KASARMIN IKÄVÄ
Tänä aamuna päivän sarastaessa herätti minut yhtäkkiä hirveä rummun pärinä… tara ram! tara ram!…
Rummun pärrytystä männistössäni näin varhain aamulla!… Sepä merkillistä.
Minä kiireimmän kaupalla vuoteeltani avaamaan ovea.
Ei ketään näkyvissä. Pärrytys on tauonnut… Keskeltä aamukasteisia villiviiniköynnöksiä pelmahtaa lentoon pari kolme suokurppaa, siipiänsä liekutellen… Vieno tuulenhenki humisee puissa… Idässä päin kertyy Pikku-Alppien huipuille kultapölyä, josta aurinko nousee hitaasti esiin… Sen ensimmäinen säde hipaisee jo myllyni kattoa. Samassa tuo näkymätön rumpu alkaa lyödä marssin tahtia… tara ram, tam tam.
Hitto vieköön koko tuon aasinnahkaisen kapineen! Olin sen jo melkein unohtanut. Kuka lieneekään tuo raakalainen, joka keskellä rauhallista metsää tervehtii aamuruskoa rummunpärinällä?… Turhaan saan häntä tähystellä, ei näy mitään… ei mitään muuta paitsi laventelipensaita ja mäntyjä, joita kasvaa ylhäältä alkaen aina maantien laitaan saakka… Kenties on tuonne pensikkoon piiloutunut joku haltia tekemään pilkkaa minusta… Niin, epäilemättä se on Ariel tai Puck. Tuo veitikka on arvellut kulkiessaan myllyni ohitse:
— Tuolla pariisilaisella on siellä sisällä liian hiljaista, annetaanpa sille pieni aamusoitto. Sen sanottuaan hän on temmannut suuren rumpunsa ja alkanut lyödä… tara ram, tam tam!… tara ram!… Ole hiljaa, sinä veijari Puck! Ihanhan pärrytyksesi herättää minun sirkkani yöunestaan.
* * * * *
Ei, se ei ollutkaan Puck.
Se oli Gouget François, liikanimeltä Pistooli, kolmannenkymmenennen ensimmäisen linjarykmentin rummunlyöjä, joka nykyisin oleskelee kesälomalla. Pistoolille käyvät päivät pitkiksi täällä maaseudulla, häntä vaivaa koti-ikävä, tuota rummunlyöjää, ja — kun hänelle hyväntahtoisesti annetaan kunnan yhteinen rumpu käsiin — niin hän menee raskasmielisenä metsään sitä pärryttämään uneksien olevansa Prinssi Eugènen kasarmissa.
Tänään hän on saapunut minun pienelle vihreälle kukkulalleni uneksimaan… Hän seisoo siellä nojaten mäntyyn, rumpu jalkojen välissä, huvitellen sillä itsekseen sydämensä pohjasta… Pelästyneitä pyyparvia lähtee lentoon hänen jalkainsa juuresta, eikä hän huomaa niitä ollenkaan, nielukukat tuoksuvat hänen ympärillään, hän ei sitä tunne.
Hän ei myöskään näe hienoja hämähäkinverkkoja, joita heiluu auringonpaisteessa puiden oksilla, eikä kuusenneulasia, joita putoilee hänen rummullensa. Hän on kokonaan vaipunut unelmiinsa ja musiikkiinsa, hän katselee kuin hurmaantunut rakastaja palikoiden hyppelyä, ja hänen suuri tyhmä naamansa loistaa tyytyväisyydestä joka kerta kun hän tapaa oikean tahdin.
Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!…
"Miten kaunis on tuo suuri kasarmi, sen laajoilla kivilaatoilla laskettu piha, sen suorat, sopusuhtaiset ikkunarivit, sen asukkaat pieni sotilaslakki päässään ja sen matalat kaarikäytävät täynnä ruoka-astioiden kalinaa!…"
Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!
"Oo, miten sen portaat kaikuvat, miten sen valkeiksi kalkitut eteiskäytävät hohtavat, makuusuojat tuoksuvat ja miekankantimet kirkkaasti kiiltävät! Miten tutunomaisilta näyttävät sen leipähyllyt, vaha-astiat, pienet rautasängyt harmaine peitteineen ja välkkyvät kiväärit telineillä!"
Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!
"Oi ihania vartiopäiviä, kun kortit takertuvat pelatessa kiinni sormiin, patarouva prameilee inhottavan näköisenä sulkakoristeineen ja sotavanhus Pigault-Lebrun loikoilee raajarikkona telttasängyssä…"
Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!
"Oi pitkiä öitä vartiossa ministerin oven edustalla, kun vanhan vahtikojun katto ei pidä vettä ja jalkoja paleltaa!… Juhlavaunuja vierii ohitse räiskyttäen likaa pyöristään!… Oi noita ylimääräisiä vartiovuoroja ja raskaita päiviä vankikopissa tai pahalta löyhkäävän pesusaavin ääressä ja kolkkoja öitä puisella pieluksella; yhtäkkiä sydämetön hyökkäys sateisena aamuna, kotiintulo iltasumussa, juuri kun kaasulyhtyjä sytytetään ja kun kajahtaa iltahuuto, johon saavutaan aivan henki kurkussa!"
Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!
"Oi Vincennesin metsiä, suuria valkoisia sotilashansikkaita, kävelymatkoja linnanvalleilla… Oi kasarmialueen aitauksia, sotamiesten mielitiettyjä, pistonginsoittajia Salon de Marsissa, absinttiryyppyjä nurkkaravintoloissa, tuttavallisia sydämenpurkauksia kahden kulauksen välillä, vihanvimmassa paljastettuja miekkoja ja haikeakielisiä romansseja, joita lauletaan käsi sydämellä!…"
* * * * *
Uneksi vain, uneksi vain ihmisparka! Minä en suinkaan tule sinua siitä estämään… iske vain rohkeasti rumpuasi, hakkaa sitä kaikin voimin. Eikä minulla ole oikeutta nauraa sinun hommiasi.
Sillä kenpä tietää, eikö minua vaivaa samanlainen kasarminikävä kuin sinuakin.
Minun Pariisini ei ole jättänyt minua täälläkään rauhaan enempää kuin sinua kasarmisi. Sinä lyöt rumpuasi petäjän juurella, sinä. Entäpä minä! Minä seuraan sinun esimerkkiäsi… Olemmepa me tosiaankin kunnon provencelaisia. Siellä Pariisin kasarmeissa me kaipasimme siintäviä Pikku-Alppejamme ja laventelin villiä tuoksua; täällä keskellä Provencea me taas ikävöimme kasarmia, ja kaikki mikä vain sitä mieleemme muistuttaa, on meille kallista!…
* * * * *
Kello lyö kylässä kahdeksan. Pistooli on lähtenyt paluumatkalle kotia kohti hellittämättä silti rumpupalikoitaan… Kuulen hänen painuvan alamäkeä metsään, yhä rummuttaen… Mutta minä makaan heinikossa sairaana koti-ikävästä, ja kuullessani tuota loittonevaa rummun pärinää olen näkevinäni koko Pariisin kulkevan siitä silmieni ohi, vilkahdellen männyn oksien lomitse…
Oi Pariisi!… Pariisi! Aina vain Pariisi!