseensa. Vihellys pillit, käsirattaat, ruiskuttimet, lapiot, haravat, huviloissa asuvien Parisilaisten koko työkalusto katoaa silmänräpäyksessä. Myöjä eukko, vanha kivulloinen, surullisen näköinen nainen kääriytyy vanhaan vaippaansa ja menee pois, lämmitin kädessä.
Kaikki nuo ihmiset ovat lopettaneet päivänsä, venytettyään sen viimeiseen hetkeen saakka miehuullisesti ja itsepäisesti, Parisin tavalla, joka ei sammuta lyhtyjään ennenkuin päivän noustessa.
Ajatellessaan tuota myöhään valvomista, juolahti hänelle mieleen hyvin tunnettu huone, jossa lamppu sillä hetkellä valaisi koliibrien ja kiiltomatojen peittämää pöytää, mutta nopeasti läpäisi tuo näky hänen mielessään johdottomain ajatusten sekasorron, jonka odottamisen vimma oli herättänyt.
Äkkiä huomasi hän nääntyvänsä janoon. Aseman ravintola oli vielä auki. Hän menee sinne. Palvelijat nukkuvat penkeillä. Permanto on märkä solkkuvedestä, jolla lasia on huuhdottu. Hänelle tarjotaan äärettömän hitaasti, sitte, juodessaan, ajattelee hän, että Sidonie ehkä on tullut ja etsii häntä odotussalista hän kavahtaa ylös, ja syöksee ulos kuin hullu, jättäen lasin täyteen ja rahat pöydälle.
Hän ei tule enää.
Frans tuntee sen.
Hänen askeleensa kajahtelevat pitkin aseman siltaa, yksitoikkoisesti, säännöllisesti, kiihdyttäen häntä todistamalla hänen yksinäisyyttään ja vauriotaan.
Mitäs sitte on tapahtunut? Mikä häntä on voinut estää? Onko hän sairastunut, vai lieneekö hänellä jo edeltäpäin tunnon vaivoja rikoksestaan? Niin ollen, olisi hän kai ilmoittanut, laittanut rouva Dobsonin. Tai kuka ties' on Risler nähnyt kirjeen? Sidoniehan on niin hurja ja varomatoin.
Ja hänen sillä lailla arveluihin vaipuessaan, kului aika. Mazasin rakennusten harjat, jotka olivat pimentoon vaipuneet, alkoivat jo vaalastaa ja käydä selkeimmiksi. Mitäpä tehdä? Oli mentävä Asnières'iin oitis tiedustelemaan, kuulustelemaan. Hän olisi jo tahtonut olla siellä.
Päätöksen tehtyään, astui hän pikaisin askelin portaita alas. Tiellä tuli hänelle vastaan sotamiehiä, laukut selässä, ja köyhiä, jotka menivät aamujunalle ja olivat ylähällä jo ennen päivän nousua.
Aamupuhteessa näytti Parisi ikävältä ja kolkolta. Lyhdyt heittivät kaduille punertavan valon ja vartijat astuivat kaksin, seisattuen katujen kulmissa ja tarkasti katsellen kulkijoita.
Yhden vartijapaikan luo oli seisattunut väkeä, ryysynkerääjiä ja maalaisämmiä. Epäilemättä oli jonkun yönäytelmän suoritus tapahtuva poliisikomsarjuksen luona… Oi, jos Frans olisi tuntenut tuon näytelmän; mutta hän ei sitä aavistanutkaan, katseli vaan kaukaa kylmäkiskoisesti.
Kaikki nuo törkeydet, tuo koitto, joka kalvaana levisi Parisin yli, lyhdyt, jotka vilkkuivat Seinen rannalla, ikäänkuin kynttelit ruumiinvalvojaisissa, ja voipumus unettomasta yöstä, kietoivat hänen syvään suruun.
Tultuaan Asnières'iin, pari kolme tuntia käytyään, heräsi hän kuin unesta.
Aurinko nousi kaikessa kunniassaan tulehduttaen kedot ja joet. Silta, talot ja laituri, kaikki näyttivät somilta aamun valossa, joka ilmitoi uuden päivän, iloisena, hymyilevänä, yön synkästä sumusta. Kaukaa näki hän veljensä asunnon, joka, heränneenä, näytteli kukkiaan avatuista ikkunoista. Hän käveli vähän aikaa uskaltamatta mennä sisään.
Yht'äkkiä huutaa hoilotti hänelle joku joen ahteelta:
Kali, herra Frans… Tehän varhain olette noussut tänä päivänä.
Se oli Sidonien renki, joka oli hevosien uitossa.
— Eikö mitään uutta taloon kuulu?… kysyi Frans vavisten.
— Ei mitään, herra Frans.
— Onko veljeni kotona?
— Ei, hän oli yötä tehtaalla.
— Eihän kukaan ole sairas?
— Ei, herra Frans, ei minun tietääkseni.
Ja hevoset astuivat veteen rintaa myöten, purskuttaen vaahtoa.
Silloin päätti Frans soittaa kelloa.
Puutarhan käytäviä kaspittiin parasta aikaa. Talossa oli kova hälinä; ja vaikka olikin vielä varhain, kuuli hän Sidonien heleän äänen, niinkuin linnun laulun, otsikon ruusujen keskeltä.
Hän puheli vilkkaasti.
Levottomin mielin astui Frans kuunnellakseen.
— Ei, ei taalesosetta… Siinä jo on tarpeeksi… Vaan sen pitää olla hyvin jäädytetty, ja kello seitsemäksi… Niin, ja alkuruo'aksi… mietitäänhän vähän…
Hän oli kovassa keskustelussa emännöitsijänsä kanssa kuuluisasta päivällisestä seuraavaksi päiväksi. Lankonsa äkkinäinen ilmestyminen ei häirinnyt häntä ollenkaan.
— Ahaa! hyvää päivää, Frans, sanoi hän rauhallisesti… Heti paikalla olen käskettävänne. Meille tulee huomenna vieraita päivälliseksi, talon tuttavia, suuri asioimispäivällinen… Suvaitsette, kaiketi?
Raittiina, hymyilevänä, valkoreunustuksineen, laahaava peignoiri yllä ja pieni karikkasäpsä päässä, jatkoi hän ruokalistansa osoittelua, hengittäen tuoresta ilmaa, joka nousi niityiltä ja joelta. Hänen tyynillä kasvoillaan ei ollut vähintäkään huolen tai levottomuuden jälkeä. Hänen sileä otsansa, tuo hämmästyttävä katseen sulous, joka kauan aikaa nuorensi hänen näköään, ja puoli-avonaiset, ruusuiset huulensa muodostivat kummallisen vastakohdan rakastajan yöllisen tuskan ja väsymyksen raastamille kasvoille.
Hyvän neljännestunnin istui Frans salin nurkassa ja kuuli lueteltavan, tavallisessa järjestyksessään, kaikki porvarillis-päivällisen ruokalajit, aina pienistä lämpöisistä leivoksista, ja Normandilaiseen pallakseen kuuluvista lukemattomista aineksista, Montreuilin persikkoihin ja Fontainebleaun viinimarjoihin saakka.
Vihdoin, kun he olivat yksin ja hän voi puhua:
— Ettekö siis ole saanut kirjettäni?… kysyi hän kumealla äänellä.
— Kyllä, aivan oikein.
Hän nousi korjatakseen kuvastimen edessä muutamia pieniä kutria, jotka olivat takertuneet hänen häilyviin nauhoihinsa, ja jatkoi itseään katsellessaan:
— Kyllä, sainpa hyvinkin kirjeenne… Olinpa siitä ihastuksissanikin… Ja nyt, jos teitä haluttaa antaa veljellenne ilkeät kanteenne, joilla minua uhkasitte, niin näytän helposti toteen, että valheellisesti syytätte minua ainoastaan sentähden, kun minä, niinkuin minun tulikin tehdä, hylkäsin rikoksellisen rakkautenne. Pitäkää se teille sanottuna… ja näkemään saakka.
Onnellisena kuin näyttelijätär, joka on lopettanut mahtipontisen katkelmansa, kulki hänen ohitse ja meni ulos salista hymyillen, suupieli kohotettuna, riemuiten ja vihatta.
Eikä Frans häntä tappanut!