VI.
Hän lupasi olla sitä enää tekemättä.
Oi! ei, ei hän tee sitä enää. Herra komissarjus saa olla rauhassa, Ei siitä pelkoa ole, että hän sen tekee uudelleen. Mitenkä hän ensin pääsisi virralle kun hän ei enää voi hievahtaa vuoteeltaankaan? Jos herra komissarjus olisi nähnyt hänen silloin, niin hän ei olisi epäillytkään hänen sanojaan. Epäilemättä näkyy koko hänen olennossaan vielä tahto ja halu kuolla jotka niin katalasti olivat piirretyt hänen kalpeisin kasvoihinsa toissa aamuna; ne ovat vaan lieventyneet maltillisemmat. Muudan Delobelle tietää, että vähän pikkuisen vaan aikaa odotettuaan, hänellä ei ole enää mitään toivottavana.
Lääkärit sanovat hänen kuolevan keuhkokuumeesen, jonka hän oli saanut märistä vaatteistaan. Mutta lääkärit erehtyvät, se ei ole keuhkokuumetta. Siis rakkautensa on syy hänen kuolemaansa?… Ei. Tuosta kauheasta yöstä lähtien hän ei enää ajattele Franssia, hän ei pidä itseään enään arvollisena rakastamaan ja olemaan rakastettu. Siitä pitäen on toinen pilkku hänen puhtaassa elämässään, ja siitäpä juuri hän kuoleekin.
Kaikki nuo hirveän näytelmän tapaukset ovat tahrana hänen ajatuksissaan: nosto vedestä kaikkien ihmisten läsnä ollessa, sikeä unensa poliisi konttoorissa, rivot laulut, joita hän siellä kuuli, mielipuoli, joka lämmitteli itseään lieden ääressä, kaikki, mihin rikokselliseen, törkeään, ja sydäntä särkevään hän oli koskettanut komissarjuksen portailla, ja sitte toisien ylenkatse, toisien julkeus, hänen pelastajansa pilanlasku, polisipalvelijain hyväily, koko hänen i'äksi hävinnyt naisellinen arkuutensa, nimensä, joka hänen täytyi antaa ja hänen tukala viallisuutensa, joka vainosi häntä kaikkien noiden pitkien kiusauksien kestäessä, ikäänkuin ivana, naurettavaisuuden korvennuksena hänen itsemurhastaan lemmen tähden.
Hän kuolee häpeästä, sanon minä. Öisin hourailee hän yhä lakkaamatta: "Minua hävettää!… Minua hävettää!…" ja levollisempana aikana painuu hän peitteesensä, vetää sen kasvoilleen ikäänkuin kätkeytyäkseen tai haudatakseen itsensä.
Désiréen vuoteen vieressä, ikkunan valossa, tekee äiti Delobelle työtä, hoitaen tytärtään. Ajoittain kohottaa hän silmänsä tarkastaakseen tuota mykkää toivottomuutta, selittämätöintä tautia, sitte ryhtyy hän työhönsä jälleen; köyhän suurimpia tuskia on, ett'ei hän voi kärsiä mielikseen. Työtä on tehtävä lakkaamatta, ja vieläpä kun kuolokin lähellä liitelee, on ajateltava välttämättömiä tarpeita, elämän huolia.
Rikas voipi sulkeutua suruunsa, hän voi siinä aikeella, siitä elääkin, eikä tehdä muuta, kuin kärsiä ja itkeä.
Siihen ei köyhillä ole varaa eikä oikeuttakaan. Kotiseudullani, maalla, tunsin vanhan vaimon, joka samana vuonna oli kadottanut tyttärensä ja miehensä, kaksi kauheaa koetusta toistensa perään; mutta hänellä oli pojat kasvatettavana, moisio hoidettavana. Aamunkoitosta oli oltava toimessa, jouduttava kaikkialle, johdettava eri töitä, eri haaroilla matkojen päässä pellolla. Sureva leski sanoi minulle: "Minulla ei ole hetkeäkään aikaa itkeä viikon ajalla; mutta sunnuntaisin, oi, silloin otan kaikki takaisin…" Ja, toden perään, niinä päivinä, kun lapset leikkivät ja olivat kävelemässä ulkona, sulki hän lukon kahteen kertaan ja koko jälkeen puolisen itki ja nyyhkytti hän ja huusi autiossa talossa miestään ja tytärtään.
Äiti Delobellellä ei ollut pyhääkään. Ajatelkaas, että hän nyt oli yksin työssä, ett'ei hänen sormillaan ollut Désiréen somien sormien ihmeellistä näppäryyttä, että lääkkeet olivat kalliit, ett'eikä hän mistään maailmassa olisi tahtonut kieltää "isältä" hänen kalliita tapojaan. Niinpä, milloin hyvänsä sairas aukasi silmänsä huomasi hän äitinsä joka varhaisen aamun hämärässä tahi yölamppunsa valossa lakkaamatta työskentelevän työskentelemistään.
Kun hänen vuoteensa uutimet olivat suljetut, kuuli hän pientä kuivaa kalinaa saksia pöydälle pantaessa.
Äitinsä väsymys ja alituinen valvominen, joka yhä piti seuraa hänen kuumelleen, vaivasi häntä kovin, toisinaan enemmän kuin mikään muu:
— Annahan minulle vähän työtäni, sanoi hän koetellen istua vuotessaan. Se oli ikäänkuin heijastusta päivä päivältä yhä enemmän synkistyvällä taivaalla. Äiti Delobelle, joka siten näki sairaan haluavan palata elämään, asetti hänen niin hyvin kuin suinkin ja veti pöydän lähemmäksi. Mutta neula oli liian raskas, silmät liian heikot ja ikkunaan kuuluvat huudot muistuttivat hänelle, että katu tuo kauhea katu, oli ihan hänen vieressään. Ei, hänellä lopullisesti ei ollut voimia. Oi, jospa hän ensin olisi voinut kuolla ja sitte syntyä uudelleen… Ja nyt hän kuoli luopumalla vähitellen kaikesta. Joka kerta kun äiti pujotteli nöylettä neulan silmään, katseli hän yhä kalpenevaa lastaan kysyen:
— Onko sinun hyvä?
— On, oikein hyvä… vastasi sairas sydäntä särkevällä hymyllä, joka hetkeksi kirkasti hänen tuskallisia kasvojaan ja näytti kaiken niiden hävityksen, niinkuin köyhään majaan pilkistävä auringon säde, sen sijaan, että sitä elähyttäisi; paremmin vaan paljastaa sen kurjuuden ja puutteet. Sitte seurasi pitkä äänettömyys; äiti ei puhunut enää, peläten rupeavansa itkemään, tytär oli kuumeen tainnuttamana ja jo verhottuna näkymättömiin huntuihin, joilla kuolema ympäröi ikäänkuin säälistä niitä, jotka taistelevat viimeisiin voimiensa puolesta, viedäkseen ne hiljaa ja ilman melskettä pois.
Kuuluisa Delobelle ei ollut koskaan läsnä. Hän ei ollut muuttanut mitään elämässään virattomana näyttelijänä. Kuitenkin tiesi hän tyttärensä olevan kuolemaisillaan; lääkäri oli sen hänelle ilmoittanut. Se oli hänelle kovakin isku, sillä itse asiassa hän rakasti paljo lastaan; mutta hänen kummallisessa luonteessaan tosimmat, suorimmat tunteet kääntyivät väärälle, luonnottomalle raitille sen la'in mukaan, että jos mitä pannaan ylösalaisin olevalle perustukselle, se ei koskaan näy seisovan suorassa.
Delobelle piti ennen kaikkia kävelemisestä siten suruaan haihduttaakseen. Hän näytteli onnetointa isää pitkin bulevaardia. Hänet tavattiin teaattereissä, kahviloissa, silmät punaisina, kalpein kasvoin. Hänen oli mieliksi, kun kysyttiin; "No, ukko parka, kuinka teillä jaksetaan?" Silloin pudisti hän päätään hermoisella liikkeellä, mursi kasvojaan ikäänkuin kyyneleitä pidättääkseen ja mykkänä ja täynnä vihaa heitti kiroavan katseen taivaasen, niinkuin näytellessään Lasten lääkäriä, mikä tietysti ei estänyt häntä olemasta huomiota osoittava ja noutelias tytärtään kohtaan.
Niinikään oli hän tottunut, tyttärensä sairaana ollessa, tuomaan hänelle kukkia kävelyiltään Parisissa: ja hän ei tyytynyt tavallisiin kukkiin, kainoihin orvokkiin, joita saa helpolla joka kadun kulmassa, vaan noina surullisina syksypäivinä tahtoi hän välttämättä ruusuja, neilikoita ja erittäinkin ansareissa kasvaneita valkoisia liljoja, joiden kukat, varsi ja lehdet ovat niin vihertävän valkoiset, kuin luonto kiireissään olisi kasvattanut ne aivan yhtänäköiseksi.
— Oi, tämä on liikaa… ihan liikaa minä suutun siitä, sanoi pikku potilas useita kertoja, nähdessään hänen riemastuneena astuvan sisään, kukkavihko kädessä; mutta ukko vastasi niin surullisesti: "Annahan… annahan… ", ett'ei tyttö tohtinut vastustella.
Maksu oli sentään suuri, ja äidin oli hyvin vaikea ansaita elatusta kaikille…
Vielä vähän olisi äiti Delobelle sitä valittanut, hän piti sen varsin kauniinakin suuren miehen puolelta.
Tuo rahan ylenkatse, erinomainen huolettomuus ihmetytti häntä kovin, ja enemmän kuin koskaan luotti hän miehensä neroon ja tulevaisuuteen näyttelijänä.
Tälläkin oli keskellä noita tapauksia järkähtämätöin usko. Vähällä olivat hänen silmänsä kuitenkin au'eta todellisuudelle. Vähällä oli pieni polttava käsi, laskeutuessaan hänen juhlallisen, haaveksivan päänsä päälle, karkoittaa siitä kaiken siinä kauan aikaa jo mylleröivän houreen, Kas kuinka se tapahtui:
Eräänä yönä kavahti Désirée ylös unesta hyvin kummallisessa tilassa. Sanottava on, että lääkäri, joka illalla oli tullut häntä katsomaan, oli kovin hämmästynyt nähdessään hänen äkkiä elpyneen ja tyynempänä, kuumeen kadottua. Tietämättä itsekkään tuon odottamattoman toipumisen syytä, oli hän lähtiessään sanonut: "odotetaanhan", uskoen pikaisen muutoksen nuoruuden ytimekkäiden voimien vaikuttamaksi, jotka usein kasvattavat uuden elämän taimen itse kuolemankin oireista. Jospa hän olisi katsahtanut Désiréen pieluksen alle, niin olisi hän sieltä löytänyt Kairosta tulleen kirjeen, joka olikin tuon onnellisen muutoksen salaisuus. Neljä, Franssin allekirjoittamaa sivua, tunnusti koko hänen käytöksensä armaalle pikku Sisille.
Semmoisesta kirjeestä sairas oli haaveksinutkin. Vaikkapa hän itse olisi sanellut sen, niin kaikki sanat, joiden tuli liikuttaa hänen sydäntään, kaikki arat estelmykset, joiden tuli sitoa hänen haavansa, eivät olisi voineet olla täydellisimmin lausutut. Frans katui, pyysi anteeksi, ja, mitäkään hänelle lupaamatta, saati mitäkään häneltä pyytämättä, kertoi uskolliselle ystävälleen taistelunsa, tunnonvaivansa, kärsimyksensä. Hän oli närkästyksissään Sidonielle, rukoili Désirée'ta kavahtamaan häntä, ja puhui, vanhan rakkauden mahleen selvittämällä ja hirmuisella tunteella, tuosta riettaasta, pintapuolisesta luonteesta, joka niin puhtaasti taisi valehdella, eikä koskaan ollut hairahtunut puhumaan sydämen kieltä, sillä päästä lähtivät tuon Parisinuken sekä sanat että toiminta.
Kovaksi onneksi ei tuo kirje tullut muutamia päiviä myöhemmin. Kaikki sen lohduttavat sanat olivat Désiréelle nyt kuni nälkään kuolevalle liika myöhään tuodut herkkuruo'at. Hän haistaa, haluaa niitä, vaan ei ole enää voimia maistella. Koko päivän luki sairas kirjettä. Hän otti sen esille kuoresta, pani jälleen rakkaasti kokoon, ja silmät kiinnikin näki hän sen aivan selvän, jopa postimerkin värinkin. Frans oli ajatellut häntä! Se yksistään toi hänelle suloisen levon, johon hän vihdoin nukkui, tuntien ikäänkuin ystävän käsivarren kannattavan hänen heikkoa päätään.
Äkkiä heräsi hän, ja niinkuin sanoimme vast'ikään, tavattomassa tilassa. Häntä vaivasi heikkous, tuska koko ruumiissa, jotakin selittämätöintä. Hänestä näytti, kuin hänen elämänsä olisi riippunut vaan hiuskarvasta, joka oli katkeamaisillaan ja jonka hermoinen väräjäminen pani kaikkiin häneen aistiinsa ylenluonnollisen herkkyyden ja tunteellisuuden. Oli yö. Suojassa, jossa hän makasi — hänelle oli annettu hänen vanhempainsa huone, joka oli raittiimpi ja avarampi, kuin hänen sopukkansa — oli hämärä. Yölamppu kierrätteli laipiossa valokehiä, otavan kultaisia, surullisia kuvia, joita unettomuus sairaissa herättää; ja ompelupöydällä valaisi alennettu, varjostimen peittämä lamppu, ainoastaan husin hasin olevat työt ja tuolilleen uinahtaneen äiti Delobellen varjokuvan.
Désiréen päässä, joka tuntui hänessä tavallista keveämmältä, syntyi yht'äkkiä kova ajatus ja muistojen selkkaus. Hänen kaukainen elämänsä näkyi lähestyvän häntä. Pienimmätkin te'ot hänen lapsuudestaan, tapaukset, joita hän ei silloin ollut käsittänyt, ikäänkuin unissaan kuullut sanat, esiintyivät hänen mielessään.
Hän hämmästyi pelästymättä. Hän ei tietänyt, että ennen mitättömäksi tekevää kuolemaa, siten usein sattuu hetki outoa kiihtymystä, ikäänkuin koko olento yllyttäisi kykynsä ja voimansa viimeiseen taipumattomaan taisteluun.
Vuoteestaan näki hän äitinsä vieressään, ja isänsä työhuoneessa, jonka ovi oli jätetty auki. Äiti lepäsi nojatuolissa vaipuneena vihdoin kovan väsymyksen valtaan; ja kaikki naarmut ja arvet, joita ikä ja kärsimykset jättävät vanhettuneille kasvoille, näkyivät vaikeilta ja lähtemättömiltä, unen painamina. Päivällä, tahto ja huolet panevat ikäänkuin naamarin kasvojen todellisen osoitteen yli; mutta yöllä se on omansa. Sillä hetkellä, tuon hilpeän vaimon syvät kurtut, punaiset silmäluomet, harmeutuneet hiukset ohimoilla, laihojen, työn rasittamien käsien kouristus, kaikki tuo näkyi Désiréen silmissä. Hän olisi tahtonut olla kylliksi väkevä noustaksensa ylös suutelemaan tuota kaunista levollista otsaa, jota rypyt uurtelivat, sitä himmentämättä.
Vastakohtana hänelle, näkyi ra'olla olevasta ovesta kuuluisa Delobelle lempiasemassaan. Istuen pienelle valkoiselle pöytäliinalle katetun illallisensa ääressä, silmäili hän karahviinia vasten asetettua kirjaista. Suuri mies oli vast'ikään tullut kotia — hänen askeleensa olivatkin herättäneet sairaan — ja mieli vielä levottomana kauniista näytelmästä, illasti hän yksin, mahtavasti, juhlallisesti, pingoitettuna uuteen takkiinsa, pyyhe leuan alla, hiukset pikkuisen kiharoittuina.
Ensimmäisen kerran elämässään huomasi Désirée silmiin koskevan eron noiden molempien välillä. Äitinsä oli riutunut, töin tuskin puettu huonoon mustaan hameesen, joka hänen teki vieläkin laihemmaksi ja kalpeammaksi, isänsä taas oli onnellisen näköinen, hyvin ruokittu, ilman työtä, vaivoja ja huolia. Tapa katsella kaikkia himmeässä, omituisessa valossa, oli yht'äkkiä hänestä kadonnut. Nyt arvosteli hän vanhempiaan määrätyn matkan päästä, ikäänkuin huomaamattaan heistä poistuneena. Sekin oli vielä kiusa lisää, tuo selvyys viimeisenä hetkenä. Kuinka heidän oli käypä, kun ei häntä ollut enää? Joko tekisi äitinsä liiaksi työtä ja kuolisi siihen; tahi täytyisi vaimoraukan lakata työstä ja tuo itsekäs puoliso, aina vaan kiinni teatterikunniassaan, antaisi heidän vähitellen vaipua suureen kurjuuteen, tuohon mustaan koloon, joka käy sitä laajemmaksi ja syvemmäksi, mitä alemmaksi laskeudutaan.
Kuitenkaan hän ei ollut mikään häjy mies. Sen hän oli näyttänyt useita kertoja. Siinä oli vaan kauhea sokeus, jota ei mikään saanut pois… Entä jos hän koettaisi. Jos hän ennen lähtöään — jokin sanoi hänelle sen tapahtuvan kohta — jos hän ennen lähtöään tempaisi paksun siteen, jota tuo mies parka vapaatahtoisesti ja väkisin piti silmillään.
Kepeä, rakastava käsi vaan, semmoinen kuin hänen, voi koettaa tehdä sitä.
Hänellä yksinään oli oikeus sanoa isälleen: — Ansaitse elatuksesi…
Luovu teaatterista. Siis kuin aika kiiruhti, varusti Désirée
Delobelle kaiken rohkeutensa ja kutsui hiljaa: — Isä… isä…
Kuultuaan tyttärensä äänen, juoksi suuri mies heti hänen luo hyvin sukkelaan. Sinä iltana oli näytetty uusi kappale Ambigu'ssa, ja hän oli palannut kotia tulistuneena, sähköitettynä. Valaistus, käsien paukutukset, puhelut käytävissä, kaikki kiihdyttävät yksityisseikat, jotka hänen hourettaan jännittivät, olivat saaneet hänen haaveksimaan enemmän kuin milloinkaan.
Hän astui sisään Désiréen huoneesen säteilevänä ja pöyhkeänä, lamppu kädessä, hyvin suorana, kameelia napin rei'ässä.
— Hyvää iltaa, Sisi. Sinä et makaakaan?
Ja hänen sanoissaan oli iloinen poljenta, joka kaikui omituisesti surullisessa keskuudessa.
Kädellä teki Désirée hänelle merkin olemaan vaiti, osoittaen makaavaa äitiään.
— Pankaa lamppunne pois… Minulla on teille puhumista.
Hänen mielenliikutuksesta katkonainen äänensä koski ukkoon; ja silmänsä koskivat häneen myöskin, sillä ne olivat paljoa suuremmat, läpitunkevan katseen kirkastamat, jota hän ei ollut niissä koskaan nähnyt.
Hiukan aristellen lähestyi hän tytärtään, kameelia kädessä, tarjotakseen sen hänelle, suu "hiukan supukassa," narisuttaen uusia saappaitaan, mikä hänestä oli hyvin ylimyksellistä. Hänen tilansa oli, näköään, tukala, joka epäilemättä perustui liian suureen vastakohtaan, jonka valaistulle, pauhaavalle teaatterille, josta hän vast'ikään oli lähtenyt, muodosti sairaan pieni huone, missä tukahutetut äänet, himmeä valo hälvenivät kuumeiseen ilmaan.
— Mikä sinun on, käpyseni?… Tunnetko olevasi huonompi?
Désiréen pienen kalpean pään nyökytys vastasi, että hän todellakin oli huonona ja tahtoi puhua isänsä kanssa ihan, ihan läheltä. Kun tämä oli tullut hänen päänalaisensa luo, pani Désirée kuuman kätensä suuren miehen käsivarrelle ja kuiskutti hiljaa hänen korvaansa… Hän oli hyvin huono, perin huono. Hän käsitti kyllä, ett'ei hänellä ollut kauan aikaa elettävänä.
— Siis jäätte, isä, aivan yksin äidin kanssa… Elkäähän tok' noin vapisko… Tiesittehän kyllä tämän tapahtuvan, vieläpä sen olevan hyvinkin lähellä… Minä tahdoin vaan sanoa… Minun lähdettyä, pelkään, ett'ei äiti jaksa oikein yllä pitää taloa… Katsokaa, kuinka hän on kalpea ja väsynyt.
Näyttelijä katseli pyhää vaimoaan, ja oli näköään hyvin hämmästyksissään nähdessään hänen niin huonona. Sitte lohdutti hän itseään itsekkäällä muistutuksella:
— Hän ei ole ollut koskaan oikein vahva… Tuo huomautus ja ääni, millä hän sen lausui, närkästyttivät Désiréetä, vahvistivat häntä hänen päätöksessään. Hän jatkoi, säälimättä näyttelijän haaveita:
— Mitenkä teidän käy molempien, kuin ei minua enää ole?… Kyllä minä tiedän, teillä on suuria toiveita, mutta ne toteutuvat hyvin hitaasti. Seuraukset, joita jo kauan olette odottaneet, voivat vielä viipyä; ja mitä te tästä pitäen teette?… Nähkääs, isäkulta, minä en tahtoisi suututtaa teitä; mutta minusta, teidän i'ällä, ymmärtäväinen kun olette, teidän olisi helppo… Herra Risler vanhempi ei pyytäisi enempää, minä olen varma…
Hän puhui hitaasti, ponnistuksella, etsien sanoja, pitäen kunkin lauseen jälkeen kauan väliä, toivoen isänsä täyttävän ne liikkeellä tai mieltymyksen osoitteella. Mutta näyttelijä ei käsittänyt. Hän kuunteli, katseli silmät suurena, himmeästi tuntien, että lapsen viattomasta, leppymättömästä omasta tunnosta nousi syytös häntä vastaan; minkälainen, sitä hän ei vielä tietänyt.
— Minä luulen, että tekisitte hyvin, puuttui Désirée jälleen arasti puheesen, minä luulen, että tekisitte hyvin luopumalla…
— Hä?… mitä?… kuinka?…
Hän pysähtyi nähdessään sanainsa vaikutuksen. Vanhan näyttelijän liikkuvat kasvot olivat yht'äkkiä kurtistuneet kovasta epätoivosta; ja kyyneleet, joita hän ei aikonutkaan olla salaavinaan käden selällä, niinkuin hän teki näyttämöllä, turvottivat hänen luomensa, vuotamatta, semmoinen tuska kuristi hänen kurkkuaan. Poloinen alkoi käsittää… Niinikään, kahdesta ihmettelevästä, jotka olivat olleet hänelle uskollisia, kääntyi toinenkin pois hänen kunniastaan. Tyttärensä ei luottanut enää häneen! Se ei ollut mahdollista. Hän oli väärin käsittänyt, kuullut väärin… Mistä luopumalla tekisi hän hyvin, sano, mistä?… Mutta tuon armoa pyytävän katseen mykästä rukouksesta ei Desireellä ollut rohkeutta lopettaa. Muutoin olivatkin lapsiraukan voimat ja elämä lopussa. Hän sopisi pari kolme kertaa: — Luopumalla… luopumalla… Sitte vaipui pikku pää alas ja hän kuoli uskaltamatta sanoa hänelle, mistä luopumalla hän tekisi hyvin…
Muudan Delobelle on kuollut, herra komissarjus. Sanoinhan minä, ett'ei hän sitä tee enää. Tällä kertaa säästi kuolema häneltä tien ja vaivan; se tuli itse häntä noutamaan. Ja nyt, uskomatoin mies, neljä hyvää, vahvasti naulattua, petäjäistä lautaa takaavat teille lapsen sanat; Hän lupasi olla sitä enää tekemättä; eikä hän tee sitä enää.
Pikku ontuva on kuollut. Se uutinen surullisesta tapahtumasta käy Francs—Bourgeois'in kaupungin osassa. Ei sen tähden että Désirée olisi ollut hyvin tuttu, hän kun näet, ei koskaan käynyt ulkona, vaan näytti ajoittain ikävästä ikkunasta vaaleuttaan ja väsymättömästä työstä sinikehäisiä silmiään. Mutta kuuluisan Delobellen tyttären hautajaisissa oli varmaan oleva paljo näyttelijöitä, ja niihin on Parisi kovin ihastunut. Se katselee mielellään kadulla, keskellä päivää, noita illan epäjumalia, tarkastelemalla heidän kaikesta ylenluonnollisesta vapaita, todellisia kasvojaan. Niinikään sinäkin aamuna, kun pienen, kapean oven luona Braque-kadun varrella kuului vasaran iskuja valkoisia verhoja naulattaessa, anastivat uteliaat kadunvierustan ja pihan.
Se on kyllä oikein, että näyttelijät rakastavat toisiaan tahi että ainakin heitä yhdistää yhteissitoutumus, virkaside, joka kokoo heidät kaikenlaisiin ulkonaisiin juhlatilaisuuksiin, niinkuin tanssijaisiin, laulajaisiin päivällisiin ja hautajaisiin.
Vaikkapa kuuluisa Delobelle ei enää kuulunutkaan teaatteriin ja hänen nimensä kokonaan oli kadonnut arvosteluista ja ilmoituksista viisitoista vuotta sitte, ei tarvinnut muuta kuin muutamia rivejä jossakin vähän tunnetussa teaatteri lehdessä: Herra Delobelle, entinen ensimmäinen näyttelijä Metz'in ja Alecon'in teaattereissa, on suruksi, j.n.e… Kokoonnutaan j.n.e… niin kaikista Parisin ja sen ympäristön nurkista saapui joukottain näyttelijöitä tuon kutsumuksen johdosta.
Kuuluisat tahi ei, kaikki he olivat läsnä; ne jotka olivat näytelleet Delobelle'n kanssa maaseudulla, jotka tapasivat hänen teaatterikahviloissa, missä hän oli yhtenä niistä aina huomatuista henkilöistä, joiden nimeä tietämättä muistaa keskuudesta, jossa heitä alituisesti näkee ja johon he ikäänkuin näkyvät kuuluvan; sitte oli myös maaseutunäyttelijöitä, jotka olivat käymältä Parisissa, teaatterin johtajan pakeilla, hyvää paikkaa hakemassa.
Ja kaikki, mitättömät ja kuuluisat, Parisilaiset ja maakuntalaiset, halusivat vaan nähdä nimensä jossakin sanomalehdessä, jossa kerrottiin hautajaisista. Nuo turhanpäiväiset olennot, näet, himoavat kaikenlaista julkisuutta. He pelkäävät niin kovin, että yleisö heitä unhoittaa, että silloin kuin he eivät näyttäydy, heillä on välttämätöin tarvis saattaa itsensä puheen aineeksi ja johdattaa itsensä kaikin tavoin Parisilaisten kovin häilyvään muistoon.
Yhdeksältä, Marais'in — tuon kielevän maakunnan — rahvasto odotti ikkunoissa, ovilla ja kadulla näyttelijäin kulkua. Ammattilaiset tähystelivät tomuisista laseistaan, poroporvarit ikkunaloukoistaan uutimien takaa, emännöitsijät koppa kädessä, oppipojat, mytyt pään päällä.
Vihdoin he tulivat, mikä jalkaisin, mikä ajaen, yksin ja yhdessä, He tunnettiin ajetuista kasvoistaan, sinertävästä leu'asta ja poskista, luonnottomasta nä'östä, joka oli joko liian pöyhkeä tai liian yksinkertainen, teeskennellyistä liikkeistä ja erittäinkin ylellisestä tunteellisuudesta, johon heidät oli totuttanut näyttämöllä välttämätöin liioitteleminen. Miten nuo kunnon ihmiset ilmaisivat mielensä kukin eri tavalla tuossa surullisessa tilaisuudessa, oli tosiaan huvittavaa nähdä. Kunkin tulo tuon hautajaistalon pienelle synkeälle pihalle oli ikäänkuin esiintyminen näyttämöllä ja vaihteli kunkin näyttelijän viran mukaan. Suuret traagikot, onnettoman näköisinä, silmäkulmat rypyssä, alkoivat, heti tultuaan, hansikkaan kärjellä pusertaa pois silmäpielestä kyyneltä, jota eivät voineet pidättää, sitte huokailivat, katselivat taivasta ja jäivät seisomaan keskelle näyttämöä, se on pihaa, hattu reidellä, hetkutellen hiljaa vasenta jalkaa, joka auttoi heitä hillitsemään surua: "Ole vaiti, sydämeni, ole vaiti." Koomikot, sitä vastoin, "surivat" yksinkertaisesti. He lähestyivät toisiaan, kutsuivat toisiaan "ukko paraksi," lyöden kättä vakuutettuina ja vavisten, posket hermottomasti väristen, alentaen silmä- ja suupieliä, josta heidän osoitteensa kävi halvan ilveen näköiseksi.
Kaikki oli tavoiteltua ja kaikki totista…
Kohta sisään tultuaan erosivat nuo herrat kahteen leiriin. Kuuluisat katselivat halveksivasti tuntemattomia, jotka heidän ylenkatseisin vastasivat tuhansilla säädyttömillä muistutuksilla: "Oletteko huomanneet, kuinka se ja se on vanhentunut ja muuttunut?… Hän ei voi enää kauan pitää virkaansa."
Molempien ryhmien keskellä kuuluisa Delobelle, mustissa vaatteissa, mustissa ylentarkasti puetuissa hansikkaissa, käveli edes takaisin, silmät punaisina, äänettömänä jaellen kädenlyöntejä. Poloinen oli pakahtua kyyneleihin, mutta se ei estänyt häntä käherryttämästä hivuksiaan. Kummallinen luonto! Ei kukaan olisi voinut sanoa, missä hänen todellinen ja tekosurunsa erosivat, siihen määrin olivat ne toisiinsa sekaantuneet… Näyttelijöiden joukossa oli paljo muitakin tuttujamme. Herra Chèbe tavallista mahtavampana ja toimekkaampana hääri maineessa olevien näyttelijöiden ympärillä, sillä välin kun rouva Chèbe piti seuraa äiti raukalle. Sidonie ei voinut tulla; mutta Risler vanhempi oli saapuvilla, melkein yhtä liikutettuna kuin isäkin, kelpo Risler, ystävä viimeiseen hetkeen saakka, sillä hän oli maksanut kaikki surujuhlan kustannukset. Myöskin olivat ruumisvaunut oivat, verhot olivat hopeahetaleilla, katafalkki koristettu ruusuilla ja valkoisilla orvokeilla. Kurjalla, synkeällä Braque-kadulla nuo vaatimattomat menot kynttelineen, kukkineen pyhän veden pirskoittamina muistuttivat lapsiraukan kohtaloa, jonka pienintäkin hymyä aina kyyneleet kostuttivat.
Lähdettiin liikkeelle, käyden, hitaasti, mutkailevia katuja pitkin.
Etupäässä kulki Delobelle, itkeä nyhkyttäen, tuo lasta kantava isä parka, melkein yhtä paljo surren itsestään kuin tyttärensä kuolemaa, ja todellisen surunsa pohjalla säilyttäen ikuisen turhamaisen itsekkäisyytensä, joka lepäsi siinä kuin kivi joen pohjalla, liikkumattomana vyörivien aaltojen alla. Juhlamenojen komeus, tuo musta jono, joka pidätti kulullaan liikkeenkin, hunnulla katetut ajoneuvot, Rislerin pienet kuomivaunut, jotka Sidonie oli lähettänyt muodon vuoksi, kaikki tuo imarteli ja kiihdytti häntä. Kerran, voimatta enää olla vaiti, kääntyi hän Robricast'in puoleen, joka kävi hänen rinnallaan:
— Oletko huomannut?
— Mitä niin?
Ja isä parka, silmiä pyyhkiessään, kuiskutti hiukan ylpeänä:
— On kahdet omat vaunut…
Armas Sisi rukka, tuo hyvä ja yksinkertainen olento! Kaikki nuo teennäiset surut, koko tuo juhlallisten itkijäin saatto ei ollut lainkaan häntä varten.
Ylähältä ikkunasta suljettujen varjostimien takaa katseli äiti
Delobelle, jota ei oltu voitu siitä estää, tyttönsä lähtöä.
— Hyvästi… hyvästi… sanoi äiti hiljaa, melkein itsekseen, huiskuttaen kättään oudolla tajunnottomalla liikkeellä.
Ja kuinka hiljaa hän lausuikin tuon hyvästin, oli Désirée Delobelle kuuleva sen.