Kuninkaita maanpaossa I

by Alphonse Daudet

V.

J. Tom Lewis, ulkolaisten asioitsija.

Pariisin kaikista luolista ja Ali-Baban salaperäisiä onkaloita muistuttavista holvirakennuksista, joita suurkaupunki kätkee, on Lewisin asioitsijatoimisto epäilemättä omituisin ja huvittavin.

Tietysti tunnette te sen, sillä senhän tuntevat kaikki ainakin ulkoapäin. Se on Royalekadun varrella, Faubourg-Saint-Honorén puistokadun kulmassa ja siis juuri sillä tiellä, jota kaikki Boulognen metsään päin aikovaiset tai sieltä tulevat käyttävät; kaikkien huomion vetää tämä kalliiksi sisustettu alakerros puoleensa jo yksistään upean porraskäytävänsä, ja korkeiden, kokonaisten akkunainsa kautta, joissa näemme Europan tunnetuimpain valtakuntain vaakunat kotkinensa, leopardinensa, ykssarviaisinensa ja muine vaakunatieteen salaperäisestä kokoelmasta kopituine eläiminensä.

Noin kolmenkymmenen metrin pituudelta eli toisin sanoen koko tuon puistokatuun verrattavan kadun leveydeltä loistaa Lewisin asioimisto vähimminkin uteliaan ja katseluhaluisen ohikulkijan silmiin. Jokaisen täytyy pysähtyä ihmettelemään: »mitähän kaikkea tässä myydään?» Mutta pikemmin saatte kysyä: »mitä tässä ei myydä?» Sillä kultaisilla kirjaimilla luemme eräässä akkunaruudussa: »viinejä, liköörejä, ruokatavaroita, pale-alea, rakia, kiimmel-viinaa, kaviaria, Provencen kabeljoa», toisessa taas ilmoitetaan: »vanhan- ja uudenaikuisia huonekaluja, lehtikoristeilla koristettuja tapetteja, Smyrnan ja Ispahanin mattoja», kolmannessa: »mestarien tauluja, pystykuvia marmorista tai terrakottasta, koruaseita, mitaleja ja haarniskoita», neljännessä: »rahanvaihto- ja diskontto-konttori», viidennessä: »kirjakauppa kaikenkielistä kirjallisuutta ja kaikkien maiden sanomalehtiä varten», heti vieressä taas: »myydään ja vuokrataan metsästysmaita, rannikkoseutuja ja maatiloja» sekä vihdoin lopuksi: »kaikenlaisia tiedusteluja toimitetaan nopeasti ja hienotuntoisesti.»

Tämä ilmoituskirjoitusten ja loistavien vaakunoiden vilisevä paljous häiritsi rakennuksen julkipuolta ja esti katselijaa näkemästä tarkempaan akkunoihin asetettuja tavaroita. Epäselvästi nähdään näissä muodoltansa ja väriltänsä oudompia pulloja, koristeleikkauksilla varustettuja tuoleja, tauluja, eläinten nahkoja, kultaraha-pötkyjä ja paperirahanippuja. Mutta kirjava päävarasto on kuitenkin oikeastaan n.k. maakerroksessa, jonka ristikkoakkunat ovat kadun tasalla ja joka tavallansa muistuttaa Lontoon keskikaupungin eli Cityn luotettavia myymälöitä samalla kun ne ovat yhtä taitavasti ja sirosti järjestetyt kuin myymäläin akkunat Madeleinen bulevardin varrella. Täällä maakerroksessa nähdään kaikellaisia tavaroita: rivittäin viinitynnöreitä, vaatepakkoja, päällekkäin ladottuja arkkuja, kirstuja ja ruokasäilykelaatikkoja oli kasattu sinne summattoman paljo, jonka vuoksi se muistutti lähtövalmiin rahtilaivan avonaista ruumaa sellaisena kuin se kannelta katsoen lastauksen päättyessä näyttää.

Kaikki on siis järjestetty sekä suurten että pienten kalojen pyyntiä varten ja niin hyvin on haavi Pariisin parhaimpaan väenvirtaukseen viritetty, että siihen käyvät Seinejoen vähäpätöisimmätkin kalansikiöt. Jos kuljette siitä ohi noin kolmen aikana iltapäivällä, niin näette sen olevan väkeä täpöisen täynnä.

Lasiovilla varustetun, korkean ja valoisan portin edessä Royale-kadun puoleila, jonka yläpuolella näemme puuleikkauksilla koristetun frontonin, on sisäänkäytävä muoti- ja »uutuus»-osastolle; portin edessä seisoo talon sotilaallisesti puettu »metsästäjä», joka painaa ovinappia teidät nähtyänne ja tarjoo ajopeleistä myymälään aikoville ostajattarille sateenvarjon suojaa, jos tarvis vaatii. Astuttuanne sisään tulette tavattoman suureen saliin, joka salpa-aitauksilla ja pienahäkeillä on jaettu useampiin osastoihin eli neliömäisiin, säännöllisiin »box'eihin». Häikäisevä valo läikkyy vahatuilla parkettipermannoilla, puuleikkauksilla ja sirojen, kaunismuotoisten puotipalvelijain moitteettomilla, pitkillä takeilla ja käherretyillä suortuvilla; viimemainitut ovat kuitenkin ulkolaisten näköisiä ja puhuvat murtaen ranskaa. Näiden joukossa näette öljypuun karvaisia kasvoja, suippoja pääkalloja, kapeita, aasialaisia olkapäitä, pitkillä poskiparroilla varustettuja, sinisilmäisiä amerikalaisia ja punakkanaamaisia saksalaisia, niin että puhukoonpa ostaja mitä kieltä tahansa, ymmärtää joku näistä hänen puheensa, sillä asioimistossa puhutaan kaikkia kieliä, paitse venäjää, joka muuten onkin joutava taito Pariisissa, koskapa venäläiset puhuvat siellä kaikkia muita kieliä, paitse omaansa.

Eri osastojen häkkiaukkojen ympärillä kiertää alinomainen ostajain jono, keveillä tuoleilla istuu matkapukuisia herroja ja naisia odotellen, astrakanilaiset tai skotlantilaiset päähineet päässä, pölyviitat tai muut molemmille sukupuolille yhtäläiset, mukavat kaaput yllä ja matkalaukut käsissä — sanalla sanoen yleisö on täällä samanlainen kuin rautatieasemain odotussaleissa; kaikki puhuvat ääneen ja huitoen niinkuin oudot ihmiset vieraassa maassa tekevät, ja tästä syntyy sellainen eri kielten surina, ettei sitä osaa juuri verrata muuhun kuin lintujen seka-ääniseen kuoroon Gèvresin rantasillalla tavattavissa häkeissä. Olut- ja viinipullon korkit paukkuvat ja kultarahat helisevät pienillä kassapöydillä. Alinomaa soivat sähkökellot ja huudetaan puhetorviin. Tuossa läiskäytetään auki kartta talon kaikista kerroksista, tässä lyödään koetettavan pianon koskettimia, tuolla seisoo joukko samojeedeja töllistellen ja ääneensä ihmetellen summattoman suurta valokuvaa j.n.e.

Puotipalvelijat juoksentelevat hymyilevinä ja kiireellisinä toisesta osastosta toiseen, kysellen milloin hintoja, milloin jonkun henkilön tai kadun nimeä käydäksensä taas äkkiä juhlallisiksi, kolkoiksi, välinpitämättömiksi ikäänkuin ei heitä liikuttaisi ollenkaan minkäänlaiset liikeasiat, kun joku hämmentynyt ja toiselta luukulta toiselle sysätty poloinen kumartuu heihin päin kuiskataksensa heille jotakin salaperäistä, jota he eivät voi olla ihmettelemättä. Harmistuneena siitä, että häntä töllistellään kuin mitäkin vesipatsasta tai maahan pudonnutta meteoria, voi levottomaksi käynyt ostaja äkkiä vaatia saada puhutella J. Tom Lewista itseänsä, koska hän epäilemättä tietää, mistä kysymys on. Mutta ylevästi hymyillen vastataan hänelle että se ei käy laatuun… Tom Lewisilla on par'aikaa ylhäisiä vieraita!… Ei hän välitä tuollaisista joutavista asioista kuin teidän on … eikä mokomasta pikkuväestä kuin te olette, miesparka!… Mutta katsokaas tuonne perälle! Ovi avataan juuri ja Tom Lewis itse ilmestyi hetkeksi kynnykselle majesteetillisempana kuin koko hänen palvelijakuntansa yhdessä. Tähän vaikutti hänen juhlallinen pyöreä pönkömahansa ja kalju päänsä, joka kiilsi kuin parkettilattia, hänen taapäin nojautuva asentonsa, viidentoista askeleen päähän viskaava katseensa, lyhkäisten käsivarsien käskevät liikkeet ja tuo juhlallinen ääni, jolla hän — englanniksi murtaen — huutaa niin kovaa, että koko sali kaikuu: »joko tavarat hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Walesin prinssille on lähetetty?» samalla kuin hän vapaalla kädellänsä pitää kiinni vastaanottohuoneensa ovea osoittaaksensa että tuolla sisällä olevaa ylhäistä vierasta ei sopinut häiritä millään tekosyyllä.

Meidän tarvinnee tuskin lisätä, ett'ei Walesin prinssi ikinä ollut käynyt koko asioimistossa eikä hänelle mitään lähetettävää ollut. Mutta myymälässä sattumalta olevaan väkijoukkoon teki tämän nimen julkinen mainitseminen vaikutuksensa samoin kuin vastaanottohuoneessa vartovaan vieraaseen, jolle Tom ulospistäytyessänsä oli sanonut: »anteeksi … hetkinen vain … kysäisen vain pientä asiaa tuolla ulkona.»

Silmänlumeiksi! Yhtä vähän kuin Walesin prinssi kunnioittaa liikettä käynneillänsä löytyy mitään rakia tai kummelia akkunoihin asetetuissa, omituisissa pulloissa, englantilaista ja wieniläistä olutta maakerrokseen sälytetyissä tynnyreissä. Eikä noissa komeissa, vaakunoilla ja kultauksilla koristetuissa vaunuissa, jotka kirjaimilla J. T. L. varustettuina nopeasti kiitävät Pariisin hienoimmilla kaduilla, ole ollenkaan mitään, vaan ovat ne vain »puhveja» Tom Lewisin liikkeelle ja hoidetaan niitä sillä innolla ja nokkeluudella, joka on ominainen kaikille Tom Lewisin liikkeen palvelijoille ja kätyreille. Ja jos joku köyhä raukka, kullanhimon valtaamana, keksisi lyödä akkunan rikki, jossa näemme kulta- ja paperirahoja, ja ahnaasti kurottaa noihin aarteihin, niin mitä hän saisi? Pelimarkkoja ja sen kahdenkymmenen viiden frangin setelin, joka on liimattu kirjepaperista tehdyn »setelitukon» päällykseksi. Ei mitään akkunoissa, ei mitään maakerroksessa, ei mitään, ei mitään, ei sitä… Entäs tuo porteri, jota englantilaiset tuolla juovat? Entäs rahat, jotka tuo venäläinen ylimys vaihtaa ruplillansa? Entäpä pronssinen pystykuva, joka juuri on pakattu tätä naista varten Kreikan saaristosta? Hyvä Jumala, asia on varsin yksinkertainen selittää. Englantilainen olut tuodaan lähimmäisestä kapakasta; kultarahat rahanvaihtajalta bulevardeilla ja pystykuva taidekauppiaalta Quatre-Septembren kadun varrella. Kaikki toimitetaan muutamassa tuokiossa parin kolmen hankkijan avulla, jotka maakerroksen huoneustossa odottavat käskyjä puhetorvien kautta. Kaupungille pujahtavat nämä lähimäisen talon pihan kautta, palaavat muutamien minuuttien kuluttua takaisin, kiiruhtavat rappusia yläkertaan varaten sievästi koristeltuihin kristallinupulla päättyviin käsipuihin, ja silmänräpäyksessä on vaadittu esine taatusti pakattu ja varustettu alkukirjaimilla J. T. L. Elkääkä suinkaan ujostelko lähettää tavaraa takaisin, jos se ei teitä miellytä. Se vaihdetaan tuokiossa. »Tavaramme ovat hyvin lajiteltuja.» Tosin saatte täällä maksaa pari kolme kertaa kalliimmin kuin muualla missään. Mutta onhan kuitenkin parempi saada ne täältä kuin juosta kyselemässä myymälöistä, joissa kukaan ei ymmärrä puhettanne, vaikka ilmoituksessa luetaankin »english spoken» (puhutaan englantia) tai »man spricht deutsch» (puhutaan saksaa). Bulevardimyymälöissä ei puijattava ja piiritetty ulkolainen saa koskaan muuta kuin tähteitä kotelojen pohjalta, hylkytavaraa tai vanhanmuotisia ja pilautuneita esineitä, jotka pitkät ajat ovat olleet akkunoissa päivän ja pölyn raiskattavina. Voi noita pariisilaisia kauppiaita! Toisinaan ollaan matelevaisen kohteliaita, toisinaan taas röyhkeitä kuin mitkäkin!… Ei, niiden kanssa eivät ulkolaiset enää tahdo olla tekemisissä. Nämä ovat vihdoinkin kyllästyneet siihen, että heitä noin julkeasti nyljetään, eikä ainoastaan myymälöissä, vaan hotellissa, missä he asuvat, ravintolassa, missä he syövät, ajurein käsissä kadulla ja välittäväin piletinmyyjäin luukuilla, joissa heidät petkutetaan haukottelemaan tyhjissä teattereissa. Lewisin kekseliäässä ulkolaistoimistossa, missä saatte kaikki mitä vain haluatte, voitte ainakin luottaa siihen, ett'ei teitä petetä, sillä J. Tom Lewis on englantilainen ja englantilaisten luotettavuus kauppa-asioissa on tunnettu molemmissa maanosissa.

Ja englantilainen J. Tom Lewis olikin, siinä määrässä kuin koskaan on ollut luvallista olla, englantilainen kvekarikenkiensä leveistä päistä alkaen pitkään takkiinsa ja viheriäruutuisiin housuihinsa ja kapealaitaiseen, pyramidinmuotoiseen hattuunsa saakka, jonka alta paistoi hänen punakka ja sävyisä naamansa. Englantilainen rehellisyys näkyi jo pihvipaisteilla rakennetusta, paksusta ihonahasta, korviin saakka levenneestä suusta, vaaleanpunaisista, pitkistä ja pehmeistä poskiparroista, joista toinen oli kulunut lyhemmäksi alituisesta hypistelemisestä jonkun selkkauksen sattuessa; se näkyi myöskin hänen lyhyistä käsistänsä, punakarvaisista, sormuksilla koristelluista sormistansa. Rehelliseltä näytti katsekin suurten, kultakehyksisten silmälasien läpi, rehelliseltä vielä silloinkin, kun J. Tom Lewis sattui valhettelemaan — mikä muuten voi tapahtua parhaimmallekin — jolloin hänen silmäteränsä pyörivät hermostuneesti kuin pienet, gyroskopin perspektivissä kiihtyvät pyörät. [Gyroskopi on kone, joka näyttää maan pyörimisen napansa ympäri. Suoment. muist.]

J. Tom Lewisin englantilaisen leiman täydensi hänen lontoolaiset kiessinsä eli »cabinsa», joka oli ensimäinen laatuansa Pariisissa; se olikin tämän omituisen ilmiön luonnollinen kuori kuin näkinkenkä. Jos sattui joku sotkuisempi asia, joita liikealalla ei voi välttää ja joissa ihminen tuntee itsensä ahdistuneeksi ja alakuloiseksi, niin oli Tomin tapa sanoa: »minäpä lähden ajelemaan cabillani, niin keksin jonkun varman keinon.» Ja tässä istuessansa hän harkitsee, miettii ja punnitsee asian pariisilaisten katsellessa tuota matalien pyörien päälle asetetussa, läpinäkyvässä kotelossansa kiitävää miestä, joka alinomaan tiukasti punoo oikeanpuolista poskipartaansa. Tässä »cabissansa» mietti Tom parhaimmat liikekeinottelunsa keisarikauden loppuaikoina. Oi, noita hyviä aikoja! Pariisi vilisi ulkolaisia, eikä ainoastaan läpimatkustavia, vaan tänne asettuneita pohattoja, jotka toivat tarumaisia rahasummia haluten rakastella ja mässätä.

Silloin asuivat täällä turkkilainen Hussein-Bey ja Mehemed pasha Egyptistä, kaksi kuuluisaa fezi-herraa Boulognen metsälammikon rannoilta, samoin ruhtinatar Verkatshev, joka heitti kaikki Uralivuorten rikkaudet bulevardi Malesherbesin varrella sijaitsevan asuntonsa neljästätoista akkunasta, ja amerikalainen Bergson, jolta Pariisi nieli kaikki ne äärettömät summat, jotka petroleumiöljylähteet hänelle tuottivat.

Ja entäs kaikki nuo eriväriset, itä-intialaiset ruhtinaat, joita saapui laivoilla, kelta-, ruskea- ja punaihoisia ylimyksiä, jotka rehentelivät kävelypaikoilla ja teattereissa ja joilla näytti olevan erityinen kiire menettää ja hurvitella rahansa ikäänkuin olisivat he aavistaneet, että tuon suuren ja touhuavan ravintolan eli maailmankaupungin varastot olivat tyhjennettävät, ennen kuin kauhea räjähdys ehti rikkoa sen katot, seinät ja akkunat.

Huomatkaamme, että Tom Lewis oli kaikkien näiden huvitusten välttämätön välittäjä ja että hän soukensi jok'ikisen kultarahan, minkä nämä itsellensä vaihtoivat. Paitse näitä ulkolaisia liikeystäviä oli hänellä useita pariisilaisiakin ystäviä, jotka elivät kallista elämää, rakastivat harvinaista metsänriistaa, metsästelivät mielellänsä luvattomilla mailla ja kääntyivät Tom Lewisin puoleen pitäen tätä hienoimpana, taitavimpana ja luotettavimpana auttajana, sillä hänen englantilais-ranskalainen sekamelskansa ja vaikeatajuinen puhetapansa säilyttivät parhaiten heidän salaisuutensa. Melkein kaikki häväistysjutut keisarikauden lopulla kävivät sinettimerkillä J. T. L. Juuri Tom Lewisin nimessä tilattiin aina suljettu aitio n:o 9 Opera Comiquessa, missä paronitar Mills joka ilta istui tuntikauden kuuntelemassa tenori-rakastajaansa, jonka hikinen ja lyijyvedelle haiseva nenäliina kerran erehdyksestä joutui hänen hameensa pitsien sekaan. Tom Lewisin nimessä vuokrasivat veljekset Sismondo — samaa naista varten — tuon tunnetun pikku palatsin Clichyn bulevardin varrella, veljesten ja pankkirikumppanusten, jotka eivät koskaan voineet yht'aikaa poistua konttorista, tietämättä mitään toisistansa, vaikka kumpikin sai maksaa puolet vuokrasummasta. Asioimiston sen aikuiset konttorikirjat kertovatkin kauniita romaneja muutamilla riveillä:

»Kahdella sisäänkäytävällä varustettu asuntorakennus Saint-Cloudin tiellä. — Vuokra, huonekalusto ja hyvitys omistajalle» … tekee … niin ja niin paljo.

Alempana luettiin:

»Kenraalin välitys hyvitetään» … sillä ja sillä summalla. Toisessa paikassa taas:

»Maatalo Petit-Valtinin luona, lähellä Plombièresia. — Puutarha, vaunuvaja, kaksi sisäänkäytävää, hyvitys entiselle vuokralaiselle, joka suostuu heti muuttamaan pois, tekee…»

Ja aina sama lisäys: »kenraalin vaivannäkö tekee» … sen ja sen summan. Tämä kenraali mainitaan lukemattomissa asioimiston laskuissa.

Jos Tom silloin ansaitsikin paljo rahaa, niin menetti hän myös paljo, ell'ei juuri peliin, hevosiin ja naisiin, niin muiden hullujen ja lapsellisten oikkujen tyydyttämiseksi, hurjan mielikuvituksen kujeellisimpien keksintöjen toteuttamiseksi, sillä tie unelmasta toteutukseen oli hänen aivoissansa kovin lyhyt. Kerran halusi hän akasia-kujannetta maatalonsa kulkutien varteen. Kun nämä puut ovat kovin hidaskasvuisia, niin ei tuota Tomin päähänpistoa voitu heti toteuttaa muuten kuin hankkimalla täys-kasvaneita puita; sen vuoksi kulki pitkä jono suuria kuormakärryjä viikkokauden pitkin Seinen alastonta ja ainoastaan tehtaanpiipuilla koristettua rantaa kuljettaen yksitellen noita kauniita puita, joiden vihreät latvat kärryjen liikkeestä häilyvine oksinensa heittivät väräjäviä varjojansa veden pinnalle. Englantilaisten pörssiylimysten tapaa noudattaen asui Tom Lewis kaupungin ulkopuolella olevalla maatilallansa koko vuoden; maatalo oli alussa muuten ainoastaan pieni, yksikerroksinen ja vinnillä varustettu rakennus, mutta komistui vähitellen suuremmoiseksi ja vaati vuosittain hirmuisia kustannuksia. Sikäli kuin asiat laajenivat ja menestyivät laajentui maatilakin, toinen rakennus ostettiin lisää toisensa jälkeen, erityinen puisto istutettiin uusille tiluksille, joita pian taas lisättiin ostoilla puistosta alkavia peltoviljelyksiä varten. Koko maatila sai hänen personallista kauneusaistiansa, turhamielisyyttänsä ja englantilaista taipumustansa liioitteluun, johon sekausi myöskin poroporvarillisuutta ja taiteellisia haaveita. Oikeastaan oli talo rakennettu tavalliseen tyyliin ja niin että jäljestä päin koroitettujen lisäkerrosten päälle oli tehty marmorikäsipuilla ja nurkissa götiläisillä torneilla varustettu tasakatto italialaiseen tyyliin. Tältä tasakatolta vei silta toiseen sveitsiläistyyliseen, parvekkeilla, puuveistoksilla ja murattiköynnöksillä koristeltuun rakennukseen, joka oli tiilimuureiksi laastittu; muuten oli rakennus runsaasti koristeltu pikku torneilla, hammasharjanteilla, tuuliviireillä y.m. Puistossa taas vilisi paviljonkeja, näköalatorneja, kasvihuoneita ja vesisäiliöitä, joita paitse vesinostolaitosta varten rakennetun suuren ja tumman linnoituksen yllä kohosi tuulimylly, jonka ohuet, heikommallekin tuulenpuuskalle alttiit siivet alinomaa läiskyivät ilkeästi vikisten pyöriessänsä.

Sillä kapealla kaistaleella, jota myöten Pariisin laiteita kiertelevät junat kulkevat, näette rautatievaunujen akkunasta joukon omituisia huviloita vilisevän ohitsenne harhanäkyinä ja haavekuvina, jotka alkuaan olivat syntyneet jonkun kauppiaan vallattomissa ja sekavissa aivoissa. Näiden joukossa oli yksi, joka kilpaili Tom Lewisin huvilan kanssa: sen omistaja oli Lewisin naapuri Spricht, tunnettu naisräätäli Spricht. Hänkin oleskeli Pariisissa ainoastaan sen aikaa, minkä liikeasiat välttämättä vaativat s.o. kolme tuntia ehtoopäivällä, jolloin hän suuressa huoneistossansa bulevardilla vastaanotti pukuasioista neuvottelevia liikeystäviänsä palataksensa heti sen jälkeen takaisin Courbevoieen. Salaperäiset syyt tähän syrjään vetäytymiseen kävivät esille siitä kirjekokoelmasta, jonka tämä kaikkein naisten »rakas» tai »kallis» hra Spricht säilytti lyonilaisten tehtaittensa silkkikangas-näytteiden seassa laatikoissansa; tämä huolellisella käsialalla ja suurkaupungin hienoimmin hansikoiduilla kätösillä hoidettu kirjeenvaihto osoitti selvästi onnellisella naisräätälillä olevan hyviä tuttavuuksia, joiden laatu kuitenkin katkaisee kaikki suhteet hänen ja toisten ammattiveljien välillä. Täällä maalla elääkin hän vallan yksin lukuunottamatta muutamia köyhiä omaisia, joita hänelläkin nousukkaana oli ja jotka täällä vapaasti nauttivat hänen sukulaisrakkaudestansa. Ainoa huvitus hänen maalaiselämässänsä, joka muistutti eläkkeelle asetetun teloittajan vanhuuden lepoa, oli kilpailu naapurin J. Tom Lewisin kanssa; toisiansa kohtaan tunsivat nämä naapurukset muuten ylenkatsetta ja vihaa tietämättä oikein syytä tähän poistamattomaan epäsopuun.

Kun Spricht rakentaa jonkun tornin — Spricht on saksalainen ja rakastaa kaikkea romantista, kuten keskiaikaisia linnoja, torneja ja raunioita — niin rakentaa Tom Lewis jonkun lasiverannan. Kun Tom revittää maahan jonkun muurin, tekee Spricht samoin kaikille aituuksillensa. Kerran rakensi Tom sivupaviljongin, joka riisti Sprichtiltä näköalan St. Cloudiin päin. Heti paikalla kohotti Spricht saman verran kyyhkyslakkansa yläosaa. Tom vastasi koroittamalla koko asuntorakennustansa lisäkerroksella. Spricht ei sillä ollut nolattu. Molemmat jatkoivat talojensa asteittaista koroittamista hankkien lisää työväkeä ja tiiliä, kunnes myrsky eräänä yönä vaivatta kaatoi kumoon kummankin omistamat rakennukset, jotka olivat liian huonokuntoista tekoa. Toisen kerran iaas oli Spricht tuonut Italiasta palatessa mukanansa oikean venetialaisen gondolivenheen, joka sai sijansa sitä varten kartanon läheisyyteen tehdyssä venhevajassa. Viikkoa myöhemmin kuului ankara puhkutus Tomin puolelta ja savua tupruttava höyryalus lähti liikkeelle hänen laiturinsa nenästä piesten potkureillansa veteen heijastuvia kartanon kattoja, torneja ja hammasharjannetta.

Tällaista loistoa ylläpitämään tarvittiin juuri keisarikauden liike-aika; mutta se ei, sen pahempi, ijäinen ollut, vaan loisti ja hävisi. Sota, piiritys ja ulkolaisten poistuminen aikaansai mahdottomia vaurioita molemmille kauppiaille. Olletikin kärsi Tom Lewis siitä; saksalainen sotaväki hävitti hänen maakartanonsa, jota vastoin Spricht säästyi kaikilta onnettomuuksilta. Rauhanteon jälkeen jatkui kilpailu naapurusten välillä sentään edelleen, vaikka heidän varallisuutensa ei enää ollutkaan yhtä suuri. Naisräätäli voitti liikeystävänsä takaisin, mutta Tomin rikastuttajat olivat ainaiseksi hävinneet. Kukaan ei juuri välittänyt enää Tomin »nopeudella ja vaiteliaalla hienotunteisuudella toimitetuista tiedusteluista» eikä tuota salaperäistä kenraalia enää nähty asioimistossa nostamassa epäiltäviä osinkojansa. Muut olisivat Lewisin sijassa jo supistaneet menopuolta. Mutta tällä peevelin miehellä oli voittamaton tottumus menettää paljo ja näyttipä siltä kuin ei hän olisi voinut pitää rahoja kädessänsä.

Ja sitä paitse oli Spricht yllyttämässä, vaikka hän sotatapahtumain jälkeen olikin synkkä kuin maailman lopun ennustus ja rakennutti puistonsa perälle Pariisin kaupungintalon tulipalossa mustuneita muureja jäljittelevän raunion. Sunnuntai-illoin valaistiin tämä torni bengalitulella ja kaikki Sprichtiläiset kertyivät vaikeroimaan sen ympärille. Se vasta synkkää oli! J. Tom Lewis taas, joka vihasta kilpailijaansa kohtaan oli liittynyt tasavaltalaisiin, juhli uudesta syntyneen Ranskan kunniaksi toimeenpanemalla kilpa-ajoja, kilpapurjehduksia ja ruusukuningatarten seppelöimisjuhlallisuuksia. Erästä tällaista tilaisuutta varten noudatti hän muutamana suviehtoona iloisen mielialansa puuskauksessa soittokunnan Elyséen kentiltä, missä par'aikaa oli konttoritunti, kotiinsa Courbevoieen, minne se saapui hänen laivallansa täysissä purjeissa ja iloisesti matkalla soitellen.

Tämä elämä kartutti Tomin velkoja, mutta englantilainenpa ei näistä välittänyt. Kukaan ei ymmärtänyt paremmin, juhlallisemmin ja hävyttömämmin vaimentaa ärtyviä velkojia kuin hän. — Ei edes asioimiston hyvin opetetut kauppapalvelutkaan voineet uteliaammin tutkia heille lähetettyjä laskuja kuin Tom, joka sitten viskasi ne ylevällä kädenliikkeellä laatikkoon. Kukaan ei ollut niin nokkela kuin hän keksimään maksuhetkellä verukkeita ajan voittamiseksi. Juuri ajan voittaminen oli Tom Lewisin menettelyn tarkoitus, sillä hän toivoi yhäti jotakin tuottavaa tilausta, jotakin »suurta kaappausta» niinkuin sitä »rahajoutolaisten» kuvakielellä nimitetään. Mutta turhaan valjastutti hän »cabinsa» eteen ja ajeli avoimin silmin ja suu ammollansa ympäri Pariisin katuja vainuten ja vakoillen kenen hän kitaansa niellä voisi: vuodet vierivät, eikä tuota onnen potkausta kuulunut.

Kun asioimisto eräänä iltana surisi väkeä täynnä tuli pääluukulle eräs pitkä, velton ja ylhäisen näköinen nuori mies, jonka katse oli ivallinen, kasvot kalpeat ja vähän turvonneet ja ohuet viikset sirosti kierretyt. Hän tahtoi puhutella Tom Lewista. Erehtyen ylvään kysyjän tarkoituksesta luuli kauppapalvelija häntä joksikin saamamieheksi, koska hän esiytyi niin mahtavasti, ja koetti vuorostansa vääntää kasvonsa niin ylenkatseelliseen hymyyn kuin mahdollista. Mutta terävällä äänellä, jonka nenäsointu vaikutti melkein hävyttömästi, käski herrasmies silloin »mokoman pöyhön» heti paikalla rientää ilmoittamaan isännällensä, että Illyrian kuningas halusi puhutella häntä. »Ooh! anteeksi, sire…» Sisällä olevan, eri kansallisuuksiin kuuluvan väkijoukon keskuudessa syntyi huomattava uteliaisuus nähdä Ragusan sankari. Kaikista avonaisista osastoista syöksi parvi liikeapulaisia saattamaan hänen majesteettiansa Tom Lewisin luo; tämä ei ollut vielä saapunut, mutta tuokiossa täytyi hänen olla täällä.

Tämä oli ensimäinen kerta, kun Kristian itse kunnioitti asioimistoa käynnillänsä. Muuten oli näet herttua de Rosen toimittanut pikku hovitalouden kaikki asiat. Mutta tällä kertaa oli kysymys niin tuttavallista ja arkaluontoista laatua, ettei kuningas uskaltanut uskoa sitä edes hidasveriselle ja vaiteliaalle ajutantillensakaan… Hän aikoi vuokrata pienen huoneiston erästä sirkusratsastajatarta varten, jonka hän oli koroittanut Amy Fératin sijalle, ja tarvitsi kalustetun asunnon, palvelijat, tallin ja helpon sisäänpääsyn — kaikki vuorokauden kuluessa. Kysymys oli siis voimanponnistus, josta ainoastaan Lewisin asioimisto voi kunnialla suoriutua.

Odotussalissa oli ainoastaan pari nahalla päällystettyä nojatuolia, kapea kaasu-uuni, jonka hiljainen tuli näyttää heittävän heijastuksensa loitompaa, sinisellä pöytäliinalla peitetty pieni pöytä ja sillä Bottinin osoitekalenteri. Toinen puolisko huoneesta, joka oli eristetty korkealla ristikkoseinällä ja sinisillä verhoilla, oli kalustettu pulpetilla, jolla hiekkarasiain, viivottimien, kääntöveitsien ja kynänpyyhkeiden vieressä oli kirjahylly samankokoisine, viheriäkantisine konttorikirjoinensa, jotka seisoivat siinä säännöllisessä rivissä kuin preussilaiset sotilaat paraatissa. Tässä pikku huoneessa vallitseva järjestys ja huonekaluston siisteys tuotti kaikkea kunniaa tilapäisesti poissaolevalle, vanhalle kasörille, joka täällä vietti pelonalaiset päivänsä.

Kuningas istuutui odottelemaan ja venyttelihe turkki yllä nojatuolissa, nenä pystyssä taivastellen korkeuteen, kun hän äkkiä kuuli kynän rapinaa väliseinän takaa. Joku oli siis tullut pulpetin ääreen muita teitä, sillä myymälöihin vievä ovi ei ollut käynyt eikä esiripun tapaisiin oviverhoihin oltu koskettu. Konttoripulpetti näytti varta vasten tehdyn vanhaa harmaapäätä kasöriä varten, mutta … kas, siellähän istui ihanin nainen, joka koskaan on konttorikirjoja selaillut. Kristian ei voinut olla äännähtämättä hämmästyksestä, jolloin nainen samassa katsahti ylös työstänsä suloisella ja hitaalla silmäyksellä. Koko huone näytti iloisemmalta tuon katseen kirkkaasti tuikkivassa valossa, ja nainen sanoi hieman väräjävää soittoa muistuttavalla äänellänsä: »Anteeksi, sire, että mieheni odotuttaa itseänsä näin kauvan!…»

Mieheni! Tom Lewis hänen puolisonsa! Sellainen aviomies tuolla suloisella, kalpealla ja hienopiirteisellä naisella, jonka kauniit ja täyteläiset muodot muistuttivat tanagralaista pystykuvaa!… Kuinka oli hän joutunut tänne yksinäiseen häkkiin selailemaan noita paksuja konttorikirjoja, joiden valkeat lehdet näyttivät lainanneen värinsä naisen kalpeilta poskilta?… Eihän hänen ohuet sormensa jaksaneet käännellä kirjan lehtiäkään, saatikka…! Täällä täytyi siis tuon poloisen istua yksin, kun ulkona paistoi ihana helmikuun päivä, heloitti pitkin bulevardeja, jotka vilisivät vilkkaita sulottaria, siroja pukuja ja hymyileviä kävelijöitä. Nämä tunteet liikkuivat kuninkaan mielessä, kun hän naista lähestyen sanoi tälle pienen kohteliaisuuden; mutta enempää puhua hän ei voinut, sillä sydän löi niin ankarasti hänen povessansa, jossa syttyi niin raju ja voimakas kiihko omistaa tuo nainen, ettei tuo hemmoiteltu ja voipunut lapsi muistanut koskaan ennen moista tunteneensa. Tuo kahdenkymmenen viiden tai korkeintaan kolmenkymmenen vuotias nainen oli näet hänelle vallan uusi tyyppi, joka täydellisesti erosi pikku Colette de Rosenin vallattomasta olennosta, Amy Férat'in julkeasta käytöksestä, maalatuista ruusuista ja rohkeista silmäyksistä samoin kuin kuningattarenkin vaivaavasta juhlallisuudesta ja surullisesta ylhäisyydestä. Ei mitään veikeilyä, ei julkeutta, ei hillittyä ylpeyttä eikä rahtuakaan niistä ikävistä ominaisuuksista, joita hän oli tavannut ylhäisemmässä seuraelämässä ja hienomman »puolimaailman» keskuudessa. Tuo ihana olento oli rauhallisen ja kotoisen näköinen; välkkyvän mustasta, sileäksi kammatusta tukasta ja vaatimattomasta violettivärisestä villahameesta päättäen olisi jokainen otaksunut hänen olevan tavallisen myymäläneidin, ellei hänen korvissansa olisi säteillyt suuret jalokiviset korvarenkaat. Sellaisena kuin hän nyt istui tuossa pulpettinsa ääressä näytti hän luostariristikon takana istuvalta karmelitalaisnunnalta taikka joltakin itämaiselta orjattarelta, joka anojan katsannolla tähystelee kullatulta parvekkeeltansa. Orjatarta muistuttivat hänen alistuvainen katseensa ja nöyrä asentonsa samalla kuin tuo hiusmarrolta bernsteinin karvainen ihoväri, suoraviivaiset kulmakarvat ja hieman avonainen suu taas vihjaili aasialaista syntyperää. Häntä katsellessa muisti Kristian hänen kaljupäisen ja apinamaisen aviopuolisonsa. Kuinka oli tuollainen nainen joutunut mokoman ivakuvan valtaan? Sehän oli ilmeinen varkaus ja julkein hävyttömyys!

Suloisella äänellänsä jatkoi nainen anteeksipyyntöjänsä:

»Sangen ikävää… Tom ei tule… Mutta jos teidän majesteettinne suvaitsisi sanoa minulle asian, joka tuottaa meille kunnian … ehkä voisin minä…»

Kuningas punastui hieman häveten asiaansa. Kuinka voisi hän noin avomielisen näköiselle naiselle ilmaista arveluttavan huoneiston vuokra-asiansa?

Mutta nainen kehoitti häntä yhä hymyillen:

»Teidän majesteettinne voi olla huoletta … minä hoidan asioimiston kaiken kirjanpidon.»

Hänen merkityksensä talossa näkyikin selvään: joka hetki ilmestyi joku konttoristi sen »häränsilmän» aukolle, joka välitti puhelua kasörin pulpetin ja asioimishuoneistojen kanssa, ja selitti kuiskaamalla mitä kummallisimpia tilauksia.

»Täällä on asiamies, joka kysyy rva Karitidesin flygelipianoa… Se mies hôtel de Bristolista on taas täällä» j.n.e.

Hän näytti olevan täydellisesti perehtynyt talon liikeasioihin ja vastaili mitä erilaatuisimpiin kysymyksiin, niin että kuningas alkoi vihdoin kummastella olikohan tämä eterinen »puoti-enkeli» ehkä perillä englantilaisen kaikista salakujeista ja vehkeistä.

»Ei, rva Lewis, asiani ei ole niin kiireellistä laatua … taikka oikeammin, sillä ei enää ole niin kiire… Tämän tunnin kuluessa ovat mielipiteeni melkoisesti muuttuneet…»

Tämän sopersi hän ristikkoon nojautuen ja liikutettuna, mutta enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä hän soimasi rohkeuttansa tämän hiljaisen ja toimeliaan naisen suhteen, jonka pitkät silmäripset melkein koskettivat kirjan lehtiä, kun hän antoi kynän lentää säännöllisiä riviä myöten. Oi, kuinka mielellänsä kuningas olisi vapauttanut hänet vankeudestansa, temmannut hänet syliinsä ja vienyt kauvas pois viihdyttäen häntä hellillä kuiskeilla niinkuin pikku lapsia viihdytetään! Houkutus kävi niin voimakkaaksi, että hänen täytyi paeta ja äkkiä sanoa jäähyväiset näkemättä vilahdustakaan J. Tom Lewis'ista.

Ilta hämärtyi usvaisena ja kolkkona. Vaikka kuningas muuten oli viluinen, ei hän sitä tällä kertaa muistanutkaan, vaan lähetti pois vaununsa ja lähti jalkaisin kävelemään suurelle klubille niitä leveitä katuja pitkin, jotka johtavat Madeleinen bulevardilta Vendôme-torille. Hän tunsi itsensä niin innostuneeksi ja iloiseksi, että hänen täytyi puhua ääneen itseksensä … tuossa kun hän käveli kiharat valahtaneina silmille, joiden edessä liekit näyttivät karkeloivan.

Joskus lienette kai tekin tavanneet kadulla noita ylenpalttisen onnellisia ihmisiä, jotka kävelevät kevein askelin ja pää pystyssä ja sivu mennessänsä melkein heittävät fosforia puvullenne. Tällainen onnellinen mielentila oli Kristianilla vielä klubille tullessakin, vaikka nuo suuret salongit muuten olivat kolkon tyhjiä, sillä toistaiseksi oli tänne kokoutunut ainoastaan muutamia. Kaikki täällä näytti vielä niin epämääräiseltä ja kuolleelta ja kaikkialla väikkyi alakuloisuuden varjo, joka on niin ominainen tällaisille puolijulkisille huvihuoneistoille, joissa ei ketään asu ja joilta sen vuoksi puuttuu kaikkea kodikkaisuutta.

Lamput tuotiin juuri sytytettyinä paikoillensa. Hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin jonkun biljardipelin norsunluisten pallojen kalke ilmoittaen, että muutamat välinpitämättömät olivat jo alkaneet pelinsä, tuolla kuului joku iltalehden lukija lyövän auki sanomalehtensä, suuressa salongissa taas kuorsasi joku sohvalla kaikessa rauhassa, kunnes hän heräsi kuninkaan saapuessa, ojenteli kauvan laihtuneita käsivarsiansa haukotellen hampaattomalla suullansa ja kysyen raukealla äänellä:

»Mässätäänkös tänä iltana vai —?»

Kristian huudahti ilosta sanoen:

»Ah, teitä minä juuri etsin, prinssi…»

Haukottelija oli Axelin prinssi, tutulta nimeltänsä »Kukonpyrstö», joka kymmenisen vuotta oli vetelehtinyt Pariisin katukäytävillä, tunsi ne alusta loppuun, pitkin ja poikki, Tortonin rappusilta aina Seinejokeen asti, ja voi siis epäilemättä antaa kuninkaalle ne tiedot, joita tämä nyt halusi. Kristian tunsi muuten luotettavimman keinon saada hänet puhetuulelle ja keventää tuota raskautettua sielua, joka huokaili sitehissänsä ja kahleissansa saamatta niitä auki viineillä yhtä vähän kuin ne käydessänsä jaksavat räjäyttää auki raskaita, rautavanteilla kiristettyjä tynnyrejänsä: hän ehdotti korttipeliä. Samoin kuin Molièren sankarittaret elpyivät eloon löyhyttimen saatuansa virkosi Axelin prinssikin hilpeäksi vasta korttipakan ääressä. Suistunut majesteetti ja epäsuosioon joutunut kruununperillinen alkoivat siis jo ennen päivällisiä pelata »bezigueä», joka parhaiten sopii »kumipäille», sillä se ei henkisesti rasita ketään, mutta antaa taitamattomalle pelaajalle tilaisuuden menettää suurimmankin omaisuuden.

»Tom Lewis on siis naimisissa?» kysyi Kristian välinpitämättömän näköisenä, sekoittaen kortit ja jakaen. Prinssi tuijotti häneen ilmeettömillä punareunaisilla silmillänsä:

»Ettekö te sitä ole ennen tiennyt?»

»En … kuka hänen vaimonsa on?»

»Señora Leemans, eräs kuuluisuus, joka…»

Kuningas vavahti Señora-nimen kuullessansa ja kysyi:

»Hän on siis juutalainen?…»

»Luultavasti…»

Seurasi lyhyt vaitiolo. Tarvittiin todellakin Señoran tekemä voimakas vaikutus, hänen soikeat, himmeät ja itämaisesti kauniit kasvonsa, säteilevät ja viehkeät silmänsä, sileä tukkansa kukistamaan sitä ennakkoluuloa, jota kuninkaalla slavilaisena ja katolilaisena oli ollut juutalaisia kohtaan aina lapsuudesta saakka, jolloin hän oli kuullut tämän rodun rosvouksista ja pirullisista ilkitöistä Illyriassa. Hän jatkoi tiedustelujansa.

Onnettomuudeksi menetti prinssi pelissä, jonka vuoksi hän kiintyi siihen kokonaan ja murisi harmistuneena pitkään kellertävään partaansa:

»Mutta tosiaankin!… Minä typerryn, minä … minä typerryn…»

Mahdotonta oli saada häntä sen koommin juttelemaan.

»Sepä hyvä! … tuolla tulee Wattelet… Tulehan tänne, Wattelet!» huudahti kuningas pitkälle herrasmiehelle, joka juuri tuli sisään rattoisana ja meluavasti sääriänsä oikoen kuin mikäkin koiran pentu.

Wattelet oli Suuren klubin ja hienoston suosima taidemaalaaja, joka kaukaa katsoen näytti jotenkin pulskalta, mutta jonka kasvoissa lähemmältä tarkastaessa näkyi rasittavain elämäntapojen liian selvät jäljet. Hän oli uusiaikaisen taiteilijan perikuva, joka ei juuri ollut heinäkuun monarkian (1830) loistavien esikuvain mukainen. Ollen puvussansa ja tukkansa hoidossa erittäin huolellinen seurusteli hän ahkerasti salongeissa ja teatteripiireissä, joissa hän oli menettänyt ulkonaiset ammattityypilliset ominaisuutensa ja esiytyi hoikkana ja ryhdikkäänä kuin moitteettomin maailmanmies. Hänen puhetavassansa ja äänessänsä oli jotakin salonkimaista huolettomuutta, ja suun muoto todisti veltostunutta leikinlaskijaa. Kerran oli hänelle uskottu klubin ruokasalin koristaminen ja silloin osasi hän esiytyä niin miellyttävästi ja osavasti kaikkien jäsenten kanssa, että hän pian kodistui talossa, järjesti klubin erityishuvit ja suuret juhlallisuudet, jotka ennen olivat olleet kovin yksitoikkoisia, mutta joihin hän omituisella mielikuvituksellansa ja kaikkiin seurapiireihin tottuneella käytöksellänsä loi uutta elämää. Kaikkialta kuului: »Rakas hra Wattelet … hyvä hra Wattelet…» Kaikki häntä tarvitsivat. Hän oli hyvä tuttava kaikkien klubin jäsenten, heidän vaimojensa ja rakastajattariensa kanssa. Kerran piirusti hän kortin selkäpuolelle mallin herttuatar de W:n puvulle lähettilästanssijaisia varten ja toisen kerran hän taas piirsi herttuan pienen vesirotan nti Alziren vaaleanpunaisen tanssijatarpuvun nurealle puolelle.

Torstaisin vastaanotti hän atelierissansa ylhäiset tuttavansa, joita miellytti täällä vallitseva vapaus, luontevuus ja puheliaisuus samoin kuin tapettien, kokoelmain ja kiilloitettujen huonekalujen värähtelevät, vienot värit, mutta enin huvitti heitä tietysti katsella hänen taulujansa, joiden tekotapa selvästi muistutti tekijää: se oli sievä, vaan samalla hieman julkea. Hänen nais-muotokuvansa olivat enimmäksensä suoritetut pariisilaisella veikeydellä: iho kaunistettu, tukka vallattomasti laitettu ja puku loistava, kallisarvoinen, monivärinen, »puhvitettu» ja laahuksella varustettu, jonka vuoksi Spricht kerran sanoikin nousukaskauppiaan alentuvaisella ylpeydellä maalaajalle itsellensä:

»Tuo nuori mies on ainoa, joka osaa oikein maalata naiset, jotka käyvät minun tekemissäni puvuissa!»

Kuningas oli tuskin ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Wattelet alkoi nauraa:

»Monseigneur tarkoittaa siis pikku Señoraa…»

»Tunnetko hänet?»

»Perinpohjaisesti.»

»No, annas kuulua!…»

Sillä välin kuin peli jatkui edelleen, istahti Wattelet kahareisin tuolille, sangen mielissänsä kahden niin ylhäisen herran tuttavallisuudesta, ojentausi mukavaan asentoon, yskäsi ja alkoi äänellä, joka muistutti jonkun markkinakojun taideselittäjää:

»Señora Leemans on syntynyt Pariisissa kahdeksantoista sataa neljäkymmentä viisi, kuusi tai seitsemän… Hänen vanhemmillansa on puku-, taide- ja antikviteettikauppa Eginhardin kadulla, se vähäinen ja pahanpäiväinen katu Marais-korttelissa, joka kulkee Charlemagnen solan ja P. Paavalinkirkon välitse; tämä seutu vilisee juutalaisia … kuten teidän majesteettinne voi huomata, jos joskus käskee ajurinsa ajaa St. Mandésta niitä kapeita, risteileviä katuja, jotka mutkittelevat tässä kaupunginosassa. Silloin saisi teidän majesteettinne tutustua sellaiseen osaan suurkaupunkiamme, joka todellakin herättää kummastustamme: eriskummallisia taloja, omituisia naamoja ja kielellinen sekamelska, jossa elsassilainen murre ja heprean kieli kaikuu suloisessa sopusoinnussa! Myymälät eli paremmin sanoen luolat ovat täynnä kaikenmoista roskatavaraa ja jokaisen portin edessä näette suuria lumppukasoja, joita kyömynenäiset ämmät tutkivat ja penkovat vanhoilla sateenvarjoilla, kaikkialla koiria, syöpäläisiä ja paha haju, sanalla sanoen todellinen keskiaikainen 'ghetto' eli juutalaiskortteli senaikuisine rakennuksinensa, rautaparvekkeinensa ja korkeine, ulkonevine akkunoinensa.

»Ukko Leemans ei kuitenkaan ole juutalainen, vaan belgialainen Gentistä ja uskonnoltansa katolilainen. Señoralla on tosin juutalainen nimi, sillä äiti on juutalainen, ja näin on hän saanut sekarotuisen juutalaisen ihovärin ja silmät, mutta hänen nenänsä ei ole petolinnun nokan näköinen, vaan päinvastoin mitä sievin suora nenä. Luoja ties, kuinka hän sen lieneekin saanut, sillä ukko Leemansilla on oikea palleroinen naama. Mutta juuri hänen palleroisella naamallansa voitin minä ensimäisen näyttelymitalini…

»Ihan totta, ukko voi pahanpäiväisessä hökkelissä Eginhardin kadun varrella, jota hän nimittää taidekaupaksensa, näyttää vielä tänäkin päivänä Watteletin nimellä merkityn kokokuvan itsestänsä … eikä se minun huonoimpiani olekaan. Tämän keksin minä päästäkseni sillä tavoin talon tuttavaksi ja voidakseni mielistellä Señoraa, jota kohtaan olin tuntenut 'imevän' viettiä…»

»Mitä?» kysyi kuningas, jonka mielestä tämän pariisilaisen sanasto toisinaan tuntui oudolta… »Ah, niin … ymmärrän … jatka!»

»Pientä rakkauden taipumusta, tarkoitan. Enkä minä suinkaan ollut ainoa liekehtivä, sen minä näin. Joka päivä keräytyi la Paix-kadun myymälään kokonainen liuta hänen ihailijoitansa; ukko Leemansilla oli näet siihen aikaa mainitulla kadulla toinen myymälä. Ukko oli kyllin viisas käsittämään, että yleisön maku viimeisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa oli muuttunut. Tuo romanttinen 'mustan kaupunginosan' taidekauppias Hoffmannin, jopa Balzacin henkeen oli ollut pakotettu muuttumaan uusiaikaiseksi 'harvinaisten esineiden' kauppiaaksi, jolla täytyi olla valaistu myymälänsä ja näyttelyakkunansa jollekin Pariisin hienommalle kadulle päin. Itseänsä ja taiteenharrastajia varten säilytti ukko kuitenkin vanhan ja lahon myymälänsä Eginhardin kadulla avaten sitä paitse suurta yleisöä varten, joka pysyttelekse yleisillä valtakaduilla, komean antikviteettikaupan la Paix-kadun varrella, jossa vanhain kulta- ja hopeaesineiden ja vanhanaikaisten jalokivikoristeiden loisto ja hienot, ajan ruskettamat pitsit melkein veivät voiton muilta uusiaikaisilta ja loistavilta jalokivikaupoilta.

»Señora oli silloin vain viisitoista vuotias. Noiden muinaismuistojen rinnalla vaikutti hänen nuorekas kauneutensa sangen eduksensa. Ollen hyväpäinen tyttö perehtyi hän nopeasti tähän alaan ja pian oli hän yhtä tarkka kuin isänsäkin arvioimaan vähäpätöisenkin esineen todelliseen arvoonsa. Ostajia kävi joukottain ja useita huvitti kai kumartua yhdessä hänen kanssansa katselemaan tiskillä olevia lasilaatikoita ja tulla johonkin kosketukseen noiden hienojen sormien ja hänen kauniiden suortuviensa kanssa. Äiti oli jo verrattain ijäkäs iliminen, jonka silmien ympärillä näkyi jokseenkin selvä, tumma reunus ikäänkuin olisi hän käyttänyt mustakehyksisiä silmälaseja, muuten hän ei ollut ostajille miksikään rasitukseksi, vaan istui tavallisesti syrjässä parsien vanhoja pitsejä, muinaisaikaista pöytäliinaa tahi mattoa, välittämättä mitään tyttärestänsä. Ja mitäpä varten hän tätä olisikaan vartioinut? Señora oli niin tasainen ja vakainen tyttö, ettei mikään juuri voinut houkutella häntä pois oikealta tieltä.»

»Todellakin?» huudahti kuningas tyytyväisenä.

»Tuomitkoon teidän majesteettinne siitä itse. Äiti nukkui yönsä tässä myymälässä, jota vastoin tytär joka ilta klo 10 palasi kotiinsa Eginhardin kadulle, ettei ukko Leemansin olisi kovin ikävä. Tuon ihaillun impyen, jonka kauneus oli yleisesti tunnettu ja kaikissa sanomalehdissä mainittu, olisi tarvinnut vain sanoa sananen taikka nyökäyttää myöntymystä, niin olisi hänen eteensä maan povesta ilmestynyt Cendrillonin vaunut, mutta hän odotti joka ilta raitiovaunuja Madeleinen bulevardin kulmassa ja palasi suoraan isänsä yökkömajaan. Kun raitiovaunut eivät vielä kulkeneet hänen uloslähtiessänsä, niin käveli hän myymälään jalkaisin, huolimatta ilmasta ja vedenpitävä kauhtana mustan pukunsa suojana. Ja kuitenkin uskallan vakuuttaa, ett'ei ainoakaan niistä monista kalvakoista ja sievistä myyjätärneideistä, jotka hattu päässä tai paljain päin tepsuttelevat tähän aikaan St. Antoinen tai Rivolin katuja, nauraen tai yskien aamuvilussa ja aina joku ihailija kintereillä, ett'ei ainoakaan näistä, sanon minä, voinut kilpailla hänen kanssansa ihanuudessa».

»Mihin aikaan aamulla oli hänen tapansa mennä ulos?» kysyi prinssi, joka näkyi jo alkavan virota.

Kristian kävi levottomaksi.

»Sallikaahan hänen lopettaa… Entä sitten?»

»Minun onnistui päästä talon tuttavaksi ja siellä työskentelin kaikessa rauhassa voittaakseni päämääräni. Sunnuntaisin panin minä toimeen pieniä arpajaisia muutamien romukauppiaiden kanssa Charlemagnen pasaasista… Kaunista seuraa!… Joka kerran palasin minä sieltä kirppuja vaatteissani. Näissä tilaisuuksissa istuin aina Señoran vieressä painaen häntä pöydän alla polveen, jolloin hän aina katsoi minuun sellaisella enkelimäisen kirkkaalla silmäyksellä, että minun olisi heti pitänyt ymmärtää hänen viattomuutensa ja tosihyveeseen perustuva vilpittömyytensä… Eräänä päivänäpä sattui kuitenkin, että koko talo oli mullin mallin minun tullessani, äiti itki ja isä raivosi puhdistaessaan vanhaa kivääriä, jolla hän aikoi tehdä lopun hävyttömästä naisen ryöväristä. Señora oli nimittäin karannut paroni Salan, ukko Leemansin rikkaimpaan ostajapiiriin kuuluvan herrasmiehen kanssa; myöhemmin sain kuitenkin tietää, että isä itse oli kaupannut tytön pois kuin minkäkin kauppatavaran… Pari kolme vuotta osasi Señora kätkeä onnellisen olinpaikkansa ja rakkautensa oleskellen tuon seitsemättäkymmentä käyvän ukon kanssa milloin Sveitsissä, milloin Skotlannissa n.k. sinisten järvien rannoilla. Sitten sain äkkiä kuulla, että hän oli palannut takaisin Pariisiin ja piti 'perhehotellia' Antinin puistokadun varrella. Minä riensin sinne. Tapasin entisen rakkauteni esineen yhäti ihastuttavana ja rauhallisena istumassa omituisen ruokapöydän päässä, seuranansa brasilialaisia, englantilaisia ja 'naikkosia'. Sillä aikaa kun ruokavieraat toisessa päässä pöytää söivät sallaatia, sysäsivät toiset pöytäliinan pois ja aloittivat baccarat-pelin toisessa päässä. Täällä tutustui Señora Tom Lewisiin, joka ei juuri ole kaunis eikä nuori mies ja silloin jo oli köyhä kuin rotta. Millä hän siis Señoran mielen voitti? Ilmeinen arvoitus. Totta vain on, että Señora hänen vuoksensa möi hotellinsa, meni Tomin kanssa naimisiin ja oli hänelle avuliaana asioimisliikkeen perustamisessa, joka aluksi menikin mainiosti, mutta sittemmin joutui rappiolle; seuraus tästä oli että Señora, joka jonkun aikaa oli kätkössä muulta maailmalta Tom Lewisin rakentamassa omituisessa palatsissa, sukelsi jälleen esille viehättävimmän pikku kirjanpitäjättären muodossa.

»Hiisi vie, mikä vaikutus tällä oli! Klubien parhaimmisto alkoi käyttää tätä asioimistoa Royale-kadun varrella. Kassahäkillä mielistellään nyt aivan samoin kuin ennen taidekaupassa ja 'perhehotellin' numeroiduissa suojissa. Mitä minuun tulee, en minä enää hänestä välitä, vaan päinvastoin pelkään jo häntä. Aina sama, vallan sama kuin kymmenen vuotta sitten, ilman vähintäkään kurttua tai juovaa kasvoissa, aina sama kiilto silmissä, aina yhtä uusi ja nuorekas … ja kaikki tuota naurettavaa Tom Lewista varten, jota hän, ihme kyllä, yhä rakastaa. Sellainen voi karkoittaa hänen sulojensa rakastuneimmankin ihailijan loitolle!»

Kuningas hieroi rajusti kortteja huudahtaen:

»Vai niin! Onko se mahdollista?…»

»Mokoma ruma apina ja hupelo kuin Tom Lewis!… Sitä paitse kaljupää … viisitoista vuotta vanhempi … ja taskuvaras mongertaja!…»

»Sellaisiakin ihmisiä näkyy löytyvän, sire.»

Uneliaalla roistonäänellänsä sanoi kruununprinssi:

»Sille naiselle ei kukaan voi mitään. Minäkin olen kyllin kauvan puhaltanut sille kiekolle… Ei syty … tie on tukossa…»

»Te niin, hiisi vie, kyllä minä jo tunnen teidän tapanne 'puhaltaa kiekolle'», sanoi Kristian niin pian kun hän käsitti tämän puheenparren, jonka ylhäiset kumipäät olivat mekanikoilta lainanneet. »Teiltä puuttuu kärsivällisyyttä!… Teille pitää olla avonaiset paikat… 'Suuren 16:n' sohva… Tynnyri, nuori oksa ja sitten harpatkaamme, hahahaa! Mutta minä otaksun, että mies, joka todella näkee vaivan rakastua Señoraan eikä pelkää hänen hiljaista, ylevää tapaansa … voi suorittaa asian kuukauden kuluessa. Enempää en tarvitse.»

»Lyönpä vetoa, ett'ei se onnistu», sanoi Axelin prinssi.

»Paljostako?

»Neljästäkymmenestä tuhannesta frangista.»

»Sovittu!… Wattelet, tuo vetokirja!»

Kirja, johon Suuren klubin vedonlyönnit merkittiin, oli yhtä omituinen laatuansa kuin Tom Lewisin kirjanpito alallansa oli. Ranskan jaloimmat nimet tavataan siinä omituisimpien ja tuhmimpien vedonlyöntien yhteydessä; niinpä sitoutui esim. herttua Courson-Launy ajamaan pois jokaikisen karvan kaikkialta ruumiissansa, josta seuraus oli se, ettei hän pariin viikkoon voinut käydä eikä istua. Muita vieläkin hullumpia vedonlyöntejä siinä mainittiin.

Korkeiden vedonlyöjäin ympärille keräytyi useita klubin jäseniä seisoen kunnioittavina, vaiteliaina ja juhlallisina todistajina tälle tapahtumalle. Tällainen veto olisi ehkä vielä ollut ymmärrettävissä nuorten, humaltuneiden pilkkakirvesten seurassa, mutta tässä ympäristössä tuntui se säälittävän naurettavalta, olletikin kun vanhempia, yhteiskunnalliselta asemaltansa korkeita virkamiehiä oli läsnä. Vedon allekirjoittajain suuret, ikivanhat, historialliset nimet antoivat tälle tapahtumalle kansainvälisen sopimuksen leiman, josta Europan kohtalo voi riippua.

Veto kirjoitettiin seuraavaan muotoon:

»Helmikuun 3 p. 1875 löi hänen majesteettinsa Kristian II vetoa kahdesta tuhannesta louisdorista, että, hän kuukauden kuluessa nukkuu Sefora L:n kanssa.

»Hänen kunink. korkeutensa, monseigneur Axelin prinssi hyväksyi vedon.»

»Tässä tapauksessa olisivat he voineet käyttää liikanimiänsä Rigoloa ja Kukonpyrstöä», arveli Wattelet viedessään takaisin vetokirjan. Ja hienoston huvittelijan kasvoilla värähteli ilkeä hymy.