KOTIINTULO
Kaniinit ne vasta olivat ihmeissään!… Tottuneina näkemään myllyn oven jo niin kauan suljettuna ja seinien ja pihapengermän kerrassaan nurmettuneina ne olivat lopulta alkaneet luulla koko myllärien suvun kuolleen viimeiseen mieheen. Ja kun paikka niiden mielestä oli hyvä, niin ne olivat ottaneet sen jonkinlaiseksi pääkortteerikseen, sotaliikkeidensä lähtökohdaksi. Ensimmäisenä yönä täällä ollessani oli niitä ihan valehtelematta parisenkymmentä istuutunut piiriin pihapengermälle lämmittelemään käpäliänsä kuutamossa… Mutta heti kun minä vain vähän raotin myllyn luukkua, huiit! koko leiri pakoon, ja kaikki nuo pienet valkopyllyt puikkivat pensastoon häntä pystyssä. Toivon että ne vielä palaavat takaisin.
Kovastipa hämmästyi minut nähdessään myöskin yläkerroksen asukas, vanha synkän näköinen huuhkaja, jolla on pää kuin filosofilla ja joka on majaillut myllyssä yli kaksikymmentä vuotta. Minä tapasin sen yläkamarissa, liikkumattomana ja jäykkänä yöpuullaan, seinästä karisseiden kalkkipalasten ja pudonneitten tiilien keskellä. Se katseli minua tuokion pyöreillä silmillään; sitten se, kovasti ällistyneenä kun ei tuntenutkaan minua, alkoi huutaa "huu, huu!" ja rapistella vaivalloisesti siipiänsä, jotka olivat pölystä ihan harmaina; — noita lemmon filosofeja, jotka eivät ikinä ymmärrä karistaa tomuja niskastaan… Mutta mitäpä tuosta! Semmoisenaankin, silmiään räpytellen ja kasvot syvissä rypyissä tuo hiljainen vuokralainen miellyttää minua enemmän kuin moni muu, ja olenpa kiiruhtanut uudistamaan hänen vuokrasopimuksensa. Hän saa kuten tähänkin asti pitää hallussaan koko myllyn yläkerroksen sekä käytävän katon kautta; itselleni minä pidätän alakerroksessa pienen, valkeaksi kalkitun huoneen, joka on matala ja holvikattoinen kuin luostarin ruokasali.
* * * * *
Täältä minä teille kirjoitan, ja avoimesta ovestani helottaa kirkkaasti aurinko.
Kaunis mäntymetsä leviää edessäni valoa säteillen aina rinteen alareunaan asti. Taivaanrantaan piirtyvät Pikku Alppien kulmikkaat ääriviivat… Ei hiiskahdusta… Vain silloin tällöin joku huilun sävel, suokurpan vihellys laventelipensastossa tai muulin kellon kilahdus maantiellä… Koko tämä ihana Provencen maisema elää vain valosta.
Ja miksi minun pitäisi nyt muka kaivata teidän mustaa ja meluisaa Pariisianne? Viihdynhän niin mainiosti myllyssäni! Tämä on juuri se maailmannurkka, jota olen etsinyt, pieni lämmin sopukka, täynnä suloisia tuoksuja, satojen peninkulmien päässä sanomalehdistä, ajureista, pääkaupungin sumusta!… Ja miten paljon kaunista ympärilläni! Tuskin on kahdeksan päivää siitä, kun asetuin tähän asumaan, ja minulla on jo pää täpösen täynnä vaikutelmia ja muistoja… Nähkääs! vast'ikään eilisiltana olin katsomassa, kun lammaslaumat ajettiin takaisin taloon, joka on rinteen juurella, ja vakuutan teille, etten vaihtaisi sitä näkyä kaikkiin niihin ensi-iltoihin, joita Pariisin teatterit ovat tarjonneet teille tällä viikolla. Päättäkääpä itse.
Ensin minun pitää kuitenkin mainita, että Provencessa on tapana ajaa lampaat Alpeille helteiden alkaessa. Eläimet ja ihmiset viettävät viisi kuusi kuukautta siellä ylhäällä vuoristossa asuen paljaan taivaan alla, kahlaten heinikossa polviaan myöten; sitten ensimmäisen syystuulen puhaltaessa laskeudutaan alas kotiin ja palataan syöttämään elikoille vaatimattomasti noita harmaita mäenrinteitä, missä rosmariini tuoksuu. No niin, eilisiltana palasivat paimenet kotiin. Aamusta alkaen odotti pääovi selko selällään: navetat olivat täynnänsä vereksiä olkia. Tuon tuostakin virkkoi aina joku: "Nyt ne ovat Eygue-joen rannalla, nyt Paradoussa." Sitten illemmalla kajahti yhtäkkiä kova huuto: "Tuolla ne tulevat", ja kaukana näimme lammaslauman lähenevän keskellä hohtavaa pölypilveä. Näytti siltä kuin olisi koko tie elänyt ja liikkunut…
Vanhat vuosikaspässit tulivat edellä, sarvet sojossa, villiytyneen näköisinä, niiden perästä lammaskatras, emälampaat hiukan uupuneina, vuonat pyörien kintereillä; — punaisilla nauhanhetaleilla koristellut muulit kantaen vastasyntyneitä vuonia koreissa, jotka kulkiessa tuutivat edestakaisin; sitten koirat kuumuudesta läähättäen, kieli melkein maata viistäen, ja kaksi pitkää paimenen roikaletta, yllään karkeavillaiset punaisenruskeat viitat, jotka ulottuivat kantapäähän asti niin kuin papin kauhtanat.
Koko tämä joukko marssii iloisesti ohitsemme ja katoaa oven ammottavaan kitaan, kynnet kapisten kovalla tantereella kuin rankkasade… Olisittepa olleet näkemässä, millainen melu siitä nousi sisällä! Korkealta yöpuultaan tunsivat suuret kullanvihreät, helakkaharjaiset riikinkukot tulijoiden parven ja ottivat heidät vastaan hirveällä pärrytyksellä. Kanalauma, joka oli ehtinyt jo nukahtaa, heräsi yhtäkkiä valveille. Kaikki lähtevät liikkeelle: kyyhkyset, hanhet, kalkkunat, helmikanat. Kanatalli on kuin hulluna; kanat torua kaakottavat keskenään uhaten valvoa koko yön!… Saattaisipa sanoa, että joka ikinen lammas on tuonut karvoissaan Alppien villiä tuoksua sekä tuulahduksen tuota voimakasta vuoristoilmaa, joka humalluttaa ja panee tanssimaan.
Keskellä tätä hälinää pääsevät lampaat makuusijoillensa. Ei ole mitään niin hurmaavaa kuin tämä kotiintulo. Vanhat jäärät joutuvat liikutuksen valtaan nähdessään karsinansa. Emälampaat ja ne pikku vuonat, jotka ovat syntyneet matkalla ja jotka eivät ole siis koskaan nähneet kotikartanoa, katselevat ihmetellen ympärilleen.
Mutta vielä liikuttavampaa on nähdä koirien, noiden mainioiden karjakoirien yhä häärivän eläinten ympärillä huomaamatta muuta koko talossa. Turhaan saa kartanon vahti kutsua niitä kopistaan haukkumalla; turhaan saa kaivonämpäri, täynnä raikasta vettä, houkutella niitä luokseen; ne eivät tahdo nähdä eivätkä kuulla mitään, ennen kuin lauma on suojassa, salpa työnnettynä pienen ristikko-oven eteen ja paimenet istuutuneet pöytään matalassa ruokatuvassa. Vasta silloin ne suostuvat menemään koirankoppeihin, ja siellä ne, yhä latkien keittoa kupistansa, kertovat kotona olleille tovereilleen seikkailujansa ylhäällä vuoristossa, tuolla mustassa maassa, jossa on susia ja suuria purppuranpunaisia ketunsormikaskukkia, jotka ovat ääriään myöten täynnä helmeilevää kastetta.