Fromont nuorempi ja Risler vanhempi: Parisin tapoja

by Alphonse Daudet

V.

Sanomissa.

Tuon katalan päivän aattona, vähän sen jälkeen kuin Frans salaa oli jättänyt huoneensa Braque-kadun varrella, tuli kuuluisa Delobelle kotiinsa, aivan pahoilla mielin, väsyneen ja kylmäkiskoisen näköisenä, niinkuin aina jotakin vastaista tapahtuessa.

— Voi, Herra Jumala, mitä nyt, poloiseni, on tapahtunut?… kysyi kohta äiti Delobelle, jota liioiteltu, teaatterillinen osoittelu ei vielä ollut kahdessakymmenessä vuodessa tylsyttänyt.

Ennen vastausta, entinen näyttelijä, joka ei koskaan jättänyt mitäkään sanaa ilman jotakin edelläkäypää, muinoin näyttämöä varten opittua kasvojen liikettä, väänsi alas suunsa iletyksen ja vastenluontoisuuden merkiksi, ikäänkuin hän juuri olisi nielaissut jotakin hyvin karvasta.

— Varmaan, sanoi hän, orat Rislerit joko kiittämättömiä, itsekkäitä, tahi sitte hyvin huonosti kasvatettuja ihmisiä. Tiedättekö mitä kuulin portinvartijattarelta, joka pilkallisesti loi minuun karsaan silmäilyn?… No niin, Frans Risler on lähtenyt pois. Hän on äskettäin jättänyt asuntonsa ja ehkä tällä hetkellä Parisinkin, tulematta edes kättäni puristamaan ja kiittämään häntä kohtaan täällä osoitetusta ystävyydestä… Mitäs te siitä pidätte?… Sillä eihän hän sanonut hyvästi teillekään, vai? Ja kuitenkin — siitä ei ole kuukauttakaan — istua kökötti hän meillä alinomaa, soimaamatta puhuakseni.

Rouva Delobelle päivitteli ja pahoitteli. Désirée, sitä vastoin, ei sanonut sanaakaan, ei edes liikahtanutkaan. Aina vaan sama jäämuru. Eikä messinkilankakaan seisattunut hänen vikkelissä sormissaan… — Olkaapa sitte ystäviä, jatkoi kuuluisa Delobelle. Mitäs minä olen sitte vielä tehnyt hänelle?

Hän tahtoi luuletella itseään, että koko mailma häntä vihasi ja vainosi. Se, näet, kuului hänen asemaansa elämässä, ristiinnaulitsemiseensa taiteen puolesta.

Lempeästi, melkein äidillisellä helleydellä — sillä aina löytyy äidillisyyttä hemmoittelevassa, anteeksiantavassa rakkaudessa, jonka suuret lapset herättävät — lohdutti rouva Delobelle miestään, hyväili häntä, lisäsipä herkkuruo'an päivälliseksi. Viheliäinen oli todellakin pahoillaan. Franssin lähdettyä, oli ikuinen kestitsijän paikka, joka Rislerillä ennen oli, taas avoin ja näyttelijä muisti herkkuja, jotka häneltä menivät hukkaan.

Ja ajatelkaapa tuon itsekkään, pintapuolisen kiukun rinnalla oli vielä todellinen, kauhea murhe, kuolettava murhe, jota ei sokea äiti edes huomannutkaan… Mutta katsohan toki tytärtäsi, onnetoin vaimo. Katso tuota kuuleata kelmeyttä, noita kyynelettömiä silmiä, jotka loistavat tuijottaen, ikäänkuin olisivat keskittäneet aatoksensa ja katseensa yhteen ainoaan niille vaan näkyvään esineesen. Aukaisuta tuo pieni, suljettu, kärsivä sielu. Kuulustele lastasi. Saata hänet puhumaan, saata hänet etenkin itkemään, vapautuakseen masentavasta taakasta, ett'eikä kyynel-lähteiden synkistämät silmät tähystäisi avaruudessa tuota hirveätä, tuntematointa esinettä, siihen toivottomasti kiintyen.

Voih!…

Löytyy naisia, joissa äiti kuolettaa aviopuolison. Tässä aviopuoliso oli kuolettanut äidin. Ollen jumalassa, Delobelle'n, papittarena huolimatta muusta kuin tuosta idolistaan, ajatteli hän, että tyttärensäkin oli syntynyt maailmaan pyhittääkseen itsensä vaan samaan palvelukseen ja polvistuakseen samalla alttarilla. Heillä molemmilla ei näet ollut kuin yksi maali elämässä, — tehdä työtä suuren miehen kunnian puolesta, lohduttaa hänen väärin arvosteltua neroaan. Muuta ei ollut olemassakaan. Ei koskaan äiti Delobelle, huomannut Désiréen pikaista punastumista Franssin sisään tullessa, eikä rakastuneen tyttärensä mutkia puhuakseen, oli mikä oli, hänestä ja mainitakseen hänen nimensä tuon tuostakin keskusteluissaan työtä tehdessä, tämä kun jo oli tapahtunut monta vuotta, aina siitä, ajasta saakka kun Frans aamuisin lähti Centraali-kouluun, siihen aikaan kuin he sytyttivät lamppunsa päivää alottaakseen. Ei koskaan kysellyt hän noista pitkistä äänettömyyksistä, jolloin luottoisa onnellinen nuoruus sulkeutuu tulevaisuuden haveksimiin; ja jos hän toisinaan, kun Désiréen vaitiolo häntä väsytti, sanoi hänelle: "Mikä sinun on?" niin nuoren tytön vastaus: "Ei mitään", oitis johti äidin hetken hajamieliset ajatukset jälleen hänen lempihuoleensa.

Niinikään tuo nainen, joka käsitti miehensä sydämmen ja pienimmänkin rypyn hänen olymppilaisella ja arvottomalla otsallaan, ei omannut koskaan mitäkään hellyyden ennettä pientä Sisi rukkaa kohtaan, vaikka sen kautta vanhimmatkin, elähtyneimmätkin äidit nuorentuvat niin, että tulevat lastensa hartaimmiksi ystäviksi ja neuvon antajiksi.

Ja siinäpä sellaisten miesten, kuin Delobelle'n, tunnotoin itsekkäisyys onkin hirvein.

Se synnyttää muitakin ympärillään. Tottumus muutamissa perheissä pitää silmämääränä yhtä ainoata olentoa, jättää väkisenkin syrjään ilot ja murheet, jotka sille ovat välinpitämättömät ja hyödyttömät.

Ja kysytään, mitä nuoren, lakastuneen tyttöraukan sydäntä särkevä tuskainen draama kuuluu suuren näyttelijän kunniaan.

Kuitenkin hän kärsi kovin.

Lähes kuukauden, siitä päivästä saakka, kun Sidonie tuli hakemaan Franssia sinisissä vaunuissaan, tiesi Désirée jo, ett'ei häntä enää rakastettu ja tunsi kilpailijansa nimen. Hän ei ollut heille vihoissaan, hän surkutteli heitä pikemmin. Vaan miksi oli Frans tullut? Minkätähden oli hän kevytmielisesti antanut hänelle valheellisen toivon. Niinkuin onnettomat, vankeuden pimeyteen tuomitut pian totuttavat silmänsä synkeyden varjoihin ja jäsenensä ahtaasen tilaan ja sitte, jos heitä hetkeksi viedään ulos päivän valoon, palatessa vankeus heistä näyttää paljoa synkemmältä; niin hänenkin, tuon lapsi raukan, oli suuri, hänen elämässään yht'äkkiä leimahtanut valo, poistuessaan, yhä kolkompana palauttanut vankeuteen. Oi, kuinka paljo kyyneleitä hän oli niellyt yksinäisyydessä siitä hetkestä saakka! Kuinka paljo hän oli kertonut murheistaan pienille lintusilleen! Sillä vielä tämän kerrankin ylläpiti hänen työ, hurja, viivyttämätöin työ, joka säännöllisyydellään, yksitoikkoisuudellaan, alituisesti samojen huolien, samojen liikkeiden palauttamisella, oli hänen ajatustensa hillitsijänä.

Ja niinkuin hänen sormissaan pienet kuolleet linnut saivat elon nä'ön, niin hänen haaveensakin, toiveensa, jotka samaten olivat kuolleet ja täynnä vielä hienompaa, vielä läpitunkevampaa myrkkyä kuin se, joka pölynä lenteli hänen työpöytänsä ympärillä, räpyttelivät silloin tällöin siipiään tuskan ja ylösnousemisen innon ponnistuksella. Frans ei ollut kokonaan häneltä kadonnut. Vaikka hän nyt tuli ainoastaan harvoin häntä katsomaan, niin tiesi Désirée hänen olevan kuitenkin lähellä, kuuli hänen tulevan ja menevän, kävelevän nopeasti porraslavalla, ja toisinaan näki hän oven ra'osta hänen rakkaan vartalonsa ohi vilahtelevan. Hän ei ollut onnellisen näköinen. Ja mitä onnea saattoi hän odottaa? Hän rakasti veljensä vaimoa. Ja ajatellessaan, ett'ei Frans ollut onnellinen, unhoitti tuo hyvä olento melkein oman surunsa, muistaessaan ystävätään.

Että Frans vielä tulisi häntä rakastamaan, sen hän hyvin tiesi olevan mahdotointa. Mutta hän ajatteli, että jonakuna päivänä ehkä hän näkisi hänen tulevan sisään kuolehtuvana, masentuneena, istuisi pienelle matalalle tuolille ja, pannen päänsä hänen syliinsä, itkeä nyyhkyttäen kertoisi hänelle surunsa ja sanoisi: "Lohduta minua…"

Tuo kurja toivo oli elättänyt häntä jo kolme viikkoa. Niin vähän, näet, hän tarvitsi.

Vaan ei. Sekin häneltä kiellettiin. Frans oli lähtenyt, lähtenyt katsahtamatta häneen, hyvästiäkään sanomatta. Rakastajan petoksen jälkeen ystävän petos. Se on hirveätä…

Isänsä ensimmäisistä sanoista tunsi hän syöksyvänsä pohjattomaan, jäiseen, synkkään kuiluun huikeasti, tunnottomasti, tietäen, ett'ei hän sieltä koskaan voisi valoon palata. Hän tukehtui. Hän olisi tahtonut vastustella, taistella, huutaa avuksi.

Vaan ketä?

Hän tiesi hyvin, ett'ei äitinsä häntä kuulisi.

Sidonieta?… Oi, hän tunsi hänen nyt hyvin. Parempi olisi hänen ollut kääntyä pienten kiilto-höyhenisten lintustensa puoleen, joiden terävät silmät kylmäkiskoisella ilolla häntä katselivat.

Hirmuisinta oli, että hän oitis käsitti, työnkään tällä kertaa ei häntä pelastavan. Se oli kadottanut hyväntekeväisen ominaisuutensa. Tenhottomilla käsillä ei ollut enää voimaa; väsyneet, hervottomat sormet jäivät lannistuneesta mielestä työttömiksi.

Mikäs hänen olisi voinut ylläpitää tuossa semmoisessa onnettomuudessa?

Jumalako? Vai se, jota kutsutaan taivaaksi?

Se ei hänelle muistunut mieleenkään.

Parisissa, työväen asunnoissa etenkin, ovat talot niin korkeat, kadut liian kapeat, ilma liian sumea, että taivasta huomattaisi. Se katoaa tehtaiden savuun ja kosteista katoista nousevaan huuruun; ja sitte on elämä niin kova useimmille noista ihmisistä, että jos heidän kurjuudessaan joskus johtuukin ajatus Kaitselemukseen, niin tapahtuu se vaan nyrkkiä sille näyttääkseen ja sitä kirotakseen. Senpä tähden tapahtuukin niin paljon itsemurhia Parisissa. Kansa, joka ei osaa rukoilla, on kuolemaan valmis, vaikka koska. Kaikissa sen kärsimyksissä näyttäytyy sille kuolema, kuolema, joka vapauttaa ja lohduttaa.

Sitähän pikku ontuvakin niin tarkkaan katseli.

Päätöksensä oli oitis tehty: oli kuoltava.

Mutta miten?

Liikkumattomana sijallaan, sillä välin kuin inha elämä meni menojaan hänen ympärillään, kuin äitinsä valmisti päivällistä ja suuri mies esitti pitkää monoloogia ihmiskunnan, kiittämättömyyttä vastaan, harkitsi hän, mikä kuolontapa oli valittava. Olematta melkein koskaan yksin, ei hän voinut ajatella lämmitintä hiilineen, joka sytytetään ovet ja ikkunat tukkeessa. Käymättä koskaan ulkona, ei hän voinut ostaa lääkeyrttijen myöjältä myrkkyäkään, pientä tukkua Valkosta jauhoa, jonka sopii pistää taskun pohjalle neulakotelon ja sormistimen joukkoon. Oli sitä paitse tulikiveä virittimissä, ruostetta vanhoissa vaskirahoissa ja suuri ikkuna, joka antoi kivitetylle kadulle; mutta ajatus, että hänen vanhemmilleen oli hirmuista nähdä hänen omatakeista kuolontuskaa ja väkijoukon keskeltä nostettua, rujostunutta ruumista, sai hänen hylkäämään nuo keinot.

Oli vielä jäljellä virta.

Vesi ainakin viepi toisinaan niin kauas pois, ett'ei kukaan voi löytää ja kuolema jääpi ikuiseksi salaisuudeksi…

Virta!

Hän vapisi sitä ajatellessaan. Vaan ei häntä kauhistuttanut musta, syvä vesi! Vielä vai, Parisin tytöt sitä vaan nauravat Heitetään esiliina pään yli silmien peitteeksi, ja loiskis! Mutta sinne oli mentävä ihan yksin ja katu häntä pelotti.

Ja sill'aikaa kuin tyttöraukka edeltäkäsin otti viimeisen vauhdin kuolemaa ja unhotusta kohti, kuin hän katseli kaukaa pohjattomuutta harhailevin silmin, joihin jo nousi itsemurhan hurjuus, virkistyi kuuluisa Delobelle vähitellen, ja puhui jo vähemmin mahtipontisesti; ja, koska päivälliseksi oli kaalia, jota hän hyvin rakasti, lauhtui hän syödessään, muistutteli vanhoja voittoriemujaan, kultaseppeleitä, Alençon'in yleisöä, ja oitis päivällisen syötyään, meni Odéoniin Misanthrooppia katsomaan, Robricart'in ensimmäistä näytäntöä, koristettuna ja pinnistettynä, ihan valkoiset kalvoiset käsissä ja taskussa uusi, kiiltävä sadan sousin kappale, jonka hänen vaimonsa oli antanut hänelle hänen herrastellakseen.

— Minä olen oikein tyytyväinen, sanoi äiti Delobelle syömäneuvoja korjatessaan. Isä söi hyvin tänä iltana. Se lohdutti hiukan häntä, mies parkaa, Teaatteri lopullisesti virkistää hänen. Sitä hän kyllä tarvitseekin…

… Niin, se se oli kauheinta, käydä yksin kadulla. Oli odotettava, kunnes kaasu oli sammutettu, astuttava portaita myöten hyvin hiljaa kun äiti oli nukkunut, ja mentävä Parisin läpi, jossa miehet vastaan tullessa katselivat röyhkeästi silmiin, ja kuljettava komeasti valaistujen kahvilojen ohitse. Tuo kammo katua vastaan oli Désirée'ssa ollut lapsuudesta saakka. Ihan pienenä ollessaan, kun hän kerran meni asialle, seurasivat häntä pilkaten katupojat, eikä hän tietänyt mikä oli hirveämpää, hänen epäsäännöllisen käyntinsä ivaaminenko, noiden pienten, hävyttömien nuttujen nilkutus, vaiko ohitsekulkevien sääli ja laupiaat katseet. Sitte hän pelkäsi vaunuja ja omnibuksia. Virta oli kaukana. Hän väsyisi näet, kovin. Kumminkaan ei ollut siihen muuta neuvoa.

— Minä panen maata, tyttö, entä sinä, vieläkö ai'ot valvoa?

Silmät työssä kiinni, vastasi tyttö valvovansa. Hän tahtoi lopettaa tusinan.

— Hyvää yötä sitte, sanoi äiti Delobelle, jonka heikontunut näkö ei kärsinyt kauemmin valoa. Minä panin isän illallisen lämpiämään. Katso sitä ennenkuin maata panet.

Désirée ei valehdellut. Hän tahtoi lopettaa tusinan, että isällä olisi huomenna se valmiina vietäväksi; ja tosiaankaan nähdessään tuon pienen rauhallisen pään kumarruksissa lampun kelmeässä valossa, ei olisi koskaan voinut kuvitella, mitä katalia ajatuksia siinä mylleröi.

Kas nyt on menossa viimeinen lintunen tusinasta, ihmeellinen pikkuinen lintunen, jonka siivet näyttivät meriveden kastamilta, ihan safiirin vihreiltä.

Huolellisesti, veikeästi, pistää Désirée sen messinki langalle, lentoon pyrähtävän, säikähdetyn linnun somaan asentoon.

Oi! kuinka se lentää kauas, tuo pikkuinen, sininen lintu. Kuinka huimasti se kiitää löyhöttää avaruuteen. Hyvin tuntuu, että se lähtee tällä kertaa pitkälle matkalle, pitkälle, ikuiselle matkalle, josta se ei palaa koskaan enää…

Nyt on työ lopussa, pöydät järjestetty, viimeiset silkkinöyleet tarkalleen kootut ja nuppineulat neulikossaan.

Lampun kiertää hän puoleksi alas, illallisen isälleen jättää hän kuumalle hiilokselle. Ja tuo hirvittävä, katala ilta on näyttävä hänestä yhtä levolliselta, kuin muulloinkin, Talossa on kaikki järjestyksessä ja tavat tarkkaan noudatetut. Hyvin hiljaa aukaisee Désirée kaapin, ottaa sieltä pienen shaalin, kääriytyy siihen, ja lähtee.

Mitä? Eikö katsettakaan äidille, ei mykkää jäähyvästiä, eikä heltymistäkään?… Ei, ei mitään. Niinkuin kuoleman kielissä olevat, näki hän hirvittävän selvästi yht'äkkiä minkälaiselle itsekkäälle rakkaudelle hän oli uhrannut lapsuutensa ja nuoruutensa. Hän tuntee varsin hyvin, että suuren miehen lausuma ainoa sana on lohduttava nukkuvaa naista, jolle hän on melkein vihoissaan siitä, ett'ei hän heräjä, vaan antaa hän siten mennä räpäyttämättäkään suljetuita silmäluomia.

Nuorena kuoleminen, vaikka vapaaehtoisestikin, ei tapahdu koskaan ilman yllytystä, ja Désirée raukka lähti, elämästä närkästyksissään kohtaloaan vastaan.

Kas, hän on jo kadulla. Minne menee hän? Kaikki on jo autiota. Nämä kaupungin osat, jotka päivällä ovat niin vireät, asettuvat iltasin varhain. Siellä tehdään liika kovaa työtä, ett'ei uni pian tulisi. Sillä välin kuin Parisin bulevaardeilta, jotka vielä ovat täynnä elämää, kohoaa yli koko kaupungin etäisen tulipalon näköinen punertava heijastus, ovat täällä jo kaikki portit kiinni, luukut suljetut ikkunoissa ja ovissa. Aika ajoin häiritsee hiljaisuutta myöhästynyt palovartijan askeleet, jotka kuuluvat yön pimeästä, tai juopuneen puhelu, jota hänen hoipertelemisensa toisinaan keskeyttää, tahi likeisestä valkamasta tullut tuulen puuska kolisuttelee lyhdyn lasia ja pieksättää vanhaa väkipyörän nuoraa, laantuu kadun kulmassa ja vinkuen katoaa hataran kynnyksen alle.

Désirée astuu sukkelaan, shaaliinsa kierrettynä, pää pystyssä, silmät kuivina. Tuntematta tietä kulkee hän suoraan, ihan suoraan eteenpäin.

Maraisin synkät, kapeat kadut, joilla pilkoittaa kaukaa kaasunliekki, risteilevät ja kaarielevat niin että, hän kuumeen tapaisesti kulkiessaan, eksyen palaa yhä samalle paikalleen. Aina jotakin asettuu hänen ja virran väliin. Mutta viileä, kostea tuuli puhaltelee häntä kasvoihin. Ja todellakin näyttää kuin vesi pakenisi, varustaisi itsensä aitauksella, ja paksut seinät, korkeat talot varta vasten kävisivät kuoleman eteen, mutta pikku ontuva on rohkea, vanhojen katujen epätasaisella kivityksellä hän vaan astuu astumistaan.

Oletteko koskaan iltasella metsästyksen jälkeen nähneet haavoitetun peltopyyn pakenevan piiloon vakoon? se vaipuu alas, kyykistyy, vetäen veristä siipeään johonkin suojaan voidakseen kuolla rauhassaan. Tuon pienen varjon pieltävä käynti pitkin seinää katuvierusta myöten antaa aivan saman käsityksen. Ja ajatellaanpa, että samaan aikaan, melkein samassa kaupungin osassa, joku myöskin harhailee pitkin katuja, odottaen, tähystäen toivottomana. Oi! jospa voisivat kohdata toisensa. Jospa hän voisi kääntyä tuon levottoman kulkijan puoleen kysyäkseen tietä:

— Olkaa hyvä, herra, sanokaa, miten mennään Seinelle?…

Ja herra tuntisi hänen heti.

— Kuinka! Tekö, neiti Sisi? Mitä te teette ulkona tähän aikaan?

— Menen kuolemaan, Frans. Teidän tähden en voi elää enää.

Liikutettuna ottaisi hän silloin ja puristaisi hänen syliinsä ja kantaisi pois sanoen:

— Oi, elä, elä kuole. Minä tarvitsen sinua lohdutuksekseni, avukseni kaikesta pahasta, mitä tuo nainen on minulle tehnyt.

Mutta se on runoilijain haavetta, kohtaus, jota elämä ei osaa keksiä. Liian julma, liian kova on elämä! Ja kun kerran tarvitaan niin vähän hengen pelastukseksi, ei se mitenkään tahdo antaa tuota vähää. Senpä tähden oikeat romaanit ovatkin niin surullisia…

Katuja, yhä katuja vaan, sitte tori ja silta, jonka lyhdyt kuvastavat mustassa vedessä toisen valaistun sillan. Kas siinä on vihdoin virta. Kostean, leudon syksy-illan usmassa näkee hän tuon hänelle tuntemattoman Parisin sekavan suuruuden, jota vieläkin enemmän lisää hänen tietämättömyytensä paikoista. Tässä sitte pitäiskin kuolla.

Hän tuntee olevansa niin pieni, niin eristetty, niin kadonnut tuossa laajassa, valaistussa, autiossa kaupungissa. Hänestä näyttää, kuin hän jo olisi kuollut. Hän lähestyy rantaa; ja, yht'äkkiä seisattaa hänen kulkunsa kukkakasvien ja kaivetun maan haju. Hänen jalkojensa juurella, veteen rajoittuvalla käytävällä on olkiin käärityitä pensaskasveja ja kukka-astioita valkoisissa paperituuteissaan, kaikki valmiiksi järjestetty kaupittaviksi huomenna. Viittoihinsa käärittyinä, jalat lämmittimien päällä, makasivat myyjät tuoleillaan, unen ja yön viileyden kangistamina. Kaiken väriset tähtikukat, reseedat, syksyruusut, tuoksuttivat ilmaa, seisoen hämärässä kuun valossa keveine varjoineen ympärillään ja odottaen nukkuvan Parisin oikkuja.

Pikku Désirée rukka! Näytti, kuin koko hänen nuoruutensa, harvat ilon-päivänsä ja petetty rakkautensa olisivat heränneet hänen sydämessään tuon kuljeskelevan puutarhan tuoksusta. Hän astuu hiljaa kukkien keskitse. Toisinaan kahisuttaa tuulen puuska pensaiden lehtiä ja maan päällä olevista kopista, jotka ovat täynnä juurineen temmattuja kasveja leviää kostea multa haju.

Hän muistelee kävelyjä maalle Franssin kanssa. Luonnon tuoksu, jota hän silloin hengitti ensimmäisen kerran, puhaltelee hänen kuolonhetkellään. — "Muisto," näkyy se hänelle sanovan, ja hän vastaa itsekseen: "Kyllä, kyllä minä muistan."

Hän muistaa vaan liian hyvin. Tultuaan tuon ikäänkuin juhlaksi koristetun sataman päähän, seisattuu salainen pikku varjo portaille, joka vie alas rannalle…

Melkein oitis kuuluu huutoa, hälinää pitkin koko rannikkoa. "Pian vene ja keksit." Merimiehiä ja poliisi-palvelijoita kokoontuu ahteelle. Rannalta päästetään vene, lyhty kokassa.

Kukkamyyjät heräävät, ja yhden heistä haukotellen kysyttyä, mitä on tapahtunut, vastaa hänelle sillan nurkkaan kyyristynyt kahvimuija rauhallisesti:

— Mikä lie nainen hypätä mulahtanut veteen.

Eipä vaan. Virta ei huolinut tuosta lapsesta. Sen oli sääli tuota ihanuutta ja suloa. Alahalla veden partaalla näkyy lyhtyjen valossa musta parvi, joka lähtee liikkeelle. Hän pelastui!… Eräs hiekan vetäjä onki ylös hänen. Poliisimiehet kantavat häntä, merimiehiä ja halon purkajia ympärillä; ja pimeässä kuuluu matala käheä ääni pilkkaavan: "Sepä koko vesilintu, ett'en ollut kiinnikään saada. Niin muljahti sormien välistä, että olisittepa nähneet!… Ei maar muka tahtonut mulle palkintoa antaa…" Vähitellen melu tyyntyi, uteliaat hajosivat, ja mustan parven poistuessa polisihuoneesen päin, kävivät kukkamyyjät uudestaan makaamaan ja autiolla rannikolla värisytti yötuuli kukkia.

Ah! tyttö rukka, luulit olevan helppoa päästä elämästä, kadota yht'äkkiä. Et tietänyt, että sen sijaan että virta veisi sinun sukkelaan etsimääsi mitättömyyteen, se heittäisikin sinun kaikenlaiseen häpeään ja rauenneen itsemurhan epäkunniaan. Ensin poliisi konttoori, iljettävä polisikonttoori likaisine rahineen, permantoineen, jossa märkä tomu näyttää katuloalta. Siellä oli Désiréen lopetettava yönsä. Hän pantiin maata leirivuoteelle takan eteen, joka hänen hyväksi oli laupiaasti täyteen mätetty halkoja ja jonka epäterveellinen lämpö nöyryytti hänen raskaita, vettä purskuavia vaatteitaan. Missä hän oli, siitä hän ei saanut selkoa. Himmeästi, käsittämättä kuunteli ja katseli pikku ontuva hänen ympärillään samanlaisissa vuoteissa makaavia miehiä, ikävää, tyhjää suojaa ja lukittujen päihtyneiden ulinaa, jotka jyskyttelivät peräovea, hirveästi kiroillen.

Likellä häntä istui repaleinen nainen, hiukset hajallaan kyykkysillään lieden suun edessä, jonka punertava hohde ei muuttanut lainkaan hänen synkeitä, kalpeita kasvojaan. Se oli yön selästä korjattu hullu olento raukka, joka koneen tapaisesti ravisteli päätään ja lakkaamatta kertoeli tajunnottomalla, melkein huulien liikkeestä riippumattomalla äänellä: "Niin, niin, se vasta kurjuutta… Niin, niin, se vasta kurjuutta…" Ja tuo kamala vaikeroiminen keskellä makaavien kuorsaamista teki Désiréehen hirveän pahaa. Hän sulki silmänsä, ett'ei enää näkisi noita vimmastuneita kasvoja, jotka pelottivat häntä ikäänkuin hänen oman itselöimänä. Ajoittain aukeni kadun puoleinen ovi, päällikön ääni mainitsi nimiä, ja kaksi polisimiestä astui ulos, toisten tullessa sisään, jotka heittäytyivät poikittain vuoteelle masentuneina, kuin vuorovahdissa koko yön kannella olleet merimiehet.

Vihdoin koitti päivä sairaita hirvittävine, kovine väreineen. Havahduttuaan yht'äkkiä horroksistaan, kavahti Désirée ylös vuoteellaan, tempasi auki viitan, johon hän oli kääritty ja, huolimatta väsymyksestä ja kuumeesta, koetti nousta seisoalleen hallitakseen itse ja omatahtoisesti itseään. Hän ajatteli vaan yhtä, näet, paetakseen kaikkia noita silmiä, jotka aukenivat hänen ympärillään, ja lähteäkseen tuosta julmasta paikasta, jossa unella oli kovin raskas huokuminen ja kovin rasittavia ruumiin asentoja.

— Laskekaa, hyvät herrat, sanoi hän kokonaan vavisten, laskekaa minut takaisin äidin luo.

Kuinka paatuneet he lienevät olleetkin parisilaisista tapahtumista, käsittivät nuo kunnon ihmiset, että tämä oli jotakin merkillisempää, liikuttavampaa, kuin tavallisesti. Mutta he eivät voineet vielä saattaa häntä hänen äitinsä luo. Ensin oli mentävä komissarjuksen luo. Sitä oli mahdotointa jättää siksensä. Tuotiin rattaat säälistä häntä kohtaan, mutta polisikonttoorista oli lähdettävä ulos, ja ovella oli kansaa katselemassa, kun pikku ontuva oli kulkeva ohi, märät hiukset ohimoihin tarttuneina ja sarkaviitta yllä, joka kuitenkaan ei estänyt hänen hampaitaan kalisemasta vilusta. Komissarjuksen luona oli hänen noustava pimeitä ja kosteita portaita, joilla tuli ja meni roiston näköisiä naamoja. Kaksipuolista ovea aukaisi ja sulki tuon tuostakin törkeät palvelijat, suojat olivat kylmät, huonosti valaistut, raheilla istui kansaa, äänettömänä, kummastuksissaan, torkuksissa, mierolaisia, rosvoja, tyttöjä ja vanhan viheriäisen pöydän ääressä kirjoitteli "komissarjuksen koira," koko isopäinen peto, kuluneessa takissa; tässä se oli.

Désiréen sisään tultua astui hänen vastaansa mies kurottaen kättään, Se oli hänen julma pelastajansa, joka pyysi palkintoaan, viittäkolmatta francia.

— No, mummuseni, sanoi hän riettaasti nauraen ja kamalalla äänellä, miltäkäs sauna nyt tuntuu?

Ja hän kertoi oikeuden istujalle, millä keinon hän oli hänen onkinut vedestä, että hän oli tarttunut häneen ensin noinikään, sitte näinikään, ja että ilman häntä olisi hän ihan varmaan mennä hujauttanut Rouen'in luo veden pohjalla.

Poloinen oli ihan punainen kuumeesta ja häpeästä ja niin hämillä, että hänestä näytti kuin vesi olisi jättänyt harson hänen silmiensä eteen ja huminaa hänen korviinsa. Vihdoin vietiin hän pienempään suojaan juhlallisen henkilön eteen, jolla oli tähtiä rinnassa. Se oli itse herra komissarjus, joka parast' aikaa joi kahviaan ja luki sanomalehtiä.

"Ahaa! vai te…" sanoi hän tylyn näköisenä, kastellessaan vehnästään ja luomatta silmiään sanomalehdestä; ja oitis alkoi polisimies, joka oli tuonut Désiréen, lukea esitystään:

"Neljännestä vailla kaksitoista yöllä. Mégisserien satamassa, n:o 17 kohdalla, muudan Delobelle, neljänkolmatta vanha, kukkientekijä, asuva Braque kadun varrella vanhempainsa luona, on tehnyt itsemurhan yrityksen heittäytymällä Seineen, josta hänen veti ylös terveenä ja vahingoittumattomana herra Parcheminet, hiekanvetäjä, majaileva Butte-Chaumont kadun varrella."

Herra komissarjus syöden ehtimiseen, kuunteli tyynen ja haluttoman näköisenä, niinkuin mies, jota ei mikään enää kummastuta; lopuksi loi hän Delobelleen asian tuntevan ja ankaran katseen, ja antoipa korean varoituksen. Hänen tekonsa, näet, oli hyvin ilkeä. Mikä oli saanut hänen tuohon häijyyn rikokseen? Minkä tähden tahtoi hän surmata itsensä? Vastatkaapa, Delobelle, miksi?

Mutta Delobelle oli itsepäisesti vaiti. Hänestä olisi ollut rakkautensa tahraamista tunnustaa moisessa paikassa. "En tiedä… En tiedä…" sanoi hän hiljaa ja vavisten.

Suuttuneena, tuskastuessaan, ilmoitti herra komissarjus, että hän oli vietävä vanhempainsa luo, mutta yhdellä ehdolla: että hän lupaisi olla sitä koskaan enää tekemättä.

— Lupaatteko sen, hä?…

— Kyllä, lupaan minä, herra…

— Ette tee sitä koskaan enää?…

— En, ihan varmaan, en koskaan enää… en koskaan enää…

Huolimatta hänen vakuutuksistaan, pudisti poliisikomissarjus päätään, ikäänkuin hän ei olisi uskonut hänen valaansa.

Ja nyt on hän ulkona, tiellä kotiin, suoja-paikkaan; mutta hänen kidutuksensa ei ole vielä lopussa.

Vaunuissa oli poliisimies, joka häntä saattoi, liian kohtelias, liian ystävällinen. Désirée ei ollut sitä käsittävinään, väisti häntä, veti kätensä pois. Kiusausta!… Hirmuisinta oli tulo Braque kadulle, jossa koko talo oli liikkeellä, ja naapurien uteliaisuuden kärsiminen. Aamulla oli todellakin koko kaupungin osa saanut tiedon hänen häviämisestään. Huhu kävi, että hän oli lähtenyt Frans Rislerin kanssa. Aikaiseen oli nähty kuuluisan Delobellen lähtevän ulos, hirvittävän näköisenä, hattu takaperin päässä, rutistunein kalvoisin, joka oli tavattoman huolestumisen merkki; ja piika, tuodessaan ruokavaroja, tapasi äiti raukan puolihulluna juoksemasta huoneesta toiseen, etsien vaikka sanaa lapseltaan, vaikka kuinka pientä jälkeäkin, joka voisi ainakin herättää arveluita.

Onnettoman äidin päässä selveni vihdoin tyttärensä tila viimeisinä päivinä ja hänen vaitiolonsa Franssin lähdöstä. "Elä itke, vaimoni… minä tuon hänen jälleen…" sanoi isä lähtiessään, ja hänen mentyä yhtä paljo tiedustellakseen, kuin vetäytyäkseen tuosta tuskallisesta näytelmästä, käveli vaimo yhtämittaa portailta ikkunalle, ikkunalta portaille. Pienintäkin askeleen kapsetta kuultuaan, aukasi hän oven, sykkivin sydämin, ja juoksi ulos, sitte hänen sisääntullessaan, lisäsi asunnon yksinäisyyttä vieläkin enemmän Désiréen suuri, tyhjä nojatuoli, joka oli puoleksi käännetty ompelupöytää kohti. Tämä sai hänen purskahtamaan itkuun.

Samassa seisattui vaunut portin eteen. Kuului ääniä ja askeleita.

— Rouva Delobelle, tässä on hän!… Tyttärenne on löytynyt.

Todellakin astui Désirée portaita ylös, vaaleana, vaipuneena tuntemattoman käsissä, ilman shaalia, ilman hattua, käärittynä suureen ruskeaan levättiin. Huomattuaan äitinsä hymyili hän hiukan, houkkamielisen näköisenä.

— Elä pelästy… ei se ole mitään… yritteli hän sanomaan vaan voipui sitte portaille. Ei koskaan luullut äiti Delobelle olovanaa niin väkevä. Hän otti tyttärensä, kantoi hänen, pani maata, ja kaikki tuo tapahtui siunaaman aikaan, ja hän puhutteli häntä ja suuteli häntä.

— No jo vihdoin viimein löysinkin sinun. Missä sinä nyt olet ollut, siukku rukka? Eikö niin, sano, että tahdoit tappaa itsesi?… Sinulla oli siis kova murhe?… Miksikäs sen salasit minulta?

Nähdessään äitinsä tuossa tilassa, kylpien kyyneleissä, vanhettuneen muutamassa tunnissa, tunsi Désirée olevansa kauheiden tunnonvaivojen valtaamana. Hän muisti menneensä hyvästiäkään sanomatta ja soimaten häntä sydämessään siitä, ett'ei hän häntä rakastanut.

Ett'ei häntä rakastanut!

— Kuolemasihan olisi tappanut minun, sanoi vaimo parka… Voi, kun minä nousin tänä aamuna, eikä vuoteesi ollut kosketettu, eikä sinua ollut huoneessakaan… Minä kävin kerran ympäri ja lankesin tainnoksiin… Onko sulia lämmin nyt?… Onko hyvä?… Ethän enää tee sitä, ethän tahdo kuolla?

Ja hän tukki hänen peitettään, lämmitti hänen jalkojaan ja viihdytti häntä rinnallaan.

Vuoteessaan leväten, silmät kiinni, näki Désirée itsemurhansa kaikki kohdat, kaikki kamalat seikat, joiden läpi hän oli kulkenut kuolemaan lähtiessään. Kasvavassa kuumeessaan, raskaassa, valtavassa unessaan, rasitti ja vaivasi häntä hurja kulkunsa Parisin kautta. Tuhansia mustia katuja kuvautui hänen silmissään, Seinen virta kunkin päässä.

Tuo kamala virta, jota hän ei yöllä löytänyt, vainosi nyt häntä.

Hänestä näytti kuin hän olisi kokonaan ollut mudan ja lo'an ryvettämä; ja painajaisen ahdistamana, lapsi raukka, tietämättä, kuinka päästä muistojensa kiusauksista, sanoi hiljaa äidilleen:

— Kätke minut… kätke minut… minua hävettää!