I
— Kaksi tryffelillä täytettyä kalkkunaa, niinhän, Garrigou?
— Niin, arvoisa herra, kaksi mainiota kalkkunaa täpösen täynnä tryffelejä. Tottahan tuon tiedän, sillä olenpa ollut apuna niitä täyttämässä. Olisi luullut niiden nahan ihan halkeavan paistuessa, niin kovalle se oli pingotettu…
— Jeesus-Maria! Ja minä kun pidän niin paljon tryffeleistä… Pian tänne messupaitani, Garrigou… Ja mitä muuta vielä olet huomannut keittiössä paitsi kalkkunapaistia?…
— Oo, kaikenlaista hyvää… Puolilta päivin emme ole joutaneet muuta kuin kynimään fasaaneja, harjalintuja, syöttökanoja ja metsoja, niin että höyheniä lenteli kaikkialla… Sitten tuotiin kalalammikosta ankeriaita, kultakarppeja, forelleja ja…
— Oikeinko suuria, ne forellit, Garrigou?
— Noin suuria, arvoisa herra… Kerrassaan verrattomia!…
— Jumalani! Olenpa näkevinäni ne tuossa edessäni… Oletko pannut jo viinin alttarikannuihin?
— Kyllä, arvoisa herra, olen pannut viinin alttarikannuihin… Mutta se, totta vieköön, ei ole mitään siihen viiniin verrattuna, jota saatte juoda päästyänne keskiyön messusta. Jospa näkisitte sitä linnan ruokasalissa, jospa näkisitte kaikki nuo karahvit, jotka kimaltelevat monenvärisinä, täynnänsä jaloja viinejä… Ja hopeiset pöytäkalut, siselöidyt maustinastiat, kukat ja kynttiläjalat! — Ei ole ikinä nähty semmoista joulukestiä. Herra markiisi on kutsunut kaikki herrasväet lähistöltä. Teitä tulee ainakin neljäkymmentä henkeä aterialle, lukuunottamatta maatuomaria sekä käräjäkirjuria…Olettepa onnellinen päästessänne niille illallisille, kunnioitettava herra!… Minä en ole muuta kuin haistellut kauniita kalkkunoita ja nyt tunnen alinomaa tryffelien tuoksun nenässäni… Aah!…
— No no, poikaseni. Varokaamme lankeamasta ylensyömisen syntiin, etenkin tänä pyhänä jouluyönä… Riennä heti sytyttämään kynttilät ja antamaan kelloilla ensimmäinen merkki messun alkamiseen; sillä keskiyö on jo käsissä, emmekä saa suinkaan myöhästyä…
Näin puhelivat keskenään jouluyönä armon vuonna tuhat kuusisataa ja niin ja niin paljon kunnianarvoisa herra Balaguère, entinen barnabiittien priori, nykyisin Trinquelagen markiisien runsaspalkkainen pappi, ja hänen pieni kuoripoikansa Garrigou, tai toisin sanoen se nallikka, jota hän ainakin luuli kuoripojaksensa Garrigouksi, sillä nähkääs, itse paholainen oli tuona iltana ottanut päällensä pyöreäposkisen ja hempeäpiirteisen nuoren sakaristonvartijan hahmon voidakseen paremmin johdattaa kunnianarvoisan isän kiusaukseen ja saadakseen hänet lankeamaan kauheaan hekuman syntiin. Niinpä, sill'aikaa kun tuo luultu Garrigou (hm, hm!) kaikin voimin tempoili markiisin kappelin kelloja, alkoi kunnianarvoisa isä pukeutua messukasukkaansa linnan pienessä sakaristossa, ja kaikkien noiden herkullisten kuvausten hämmentämänä hän toisti mielessään yhä uudelleen ja uudelleen:
— Kalkkunapaistia… kultakarppeja… noin suuria forelleja!…
Ulkona puhalsi yöllinen tuuli kantaen kellojen kaikua ympäristöön, ja sikäli alkoi vilkkua tulia Ventoux-vuoren tummilla rinteillä, jonka huipulla kohosivat Trinquelagen vanhat tornit. Vuokraviljelijöiden perheet olivat nyt matkalla linnaan kuulemaan keskiyön messua. Virsiä veisaten he kapusivat vuoren rinnettä ylös viisi- tai kuusihenkisissä joukoissa, isä edellä kantaen lyhtyä kädessään, ja sitten naiset kääriytyneinä suuriin ruskeihin vaippoihinsa, joiden poimuihin lapset tunkeilivat hakien tuulensuojaa. Huolimatta myöhäisestä yöhetkestä ja pakkasesta marssi tuo reipas väki iloisesti edelleen sen toivon kannustamana, että heitä messusta tultua, kuten aina muinakin vuosina, odottaa alhaalla keittiöhuoneissa heitä varten katettu pöytä. Tuon tuostakin välähtivät jyrkässä mäenrinteessä jonkun aatelisherran lasiseinäiset vaunut kuutamossa, soihdunkantajien saattamina, tai kilisytti puolijuoksua lönkyttävä muuli tiukujansa, ja sumuisten lyhtyjen valossa tunsivat vuokraviljelijät maatuomarinsa ja tervehtivät häntä ohimennessä:
— Hyvää iltaa, mestari Arnoton!
— Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!
Yö oli kirkas ja tähdet tuikkivat vilkkaasti pakkasen kynsissä, pohjatuuli puhalsi terävästi ja hienoa huurretta satoi kulkijoiden päälle kastelematta kuitenkaan vaatteita; joulu oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoilleen ja saapunut lumivalkoisin vaattein. Vuoren korkeimmalla kukkulalla kuumotti linna matkan lopullisena päämääränä tavattoman jykevine torneineen ja päätyseinineen. Kappelin kellotorni kohosi päin tummansinistä taivasta, ja suuri joukko pieniä tulia häilyi sinne tänne, vilkkui kaikissa ikkunoissa ja helotti rakennuksen tummaa taustaa vasten kuin kipinät, joita kirpoilee mustaksi palaneesta paperituhkasta… Kun oli päästy nostosillan yli ja astuttu sisään hyökkäysportista, piti kappeliin mennessä kulkea etupihan poikki, joka oli täynnänsä vaunuja, palvelijoita ja kantotuoleja ja jonka valaisivat kirkkaaksi tervassoihdut ja keittiön ikkunoista välkkyvät liekit. Kuului paistinkääntöhaarukoiden kolahtelua, kattiloiden kalinaa, kristalli- ja hopeaesineiden helinää, kun niitä liikuteltiin ruokaa laitettaessa. Ja kaiken sen yläpuolella leijaili lämmin höyry, jossa tuntui paistin ja väkevistä kasviksista valmistettujen kastikkeiden hyvää hajua ja joka kuiskaili kaikkien, niin vuokraviljelijäin kuin papin ja maatuomarinkin korviin:
— Miten mainio jouluateria meitä odottaakaan messun jälkeen!