IV.
Kuningas »juhlii».
Kello löi kolme Pyhän Ludvigin kirkon tornissa samannimisellä saarella.
Hiljaisuus ja pimeys vallitsi Rosenin herttuaallisen palatsin ympärillä; kaikki nukkui oman painonsa raskauttamien, vanhojen kivimuurien sisällä, jotka olivat hieman laskeutuneet holvattuine, suljettuine porttinensa ja vanhanaikuisine portinkolkuttiminensa. Tuolla sisällä … suljettujen akkunaluukkujen takana … heijastivat himmeät peilit ainoastaan vuossataista unta, jonka unelmia keveät kattomaalaukset näyttivät olevan niinkuin läheisen virran solina tuntui epäsäännölliseltä, pakenevalta hengitykseltä.
Mutta syvintä unta koko palatsissa nukkui ruhtinas Herbert, joka väsyneenä, runneltuna ja uupuneena vasta neljännestunti sitten oli palannut kotiinsa kiroillen tätä hänelle vastenmielistä elostelijan väsyttävää elämää, joka vieroitti hänet siitä, mikä hänelle oli rakkainta maailmassa, nim. hevoset ja pikku Colette. Hevosista vierausi hän siksi, ett'ei kuningas ensinkään välittänyt urheilijan virkistävästä ulkoilma-elämästä, puolisostansa Colettesta taas sentähden, että kuningas ja kuningatar elivät vallan erillänsä toisistansa ja tapaavat toisensa ainoastaan ruokapöydässä, jonka vuoksi heitä palvelevan ajutantin ja seuranaisen täytyy aina olla eri tahoilla ja elää erillänsä kuin jonkun murhenäytelmän henkilöiden. Ruhtinatar rientää »hoviin» jo ennen kuin puoliso on herännytkään, ja kun tämä yöllä palaa kotiin, nukkuu ruhtinatar jo kaksinkertaisesti suljettujen ovien takana. Ja jos hän valittaa kohtaloansa, vastaa Colette hänelle juhlallisena:
»Sen uhrauksen olemme me kuninkaallemme ja kuningattarellemme velkapäät.»
Kaunis lohdutus rakastuneelle Herbertille, joka saa nukkua yksin ensi kerroksen suuressa makuusuojassa, neljä metriä katosta, ihailla Boucherin maalauksia ovien yläpuolella ja katsella seiniin sovitettuja korkeita peilejä, joissa hänen muotonsa näkyi lukemattomissa eri etäisyyksissä!
Toisinaan, kun hän oli vallan murtunut, niinkuin hän tänä iltana oli ollut, tunsi Coletten puoliso jonkunlaista itsekästä tyytyväisyyttä siitä, että hän sai viskautua vuoteellensa tarvitsematta antaa minkäänlaisia selvityksiä puolisollensa, noudattaa entisiä nuoren miehen mukavia tapojansa ja kääriä suuren silkkiliinan päänsä ympäri, sillä näin naurettavasti ei hän kauniin pariisittaren ivallisten silmien edessä koskaan uskaltanut pukeutua levolle ruvetessansa. Tuskin oli hän ehtinyt sänkyynsä ja laskenut päänsä koruompeluksilla ja ruhtinaallisella vaakunalla koristellulle päänalustalle, kun laskuluukku avautui ja uupunut, öitsevä kuninkaan ajutantti vajosi unhotuksen ja unen syvään kuiluun.
Mutta sieltä vedetään hänet jälleen ylös, koskapa hän unissansa tuntee jonkun valon liikkuvan edestakaisin silmiensä ohi ja kuulee ohuen terävän äänen vihlaisevan korvaansa:
»Herbert!… Herbert!…»
»Häh! Mitä nyt?… Kuka se on?…»
»Hyvä jumala, elkää toki huutako!… Minä se olen, Colette vain.»
Se oli todellakin Colette. Hän seisoi siinä vuoteen ääressä pitseillä koristetussa yöröijyssänsä, joka jätti kaulan avoimeksi ja jonka hihat riippuivat laajoina; vaaleat suortuvat ylös su'ittuina, kierrettyinä ja pöyryiselle kerälle käärittyinä seisoi hän siinä pienen lyhdyn vaaleassa valaistuksessa juhlallisesti ja totisesti katsoen heräävää puolisoansa. Mutta kun Colette oikein selvästi erotti Herbertin peljästyneen ja tuhman naaman tuon suuren silkkihuivin sisästä, jonka päät pitkien korvien lailla pistivät esille, ja kun vielä huomasi, kuinka naurettavalta tuo sankkaviiksinen mies näytti pääenkeli Mikaelin pukua muistuttavine yöpaitoinensa täytyi hänen hymyillä tuolle sankarille, joka vaikutti kuin huonosta unestansa herätetty porvarillinen kerskuri.
Mutta tämä Coletten hilpeys ei kauvan kestänyt. Vakavana laski hän yölampun pöydälle ja naisen ulkonäöllä, joka etsii riitaa, laski hän käsivartensa ristiin rinnalle, niin että pienet kädet lepäsivät pyöreillä kyynärpäillä, ja alkoi puhua välittämättä siitä, oliko ruhtinas ehtinyt oikein valveutuakaan:
»Onko tämä teidän mielestänne oikeaa elämää, tämä!… Joka päivä palataan kotiin vasta klo 4 aamulla!… Soveltuuko se mielestänne — naineelle miehelle?»
»No, mutta rakkahin ystävättäreni! (Tässä hän äkkiä keskeytti puheensa viskaten pois silkkihuivin päänsä ympäriltä)… Syytön minä siihen olen!… Minä en toivoisi muuta kuin päästä mitä pikemmin takaisin pikku Coletteni, oman rakkaan vaimoni luo, jota…»
Näin sanoessaan koetti hän tavoitella lumivalkoisen yöröijyn houkuttelevaa helmaa, mutta Colette sysäsi hänen kätensä kylmästi pois.
»Teistä tässä ei olekaan oikeastaan kysymys!… Tunnenhan minä teidät … te olette tietysti sama suuri, viaton lapsi, joka ei kykene mihinkään… Melkeinpä haluaisin teidät toisellaiseksi… Mutta kysymys on kuninkaasta ja hänen arvostansa!… Millainen häväistys tuollainen elämä on koko…! Niin, jos hän olisi vapaa ja naimaton… Nuoret, naimattomat miehet huvitelkoot mielellänsä … vaikka kuninkaan korkea asema ja arvo maanpaossakin sentään vaatii, että … (voi, kuinka korkeille kannoille pikku Colette juhlallisesti asettuikin puhuessansa arvokkaisuudesta maanpaossa!) Mutta nyt on hän nainut mies. Enkä todellakaan ymmärrä, että kuningatar… Sillä naisella ei siis ole mitään suonissansa!…»
»Colette!»
»Niin, niin, tiedän teidän olevan isänne kaltaisen siinä suhteessa… Kaikki, mitä kuningatar tekee, oh! Mutta minun mielestäni on hän yhtä syyllinen kuin kuningaskin. Hän juuri on tämän pakottanut tuollaiseen elämään … välinpitämättömyydellänsä ja kylmyydellänsä, niin…»
»Kuningatarpa ei ole kylmä. Vaan korskea hän on.»
»Olkoonpa niin… Voiko rakastavainen nainen olla korskea?… Jos kuningatar rakastaisi puolisoansa, olisi hän pitänyt huolen siitä, että ensimäinen ulkona vietetty yö olisi ollut viimeinen. Voihan puhua, uhkailla, esiytyä. Mutta sen sijaan vaikenee hän veltosti, vaikka näkee vikoja, jotka tekevät teistä lopun… Kuningashan viettää nyttemmin kaikki yönsä ulkona, bulevardeilla, klubeissa, Axelin prinssin luona ja Jumala tiesi, millaisessa seurassa!»
»Colette, Colette!»
Mutta Coletteapa ei saatukaan hevillä vaikenemaan, kun hän kerran oli päässyt alkuun, sillä hänellä oli hyvä »ulostuonti» niinkuin kaikilla porvarillisilla naisilla kiihkoisassa Pariisissa on, missä nuketkin puhua päpättävät.
»Se nainen ei rakasta mitään, sanon minä, ei edes omaa poikaansa!… Jos hän rakastaisi pikku prinssiä, ei hän tätä tuollaiselle raakimukselle uskoisi!… Hän ihan menehtyy rasituksesta, tuo pikku poloinen!… Yölläkin … nukkuessansa lukee hän ulkoa latinaa ja kaikellaista … unissansa, kertoi markisitar minulle… Kuningatar on aina läsnä oppitunnilla… Kahden peittovat he nyt tuota poloista … tehdäksensä hänestä kuninkaan! Mutta sitä ennen ottavat he häneltä hengen, olkaa varma siitä!… Minä inhoan tuota Mérautia.»
»Méraut on kuitenkin kunnon mies… Hän olisi voinut toimeenpanna ikävän näytelmän tuon 'Ragusan piirityksen' kanssa… Mutta hän ei ole virkkanut sanaakaan.»
»Todellakin? Vakuutan teille hänen katselevan teitä erityisellä ivahymyllä, kun ihmiset kiittelevät teostanne kuningattaren kuullen. Mutta te olette kovin yksinkertainen, Herbert poloiseni.»
Nyt näytti Herbert harmistuvan, hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja huulensa paisuivat kuin tyytymättömällä lapsella. Ruhtinatar alkoi peljätä käyttäneensä liian ankaraa kieltä eikä saavansa tietää, mitä hän oikeastansa oli tullut utelemaan.
Mutta kuka olisi voinut olla kauvemmin suutuksissa katsellessaan tuota sängyn laidalla istuvaa kaunista naista, joka niin miellyttävän veikeästi käänsi päänsä sivulle, että nuoren, joustavan vartalon muodot näkyi keveän pukineen alla, — tai ihaillessaan täyteläistä, sileäihoista kaulaa, noita veitikkamaisia, kiihoittavia ja ilkamoivia silmiä! Ruhtinaan kiltti muoto muuttui pian jälleen rakastettavaksi ja alkoi kohta käydä tavattomaan eloisaksi, kun hän tarttui tuohon lämpimään kätöseen ja piteli sitä omassansa … hengittäen rakastetun naisen viehkeää tuoksua…
Kas niin, mitä pikku Colette siis tahtoo tietää?… Eipä paljo mitään … varman tiedon vain yhdestä ainoasta asiasta… Oliko kuninkaalla rakastajattaria vai ei?… Oliko hänet vallannut pelihimo … vai huvinhalu vaiko hurjemmat intohimot?…
Ruhtinas mietti jonkun aikaa ennen kuin vastasi. Kuninkaan toverina oli hän ollut mukana kaikissa otteluissa, mutta pelkäsi kavaltavansa virkasalaisuuden, jos kertoi kenellekään, mitä hän tiesi. Mutta tuo pikku kätönen tuntui niin hyväilevältä, se puristi hänen kättänsä niin lämpimästi ja uteliaasti, ettei Kristian II:n ajutantti voinut häntä vastustaa:
»No, olkoon menneeksi, kuninkaalla on rakastajatar tällä haavaa.»
Nyt tunsi hän, että Coletten pikku käsi kävi kosteaksi ja kylmäksi.
»Ja kuka se on?» kysyi nuori nainen huohottavalla, lyhyellä äänellä.
»Eräs näyttelijätär Bouffes-teatterissa nimeltä Ami Férat.»
Colette tunsi hyvin Ami Fératin; hänestä oli tuo nainen kamalan ruma.
»Oh!» sanoi Herbert puolustellen, »senpä vuoksi ei hänen majesteettinsa häntä kauvan pitänekään.»
»Todellako?» kysyi Colette huomattavan tyytyväisenä. Ihastuneena menestyksestänsä uskalsi Herbert leikitellä niillä silkkinauhoilla, joilla hänen puolisonsa yöröijy oli sidottu kiinni kaulan kohdalta, ja jatkoi keveästi:
»Niin, pelkään poloisen Ami Fératin eräänä päivänä saavan luoksensa pienen 'satakieli-apinan'.»
»Satakieli-apinan? Mitä ihmeitä?»
»Niin, näetkös, kaikki, jotka ovat saaneet nähdä kuninkaamme läheltä, tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että kun joku suhde alkaa ikävystyttää häntä, lähettää hän asianomaiselle pienen satakieli- eli bisamiapinan aivan kuin jonkun käyntikortin otsakirjoituksella P. P. C…»
»Oh, mikä hävyttömyys!» huudahti ruhtinatar harmistuneena.
»Ihan totta!… Suurella seuraklubilla ei enää käytetäkään puheenpartta 'vapautua' rakastajattarestansa, vaan sanotaan: 'lähetin hänelle apinan penikan'.»
Tässä keskeytyi hänen puheensa, sillä ruhtinatar nousi äkkiä ylös, otti lyhtynsä ja suuntasi askeleensa suoraan ovelle:
»No, mutta Colette… Colette!…»
Poistuessansa kääntyi tämä takaisin ja sanoi ylenkatseellisesti ja harmista tukahtuvalla äänellä:
»Teidän hävyttömistä jutuistanne olen saanut kylläksi … ne inhoittavat minua.»
Ja sitten veti hän oviverhot sivulle ja jätti poloisen »kumikuninkaan» yksin katsomatta edes, kuinka tämä ojennetuin käsin ja sydän liekissä typertyneenä tuijotti hänen jälkeensä käsittämättä miksi Colette tähän tavattomaan aikaan tuli luo ja taas hävisi kuin tuulessa.
Nopein askelin kuin näyttämöltä poistuva jatkoi Colette, yöviitan laahus käsivarrellansa, tietänsä rakennuksen toisessa päässä olevaan makuusuojaansa. Sohvalla nukkui itämaisilla koruompeluksilla varustetulla tyynyllä … kaikessa viattomuudessa … mitä sievin pikku elukka … harmaja, silkinpehmoinen ja untuvakarvainen pitkähäntäinen penikka, jonka kaulaan oli punaisella silkkinauhalla sidottu pienet hopeakulkuset. Se oli varsin näppärä bisami-apina, jonka kuningas italialaisessa olkikorissa oli lähettänyt hänelle muutamia päiviä sitten. Lahjan oli hän kiitollisuudella vastaanottanut. Oi, jospa hän olisi tiennyt sen merkityksen! Vimmastuneena kaappasi hän tuon elävän ja kynsimään valmiin silkkimytyn, josta katseli pari äkkiherännyttä ihmissilmää, avasi rantasillalle antavan akkunan ja viskasi sen hurjalla liikkeellä ulos:
»Pois, sinä inhoittava elukka!» huusi hän.
Pikku apina putosi rantakivitykselle ja murskautui kuoliaaksi. Niin musertuivat nuoren, oikullisen naisen kauniit toiveet ja onnen unelmat. Colette heittäysi vuoteellensa, kätki päänsä pielukseen ja itkeä nyyhkytti.
Tuota onnen unelmaa oli nyt kestänyt noin vuoden ajan, joka oli tuntunut ijankaikkisuudelta tuosta perhoismaisesta lapsesta. Kuninkaan oli tarvinnut vain antaa pieni viittaus, niin viskautui häikäisty ja tenhottu Colette de Rosen hänen rinnoillensa, hän, joka siihen saakka oli pysynyt kunniallisena aviopuolisona, eipä juuri rakkaudesta ruhtinas Herbertiin ja hyveihin, vaan koska hänen linnunaivoissansa asui jonkunlainen huolenpidon vaisto höyheniensä suhteen, vaisto, joka juuri oli säilyttänyt hänet tahraavista lankeemuksista, ja olletikin sen vuoksi, että hän oli tosipariisitar ja niitä samoja naisia, joita Molière kuvaa luonnetta puuttuviksi, mielikuvituksensa ja turhamielisyytensä orjattariksi.
Pikku Colette Sauvadon ei ollut antautunut Kristianille, vaan Illyrian kuninkaalle. Hän uhrautui sille ihanteelliselle diadeemille, jonka hän tarujen ja romanttisten kertomusten kautta kehittyneessä mielikuvituksessansa näki väikkyvän itsekkään ja intohimoisen rakastajansa pään yllä kauniina kunniakehänä. Colette miellytti kuningasta niinkauvan kuin tämä näki hänessä vain uuden, hienovärisen ja tosipariisilaisen leikkikalun, joka valmistaisi hänet kiihkoisempiin nautintoihin.
Mutta nuori ruhtinatar otti, sen pahempi, todeksi tämän asemansa »kuninkaan rakastajattarena». Kaikki nuo puolihistorialliset naiset, kaikki nuo tekotimantit kuninkaallisen kruunun ympärillä, jotka kimaltelevat paremmin kuin todelliset jalokivet, välkkyivät houkuttelevina hänen kunnianhimoisissa unelmissansa. Rva Dubarry hän ei halunnut olla, mutta jonkunlainen rva Chateauroux voisi hän olla tämän Ludvig XV:n sivulla. Seikkailuperäiset yritykset Illyrian kruunun takaisin voittamiseksi, salaliitot, joiden johtava sielu hän olisi, uhkarohkeat maihinnousut y.m.s. olivat keskusteluaineita kuninkaan ja hänen välillä. Hän kuvitteli itsensä jo nostattamassa Illyrian kansaa, piileksimässä viljavainioissa ja talonpoikaistaloissa kuin joku kuuluisa Vendée-ryöväri, joista hän oli lukenut seikkailujuttuja Sacré-Coeurin luostarissa. Olipa hän jo miettinyt itsellensä erityisen hovipojan puvunkin — puvuissa liikkui hänen ajatuksensa näet pääasiallisesti — ja keksinyt kauniin renessansikuosin, joka tekisi hänelle mahdolliseksi lähestyä kuningasta mihin aikaan tahansa ja seurata häntä kaikkialle.
Kristiania eivät nämä intoilevat unelmat paljo huvittaneet. Hänen älynsä keksi pian, mitä niissä oli mahdotonta ja typerää. Muuten ei hän ollut halunnut rakastajatarta keskustellaksensa tämän kanssa politikasta; sattuipa näet, että kun hän piti tätä sylissänsä rakkauden tunteen täydellisesti valtaamana, niin ryhtyi pehmeäkäsinen ja ruusuhuulinen pikku Colette keskellä kaikkea puhumaan Laibachin valtiopäiväin viimeisistä päätöksistä ja siitä vaikutuksesta, minkä joku kuningasmielinen julistus oli tehnyt Illyrian kansaan. Onko kummaa, että rakastaja sielussansa silloin tunsi äkillisen kylmyyden ikäänkuin ilma olisi samassa muuttunut koleaksi ja huhtikuun pakkanen ahdistellut hentoja hedelmäpuiden kukkia?
Hänet valtasi silloin tuska ja katumus, tosislavilaisen ja katolilaisen monimutkaiset ja naivit omantunnon vaivat. Saatuansa tyydytetyksi oikkunsa heräsi hänessä vastenmielisyys tätä kuningattaren läheisyydessä, melkeinpä hänen nähtensä ylläpidettyä luvatonta rakkauden suhdetta kohtaan; sitä paitse tuntuivat nämä salaiset, lyhyet yhtymät liian vaarallisilta hotelleissa, joissa heidät koska tahansa voitiin pettää ja ilmi antaa; myöskin tuntui se hänestä sydämettömältä niin hyväluontoista ja avomielistä miespoloista kohtaan kuin Herbert Rosen oli, joka puhui puolisostansa niin kaihoavan hellästi aavistamatta, että kuningas saapui klubille säteilevin silmin, hohtavin poskin ja sellainen lemmen tuoksu ympärillänsä, joka todisti hänen tulevan suoraan Coletten syleilyistä.
Enin vaivasi häntä sentään se, että herttua de Rosen kovin epäili miniänsä siveellisiä periaatteita — sen vuoksi, että tämä oli alhaissyntyinen — ja näytti levottomalta poikansa suhteen, joka muka oli niin aisankannattajan näköinen, kuten hän vanhan sotilaan suoranaisella tavalla joskus muidenkin kuullen sanoi; hän tunsi näet olevansa vähän vastuussa tästä alhaissäätyisestä avioliitosta, johon hän oman itaruutensa kautta oli ollut syynä. Hän suorastaan vartioi Colettea, saattoi hänet aamuisin hoviin, nouti hänet sieltä illoin pois ja olisi luultavasti aina ollut hänen vartijansa, ell'ei Colette kuitenkin olisi alinomaa livahtanut hänen kömpelöiden kättensä läpi. Heidän välillänsä kesti alinomaa hiljaista sodankäyntiä. Intendenttirakennuksen akkunasta sai herttua surulla nähdä kauniin miniänsä viehättävissä puvuissansa, jotka hän oli miettinyt hoviompelijattarensa kanssa, ilkamoivan vaunujen himmeiden akkunain takana ruusunpunaisena, kun ilma oli kolea, tai rimsuisen päivänvarjostimen alla, kun sää selkeäksi kirkastui.
»Te lähdette ajelemaan?» kysyi herttua.
»Niin, kuningattaren asioissa!» vastasi voitonriemulla pikku Sauvadon hattuharsonsa takaa. Ja siinä hän ei valhetellutkaan. Kuningatar ei näet välittänyt Pariisin melusta, vaan jätti mielellänsä kaikki asiansa seuranaisensa huoleksi, sillä sellaista turhamielisyyttä ei hän koskaan ollut tuntenut, että jonkun hovihankkijan myymälässä ilmoittaa nimensä ja kuninkaallisen arvonsa kumartelevien puotipalvelijain ja sattumalta läsnäolevain, uteliaiden naisten kuullen. Senpä vuoksi ei hän muotimaailmassa ollutkaan tunnettu. Missään salongissa ei kukaan kuullut keskusteluja hänen tukkansa ja silmiensä värivivahduksista, ei hänen vartalonsa kankean juhlallisesta ylhäisyydestä ja tavasta kantaa pariisilaisia muotipukuja.
Eräänä aamuna huomasi herttua, että Colette St. Mandésta lähtiessänsä oli kovin vakavan näköinen ja että hänen pienillä ompelijatarkasvoillansa oli sangen kiihtynyt ilme, jonka vuoksi hän — pahaa aavistaen — päätti seurata häntä. Sen hän tekikin seuraten häntä kauvan, kunnes näki Coletten vaunujen pysähtyvän erään tunnetun ravintolan eteen Orsayn rantakadun varrella. Kekseliäisyytensä ja viekkautensa avulla oli ruhtinatar päässyt ottamasta osaa kuningattaren juhlallisen vakaviin aamiaisiin rientääksensä sovittuun paikkaan aterioitsemaan rakastajansa kanssa erityisessä huoneessa.
He istuutuivat pöytään mitä ihanin näköala edessänsä. Auringon paisteessa välkkyen virtasi Seinejoki heidän ohitsensa ja vastapäätä taas näkyivät Tuileriesin kiviröykkiöt ja viheriät puut, mutta vallan edessä oli heillä tuo ristimastoinen »koulufregatti» nostaen mastojensa huiput aina rantakadulla kasvavain puiden oksiin saakka, joita kivisellä suojamuurilla lepäävät, kaupaksi olevat optilliset värilasit heijastelivat.
Ilma oli kuin luotu lemmenkohtauksia varten: oikea ihana päivä, jota raittiit tuulenpuuskat toisinaan virkistivät.
Niin sydämellisesti kuin tänään ei Colette vielä koskaan ollut nauranut ja tuossa naurussa kuulusti koko hänen viehkeä hempeytensä riemuitsevan. Sellainen hänen pitikin olla miellyttääksensä Kristiania, joka nyt iloisena söi hänen kanssansa erittäin hienon aamiaisen. Mutta yht'äkkiä huomasi Colette appi-ukkonsa, joka mittaili katukäytävää vahtisotilaan tahdikkailla askelilla päätettyänsä odottaa tässä vaikka kuinka kauvan. Ravintolassa oli ainoastaan yksi sisäänkäytävä, sen hän näet tiesi, jonka vuoksi hän näki kaikkien ruokavieraiden tulevan ja menevän; pääasiallisesti olivat ne kauniita, pulskia ja hoikiksi tiukattuja ratsuväen upseereja vastapäätä olevasta kasarmista. Vanhana kenraalina tietäen aseelliset keikarit vastustamattomiksi kavaljeereiksi oli hän varma siitä, että Colette vehkeili tuolla sisällä näiden kannus- ja miekkajunkkarien kanssa.
Sekä Colette että kuningas kävivät levottomiksi. Asema muistutti entisen oppineen hätä-tilaa, joka — kertomuksen mukaan — oli kavunnut palmupuun latvaan ja näki puun alla hirmuisen krokodilin mulkoilevan ylöspäin; erotus oli vain siinä, että rakastavaiset varmasti voivat luottaa ravintolan väkeen, joka kyllä pitäisi huolen siitä, ett'ei krokodili heitä häiritsisi. Mutta miten päästä ulos, siinä oli pulma.
Kuningas kyllä voi pelastua. Mutta Colette! Kuningatar vartosi häntä ja alkoi epäillä niinkuin vanha herttuakin. Ravintolan isäntä, jonka Kristian kutsui saapuville ilmoittaen ikävän asianlaidan, ei alussa keksinyt muuta neuvoa kuin iskeä aukko vastakkaiseen seinään kuten vallankumouksen aikana oli tehty. Vihdoin selvisi hänelle asia vallan yksinkertaiseksi. Ruhtinatar voi pukeutua sokurileipurin valhepukuun, panna omat vaatteensa koriin, jonka hän ottaisi päälaellensa, ja pukeutua uudelleen omaan pukuunsa tarjoiluneidin asunnossa lähikadun varrella. Alussa pani Colette ankarasti vastaan: kuinka hän voisi kuninkaan nähden pukeutua tuollaiseksi »liemipojaksi!» Mutta hätä ei kysy lakia: hänen täytyi alistua tähän päästäkseen pahemmasta. Ja tuokiossa muuttui ylhäinen ruhtinatar Colette Sauvadon-Rosen — 14-vuotiaalta pojalta lainatun siistin ja valkoisen puvun avulla — mitä näppärimmäksi sokurileipuripojaksi, joka koskaan tavaroinensa on Pariisin katuja ruoka-aikoina kepsutellut. Mutta kaikissa tapauksissa oli erotus suuri, jos vertasi tällaista valkeaa myssyä, lastenkenkiä ja suuritaskuista nuttua siihen Coletten uneksimaan ritarilliseen hovipojan pukuun kiiltonahkasaappainensa ja norsunluisine tikarinensa, jossa hän oli aikonut seurata Byronin Laraan vertaamaansa sankaria kaikkialle.
Vanha herttua näki kahden sokurileipuri-pojan, korit päälaella, tulevan ulos ravintolasta, eikä aavistanut mitään petosta. Mutta lämpimäin leivosten mieluinen tuoksu muistutti hänelle ankarasti alkavasta nälästä, sillä miesparka ei ollut syönyt vielä aamiaistansa! Ylhäällä ravintolassa istui kuningas vankina, vaikka sydämeltänsä melkoisesti keventyneenä lueskellen sanomalehtiä ja ryypiskellen Roederer-samppanjaa; silloin tällöin vilkasi hän akkunaverhon välistä, vieläkö krokodili oli paikallansa. Hänen palatessansa ehtoopäivällä St. Mandén hoviin takaisin istui Colette jo siellä vastaanottaen hänet mitä viattomammalla hymyllä. Herttua ymmärsi tulleensa petetyksi eikä ikinä virkkanut mitään koko tapahtumasta. Mutta huhu siitä levisi sittenkin kaupungilla. Kukaan ei voi tietää, tapahtuuko se jonkun salongin tai eteisen avaimen rei'ästä tai nopeasti ohi vieriväin vaunujen akkunaverhojen takaa tai ehkä mykkäin, suljettujen ovien lävitse, mutta salaperäisellä tavalla se Pariisissa tuollainen ikävä juoru vain hiipii kaikkialle, kunnes esiytyy julkisesti jossakin suuressa sanomalehdessä koko yleisön nähden ja yksityisiä piirejä hauskuttavasta pilapuheesta muuttuu julkiseksi häväistykseksi.
Koko Pariisi nauroi viikon päivät tuolle tarinalle pienestä sokurileipuripojasta. Mutta asianomaisten nimet kuiskattiin juorutessa niin hiljaa kuin hyvä tapa vaati, kun kysymys oli niin ylhäisistä henkilöistä, eikä ruhtinas Herbertin paksut kuulokalvot niitä ensinkään erottaneet. Että kuningatar oli saanut vihiä asiasta, tuli pian ilmi. Hän, joka erään kiihkoisen selvityksen jälkeen Laibachissa ei koskaan ollut muistuttanut kuningasta ollenkaan mistään, mikä koski tämän elämäntapoja, pyysi kerran aterian jälkeen hänet sivulle sanoen vakavasti ja puolisoonsa katsahtamatta:
»Olen kuullut paljo juteltavan eräästä sopimattomasta tapahtumasta, jonka yhteydessä teidän nimenne mainitaan! Oh! Ei teidän tarvitse puolustautua, sillä asiasta en tahdo mitään kuulla. Mutta ajatelkaa teille kerran uskottua kruunua (hän osotti lasin alla kimaltelevaa diadeemia) ja pitäkää huoli siitä, ettei häpeä ja iva sitä tahraa Poikanne on kerran sitä kantava.»
Tunsiko hän jutun kokonaisuudessansa ja tiesikö hän ehkä sen naisen nimenkin, jonka kasvot juorujen kautta olivat puoleksi paljastetut? Kukaan kuningattaren seuralaisista ei voinut sitä aavistaa: oman sielunlujuutensa ja maltillisuutensa hän nytkin säilytti. Kristianista tuntui tämä kuitenkin varoitukselta. Epämiellyttävien kohtausten ja ikävien huhujen pelko ynnä se tarve, jota hänen heikko luonteensa tunsi — nimittäin että ympärillä olevat jollakin tavoin vastasivat hänen huolettomaan hymyynsä — kypsyttivät hänessä päätöksen valita apinahuoneesta sievin ja näppärin apinanpentu lahjaksi ruhtinatar Colettelle.
Ruhtinatar kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta kuningas ei niihin vastannut. Eikä hän myöskään näyttänyt tahtovan ymmärtää hänen huokauksiansa ja kaihoista katsettansa, vaan jutteli aina hänen kanssansa luontevan kohteliaalla tavallansa, jolla hän pian voitti naisten mielet. Näin kevensi hän omantunnon vaivojansa, jotka rasittivat häntä sikäli enemmän, mikäli hänen rakkauskiihkonsa ruhtinattareen laimeni. Ja kun tämän suhteen i'es ja huonot välit kuningattareen vaivasivat häntä, vaikkakin eri tavalla, viskausi hän — ruhtinattaresta vapauduttuansa — riihottomana huvitusten pyörteeseen eikä miettinyt mitään muuta kuin »mässäystä», käyttääkseni hienojen keikarien huikentelevan raukeaa sananpartta. Tämä oli sinä vuonna suurissa klubeissa muotisanana.
Nykyään käy tällainen hurjastelu epäilemättä jollakin muulla nimellä. Nimitykset vaihtuvat; mutta muuttumattomina ja yhtäläisinä pysyvät ne kuuluisat ravintolat, joissa asiat tapahtuvat, nuo kultauksilla ja kukkasilla koristellut ravintolat, joissa hienoimmat naiset käyvät kutsuvieraina taikka joihin he vievät seuralaisiansa, kemuillaksensa alhaisella, joskus hurjuuteen asti kiihtyneellä tavalla, kunnes nautintoa ei enää uusia voi. Yhtäläisenä pysyy myöskin näiden keikarien ja naikkosten klassillinen typeryys, heidän aina samat puheenpartensa ja naurunsa, joissa ei koskaan ole mitään alkuperäistä, vaan on tämä näennäisesti hurja seuraelämä pohjaltansa yhtä poroporvarillinen ja sovinnainen kuin muutkin seurapiirit. Se on vain jonkunlaista järjestettyä epäjärjestystä ja ohjelmanmukaista kiihkoilua, jota seuraa haukotuttavan kuluttava ikävyys.
Kuningas sitä vastoin huvittelihe tulisesti kuin parinkymmenen vuotias nuorukainen. Hän toi aina mukanansa sen elämänhalun, joka jo ensimäisenä iltana oli vienyt hänet Mabillen tanssijaisiin, ja hän osasi tyydyttää näitä pyyteitä, joita hän jo kauvan oli loitompana tuntenut ja vireillä pitänyt lukemalla eräitä pariisilaisia lehtiä, joissa huvittelevan maailman houkutteleva ruokalista tavattiin, katselemalla näytäntöjä ja ahmimalla romaaneja, jotka maaseutulaisille ja ulkolaisille niistä kertovat ihannoivalla tavallansa.
Hänen solmimansa lemmensuhde rva de Roseniin pidätti hänet jonkun aikaa lipumasta alas huvitusten liukkaalla vierteellä, joka muistuttaa yöravintolain kirkkaasti valaistuja ja hyvillä matoilla varustettuja pikku rappusia, joita myöten humaltuva mukavasti voi laskeutua alas, kunnes hän — avonaisten ovien vedosta — alhaalla humaltuu enemmän kompastuaksensa katuojaan kadunlakaisijain ja lumpunkokoilijain luvatuilla tunneilla. Kristian antausi nyt tälle luisuvalle vierteelle, jota seuraa jyrkkä putous, eivätkä häntä tähän kehoittaneet ja kiihoittaneet niin paljo huumaavat jälkiruokaviinit, vaan enemmän se pieni aina alistava seurue köyhtyneitä aatelismiehiä, jotka väijyivät kuninkaallisia houkkioita, — elostelevia sanomalehtimiehiä, joiden maksetut uutiset häntä huvittivat ja jotka — ylpeinä kuuluisan maanpakolaisen tuttavuudesta — saattoivat hänet teatterein kulissein ta'a, missä naiset ahmivat häntä silmillänsä ja kiemailivat hänelle punastuen mielihyvästä niin, että luonnolliset ruusut hohtivat poskipäillä maalattujen kanssa kilpaa.
Pian perehtyi Kristian myöskin bulevardikielen naurettaviin sanansutkauksiin, liioitteluihin ja velttouksiin, käyttäen todellisten kumipäiden sananparsia: »Hienoa, erittäin hienoa… Se on haisevaa … ihan sykertyy, jos…», mutta hänen tavallista puhetta jalostava muukalaiskorkonsa saa hänet lausumaan nuo omituiset sananparret vähemmän jokapäiväisesti ja jonkunlaisella kompailevan joutolaisen tavalla. Erästä sanaa käytti hän alinomaa mielellänsä: »iloisa» (rigolo). Sitä käytti hän kaikesta, mitä hän arvosteli. Näytelmät, romaanit, julkiset tai yksityiset tapahtumat olivat taikka eivät olleet »rigolo». Ja niin pääsi hän kaikesta enemmästä arvostelemisesta. Eräiden myöhäisten illallisten jälkeen huudahti hänelle humaltunut Amy Férat, jota tuo sana harmitti:
»Sanopas minulle, Rigolo!…»
Tämä tuttavallisuus miellytti kuningasta. Tuo ei ainakaan kohdellut häntä kuin kuningasta. Amy Fératista tuli hänen rakastajattarensa. Kun tämä suhde sitten päättyi, kutsuttiin kuningasta vielä kauvan aikaa samalla liikanimellä aivan samalla tapaa kuin Axelin prinssiä kutsuttiin Kukonpyrstöksi, vaikka kukaan ei tiennyt miksi tämä oli sen saanut.
Rigolo ja Kukonpyrstö olivat hyviä ja eroamattomia ystävyksiä, jotka metsästivät yhdessä kaikellaista riistaa ja yhdistivät vierashuoneissakin melkein yhtäläiset kohtalonsa, sillä perintöprinssin epäsuosio oli tavallansa sekin todellista maanpakolaisuutta. Sen hän muuten kulutti parhaimman ymmärryksensä mukaan »mässäten» edelleen niinkuin hän oli tehnyt jo kymmenisen vuotta ja liikkuen kaikkialla ruumisajurin hitaudella.
Illyrian kuninkaalla oli omat asuntosuojansa Axelin prinssin palatsissa Elyséen kenttien varrella. Alussa oli hän siellä yötä ainoastaan silloin tällöin, mutta sitten nukkui hän siellä yhtä usein kuin St. Mandéssakin. Kun kuninkaan poissaolo näin sai selityksensä ja voitiin ainakin muodollisesti perustella, ei kuningatar siitä sen enempää välittänyt, jota vastoin ruhtinatar joutui mustan murheen valtaan. Hänen kylmä turhamielisyytensä ei luopunut toivosta voittaa takaisin tuon huikentelevaisen rakastajan sydän. Hän käyttikin siihen tuhat mielistelevää keksintöä, uusia koristuksia ja hiuslaitteita, muotipukuja ja värivivahduksia, jotka parhaiten soveltuivat hänen vaihtelevaan ihanuuteensa. Mikä pettymys sitten, kun kello löi 7 illalla eikä kuningasta kuulunut, vaan kuningatar järkkymättömän rauhallisena muutatti pikku Zaran korkean tuolin kunniasijalle sanoen: »Hänen majesteettinsa ei syö päivällistä.»
Ollen pakotettu vaikenemaan ja tukahduttamaan harminsa olisi hermostunut Colette toivonut, että kuningatar joskus olisi suuttunut ja näin kostanut heidän molempien puolesta. Mutta Frédérique ei juuri kalvennutkaan enää, vaan säilytti kuninkaallisen tyyneyden, vaikka ruhtinatar naisten julmalla taitavuudella ja lihan ja nahan väliin tähdätyillä pistosanoilla koetti tehdä hänelle muutamia paljastuksia Pariisin klubielämästä, herrojen puheiden törkeydestä siellä ja vielä törkeämmistä huvituksista, yövalvokeista y.m. syistä, jotka vieroittivat klubeissa kävijät kotielämästä, samoin kuin heidän hurjasta peli-innostansa, joka nieli kokonaisia omaisuuksia; klubin pelikirja, johon hulluimmat vedonlyönnit erityisesti merkittiin, kuului olevan hauska tutkittava ihmisellisen eksymyksen kultaisena kirjana. Mutta näistä jutuista ja muista pistosanoista ei kuningatar välittänyt ensinkään: joko hän niitä ei ymmärtänyt taikka ei tahtonut ymmärtää.
Yhden ainoan kerran menetti hän mielenmalttinsa oltaessa eräänä aamuna ratsastusretkellä St. Mandén puistossa.
Oli hieman kirpeä maaliskuun pakkanen ja tuuli velloi aikalailla lammen pintaa ajaen veden vielä kolkoille ja alastomille rannoille. Muutamia lehden alkuja pisti siellä täällä esille puiden paljailla oksilla, joissa talven aikana kypsyneet marjat vielä riippuivat. Kun ratsuhevoset vierekkäin juoksivat erästä kuivilla, alasvarisseilla risuilla peitettyä tietä myöten, syntyi tästä ritinä, joka upeiden uusien silojen ja leu'analus-vitjojen helkkeen kanssa oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni koko metsässä.
Molemmat naiset olivat yhtä hyviä ratsastajia; nyt ratsastivat he verkallensa nauttien vuodenajan hiljaisuudesta luonnossa, joka tähän aikaan ikäänkuin valmistaa uudistusta taivaan synkästi pilveillessä lumisateidenkin jälkeen mustaksi sulaneen maiseman yli. Niinkuin aina ollessansa kahden kesken kuningattaren kanssa, ryhtyi Colette taas puhumaan mieliaineestansa. Aivan suoraan hän ei uskaltanut käydä kuninkaan kimppuun, vaan puhui hänen ympäristöstänsä eli suuren klubin ylimyksistä, jotka kaikki hän tunsi Herbertin ja Pariisin juorupuheiden kautta ja jotka kaikki hän myöskin työläisen taitavalla kädellä riisui paljaiksi puhumattakaan Axelin prinssistä. Hän ei todellakaan ymmärtänyt, kuinka sellaisen miehen kanssa voi seurustella, joka ei muuta tee kuin juo ja mässää, seurustelee ainoastaan huonoissa seurapiireissä, istuu iltaisin »tuollaisten naikkosten» kanssa bulevardikahviloissa, ryypiskelee kuin kuorma-ajuri melkein kenen kanssa tahansa ja sinuttelee renttumaisia näyttelijöitä. Ja tämä on sitten muka perintöprinssi!… Hän siis nauttii siitä, että näin saa omassa personassansa vetää kuninkuuden lokaan.
Näin jatkoi hän harmistuneena ja kiihoittuneena edelleen sillä välin kuin kuningatar tahallisesti hajamieliseksi tekeytyen ja katse sisään päin taputteli hevostansa kaulalle ja kiirehti sitä eteenpäin ikäänkuin päästäksensä kuulemasta seuralaisnaisensa juttuja.
Mutta Colette pysyi hänen rinnallansa. »Mutta Axelin prinssi on tullutkin sukuunsa, hän. Hänen enonsa oli vallan samanlainen. Kuningas, joka niin häpeämättömästi esiytyy rakastajattariensa kanssa hovinsa, jopa puolisonsakin edessä… Täytyy tosiaankin ihmetellä tuollaisen kuningattaren orjamaista luonnetta, joka suvaitsee moisia solvauksia.»
Tällä kertaa sattui pistosana oikeaan paikkaan. Kuningatar vavahti, hänen katseensa sumeni ja noille mietteisille kasvoille ilmestyi niin murheellinen vanhuuden ilme, että Colette tunsi itsensä liikutetuksi nähdessänsä, miten tämä ylväs kuningatar, jonka sydämestä hän ei koskaan ollut nähnyt vähintäkään merkkiä, vihdoinkin laskeusi muiden naisten kärsimysten tasalle. Mutta hetken kuluttua oli Frédérique jälleen saavuttanut kaiken entisen ylpeytensä.
»Henkilö, josta puhutte, on kuningatar», sanoi hän vilkkaasti; »tuomita häntä niinkuin muita naisia olisi suuri vääryys. Muut naiset voivat avonaisesti olla onnellisia tahi onnettomia, itkeä niin paljo kuin tahtovat ja huutaakin, jos suru on liian suuri. Mutta kuningattaret eivät. Puolison ja äidin surut tulee heidän peittää ja salata. Voiko kuningatar piiloittautua, jos häntä loukataan? Voiko hän vaatia laillista eroa ja antaa tällaisen ilonaiheen valtaistuimen vihollisille?… Ei, vaikka häntä syytettäisiinkin julmaksi ja sokaistuksi, pitää hänen kantaa päänsä pystyssä kruununsa vuoksi. Meitä ei ylläpidä ylpeys, vaan tunne kutsumuksemme suuruudesta. Se juuri saa meidät puolison ja lasten kanssa ajelemaan kaduilla avonaisissa vaunuissa, vaikka ilmassa voi tuntua jonkun salaliiton pommihankkeita; se tekee meille maanpaon ja vieraan, samean taivaan siedettävämmäksi ja antaa meille voimia kantaa eräitä pahimpiakin loukkauksia, joista teidän ainakaan ei pitäisi minua muistuttaa, ruhtinatar de Rosen.»
Puhuessaan hän kiihtyi saadaksensa sanotuksi, mitä hänellä sydämellänsä oli; sitten rapsautti hän hevostansa ratsupiiskalla — niin kovasti, että tämä hurjaa vauhtia nelisti metsän halki ja tuuli hulmusi ratsupuvun ja hänen sinisen amatsoniharsonsa poimuissa.
Sen jälkeen ei Colette enää kuningatarta kiusannut. Mutta kun hänen hermostonsa kuitenkin kaipasi kiihoituksen aihetta, niin käänsi hän helpoitukseksensa vihansa nuolet ja pistävät keihäät Elysée Mérautia vastaan. Hän asettui jyrkästi markisitar de Silvisin puolelle; hoviseura näet jakausi kahteen eri puolueeseen. Méraut'illa ei ollut muita puolustajia kuin isä Alphée, jonka järeä käytöstapa ja terävä puhe aina sentään vaikutti läsnäoleviin. Mutta munkki oli usein matkoilla Illyriassa toimittaen muka Fourneaux-kadun varrella olevan emäluostarin ja Ragusan ynnä Zaran tytärluostarien välisiä asioita. Ainakin ilmoitettiin nämä syyksi hänen alinomaisiin salaperäisiin matkoihinsa, joilta hän aina palasi entistänsä kiihtyneempänä harpaten rappusia pitkin hurjin askelin, hypistellen rukousnauhaansa ja muristen jotakin rukousta kuin olisi jotakin pikku palloa pureskellut. Istuttuansa pitkät ajat lukon takana kuningattaren luona suoriusi hän aina matkalle, jättäen markisittaren puolueelle täyden vapauden sättiä uutta opettaja-parkaa. Tätä vastaan olivatkin liittoutuneet kaikki alkaen vanhasta herttuasta, jota Mérautin laiminlyöty puku ja pörhöinen tukka loukkasi sekä sotilaallisten että seuraelämän tapojen kannalta, aina kamaripalvelija Lebeauhin saakka, joka vaistomaisesti vihasi kaikkea itsenäisyyttä saaden kannatusta sekä nöyriltä tallirengeiltä että kyökkipiioilta, puhumattakaan rauhallisesta Boscovitshista, joka pelkuruudesta seurasi enemmistöä. Mutta minkäänlaiseen toimintaan ei tämä epäsuosiollinen mieliala kuitenkaan puhjennut, vaan ilmestyi se sanoissa, katseissa, asennoissa ja sellaisissa pienissä, hermostuneissa kahakoissa, joita saman katon alla elävät, toisillensa vihamieliset ihmiset eivät voi välttää. Ylenkatseelliset eleet ne olivat rva de Silvisin erityisalana. Milloin halveksivana, milloin ylpeänä, milloin ivallisena, milloin vallan happamena väänteli hän kasvojansa istuessansa vastapäätä Elyséetä ja usein saattoi hän huokaustansa pidättäen ja silmänsä kunnioittavan hellästi kattoon luoden kysyä pikku prinssiltä: »eihän teidän armonne vain ole sairas?» Sitten tunnusteli hän poikaista pitkillä, laihoilla sormillansa tai uuvutti häntä värisevillä hymyilyillänsä. Silloin oli kuningattaren tapa sanoa iloisesti:
»Kas niin, rva markisitar, elkää koettakokaan luulotella Zaralle, että hän on sairas.»
»Mutta mielestäni tuntuvat hänen kätensä ja otsansa hieman kuumilta.»
»Hän tuli juuri ulkoa… Raitis ilma sen vaikuttaa.»
Ja sitten hän vei lapsen mennessänsä, hieman pahastuneena siitä, että tuota juttua prinssin rasittamisesta liiallisella työllä alinomaan uudistettiin hänen läsnäollessansa. Tätä liiallista rasitusta eivät pariisilaiset palvelijat uskoneetkaan, vaan sitä enemmän Illyriasta tuodut pitkä kamarineiti Petska ja vanha ukko Greb, jotka heittivät kovin karsaita silmäyksiä uuteen opettajaan ja osoittivat hänelle tuollaista palvelusväen mykkää vihamielisyyttä, jolla helposti voi kiusata hajamielisiä ja jostakin riippuvaisia ihmisiä. Méraut tunsi pian joutuneensa saman vainon, pikkumaisuuden ja kateuden alaiseksi, joka oli karkoittanut hänet pois W:n hovista, ja huomasi, että valtaistuimien ympärillä aina viihtyvä matelevaisuus seuraa kuninkaallisia vielä sortumukseen ja maanpakoonkin. Mérautin tunteellinen ja hyväntahtoinen luonne kärsi tietysti siitä vastenmielisestä tavasta, jolla häntä persoonallisesti talossa kohdeltiin; sitä paitse vaivasi tämän ympäristön kankea, teeskennelty seurustelutapa hänen vaatimattomia, luontevia ylioppilastottumuksiansa. Häntä vaivasi jokapäiväinen aterioitseminen haarukkakynttiläin valossa, juhlapukuisten herrojen ja naisten seurassa, jotka istuivat kaukana toisistansa tuon pitkän ruokapöydän ääressä uskaltamatta syödä tai puhua, ell'ei kuningas ja kuningatar ensin sitä tehnyt, ja nähdä näidenkin muiden pöytävieraiden lailla huokaavan »hoviministerin» ikeen alla, joka taas valvoi sovinnaisuutta sitä ankarammin, mitä kauvemmin maanpakoa kesti.
Siitä huolimatta tapahtui joskus, että vanha ylioppilas Monsieur-le-Prince-kadulta tuli ruokapöytään värillinen kaulaliina yllänsä, puhui vuoroansa odottamatta ja kiihtyi äkkiä samaan kaunopuheliaisuuteen, jolla hän usein oli saanut Voltaire-kahvilan muurit kaikumaan. Mutta silloin kohtasivat häntä karsaat katseet, joilla pienintäkin poikkeusta pienen hoviseuran sovinnaisuudesta rangaistiin, jonka vuoksi hänessä jo heräsi halu jättää äkkiä kaikki siksensä ja palata takaisin latinalaiseen kortteliinsa niinkuin hän oli jo kerran tehnyt.
Mutta kuningatarta hän ei hennonut jättää. Eläessään alinomaan hänen tuttavallisessa seurassansa, lapsi kolmantena, oli hänessä syntynyt tavaton uskollisuus häntä kohtaan, uskollisuus, jota kannatti kunnioitus, ihailu ja taikausko. Kuningatar yhdisti ja edusti Mérautin mielestä monarkkian koko uskoa ja ihannetta aivan samalla tapaa kuin jollekin kansanmiehelle Rooman Trasteveressä pyhä neitsyt on koko uskonto. Kuningattaren vuoksi hän jäi paikoillensa ja uskalsi pyrkiä raskaan tehtävänsä päämäärään. Ah, kuinka raskaalta ja suurta kärsimystä kysyvältä se toisinaan tuntuikin! Ja kuinka vaikeaa sentään oli ahtaa vähempiarvoisiakin tietoja pienen kuninkaanpojan päähän! Muuten oli hän viehättävä lapsi, tuo herttainen kiltti Zara raukka. Hyvää tahtoa ei häneltä suinkaan puuttunut. Äidin vakavan ja rehellisen luonteen näytti hän perineen, mutta sen ohessa oli hänessä jotakin keveää ja huikentelevaista; ikäänsä lapsellisempi hän myöskin oli. Näytti siltä kuin olisi tuon hennon, heikkoruumiisen ja ennen aikaansa vanhan näköisen lapsen henkinen kehitys myöhästynyt; mitään halua lasten leikkeihin ei hänellä myöskään ollut, vaan näytti hänen uneksiva olentonsa vaipuvan jonkunlaiseen horrostilaan. Lapsuutensa ensimäisinä vuosina, jotka olivat olleet hänelle vain vitkallista toipumista sairaudesta, olivat opettajattaren tarut ja sadut olleet hänen ainoa henkinen ravintonsa, jonka vuoksi hän todellisenkin elämän aina sekoitti taruihin ja keijukaisiin; kuninkaat ja kuningattaret seurustelivat hänen mielikuvituksessansa hyvien henkien kanssa, jotka auttoivat nämä ulos torneista ja vankilaholveista, ja hyväntahtoiset keijut vapauttivat kultasauvoillansa heidät vainoojien ja väijyjäin käsistä, särkien lasimuureja, murtaen korkeita, terävillä piikeillä varustettuja rintasuojuksia, tuhoten tulta syökseviä lohikäärmeitä ja karkoittaen noitia, jotka voivat muuttaa ihmiset eläimiksi.
Keskellä lukutuntia ja juuri kun jotakin tärkeää ainetta käsiteltiin, voi pikku prinssi äkkiä huudahtaa: »niin, tuohan on aivan kuin sadussa pikku räätälistä kerrotaan», taikka huomautti hän jostakin suuremmasta taistelusta lukiessansa: »mutta, äiti, jättiläinen Robistorhan tappoi paljo enemmän ihmisiä.» Yliluonnolliset käsitteet olivat hänessä saaneet sellaisen vallan, että hän voi tuntikausia istua hajamielisenä säilyttäen mielessänsä omituisia ja epämääräisiä tarukuvia ja sellaisia muistoja, joita »Rothomagon» tahi muiden samanlaisten näytelmäin näkeminen lapsissa synnyttää. Tämä kaikki juuri vaikeutti melkoisesti sitä tarkempaa, vakavampaa ajatustyötä, jota häneltä nyt olisi vaadittu.
Kuningatar oli läsnä kaikilla oppitunneilla, sylissänsä aina sama koruompelus, joka ei ottanut edistyäksensä, ja kauniissa katseessansa aina tuo tarkkaavaisuus, jolle opettaja pani niin suuren arvon, jonka hän tunsi kaikissa hänen sanoissansa ja vieläpä hänen julkilausumattomissa ajatuksissansakin. Juuri ajatusmaailmassa, unelmissa ja haaveissa, jotka väikkyvät vakaumusten yläpuolella, yhtyivät heidän sielunsa. Kuningatar kysyi häneltä neuvoa kuin ystävältänsä, puhuen silloin kuitenkin aina kuninkaan nimessä.
»Hra Méraut, kuningas haluaisi kuulla mielipiteenne tästä» j.n.e.
Elysée kummasteli suuresti, ett'ei kuningas koskaan itse keskustellut noista asioista, jotka häntä siis kuitenkin huvittivat. Kristian II kohteli häntä kunnioittavasti, puhui hänen kanssansa tuttavallisesti, melkeinpä toverillisesti, erittäin hauskalla, mutta sangen pintapuolisella tavalla. Joskus mennessään salin läpi pysähtyi hän muutamaksi minuutiksi kuuntelemaan opetusta, laski kätensä prinssin olkapäälle ja sanoi puoliääneen ja tavalla, joka muistutti hieman muun talonväen kohtelua:
»Elkää kovin kiusatko poloista!… Varsinaista oppinutta hänestä ei tarvitse tulla…»
»Ei, mutta kuninkaaksi hänet kasvatan», vastasi Frédérique ylpeästi.
Kun kuningas tämän johdosta teki keveän kädenliikkeen, kysyi hän:
»Vai eikö hän kerran ole hallitseva?»
»Tietysti!… tietysti!…»
Ja näin sanoen kumarsi hän syvään, sulki oven jälkeensä, ett'ei keskustelu siitä asiasta jatkuisi, ja alkoi hyräillä erästä operettinuottia: »Se hallitsee … se hallitsee … ken mies on Espanjan!»
Elysée ei päässyt oikein selville tuosta kohteliaasta, pintapuolisesta, hajuvesiä lemuavasta, oikullisesta ja keikarimaisesta hallitsijasta, jonka hän joskus näki väsynein katsein ja muutenkin velttona nuokkuvan jollakin sohvalla. Mérautin mielikuvituksessa oli hän oikeastaan vieläkin se lujatahtoinen ja urhoollinen Ragusan sankari, jonka hän oli kuvannut »Kertomuksessa Ragusan piirityksestä». Huolimatta Frédériquen taidosta salata tuon kruunatun pään tyhjyys ja nokkeluudesta aina esiytyä kuninkaan nimissä, ilmaantui kuitenkin odottamattomia sattumia, joissa heidän todelliset luonteensa paljastuivat.
Kun hoviseura eräiden aamiaisten jälkeen siirtyi salonkiin ja kuningatar avasi sanomalehden — »Illyrian viestin», jonka hän aina luki ensimäisenä — huudahti hän äkkiä niin voimakkaasti ja murheellisesti, että pois aikova kuningas samassa pysähtyi ja kaikki riensivät nopeasti hänen ympärillensä. Hän ojensi lehden Boscovitshille:
»Lukekaa te.»
Uutinen koski Laibachin valtiopäivien istuntoa ja sen päätöstä, että maanpakolaiselle kuningasperheelle luovutettaisiin takaisin kaikki sen pidätetty omaisuus, arviolta kaksisataa miljonaa, ja tapahtuisi tämä sillä nimenomaisella ehdolla…
»Bravo!…» huusi Kristian nenä-äänellänsä. »Sepä mainiota se…»
»Jatkakaa!» käski kuningatar ankaralla äänellä.
— »Sillä nimenomaisella ehdolla, että Kristian II itsensä ja jälkeläistensä puolesta luopuu kaikista vaatimuksista Illyrian kruunuun.»
Yleinen harmin purkaus valtasi koko seurueen. Vanha herttua Rosen oli tukehtumaisillansa ja isä Alphéen posket vaalenivat palttinan karvaisiksi samalla kun hänen partansa näytti entistä mustemmalta.
»Siihen täytyy vastata … tuollaista loukkausta ei voi jättää sillensä», sanoi kuningatar etsien vihasta säihkyvin silmin Mérautia, joka jo lyijykynällä teki muistoonpanojansa pöydän päässä.
»Mielestäni voitaisiin siihen vastata tähän tapaan», sanoi tämä lähestyen hoviseuraa ja lukien julki jollekin edustajalle osoitetun julistuksen Illyrian kansalle, jossa kuningas — hylkäämällä tehdyn tarjouksen — lohduttaa ja perheisän hellällä tavalla rohkaisee kansaansa, jonka toistaiseksi täytyy kaivata kuninkaallista huonettansa.
Kuningatar taputti käsiänsä ihastuneena ja ojensi kirjelmän
Boscovitshille.
»Pian, pian! kääntäkää se ja lähettäkää se hetipaikalla! Onhan se teidänkin ajatuksenne, sire!» jatkoi hän muistaen samassa, että kuningas oli itse läsnä ja että kaikkien silmät olivat luodut heihin.
»Tietysti, tietysti!» vastasi kuningas hämmästyneenä ja kynsiänsä pureskellen. »Tuo kaikki on sangen kaunista, mutta … tarkoitan, että … tulemmeko toimeen ilman noita…»
»Tulemmeko toimeen?… Tulemmeko toimeen ilman noita miljonia… Onko tuo kuninkaan puhetta vai?»
Kuningas vastasi rauhallisesti:
»Niin, vaikka olimmekin päättäneet tulla vähimmällä toimeen, täytyi meidän kuitenkin vihdoin antautua Ragusassa, kun leipä loppui!…»
»Entä sitten? Jos meiltä toistamiseen loppuisi leipä, niin voimmehan ottaa pussit selkäämme ja — kerjätä muiden ovilla!… (Tavallinen dalmatialainen puheenparsi; sanasta sanaan: 'käydä ovilla.'). Mutta kuningas ei antaudu…»
Tämä eripuraisuus suistuneiden ruhtinaallisten puolisojen välillä Pariisin laiteilla sijaitsevan salongin näyttämöllä oli tavallansa varsin omituinen tapaus. Erotus taistelusta väsyneen, rohkeutta ja kaikkea voimaa puuttuvan kuninkaan ja vakaumuksen intoisaa tulta palavan kuningattaren välillä oli todellakin silmäänpistävä: toisella puolella tuo hento ja luonteva kuningas, jonka naisellinen tunteellisuus ilmestyi koko olennossa ja tavassa käyttää hienoja, valkeita käsiänsä, kantaa avaraa, häilyvää pukuansa, kosteasti kiiltävää, kiharaista otsatukkaansa, toisella taas tuo hoikka ja pitkä kuningatar leveällä kauluksella varustetussa ratsupuvussaan, johon kuului pystykaulus ja vakavaa tummaa pukua keventävät kapeat, valkoiset kalvostimet, poskipäiltänsä sisäistä lämpöä punoittavana, tulisilmäisenä ja kultakutrisena kaunottarena.
Nyt vasta selvisi äkkiä Mérautille, millainen tämä kuninkaallinen parikunta itse teossa oli.
Kristian käännähti äkkiä herttua Roseniin, joka tämän kohtauksen aikana oli alla päin seisonut uunia vastaan nojautuneena.
»Rosen!»
»Teidän majesteettinne käskee?»
»Annapas meille oikea vastaus tässä asiassa. Tulemmeko me vielä nykyisillä varoillamme toimeen?»
Hoviministeri teki ylpeän liikkeen ja sanoi:
»Aivan varmasti!»
»Mutta voitko sanoa suunnilleen, kuinka kauvan…?»
»Ainakin viisi vuotta: sen olen laskenut!»
»Ilman että kukaan siitä kärsii? Ilman että se tuottaa mitään vahinkoa ystävillemme?»
»Aivan niin, sire!»
»Oletko varma siitä?»
»Vallan varma», selitti vanhus oikaisten itsensä suoraksi.
»No, silloin on kaikki hyvin!… Hra Méraut, saanko kirjelmänne … voidakseni allekirjoittaa sen, ennenkuin lähden ulos.»
Kirjelmää allekirjoittaessansa kuiskasi hän Mérautille:
»Katsokaapas rva de Silvistä!… Eikös hän näytä siltä kuin aikoisi hän pian alottaa laulun: oi, tumma metsä j.n.e.»
Pikku prinssin kanssa puutarhasta palaava markisitar toi todellakin tullessansa dramallisen ilmakehän; sellaisena kuin hän nyt seisoi salissa viheriällä sulkatöyhdöllä varustetussa hatussansa, samettisissa nyöriliiveissänsä ja käsi sydämellä näytti hän — taapäin nojaavasta, romanttisesta asennostakin päättäen — aikovan aloittaa cavatinan jostakin operasta.
Julistusta, joka luettiin julki Illyrian eduskunnassa ja julkaistiin kaikissa sanomalehdissä, levitettiin Elyséen kehotuksesta sitä paitse, kuninkaan omakätisella nimikirjoituksella varustettuna, tuhansittain ympäri koko Illyrian valtakuntaa, minne isä Alphée sai ne salaa kuljetetuiksi tullirajan ohi »hartaus-esineiden» nimellä, öljypuisten rukousnauhaan ja Jerikon ruusujen kanssa. Kuningasmieliseen puolueeseen vaikutti tämä teko sangen kannustavasti. Olletikin vastaanotettiin tämä kuninkaallisen kaunopuheisuuden tuote suurella innostuksella Dalmatiassa, jonka väestön keskuudessa tasavaltalaiset periaatteet eivät olleet saavuttaneet menestystä. Papisto luki sen useissa pitäjissä julki saarnatuolista ja kerjäläismunkit, jotka kiertelivät maaseudulla talosta taloon keräten pusseihinsa voi- ja muna-almuja, lahjoittivat näiden palkkioksi kansalle kappaleen tuota painettua kirjelmää. Eikä aikaakaan sai kuningas vastaanottaa lukemattomilla nimikirjoituksilla ja — kirjoitustaidon puutteessa — liikuttavilla »puumerkeillä» varustettuja adresseja erityisesti valittujen pyhiinvaeltajain kautta.
St. Mandén pieneen palatsiin saapui joka päivä kalastajia ja kantajia Ragusasta, musta kaapu komean turkkilaisen pukunsa yli heitettynä, ja sivistymättömiä talonpoikia Morlachista, lammasnahkaiset, olkinauhoilla nilkoista sidotut opanke-kengät jaloissa. Joukottain tulivat he Pariisista raitiovaunuissa, joissa näiden muukalaisten tulipunaiset kaaput, rimsuiset koreat vyöt ja välkkyvillä metallinapeilla varustetut, lyhyet takit räikeästi poikkesivat muiden ihmisten pariisilaisista kuoseista. Nopein askelin astuivat he pihan poikki pysähtyen ujoina aliseen eteiseen, missä he kuiskaillen keskustelivat toistensa kanssa, kunnes kuningas laski heidät puheillensa.
Méraut oli läsnä kaikissa näissä tilaisuuksissa ja tunsi itsensä kovin liikutetuksi noita kaukalaisia katsellessansa. Tällaisen innostuksen vaikutuksesta heräsi hänen lapsuutensa tarina uuteen eloon. Reynha'an pikku porvarein vaellukset Frohsdorfiin, kotiseudun väestön uhraukset näitä matkoja varten, niiden vaatimat valmistukset ja palaus kotiin, missä kukaan heistä ei tahtonut myöntää pettymystänsä matkan suhteen, kaikki tämä muistui elävästi Mérautin mieleen, samalla kun hän surulla huomasi, kuinka hajamielisenä ja välinpitämättömänä kuningas Kristian esiytyi näitä vaeltajia kohtaan, huokaisten helpoituksesta, kun oli heistä päässyt.
Itse teossa oli kuningas näet kerrassansa ikävystynyt näihin käynteihin, jotka häiritsivät häntä huvituksissansa ja pakottivat hänet viettämään kotona kokonaisia pitkiä iltapäiviä. Kuningattaren vuoksi hän kuitenkin alistui tähän; mutta niin pian kuin hän muutamilla jokapäiväisillä loruilla oli vastannut kaukalaisten poloisten kyyneleisiin uskollisuuden ja alamaisuuden osoituksiin ja päässyt heistä vapaaksi, teki hän heistä pilkkaa piirustellen pöydän päässä ivakuvia heistä, ylenkatseellinen hymy huulillansa. Niinpä oli hän kerran piirustanut Branizzan kalastajakunnan vanhimman, leveänaamaisen, italialaisen ukon, jonka paksut posket riippuivat leukapieliä alempana ja jonka pyöreistä, säikähtyneen höperösti mulkoilevista silmistä kyyneleet tippuivat leu'alle. Tämä mestariteos kierteli seuraavana päivänä ympäri aamiaispöydässä, jolloin kaikki nauroivat sille ja säestivät toisiansa leikkisillä ihmettelyhuudahduksilla.
Vanhan herttuankin linnunnokka kurtistui tavattoman hyvän tuulen merkiksi eikä hän muuten mikään kansanystävä ollutkaan. Boscovitsh nauroi äänekkäästi alamaisinta hyväksymistänsä ja ojensi piirustuksen sitten Mérautille. Tämä katseli sitä hetkisen ja antoi sen naapurillensa sanaa sanomatta. Kuningas, joka istui pöydän päässä, huomautti silloin julkealla nenä-äänellänsä:
»Teitä ei naurata, Méraut … ja kuitenkin on ukko sangen hauskan näköinen vai mitä?»
»Minua ei tosiaankaan naurata, armollinen herra … sillä tuo on kuin isäni muotokuva.»
Vähän myöhemmin sai Elysée tahtomattansa olla todistajana kohtauksessa, joka täydellisesti valaisi Kristianin luonteen ja hänen suhteensa kuningattareen.
Oli eräs sunnuntai. Iltamessu oli päättynyt. Kuninkaallinen palatsi oli pukeutunut juhla-asuun: rautaiset ristikkoportit Herbillonin kadulle päin olivat avatut ja kaikki livreepukuiset lakeijat ja palvelijat seisoivat kuin paraatissa viheriöitsevillä kasveilla koristetussa porraskäytävässä. Tänään odotettiin tärkeitä vieraita: Illyrian valtiopäivien kuningasmielisen puolueen lähetystö, johon kuuluivat ryhmän etevimmät ja vaikuttavimmat miehet, olivat ilmoittaneet saapuvansa vakuuttamaan kuninkaallensa uskollisuutta ja alamaisuutta ja neuvottelemaan hänen kanssansa, mihin toimenpiteisiin heidän oli ryhdyttävä lähimmässä tulevaisuudessa kuninkaan eduksi ehkä toimeenpantavan valtiokeikauksen suhteen. Tapaus oli siis sangen tärkeä, kaivattu ja asianomaisessa järjestyksessä kuninkaallisille ilmoitettu.
Juhlatilaisuutta suosi ihana talvinen päivänpaiste, joka säteillänsä kultasi suuren, tyhjän vastaanottosalin, kuningasta varten valtaistuimeksi asetetun korkeaselkäisen nojatuolin ja kimaltavia säkeniä välkkyvät hallitsijan kruunun rubinit, safirit ja topasit.
Sillä välin kuin kaikkialla oltiin alinomaan liikkeessä ja silkkilaahukset kahisivat eri kerrosten porraskäytävissä, puettiin pikku prinssi pitkiin punaisiin sukkiin, samettipukuun ja venetialaisilla pitseillä koristettuun kaulukseen, toimitus, jonka aikana hän muistutteli itsellensä viikon kuluessa opetettua juhlapuhettansa. Herttua Rosen seisoi täydessä univormussa, rinta kunniamerkeillä melkein peitettynä ja asennolta suorempana ja jäykempänä kuin koskaan ennen odottaen hetkeä, jolloin hänen oli saatettava lähetystö sisään. Méraut, joka tahallisesti pysyi loitompana tästä komeudesta, istui tällä välin työhuoneessa miettien lähestyvän vastaanoton seurauksia. Vilkkaassa, etelämaalaisessa mielikuvituksessansa näki hän kuninkaallisen perheen juhlasaatossa palaavan Laibachiin kanuunain paukkuessa, kellojen soidessa ja katujen kukitettuina iloitessa. Hän näki kuninkaan tulevan kuningattarensa kanssa ja heidän edessänsä pikku Zaran, hänen miettivän, vakavan, rakkaan oppilaansa, jota tämä hänen lapselliselle ijällensä liian mahtava tapaus ajattelutti, tämän kansakunnalle annetun tulevaisuuden toivon tieltä, joka kohotti vanhempainkin suuruutta, väistyivät nämä jo nuorina syrjään esi-isiensä joukkoon. Ihanan kaunis sunnuntaipäivä ja iloiset kellot, joiden ääni väristen kaikui kirkkaassa päivänpaisteessa, lisäsivät hänen toiveitansa tästä juhlatilaisuudesta, joka ehkä saisi Frédériquen äidillisestä ylpeydestä tyytyväisenä lähettämään hänellekin jonkun hymyilyn lapsukaisen pään ylitse.
Pian kuului suurelta hiekoitetulta pihalta, missä kellojen kilinällä ilmoitettiin vieraiden tulo, hovivaunujen raskas kolina: lähetystöä hotellista noutamaan lähetetyt vaunut palasivat takaisin. Sitten lyötiin vaunujen ovet kiinni ja pylväs-eteisen ja salin matoilla kuului askelia, joihin sekausi kunnioittavan puheen humua. Seurasi pitkä vaitiolo. Méraut ihmetteli, sillä hän odotti saavansa kuulla kuninkaan nenä-äänellänsä pitävän tervehdyspuheen. Mitä siellä siis tapahtui? Ja miksi tämä keskeytys juhlamenojen määrätyssä kulussa?
Samassa näki hän miehen, jonka hän otaksui olevan vierashuoneessa virallisessa vastaanottopuuhissa, tulevan jäykin, väsynein askelin vilunkirkkaan puutarhan tummaa puistokujannetta ikäänkuin muurin seinämiä varaten. Nähtävästi oli hän hiipinyt sisään Daumesnilin kadun puolella kasvavain murattiköynnösten peittämän takaportin kautta ja lähestyi nyt verkallensa ja vaivalloisesti taloa. Elysée otaksui ensin hänen joutuneen tähän tilaan jonkun kaksintaistelun tai muun onnettomuuden kautta. Hetkisen kuluttua kuuli hän jonkun yläkerroksessa kaatuvan maahan kolistellen kotvan huonekaluja ja viistellen seinäverhoja, kunnes tuo »joku» vaipui lattialle vetäen pudotessansa alas joitakin esineitä. Tämä vakuutti Mérautin äskeisessä otaksumisessa.
Hän riensi nopeasti ylös kuninkaan luo. Kristianin kamari, joka oli puoliympyränmuotoinen ja sijaitsi palatsin päärakennuksessa, oli lämmin, tivistetty silkkikankailla ja verhottu purppuraisilla tapeteilla; pitkin seiniä, joilla riippui vanhoja aseita, nähtiin divanisohvia ja matalia tuoleja, joiden edessä leijonan ja karhunnahkoja. Tämän melkein itämaisesti veltostuttavan ylellisyyden keskessä nähtiin yksinkertainen, pieni telttasänky. Kuningas seurasi tässä vanhaa, spartalaisen yksinkertaista perheen tapaa, jota miljonanomistajat ja hallitsijat mielellänsä noudattavat.
Ovi oli auki.
Hattu takaraivolla, turkiksilla päärmätty päällystakki puoleksi avattuna, niin että rutistunut, tahrautunut paidanedus ja avautuneen kaulaliinan riippuvat päät näkyivät, seisoi kuningas Kristian seinää vastaan nojautuen, niin täydellisesti ryvettyneen näköisenä kuin yönsä hummannut mies olla voi. Suorana ja ankarana seisoi kuningatar hänen edessänsä ja hänen matala, toruva ja kovin vapiseva äänensä osoitti, kuinka kovasti hän ponnisteli säilyttääksensä mielenmalttinsa:
»Sen täytyy … sen täytyy tapahtua… Tulkaa nyt!»
Hiljaa ja häpeisen näköisena vastasi Kristian:
»Minä en voi… Näettehän, ett'en voi… Myöhemmin … minä vannon…»
Sitten soperteli hän lapsen äänellä jotakin anteeksi pyynnöksi, ja hymyili hupsun typerää hymyä… Juonut hän ei ollut… Oh! Ei suinkaan, vaan … ilma ja kylmä vaikuttivat pahoin … päivällisen jälkeen.
»Niin, niin… Tiedän kyllä… Mutta sama se! Teidän täytyy tulla alas… Kunhan he vain saavat nähdä teidät!… Kyllä minä puhun heille … ja tiedän myöskin, mitä heille on puhuttava.»
Mutta kun kuningas pysyi hievahtamatta paikallansa ja vaikeni unen painosta, joka alkoi vetää harsonsa noille hirmuisen raukeille kasvoille, ei kuningatar voinut enää hallita itseänsä:
»Mutta ettekö te ymmärrä, että tässä on kysymyksessä koko teidän tulevaisuutenne?… Kristian, tällä hetkellä pelaat sinä pois sekä oman että poikasi kruunun!… Kas niin, tule nyt … minä pyydän … minä tahdon sen.»
Kuningatar oli mainio tuossa voimakkaassa asennossaan ja hänen säihkyvät silmänsä tenhosivat ihan kuninkaan. Hän hallitsi tämän pelkällä katseellansa, jolla hän koetti voimistaa puolisonsa, auttoi hatun hänen päästänsä ja riisui hänen yltänsä tuon viiniltä ja sikarin sauhulta tuoksahtavan päällystakin. Kuninkaan onnistuikin nousta raukeille jaloillensa ja astua muutamia horjuvia askelia eteenpäin kuningattaren avulla, jonka marmorikylmiin käsiin hän tarttui omilla kuumeisillansa.
Yht'äkkiä tunsi kuningatar hänen sittenkin alkavan vajota permannolle, jolloin taluttajatar peljästyneenä peräysi taapäin ja tyrkkäsi hänet voimakkaasti inholla luotansa, niin että hän vaipui pitkällensä sohvalle. Heittämättä sen koommin silmäystäkään tuohon liikkumattomaksi mykertyneeseen ja jo kuorsaavaan möhkäleeseen, poistui hän kamarista kulkien suorana ja puoleksi suljetuin silmin aivan Elyséen ohitse, tätä kuitenkaan huomaamatta, ja mutisten unissakävijän tajuttomalla, surullisella äänellä:
"Alla fine sono stanca de fare i gesti de questo monarcaccio…" [Minä olen jo väsynyt tekemään tuonlaisen kuningasrentun liikkeitä…]