Kuninkaita maanpaossa II

by Alphonse Daudet

IV.

Aatto-iltana.

Ystäväin päivällinen taidekauppiaan luona oli jo lopussa. Yksin ollessansa taittaa vanha Leemans jonkun leipäkyrsän istuessansa keittiön pöydän ääressä vastapäätä vanhaa Darustia, joka ei edes kata pöytää eikä anna ruokaliinaa. Mutta kun sattuu olemaan vieraita kuten tänä iltana, huolekas auvergnelais-eukko sadatellen riisuu valkeat päällykset huonekaluilta, laskee sievästi kokoon pienet jalkamatot ja kattaa pöydän herran muotokuvan eteen salonkiin, joka nyt muutamien tuntien aikana esiintyy siistinä ja hauskana kuin maalaispappilan sali, tuoksahdellen väkevälle, sipulin höystämälle ruualle. Eikä ole vähemmän höystettyä se keskustelukaan, joka täällä silloin käy alhaisten koronkiskurein puhetapaan.

Sen jälkeen kuin »suuri kaappaus» täällä päätettiin, kokoutuvat veijarit silloin tällöin tänne päivällispakinoille. Moiset keskinäiset liikeyritykset vaativat, että yhdytään usein tekemään suunnitteluja. Parempaa yhtymäpaikkaa taas ei ole kuin tuo pienen Eginhardin kadun varrella keskellä ikivanhaa Parisia. Täällä voi ainakin huoletta puhua ääneen, keskustella ja neuvotella.

Nyt alettiin muuten jo olla lähellä päämäärää. Muutamien päivien tai ehkäpä jo muutamien tuntien kuluttua on luopumuskirja allekirjoitettu ja tähän saakka niin kalliiksi käynyt hanke alkaa tuottaa korkoja. Varma kaappaus vilkastuttaa pöytävieraiden katseet ja puheet, pöytäliina näyttää puhtaammalta ja viini maistuu paremmalta. Seura pitää nähtävästi hyvät kestit ukko Leemansin isännöidessä ja Picheryn, hänen eroamattoman ystävänsä ja toverinsa, istuessa kunniasijalla pöydän päässä. Veli Pichery on aimo puupää vahattuine viiksinensä ja kankeine kaulaliinoinensa; sotilaallisen ja samalla viekastelevan ulkonäkönsä vuoksi näyttää hän rappiolle joutuneelta upseerityypiltä.

Ammatiltansa hän on tauluja kaupusteleva koronkiskuri, aikamme taiteellisen kokoilu-innon luomalta uudelta ja hieman mutkalliselta kauppa-alalta. Kun nuori mies hyvästä perheestä sattuu joutumaan rahattomaksi, hän menee taulukauppias Picheryn luo, jolla on komea myymälä Lafitten kadun varrella.

»Sattuuko teillä olemaan joku oivallinen mestariteos Corotilta?…
Muista minä en välitä».

»Ah, Corot, niin!» huudahtaa Pichery sulkien ihastuneena toisen kuolleista kalansilmistänsä muuttaaksensa samassa äkkiä äänensä. »On, minulla on juuri se, jota te tarkoitatte!»

Näin sanoen hän lykkää esille suurilla telineillä olevan Corotin mestariteoksen: aamumaiseman, jossa väikkyy hopeinen usva ja karkeloi parvi terhenettäriä halavien alla.

Lorgnetin läpi on nuori keikari ihailevinaan maisemaa:

»Sievä! erinomaisen sievä!… Ja hinta?»

»Viisikymmentä tuhatta frangia», sanoo Pichery arvelematta.

Yhtä vähän empii ostaja.

»Kolmen kuukauden maksuaika vai…?»

»Niin, kolmen kuukauden … mutta sitoumusta vastaan».

Keikari kirjoittaa velkasitoumuksen, käskee tuoda taulun kotiinsa tai lemmittynsä luo ja nauttii saadessansa sinä päivänä kertoa klubilla ja bulevardeilla ostaneensa juuri »helkatin sievän Corotin». Seuraavana päivänä hän lähettää taulun huutokauppaan, missä ukko Leemans — Picheryn pyynnöstä — huutaa sen takaisin kymmenestä tai kahdestatoista tuhannesta frangista s.o. taulun todellisesta arvosta. Pichery kiskoo siis hirmuiset korot, mutta tarvitseeko hänen välittää siitä, ostaako joku taideystävä todella hänen taulunsa tai ei. Corotinsa hän on myynyt sangen korkeasta hinnasta »nahkoineen karvoineen», kuten noiden kunnon keinottelijain on tapana sanoa; siihen on hän mielestänsä täysin oikeutettu, sillä taide-esineen arvo on kovin mielivaltainen. Sitä paitsi hän pitää huolen siitä, ettei myy epäkelpoa tavaraa, sillä ukko Leemans tarkastaa kaikki ja opettaa hänelle tarpeelliset taidesanat, joilla tämä tukkavoiteilla suittu lurjus sitten hämmästyttää ostajiansa: toivorikasta bulevardinuorisoa ja kaupankäynnille tärkeitä kokottinaikkosia Operaa ympäröivästä kaupunginosasta.

Patriarkka Leemansin vieressä istuvat Señora ja hänen aviopuolisonsa lasien ääressä ja tuolit likitysten kuin rakastuneilla ainakin. »Suureen kaappaukseen» ryhdyttyä tapaavat he harvoin toisensa. J. Tom Lewis, joka julkisesti oikeastaan on Lontoossa, elääkin kaikessa hiljaisuudessa maatilallansa Courbevoiessa kuluttaen aikaansa kalastelemalla, kun ei ole petkutettavia poloisia, taikka tekemällä naapurillensa Sprichtille kaikellaista kiusaa.

Sulkeutuneempana kuin itse Espanjan kuningatar viettää Señora taas hienoja »puoli-maailman» päiviä, vartoen kuninkaallista rakastajaansa juhlallisena ja kankeana. Usein käy elämä tällaisille lemmityille niin ikäväksi, että he etsivät jonkun samallaisen naistoverin kävelyretkiänsä varten, joilla nämä laiskurit koettavat tehdä siedettävämmäksi toimettomuuttansa. Mutta Spalaton kreivitär ei löydä sopivaa ystävätärtä koko kaupungista. Epäilyttävien naikkosten kanssa hän ei tahdo seurustella; siihen on hän näet aivan liian ylhäinen. Kunnialliset naiset taas eivät tahdo seurustella hänen kanssansa eikä Kristian II salli hänen antautua niiden päiväperhosten liehakoitavaksi, jotka tavallisesti esiytyvät vain miesseuroissa, salongeissa, klubeissa y.m. Sen tähden istuu hän aina yksin kattomaalauksilla koristelluissa budoareissansa, joiden suuret, kasviköynnöksillä ja kapuilevilla lemminkäisillä eli amorineilla ympäröidyt kuvastimet eivät paljo koskaan kuvasta muuta kuin hänen välinpitämättömät piirteensä.

Selvästi huomaa, kuinka kyllästynyt hän on kaikkeen siihen hellyyteen, millä kuningas häntä kohtelee tuhlaten tunteitansa kuin suitsutusta, joka lemuten palaa kultaisessa maljassa, mutta sittenkin tuottaa päänkivistystä. Mielellänsä vaihtaisi hän tuossa tuokiossa nämä ruhtinattaren ikävät päivät entiseen elämäänsä Royale-kadun varrella sijaitsevassa maakerroksessa, missä hänellä oli oma pajazzonsa huvittamaan häntä karkeloilla ja muilla tempuilla. Nyttemmin sai hän ani harvoin tavata ystäväänsä, ja tuskin on hän saanut sen verran aikaa, että olisi kirjoittanut tälle asiain nykyisestä tilasta.

Senpä vuoksi hän on onnellinen tänä iltana; painautuen Tomin rintaa vastaan koettaa hän saattaa tätä hyvälle ja pirteälle tuulelle:

»Kas niin Tom, nyt sinun pitää olla hauska ja naurattaa minua», sanoo hän.

Mutta Tom ei voi olla oikein hauskalla päällä, vaikka kuinka haluaisi, sillä häntä kiusaa eräs ajatus, joka alati johtuu hänen mieleensä; mutta sitä hän ei kehtaa lausua julki. Hän on mustasukkainen. Sen hän uskoo, ett'ei mitään luvatonta vielä ole tapahtunut kuninkaan ja Señoran välillä, sillä Señora ymmärtää tehtävänsä liian hyvin, antautuaksensa ennen kuin hän on varma asiastansa. Mutta ratkaiseva hetki lähestyy. Niin pian kuin kuningas on allekirjoittanut luopumuskirjan, vaatii hän oikeutensa. Siksi on ystävämme Tom huolestunut ja ahdistuksissansa, sieluntila, joka on verrattain harvinainen niin etuluuloista ja kaikista lapsellisuuksista vapaassa miehessä kuin hän on. Hän tuntee hieman väristyksiä, jotka kylminä karmivat selkäpiitä, katsellessansa entistänsä ihanampaa vaimoansa, jonka suloa nyt kohottaa kaunis puku ja ennen kaikkea kreivittären arvonimi. Tomin mielestä se vallan hienontaa hänen piirteensä ja luo loistetta hänen katseessansa; ja näyttääpä melkein kuin tukkakin noiden kallisarvoisten koristeiden alla olisi entistänsä tuuheampi.

J. Tom Lewis ei nähtävästi ole näyteltävän osansa tasalla: hänellä ei olekaan sitä selkärankaa, mitä tällainen keinottelu vaatii. Hän ottaisi jo mielellään vaimonsa takaisin eikä välittäisi koko »kaappauksesta». Mutta hän ei kehtaa tehdä sitä, sillä hän pelkää joutuvansa naurettavaksi, ja sitä paitsi oli hanke jo niellyt suuria summia. Miespoloinen taistelee ja kamppailee siis sisällistä taistelua, osoittaen epäröimistä, johon Spalaton kreivitär ei ikinä olisi luullut Tomin tunteiden riittävän. Kaikissa tapauksissa koettaa Tom näyttää iloiselta, huitoo käsillänsä ja juttelee sydänsurustansa huolimatta vilkastuttaen koko seuran kertomuksillansa asioimiston sisäishistoriasta, joista ukko Leemans ja itse jääkylmä Picherykin innostuvat selostamaan parhaimpia kujeitansa ja »kaappauksiansa».

Hitto vie, istutaanhan tässä toverusten, hyvien ystäväin ja veljien kanssa suljettujen seinien sisällä, niin että…! Kaikki ammatin salaisuudet paljastetaan, sen konnankoukut ja ansat, suurten kaupustelijain keskinäiset salaliitot, joiden takia he maailman silmissä tahtoivat käydä kilpailijoista, näiden keinottelut ja salakähmäisyydet, kaikki salaperäiset yhdistykset, jotka luovat kokonaisen muurin rasvaisia lurjuksia ja likatakkisia rahjuksia estämällä kiihoittamaan jonkun harvinaisuuden tavoittelijaa, joka näin saadaan innostumaan, tekemään tuhmuuksia ja maksamaan suuria summia. Kunnon ystävykset suorastansa kilpailivat keskenänsä siitä, kenellä heillä oli hävyttömin peijausjuttu kerrottavana; keskustelu muodostui siis todelliseksi kilvoitukseksi siitä, kuka heistä oli suurin konna ja roisto.

»Jokos minä kerroin teille, kuinka minä sain Moran herttuan narratuksi ostamaan sen egyptiläisen lyhdyn?» kysyi ukko Leemans särpäisten kahvikupistansa. Sitten hän jutteli kuin joku vanha sankari urotöistään — ehkä jo sadannen kerran — tarinan tuosta lyhdystä, jonka eräs itämaalainen pohatta satunnaiseen rahapulaan jouduttuansa myi hänelle parista tuhannesta frangista ja hän vielä samana päivänä konseljin presidentille neljästäkymmenestä tuhannesta…! Tämän lisäksi hän sai kiitollisia kädenpuristuksia kummaltakin taholta, myyjältä viisisataa ja herttualta viisituhatta!… Mutta kauppa semmoisenaan ei ollut mitään, vaan sitä hienommin keksittyjä ne kujeet ja koukut, joilla rikasta ja turhamielistä ostajaa kiihoitettiin. »Vallan oikein, teidän ylhäisyytenne, se on mainio esine, mutta se on kallis, aivan liian kallis… Sellaiseen hulluuteen en minä kehoittaisi teidän ylhäisyyttänne … vaan otaksunpa varmasti, että esim. veljekset S:smondo… Katsokaas, kuinka hiivatin kaunista työtä sen puite on koristuksinensa … ja hiotut käädyt…»

Ja ukko Leemans, jota toiset pöytää hytkyttävillä naurunpuuskauksilla innostavat jatkamaan, ottaa esille pienen, kuluneen muistikirjan, jota selailemalla hän virkistää muistiansa jollakin päivämäärällä, osoitteella tai summalla. Siinä ovat kaikki tunnetut muinaisesineiden kokoilijat luokitetut aivan kuin de Fay'n naima-asioimiston kirjoissa ovat kaikki rikkaat perijättäret, kukin omituisuuksinensa ja oikkuinensa, vaaleaveriset toisella, tummat toisella puolen. Tuossa olivat merkittyinä kokoilijat, joiden mielestä ainoastaan kalliit esineet olivat kelvollisia ja joiden kanssa täytyi menetellä vähän töykeämmin; toiset taas epäilevät, taipa yksinkertaiset, joille voi tyrkyttää jonkun joutavan romun sanoen: »sallikaa minun neuvoa teitä, herra … elkää antako muille tätä esinettä!» Semmoisenaan oli tuo pieni muistokirja kokonaisen omaisuuden arvoinen.

»Kuules, Tom!» sanoi Señora aviomiehellensä, haluten että tämäkin esittäisi näytteen petkutustaidostansa, »kerropas meille tuo juttu niiltä ajoilta, jolloin sinä Parisiin saavuit, tarkoitan sitä ensimäistä kaupantekoasi Soufflotin kadun varrella».

Tomia ei tarvinnut kahdesti pyytää: ottaen kulauksen konjakkia kurkkunsa selvikkeeksi hän kertoi kuinka kymmenen vuotta sitten palasi tänne Lontoosta tyhjin käsin, ei viittä frangiakaan taskussansa. Sattumalta kuuli hän aseman luona olevassa kaupassa eräältä vanhalta tutulta, että asioitsijoilla oli par'aikaa tehtävänä hankkia aviomies pelihuoneen isännän hra Beaujarsin tyttärelle, joka toisi armaallensa kahdentoista miljoonan myötäjäiset, mutta silloin vaatisi tosihienon puolison. Välittäjä saisi erinomaisen hyvän palkkion, ja siksi oli joukko vainukoiria nyt liikkeellä. Tätä juttua ei Tomille tarvinnut uusia. Hän riensi heti lainakirjastoon ja silmäili läpi kaikki Ranskan aateliskalenterit, Almanach de Gothan, Buttinin osoitekalenterin y.m., löytäen vihdoin sangen vanhan perheen, joka oli sukulaisuussuhteissa maan loistavimpiin sukuihin ja asui Soufflotin kadun varrella. Että näin ylhäinen perhe asui niin huonon kadun varrella, se oli Tomin mielestä selvä merkki, siitä, että se oli joutunut köyhyyteen tai kärsinyt tilapäisen tappion. »Missä kerroksessa asuu markiisi de N…?» kysyi Tom paikalle tultuansa, uhraten viimeisen hopearahansa saadaksensa portinvartijan puheliaammalle tuulelle. »Aivan oikein, sangen ylimyksellinen herra… Leskimies … poika pääsee kohta sota-akatemiasta … ja 18-vuotias tytär on saanut erinomaisen kasvatuksen. Vuokraa maksaa hra markiisi 2,000 frangia, siihen luettuna kaasu- ja vesijohtomenot…», lisää portinvartija, jonka mielestä tämäkin on lisättävä vuokralaisen ansioluetteloon. »Kaikki niinkuin toivoinkin», mietti J. Tom Lewis nousten rohkeasti portaita ylös, vaikka tunsikin hieman sydämensä tykyttävän nähdessänsä siistin etehisen, pystykuvia ja nojatuoleja ovien edessä ja kaiken muun nykyaikaisen mukavuuden, jonka rinnalla hänen kulunut takkinsa, hajanaiset kenkänsä ja arkaluontoinen asiansa vaikutti räikeänä vastakohtana.

»Puolitiessä ollessani», jatkoi hän, »mietin jo palata takaisin, mutta rohkaisin sentään itseni ajatellen, että 'olethan sinä sukkelapäinen mies, Tom, aina uljas ja nokkela ansaitsemaan rahaa!… Rohkea rokan syö!'… Ja niin harppailin ylös, kunnes olin perillä. Palvelija saattoi minut suureen salonkiin, jonka kaluston tutkaisin muutamassa silmänräpäyksessä. Pari vanhaa, kallisarvoisempaa esinettä, menneen loiston jätteitä, ja eräs muotokuva Largillièreltä. Näiden rinnalla esiytyi köyhyys sitä selvemmin: sohva oli kurja, nojatuolit vailla jousiansa eikä tulta marmoripesässä. Samassa astui markiisi sisään, komea kunnon ukko, hieno mies, joka näöltänsä muistutti Simsonia 'Neiti de la Leiglièressä'.

»'Teillähän on poika, herra markiisi?'

»Heti ensi sanoistani hän närkästyi ja nousi merkiksi, että… Minä turvausin numeroihin … kaksitoista miljoonaa!… Silloin hän rauhoittui, istuutui jälleen, ja niin jatkoimme keskustelua. Jo alussa myönsi hän ett'ei hänen omaisuutensa vastannut hänen nimeänsä: olihan hänellä vain korkeintaan parikymmentä tuhatta frangia vuodessa… Itse teossa ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että hänen vanha sukukilpensä taas 'kullattaisiin'. Pojallensa hän oli arvellut antaa vain sata tuhatta frangia, jos tämä naimisiin menisi. 'Eihän toki, hra markiisi, nimenne riittää…' Sovimme sitten minulle tulevasta palkkiosta … jonka jälkeen tein viittauksen siihen suuntaan päin, että minulla oli kiire vastaanottotunnilleni, vaikka en tiennyt, missä edes saisin yösijani. Ovelle tultuani kutsui ukko minut takaisin ja sanoi teeskentelemättömän avomielisesti: 'Vielä sananen! Te näytätte nokkelalta mieheltä… Etteköhän ottaisi hankkiaksenne sopivaa puolisoa tyttärellenikin. Myötäjäisiä hänellä ei ole. Totta puhuen, tulin äsken ehkä liioitelleeksi vuosituloni. Todellisuudessa ei minulla ole puoltakaan siitä. Mutta vävypojalleni voin hankkia roomalaisen kreivin arvonimen… Ja jos hän on sotilas, voin sotaministerin sukulaisena taata hänelle nopean virkaylennyksen'.

»Tehtyäni pari muistoonpanoa sanoin hänelle: 'Luottakaa vain minuun, hra markiisi!' ja käännyin pois lähteäkseni, kun samassa tunsin käden olkapäälläni. Käännyin päin ja näin Simsonin katselevan minua sangen koomillisesti naurahtaen:

»'Mutta voimmehan puhua vielä minustakin!' nauroi hän.

»'Kuinka, hra markiisi?'

»'Kautta kunniani, enhän minä vielä niin perin vanha ole … ja jos sopiva tilaisuus sattuisi, niin…' Lopuksi sain tietää, että miesparka oli ihan vajonnut velkoihin omistamatta frangiakaan. 'Jos te siis, rakas hra Tom, sattumalta tiedätte taatusti äveriään naisen … kauppiaanlesken taikka -tyttären … sama se … niin lähettäkää hänet rahamassinensa luokseni… Minä teen hänestä rva markiisittaren!'

»Kadulle tultuani selvisi minulle koko käyntini opetus: olin nähnyt mitä Pariisissa voi tehdä … ja silloin syntyi minussa suunnitelma Lewisin asioimistoksi.»

Tom Lewisin kertomus oli todellinen taideteos, olletikin sellaisena kuin hän sen esitti. Milloin nousi hän ylös, milloin taas istuutui; vanhaa ylimystä hän matki erittäin arvokkaasti, vaikka puhetavassa silloin tällöin vilahti rappiolle joutuneen julkeutta. Muuten esitti hän sangen hauskasti ukon tapaa asettaa nenäliina polven päälle ennenkun tämä heitti jalkansa toisen ylitse; yhtä hauska oli myöskin hänen kuvauksensa siitä, miten ukko alinomaa uusi vakuutuksensa »todellisesta varallisuudestansa». Kertomus vaikutti kuin kohtaus »Rameaun veljenpojasta» yhdeksännellätoista vuosisadalla, ilman puuteria, hienoutta ja viuluja: hieman raa'asti ja villisti, olletikin kun Tom samalla matki englantilaisten ääntämistapoja, murahdellen kuin mikäkin bulldog-koira; näillä sukkeluuksilla koetti näet tuo entinen parisilainen katupoika korvata sen, mitä häneltä leikinlaskijana puuttui ranskalaisten pirteästä luontevuudesta. Kuulijat nauroivat: Tomin kertomus huvitti heitä suuresti ja usein keskeyttivät he sen kaikellaisilla mieteperäisillä, hävyttömillä lisäyksillä.

»Näettekös, lapsukaiseni», sanoi ukko Leemans, »jos me kaupustelijat vetäisimme yhtä köyttä, olisimme me pian maailman herroja… Nykyaikana kaupustellaan kaikkea. Kaikki kääntyisivät meidän puoleemme, kaikki kävisi kättemme läpi, ja ainahan siinä silloin meillekin jotakin jäisi, hehehee. Ohhoh, kun muistelen millaisia kauppoja minäkin tässä Eginhardin kadun varrella jo olen tehnyt, mitä pajassa sulatellut, korjaillut, vaihtanut ja myynyt!… Yksi esine minulta tähän saakka sentään on puuttunut: kuninkaallista kruunua en ole sattunut ennen saamaan, mutta nyt saanen sellaisenkin».

Lasi kädessä nousi ukko ylös ja huudahti ahmarin katsein:

»Ammattimme malja, lapset!»

Darnet-eukko seisoi toisessa päässä huonetta mustassa auvergnelaisessa myssyssänsä: hän näytti kuuntelevan ja vakoilevan kaikkea, oppiaksensa jotakin keskustelusta hänkin, sillä eukko aikoi kuin aikoikin heti »herran» kuoltua avata samanlaisen liikkeen.

Äkkiä kuului ovikello soivan rämisten kuin vanha köhäinen ja käheä kurkku. Kaikki säpsähtivät. Kuka mahtanee näin myöhään…?

»Se on Lebeau», sanoi ukko Leemans. »Hän se vain on…»

Äänekkäillä huudoilla tervehti pöytäseura kamaripalvelijaa kuin ainakin harvinaista vierasta. Lebeau näytti kalpealta, väsyneeltä ja kovin huonotuuliselta.

»Istuhan, vanha veijari», kehotti Leemans tehden hänelle tilan itsensä ja tyttärensä välille.

»Kas, saakeli!» huudahti Lebeau katsellen pöytäseuran hohtavia kasvoja, juomapöytää ja kemujen tähteitä… »Täällä pidetään hauskaa, kuten näyttää…»

Tämä synkällä äänellä tehty huomautus sai toiset hieman levottomiksi… »Niinpä tietysti, täällä on vähän huviteltu ja hauskuteltu, entä sitten? Minkä vuoksi olisimme aina ikävällä päällä?…»

Lebeau näytti hämmästyneeltä.

»Mitä! Ettekö te siis tiedä, että…? Milloin tapasitte te viimeksi kuninkaan, rva kreivitär?»

»Viimeksi? Tänä aamuna … eilen … ja joka päivä».

»Eikö hän siis ole virkkanut teille mitään siitä kauheasta tilityksestä, joka vasta on tapahtunut…»

Muutamin sanoin hän sitten teki selkoa siitä miten luopumuskirja oli joutunut tulen omaksi. Ja samoin saanee koko »kaappausta» pitää menetettynä pelinä.

»Voi, mikä hylkiö!… Hän on siis pettänyt minut!»

Tom kävi levottomaksi. Hän katsoi vaimoansa suoraan silmiin: olisiko tämä todellakin ollut niin typerä, että…? Mutta Spalaton kreivitär ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi sallinut hänen syventyä minkäänlaisiin asiaa valaiseviin yksityistutkimuksiin. Toistaiseksi halusi hän vain purkaa raivostuneen vihansa Kristiania kohtaan, joka viikkokauden jo oli keksinyt kaikellaisia valheita selitykseksi siihen, ettei hän vielä ollut allekirjoittanut luopumuskirjaa. Voi, sitä valhettelijaa! Mutta miksi ei Lebeau jo ennen ollut kertonut hänelle tuosta tapahtumasta?

»Miksi? On sekin kysymys?» sanoi kamaripalvelija ilkeästi hymyillen. »Minun ei, hitto vie, ole ollut helppo toimittaa siitä tietoa teille. Kymmenen vuorokautta olen ollut matkoilla… En ole saanut aikaa edes niin paljo, että olisin kirjoittanut teille, niin tarkoin on minua vartioinut eräs kirottu munkki, jolla on jahtikoiran vainu ja joka tarvittaessa osaa käyttää veistä kuin pahin ryöväri… Hän vahti kaikkia liikkeitäni eikä sallinut minun poistua luotansa hetkeksikään, sillä hän ei muka osannut hyvästi ranskaa tullaksensa yksin toimeen. Selvää on, että olen joutunut epäluulon alaiseksi; sitä paitsi on poissaollessani pantu toimeen kaunis juttu…

»Mikä juttu?» kysyivät kaikki katseillansa.

»Luulen, että on kysymys jostakin sotaretkestä Dalmatiaan. Sen on tuo helvetin gascognelainen keksinyt… Oi, sanoinhan minä jo heti, että se riiviö olisi samassa tuokiossa ollut toimitettava hiiteen!»

Huolimatta kaikista varokeinoista oli kamaripalvelija sentään saanut vihiä salaisista hankkeista ja tärkeistä valmistuksista, sillä alinomaa lähetettiin kirjeitä ja pidettiin neuvotteluja kaikessa hiljaisuudessa. Kerran oli ruhtinatar Rosen varomattomuudessansa unhottanut pöydälle pienen albumin. Lebeau oli selaillut sitä ja näki mallipiirustuksia univormuiksi ja puvuiksi Illyrian vapaehtoisille, Valtaistuimen rakunoille, Sinipuseroille, Vanhurskauden kyrassiereille y.m. Erään toisen kerran sattui hän kuulemaan saman ruhtinattaren keskustelevan vakavasti rva de Silvisin kanssa kokardien muodosta ja koosta. Tästä kaikesta ja tilapäisesti kuulemistansa puheista oli Lebeau tehnyt sen johtopäätöksen, että suuri retki oli hankkeissa; epäilemättä oli hänen pakollinen matkansa yhteydessä saman retken kanssa. Hänet oli lähetetty etsimään Navarran vuoristosta erästä pientä, tummaveristä, kyttyräselkäistä miestä: tämä lienee joku kenraali, joka kuningasta lähinnä johtaisi armeijaa.

»Mitä? Aikooko kuningas siis mukaan?» huudahti Leemans heittäen halveksivan silmäyksen tyttäreensä.

Yhteinen solina seurasi tätä kysymystä.

»Entäs meidän rahamme?»

»Ja velkakirjat?»

»Tämä on jo julkeaa!»

»Selvää varkautta!»

Nykyaikana on politiikka samassa asemassa kuin eräs oikeus Aisopon tarinoissa, joka sekotettiin kaikkeen. Senpä vuoksi katsoi Pichery, tuo ankara bonapartelainen, joka iltakauden oli istunut jäykkänä ja korkean kaulaliinansa kangistamana, täytyvänsä hyökätä tasavallan kimppuun.

»Hm, se on jo rauhan häiritsemistä naapurivaltakunnassa. Se on jo liikaa… Keisarikautena se ei olisi käynyt laatuun».

»Eipä totisesti», sanoi Tom Lewiskin arvokkaasti; »mutta varmaa on, että jos presidentin palatsissa tiedettäisiin tästä, niin ei sitä sallittaisi… Sinne olisi tieto toimitettava … ja ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotta…»

»Olen minäkin jo samaa ajatellut», vastasi Lebeau, »mutta paha kyllä en tiedä mitään varmaa koko hankkeesta. Minun sanastani ei siellä välitettäisi. Sitä paitsi ovat he varuillansa ja pitäneet huolen kaikista mahdollisista varokeinoista, joiden avulla toivovat välttävänsä epäluulon. Tänään esim. on Rosenin palatsissa suuri juhla kuningattaren syntymäpäivän johdosta. Hallitusmiehiä käy vaikeaksi saada uskomaan, että nuo, jotka huvittelevat itseänsä tanssijaisilla ja kemuilla, miettisivät valtiollisia salahankkeita ja valmistelisivat taisteluja!… Ja kuitenkin merkitsee tuo juhlallisuus jotakin erityistä…»

Nyt vasta huomasivat toiset, että Lebeau oli juhlapuvussa, valkoinen kaulaliina yllä ja hienot kengät jalassa. Hänen tehtävänsä oli valvoa tarjoilua ja sen vuoksi täytyi hänen takaisin Ludvigin saarelle. Kreivitär, joka oli istunut hetkisen aikaa äänetönnä, sanoi äkkiä:

»Kulkaas, Lebeau!… Jos kuningas matkustaa, niin kaiketi te saatte siitä tiedon, vai mitä?… Täytyyhän teidän saada tieto siitä ainakin silloin kun sälytätte matkalaukun, ell'ei ennen?… Jos te vain tuntia ennen lähtöä toimitatte minulle tiedon matkasta, niin vastaan minä siitä, ett'ei lähdöstä tule mitään».

Tämän hän sanoi rauhallisesti ja hitaasti; mutta sangen varmasti. Sillä aikaa kun Tom Lewis mietti, millä ihmeen mahdilla Señora voi estää kuninkaan lähdön, ja toiset asialliset noloina laskivat, minkä tappion he saisivat asiain nurin päin kääntyessä, kiiruhti mestari Lebeau hienoissa kengissänsä takaisin pitkin noita kapeita, pimeitä, vanhanaikaisia katuja, — rakennukset taitekattoisia ja portit vaakunakilvillä koristettuja — sivuuttaen kaupunginosan, jossa Ranskan aatelisia vielä viime vuosisadalla asui, mutta jossa rakennukset nyttemmin olivat muutetut tehtaiksi ja työpajoiksi. Päivän aikana kuuluu täällä alinomaa työrattaiden kolina ja vilisee köyhää kansaa, mutta yön tullen saa kaupunginosa jälleen omituisen muinaisaikaisen leimansa.

Juhlavalaistus näkyi jo loitolle kuin mikäkin tulipalon loimo, ja kauvas kuului juhlahumukin Seinejoen molemmille rantamille.

Saaren kaukaisin, soikea niemi näytti tässä valaistuksessa ankkuroidun jättilaivan pyöristyvältä keulalta. Lähemmäs tullessa erotti jokainen nuo korkeat akkunat, jotka ikäänkuin leimusivat tulessa kirjavine akkunaverhoinensa; puutarhan tuuheiden puiden latvojen välistä hohti taidolla ripustettuja värilamppuja, ja rantakadulla, joka tähän aikaan vuorokaudesta muuten lepää kuin syvässä unessa, vilkkui lukemattomia vaunulyhtyjä, muodostaen sarjan pysyviä tuikkivia valopisteitä yön tummaa taustaa vastaan.

Ruhtinas Herbertin hääpäivän jälkeen ei Rosenin palatsissa mitään tällaista juhlaa oltu vietetty ja silloistakin suurenmoisempi ja upeampi oli tämän-iltainen juhlallisuus. Kaikki ovet ja akkunat olivat avoinna, niin että sisällä olijat voivat nähdä tähtitaivaan tenhoisan loiston.

Alakerroksessa oli pitkä sarja kirkon korkuisia maalauksilla ja vanhoilla kultauksilla koristeltuja salonkeja, joissa hollantilaiset ja venetialaiset kattokruunut ja itämaisista temppeleistä anastetut lamput levittivät valoansa omituiselle kalustolle: tapetit ja verhot hohtivat kullalta, vihreältä ja punaiselta, pöydillä raskaita hopea-lippaita, seinillä norsunluuveistoksia puitteissa, vanhoja tummuneita kuvastimia, pyhien esineiden säiliöitä, ryöstettyjä lippuja, taideaarteita Montenegrosta ja Hertsegowinasta, järjestettyjä sellaisella parisilaisen kaunoaistilla etteivät ne näyttäneet mätetyiltä, raakalaismaisilta kasoilta. Orkesteri oli saanut sijansa vanhalla kirkon lehterillä, jolta lippuja riippui alas; näiden alla olivat kuninkaan ja kuningattaren nojatuolit; heidän edessänsä väikkyi nyt hoviseura ohitse nykyaikaisen valssin tahdissa sellaisten kallisarvoisten muinaisesineiden hohteessa, joista ukko Leemans olisi joutunut haltioihinsa. Silkkihameita laahuksinensa, käherrettyjä kutreja, loistavia katseita, tasaisesti keinuva valssi, joka näytti kukoistavan nuorison elävältä vastalauseelta kaikkea vanhaa ja ruostunutta vastaan, naisia, vaaleita, hoikkia, tummasilmäisiä, kalpeaihoisia kaunottaria! Tästä karkeloivien pyörteisestä piiristä ja keveiden pukujen kirjavasta vilinästä, jossa helmat häilyivät niin hiljaa ja mielyttävästi soiton tahdin mukaan, kuin salaperäinen säestävä kuiske, erosi silloin tällöin joku pari vetäytyen ensin noiden korkeiden lasiovien ulkopuolelle, joiden yllä kuningattaren nimikirjaimet tulisina hohtivat, ja häipyi sitten karkelossa väikkyen puutarhan käytäväin peittoon. Vähitellen kävi heidän karkelonsa epävarmaksi, kun soiton tahtia oli vaikea erottaa, ja vihdoin he muuttivat tanssinsa tahdikkaaksi kävelyksi pitkin tuoksuvia ruusu- ja magnoliakujanteita.

Lukuunottamatta omituisen harvinaista kalustoa ja koristelua sekä vaaleaverisiä, nähtävästi slavilaisia naistyyppejä ei pintapuolinen katsoja olisi voinut huomata mitään, mikä erityisesti olisi eronnut niistä S:t Germainen etukaupungissa asuvan ja täälläkin runsaasti edustetun ylimystön iloisista juhlista, joita he toimeenpanevat Yliopistokadun varrella sijaitsevissa puutarhoissansa, joissa tanssijat niin helposti voivat siirtyä parkettilattialta ruohonurmikolle karkeloansa jatkamaan. Tuollaisissa kesätanssijaisissa, jotka pidetään ulkona vapaassa ilmassa, on seuraelämä tavallista rattoisampi ja hurjempi eikä sovinnaisuus estä ketään käyttämästä väriltänsä iloisempiakin liivejä ja housuja, kunhan hännystakki on musta.

Toisessa kerroksessa sijaitsevaan kamariinsa kuuli vanha herttua, joka jo viikon päivät oli voihkinut luuvalon ahdistamana, tanssijaissoiton säveleet. Koettaen peitteellänsä tukahduttaa kipujansa ja soturikirouksiansa, sadatteli hän julmaa tautia, joka ivallisesti kyllä pakotti hänet vuoteen omaksi tällaisena päivänä ja, mikä pahempi, esti häntä liittymästä huomenna matkalle lähtevien nuorten urhojen seuraan. Kun tunnussana jo oli lähteville annettu ja hyökkäyksen lähtökohdat määrätty, olivat hankkeen johtajat keksineet nämä tanssijaiset varokeinoksi Ranskan poliisivallan mahdollisia epäilyksiä vastaan. Herttuaa, joka ei voinut lähteä mukaan, lohdutti tieto siitä, että hänen poikansa Herbert oli mukana samoin kuin muuten herttuan rahatkin, sillä majesteetit olivat armossa suvainneet hänen kustantaa tämän sotaretken. Sen vuoksi oli hänellä sänkynsä laidalla pääesikunnan karttoja, sotaretken suunnitelmia ynnä kiväärien, saappaiden, huopapeitteiden ja muonan hankkijain laskuja, joita hän juuri tutki, samalla kun hänen suupielensä hirmuisesti tempoilivat todistaen selvästi, että sankarillisen kuningasmielinen vanhus ankarasti taisteli synnynnäistä kitsasteluhaluansa vastaan. Joskus puuttui joku numero tai selitys, jonka vuoksi hän kutsutti Herbertin luoksensa saadaksensa samalla keskustella hänen kanssansa jonkun aikaa, ennenkun tämä huomenna jättäisi isänsä. Ensi kerran he nyt eroaisivat toisistansa eikä hän ehkä koskaan saisi enää tavata ainoaa poikaansa, jota hän rajattomasti rakasti voimatta juhlallisella, vähäpuheisella kohtelullansa täysin peittää tunteitansa. Mutta ruhtinasta oli vaikea pidättää täällä, sillä hän ei tahtonut laiminlyödä isännänvelvollisuuksiansa eikä menettää sekuntiakaan siitä lyhyestä ajasta, mikä hänellä vielä oli rakasta Coletteansa varten.

Puolisonsa vierellä seisoen vastaanotti tämä etumaisessa salissa kutsuvieraita ollen entistänsä kauniimman ja siromman näköinen tuossa vartalonmukaisessa tunikassansa, jonka kallisarvoiset, vanhat pitsit olivat ratkotut jostakin kreikkalaiskatolisen piispan messukaavusta. Salaperäisen totinen oli hän tänä iltana ja rauhallinen levonilme nähtiin, omituista kyllä, hänen kasvoillansa: muuten näyttivät hänen silmänsä tavallista tummemmilta, tumman siintäviltä niinkuin tukkaan pistetty, timanttineulan puoleksi peittämä pikku kokardikin.

Toimeton ei Colette ollut suinkaan kolmen viimeisen kuukauden kuluessa ollut. Hän oli kirjoittanut puhtaaksi kaikellaisia julistuksia ja kaikessa salassa itse vienyt ne Mustain veljesten luostariin, hän oli piirustanut univormujen ja sotalippujen malleja suorittaen työnsä sangen nerokkaasti keksittyjen varokeinojen suojassa johtaakseen poliisit harhaan — hän luuli näet poliisien aina olevan kintereillänsä; — sanalla sanoen hän koetti kaikessa täyttää velvollisuutensa sellaisena kuningasmielisenä ylimysrouvana, joista hän koulutyttönä ollessansa oli lukenut romaneissa.

Eräässä suhteessa ei hän kuitenkaan voinut toteuttaa ihannettansa Vendée-sotien ajoilta: hän ei saanut seurata Herbertia sotaretkelle! Nyt hän näet alinomaa mietti ainoastaan Herbertiansa; kuninkaan oli hän jo aikoja sitten unhottanut samoin kuin sen apinapoloisen, jonka hän niin armotta oli viskannut akkunastansa rantakatuun. Mieliaatettansa pukeutua miesten vaatteisiin ja vetää saappaat pieniin, sieviin jalkoihinsa ei hän kahdesta tärkeästä syystä voinut toteuttaa: toinen oli hänen tehtävänsä kuningattaren seuranaisena, toinen taas vallan yksityistä laatua, kuten hän eilen oli herttaisesti kuiskannut puolisonsa korvaan. Ell'eivät merkit pettäne, voi tämä tuonnoisesta akatemiallisesta juhlasta alkaen laskea ajan, jolloin Rosenin suku lisäytyisi pienokaisella, eikä niin rakasta toivetta tietystikään voinut saattaa sotaisten vaarojen alaiseksi, olletikin kun retkillä voi tapahtua tosiottelujakin. Samasta syystä hän ei myöskään ottanut osaa valssin pyörteeseen komeassa tanssijaissalissa. Coletteparalla oli siis paljo peitettävää, ja vaikka huulet vaikenivatkin, niin eivät silmät kuitenkaan voineet peittää ihastuttavaa ilmettänsä; myöskin se kaihoisa tapa, millä hän nojausi Herbertin käsivarteen, ilmaisi selvästi hänen halunsa kertoa muillekin salaisuutensa.

Äkkiä taukosi orkesteri ja keskeytyi karkelo; kaikki odottivat jännityksellä kuningas Kristianin ja kuningattaren tuloa. Tuossa he saapuvat astuen läpi salonkien, joissa kaikissa kuningatar näki nimikirjaimensa loistavan milloin kukkaisten, milloin kaasunliekkien, milloin hohtokivien muodostamana. Kaikki muistutti heitä kaukaisesta isänmaasta ja sen kunniasta. Vihdoin he pysähtyivät puutarhaan vievälle ovelle. Ylevämmin ja loistavammin ei kuningaskunta liene koskaan esiytynyt, ja moinen ruhtinaspari ansaitsi todellakin tulla kaiverretuksi kansakunnan rahoihin ja saada sijansa kuningassarjassa! Olletikin kuningatar oli ihmeteltävän ihana upeassa puvussansa, joka kymmenellä vuodella nuorensi häntä. Kaulassa hänellä oli vain merenvahainen koriste, josta riippui risti. Kaulakoriste oli paavin siunaama lahja, jolla oli oma historiansa, kuten muutamat hiljaa kertoivat toisillensa. Kuningatar oli kantanut sitä koko ajan Ragusan piirityksen kestäessä; pari kertaa se jo oli joutunut hukkaan, mutta kuin ihmeen kautta oli se hyökkäysten ja taistelujen keskellä aina löytynyt. Kuningattareen teki tämä taikauskoisen vaikutuksen, jonka alaisena hän vannoi pyhän ja kuninkaallisen lupauksen; mutta varmaan ei hän aavistanut, kuinka mainiosti nuo kullankiiltävät helmet vaikuttivat rehevää vaaleaa tukkaa vastaan, jonka suortuvat kilpailivat helmirivin kultaisen hohteen kanssa.

Korkeat puolisot jäivät joksikin aikaa puutarhan oven luo ihailemaan juhlaa ja puutarhan tarumaista valaistusta. Silloin alkoi erään rototendronpensaan takaa äkkiä kuulua viulunsäveliä, muutamia vetoja vain, mutta omituisen nopeita ja sydäntä vihlovia. Kaikkien slaavilaisten sydän sykähti: olivathan nuo guzlan, tuon tummain pensaiden välistä pilkistävän tutun, pitkäkaulaisen mandolinin ääniä! Kuului aluksi vain kumiseva alkusoitto, etäinen sävelläikky, joka lähenee, kohoaa, paisuu ja laajenee. Niinkuin raskas ukkospilvi, joka toisinaan salamoi, syöksähti soittimesta myrskyisiä, hekkumallisia, sankarillisia laulunsäveliä, jotka milloin kuulustivat karkelosoitolta, milloin virreltä: tämä soitto, joka Illyriassa kaikui niinhyvin iloisissa kemuissa kuin hurmeisissa taisteluissa, oli tuo tunnettu Radoitzan sävel.

Tähän lauluun yhtyy muinaistaru, joka selittää sen kaksinaisen luonteen. Jouduttuansa turkkilaisten vangiksi tekeytyy heitukka Radoitza kuolleeksi. Saadaksensa selville, onko hän todellakin kuollut, sytyttävät turkkilaiset tulen hänen rintansa päälle; heitukka ei hievahda sittenkään. Sitten päästävät he miehen povelle auringon lämmöstä virkistyneen käärmeen ja iskevät hänen kyntensä läpi kaksikymmentä naulaa. Sittenkin pysyy heitukka jäykkänä kuin marmoripatsas. Silloin noudetaan paikalle Haïkouna, Zaran kaunein ja komein tyttö, joka Illyrian kansanlaulua laulaen alkaa karkeloida. Kuullessansa neitosen kaulakoristeiden karkelossa helkkävän ja hänen vyönsä hepenien kahisevan alkaa Radoitza hymyillä, avaa silmänsä ja olisi siinä paikassa ollut hukassa, ell'ei tanssijatar neuvokkaasti olisi pyörähtänyt hänen luoksensa ja viskannut saalinsa hänen kasvojensa ylitse, joissa elonmerkit selvästi jo näkyivät. Niin pelastui heitukka Radoitza, jonka mukaan Illyrian kansanlaulua on nimitetty.

Tätä kaikille Illyrian miehille ja naisille yhtä rakasta laulua kuunnellessa, joka täällä ikävässä maanpaossa vaikutti sitä voimakkaammin, kalpenivat kaikkien posket. Guzlan säveleet, joita orkesteri hillitysti säesti salissa ja jotka muuten muistuttavat aaltojen kuohua ja vetten yli kuuluvaa myrskylinnun laulua, olivat kuin oman isänmaan kyyneleinen ja hellämuistoinen ääni, jossa ilmeni sanomatonta kaipausta ja kaihoisaa toivoa. Guzlan mahdottoman suurilla ja raskailla jousilla ei soitella tavallisia kieliä, vaan tiukasti pingoitettuja jänteitä ja väräjäviä suonia. Nuoret, uljaat, ylväät ja heitukan näköiset miehet tunsivat kaikki omassa povessansa hurjan Radoitzan rakkauden, jonka naisen rakkaus niin hyvin palkitsee; ja Dalmatian kookkaat ja kauniit naiset tuntevat puolestansa hellän lemmen tunteita urhojansa kohtaan. Ja kun vanhemmat miehet muistelevat kaukaista isänmaataansa ja äidit katselevat poikiansa, alkaa heitä kaikkia itkettää ja elleivät kuningas ja kuningatar olisi läsnä yhtyisivät he kaikki täyttä kurkkua siihen kimeään hätähuutoon, jolla guzlansoittajat säestävät soittimensa viimeistä, taivaalle kimpoavaa loppusäveltä.

Pian alkaa karkelo uudelleen ja ihan tavattoman ja hämmästyttävän vilkas seurapiirissä, jossa muuten huvitellaan noin sovinnaisuuden vuoksi. Selvää oli, ettei tämä ollut mikään tavallinen juhla, vaan että sillä oli oma sala-tarkoituksensa, kuten Lebeau sanoi? Jotakin intohimoista ja kiihkoista oli jo siinä tavassa, millä herrat hurjassa karkelossa kiersivät kätensä naisten vyötäisten ympäri, samoin nuorten tulisissa katseissa, jopa itse tanssimusikissa, joka toisinaan soi kuin säestäisi sitä urhojen kannusten ja rautaisten jalustimien kalske. Tanssijaisten lopussa tapahtuu tosin toisinaan, että huvituksen viimeiset hetket aamun sarastaessa näyttävät yhtä kiihkeän vilkkailta ja hermostuneelta juopumukselta kuin tämä juhla oli. Mutta nämä tanssijaiset olivat vasta alkaneet ja kuitenkin kihelmöitsi täällä kuumana jokainen hansikoittu käsi ja kaikkien sydämet sykkivät vilkkaasti rintakukkaisten ja jalokivikorujen alla: ja kun joku pariskunta väikkyi ohitse soiton ja lemmen kiihoittamana, seurattiin sitä kotvanen hymyilevin ja myötätuntoisin katsein. Tietäväthän jo kaikki nämä Illyrian pulskeat ja jalot ylimykset, jotka kuninkaansa mukana ovat maanpakolaisina saapuneet tänne, että läsnäolevan Ranskan aateliston, joka aina oli ollut valmis vuodattamaan verensä hyvän asian vuoksi, että sen jo päivän koittaessa piti lähteä vaaralliselle sotaretkelle. Jos onnetar sattuisikin suosimaan hanketta, niin kuka tietää, kuinka monta näistä sotaan lähtevistä takaisin palaisi? Kuka tietää, kuinka moni heistä jo viikon kuluttua lepäisi tappotantereella, jonkun vuoren jyrkänteellä, missä tämän hurmaavan masurkan säveleet vielä soivat, heidän korvissansa yhtyen kuohuvan veren kohinaan? Juuri tuo lähenevä vaara se vilkastuttaa tanssijaisia, sillä taistelun aattoillan rauhallista huvitusta seuraava levottomuus se kiihoittaa hurjaa iloa, kostuttaa silmät ja tekee katseet rohkeiksi ja suloisen kaihoaviksi. Mitä neitonen voikaan kieltää surmaansa kohti lähtevältä? Ja kuinka jouduttavasti vaikuttaakaan sydämen hellempien tunteiden tunnustukseen tämä juhlasalissa väikkyvä kuolon ajatus? Julman kuolonenkelin siipien suhina, joka melkein kuuluu jouhisoittimien sävelten alta, näyttää tekevän syleilytkin kiihkeämmiksi. Oi, kuinka moinen lyhyt lemmenilo muistuttaa päiväperhosten karkeloita auringon häipyvän säteen paisteessa! Monet tapaavat tässä toisensa ensimäisen kerran eivätkä ehkä enää koskaan tapaa toisiansa; mutta varmaa on, että monet sydämet tänä iltana parittain yhtyvät. Tosin koettavat muutamat korskeimmat kaunottaret hymyillä liikutuksesta huolimatta; mutta mikä hellyys onkaan kaiken ilkamoivan leikkisyyden alla? Ja kaikki hyörivät nyt karkelossa kumartunein päin ja liehuvin suortuvin, kaikki parit näyttävät luulevan olevansa kahden kesken, niin hurmaa heidät tuo tenhoisa väikkyminen Brahmsin valssin tai Chopinin masurkan sävelten mukaan.

Innostus oli vallannut myöskin Mérautin, jossa tuo guzlan milloin hurjan voimakas, milloin suloisen hellä soitto oli herättänyt eloon kaikissa etelämaisissa luonteissa piilevän seikkailuhalun ja rajattoman kaihon päästä outoihin maihin, valoon ja vapauteen; hänessäkin hehkui halu sotaan ja sankaritekoihin, joita naiset aina ovat ihailleet. Vaikka hän ei ottanutkaan osaa tanssiin eikä ollut mikään sotilas, joutui hänkin näiden sotaisten tanssijaisien hurmaukseen; häntä sanomattomasti suretti ja hävetti että hänen itsensä täytyi jäädä tänne vanhusten ja lasten kanssa, kun kaikki nuo nuoret lähtivät vuodattamaan vertaan taistelukentälle ja antautuivat kunniakkaihin vaaroihinkin, ja häntä suretti, että tämä hänen suunnittelemansa ristiretki siis toteutuisi ilman häntä. Aate häpesi toiminnan edessä. Ehkä lisäsi sekin hänen kärsimyksiänsä ja slavilaisten sävelten herättämää kuoleman-kaihoansa, että kuningatar Frédérique niin loistavin silmin ja ylhäisenä nojausi Kristianin käsivarteen. Näkyi selvästi, kuinka onnellinen hän oli nähdessänsä, että Kristian jälleen oli sekä kuningas että sotilas… Haïkouna, Haïkouna, voitko sinä aseiden kalskeessa unhottaa ja antaa anteeksi kaikki, niinhyvin velvollisuuden laiminlyönnin kuin valheet? Onhan sinusta yksilön rohkeus kalleinta kaikesta maan päällä ja sankarillehan sinä jäähyvästiksi liehutat kuumain kyynelten kostuttamaa nenäliinaasi, joka tuoksuu poskipäittesi hienoja hajuvesiä!…

Äkkiä huomasi Haïkouna surullisiin mietelmiin vajonneen miehen leveine ajattelijaotsinensa, jolle runsaat, muotilain vaatimuksia itsepäisesti vastustavat suortuvat olivat valahtaneet.

Hymyillen viittasi hän tätä luoksensa. Hän näytti melkein aavistavan syyn miesparan surumielisyyteen.

»Mikä kaunis juhla, hra Méraut!» sanoi hän ja lisäsi äänensä alentaen:

»Tästäkin on minun kiittäminen teitä… Mutta teitä onkin meidän kiittäminen niin paljosta, ettemme kohta tiedä, kuinka sen tekisimme».

Ja olihan Méraut todellakin vahvan uskonsa avulla liehtonut tuleen sammuvat hiilet, virittänyt masentuneissa toivon kipinän ja valmistanut sitä kansankapinaa, johon nyt aiottiin turvautua. Tätä ei kuningatar unhottanut. Eikä tässä loistavassa seurassa ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hän olisi keskustellut niin kunnioittavan armollisesti, hyväntahtoisesti ja kiitollisena kuin hän nyt kaikkien nähden ja keskellä kuninkaallisten ympärille kertynyttä arvokasta seurapiiriä puhutteli Mérautia. Kuningaskin lähestyi häntä ja sanoi tarjotessansa Frédériquelle käsivartensa:

»Markiisi de Hezeta on täällä… Oletteko nähnyt häntä?»

»Minä en häntä tunne, teidän majesteettinne.»

»Hän väitti kuitenkin olevansa vanha tuttu kanssanne… Kas, tuossa hän on».

Vanhan kenraali Rosenin sairauden vuoksi oli markiisi de Hezeta valittu sotaretken johtajaksi. Palman herttuan viimeisen yrityksen aikana oli hän osoittanut hämmästyttäviä päällikön lahjoja; ja jos hänen neuvoansa olisi seurattu, ei tuo verinen kahakka olisikaan päättynyt niin onnettomasti. Huomatessansa, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhia ja että vallantavoittelija itse antoi paon merkin, piiloutui hän ikävystyneenä ihmisvihaajana baskilaisen vuoriston peittoon ja eli siellä hiljaisuudessa, erillänsä kaikista salaliitoista, joutavista toiveista ja tuhmista sotahankkeista. Hänen ainoa toivonsa oli saada kuolla huomaamattomana miehenä isiensä maassa. Mutta pater Alphéen innokas kuningasmielisyys ja Kristian II:n uljuuden maine houkuttelivat hänet jälleen uhkarohkeihin sotayrityksiin. Vanhan aatelisen sukunsa, romanttisen maanpakolais-elämänsä, vainotun asemansa ja hämmästyttävän rohkeiden sankaritekojensa vuoksi oli markiisi José Maria de Hezeta tarumaisella tavalla vetänyt kaikkien huomion puoleensa ja joutunut illan sankariksi.

»Hyvää päivää, Ely», sanoi hän tullen käsi ojennettuna Elyséen luo ja käyttäen hänen lapsi-nimeänsä Reynhaan ajoilta. »Kas niin, minä se olen … vanha opettajasi Papel».

Kunnia- ja ritarimerkeillä koristettu musta takki ja valkea kaulaliina eivät paljo muuttaneet hänen ulkonäköänsä eivätkä edes ne kaksikymmentä vuottakaan, jotka hän oli saanut lisäksi mahdottoman suuren kääpiöpäänsä ylle; kasvot vain olivat vallan ahavoittuneet ja ruudin savustamat, niin ettei tuota vanhastansa tuttua, suurta otsasuonta juuri huomannutkaan. Hänen kuningasmielisyytensä näytti kutistuneen otsasuonen kanssa; baskilaisen hatun mukana, jonka hän sotaretkeltä palattuansa oli viskannut jokeen, näytti hän heittäneen luotansa myöskin joukon entisiä mielipiteitänsä ja lapsuutensa harhaluuloja.

Elysée säpsähti omituisesti kuullessansa vanhan opettajansa äänen, tämän saman miehen, joka oli tehnyt hänet siksi, mikä hän oli:

»Niin, pikku Elyni»…

Pikku Ely oli pari jalkaa häntä pitempi ja sitä paitsi jo jotenkin harmaatukkainen.

»Niin, ne ajat ovat olleet, Ely, tosikuninkaita ei ole enään. Kuningasvallan periaate elää ehkä vielä, mutta sopivia miehiä ei löydy enää. Ainoakaan noista satulastansa heitetyistä ratsumiehistä ei enää voi nousta siihen eikä ehkä tahdokaan. Voi, mitä olenkaan saanut nähdä ja kokea viime sotaretkelläni!»

Veri kohosi samassa hänen poskillensa ja levisi kuin pilvi yli kasvojen, silmät suurenivat ja tuijottivat eteensä kuin olisi mies nähnyt vain häpeän ja kavalluksen näkyjä.

»Mutta kaikki kuninkaat eivät ole samanlaisia», väitti Méraut, »ja olenpa vakuutettu, että kuningas Kristian…»

»Sinun kuninkaasi ei ole muita parempi… Lapsi ja elostelija hän on… Mitään tahdonvoiman oiretta tai merkkiäkään ei hänen huvitusten veltostamassa katseessansa ole!… Katsohan häntä tarkempaan!…»

Samassa viittasi hän kuninkaaseen päin, joka juuri tanssi heidän ohitsensa kaihoisin silmin, hikoilevin silmin, pieni pyöreä pää kumartuneena naisen paljaan kaulan ylitse ja suu auki ikäänkuin olisi hän tahtonut ahmia sisäänsä nuoren naisruumiin koko tuoksun. Pari väikkyi heidän ohitsensa kummankaan heistä huomaamatta tähystelijöitä, vaikka heidän huohottava hengityksensä ihan kosketti Elyséetä. Monet vetäytyivät lehterille katsellaksensa kuinka Kristian IV, valtakuntansa paras valssintanssija, väikkyi kauniisti karkelossa. Hezeta ja Méraut taas peräysivät erään akkunan luo, joka oli Anjoun rantakadulle päin. Siinä juttelivat he kotvan aikaa, osaksi tanssijaisten humussa, osaksi viileän yön sumussa ja rauhoittavassa hiljaisuudessa.

»Kuninkailla ei enään ole mitään uskoa eikä tahtoa. Miksikäs me sitten heidän hyväksensä itsepäisesti ponnistelisimme?» sanoi espanjalainen synkän näköisenä.

»Teiltä puuttuu siis usko asiaan… Ja kuitenkin lähdette te mukaan?»

»Niin teen».

»Toivotonna?»

»Ei aivan … yksi ainoa toivo minulla on…»

»Ja se on?»

»Että joku hyvä ihminen halkaisee kalloni siellä… Tukea sillä ei enää ala olla.»

»Entäs kuningas?»

»Mitä tuollaisesta!… Hänen suhteensa olen minä melkein varma siitä, että…»

Tarkoittiko mies, ettei Kristian vielä ollut päässyt satulaan vaiko että hän — Palman herttuan tavalla — kyllä tietäisi pelastautua ehein nahoin taistelusta? Lausettansa ei markiisi päättänyt.

Tanssijaiset jatkuivat vilkkaasti, mutta Elysée katseli niitä nyt toisin silmin: hän näki ne nyt vanhan opettajansa toivottomien silmälasien läpi ja omien pettyneiden toiveittensa valossa. Koko sielustansa hän nyt surkutteli kaikkia noita reippaita nuorukaisia, jotka iloisin mielin olivat valmiit lähtemään retkelle miehen johdolla, joka ei enää uskonut tehtäväänsä. Ja tuo rattoisa juhlatungos ja häikäisevä valo muuttui hänen mielikuvituksessansa taistelutantereen pölypilveksi ja tappiota aina seuraavaksi hurjaksi epäjärjestykseksi, jonka jälkeen jäljelle jääneet saavat etsiä tantereelta kaatuneita sankareja.

Päästäksensä tästä onnettomasta näystä nojausi hän hetkeksi akkunanaitaa vastaan katsellen ulos autiolle rantakadulle, jolle palatsin seinät heittivät pitkiä, kauas Seinejoelle ulottuvia, nelikulmaisia varjoja. Siinä kuunteli hän virran kolinaa, sillä tässä saaren kohdalla todellakin oli voimakkaan virranjuoksun kohina. Sen kuohut siltapylväitä vastaan sekoittuivat valittaviin viulunsäveliin ja guzlan vihloviin vaikerruksiin läikähdellen lyhyinä, tyrskyvinä laineina kuin nyyhkytykset ahdistuneesta rinnasta: milloin leveinä aaltoina kohisten, milloin kuohahtaen kuin hurme suuresta, ammottavasta haavasta.