V.
Yöjunalla.
»Tänä iltana klo 11 tapahtuu lähtö Lyonin asemalta. Minne, sitä en vielä tiedä. Luultavasti Cetteen, Nizzaan tai Marseilleen».
Nämä lyijykynällä kiireessä kirjoitetut rivit sai Spalaton kreivitär juuri kun hän kylvyn jälkeen terveyttä ja hyvinvointia uhoten virkistyneenä käyskeli maakuusuojansa ja pukuhuoneensa väliä kastellen kukkasia ja hoidellen kasvien taimia, tehtävä, jota varten hän oli vetänyt yllensä vaaleat, melkein kyynärpäihin asti ulottuvat ruotsalaiset hansikkaat. Kirjelippu ei näyttänyt vaikuttavan hänessä mitään suurempaa liikutusta. Hän pysähtyi erään sadeakuttimilla suljetun akkunan ääreen, mietti hetkisen ja teki sitten päättävän kädenliikkeen, jonka olisi voinut käsittää näin: »No, olkoon menneeksi! Ken tahtoo päästä päämääräänsä, saa luvan…»
Äkkiä soitti hän kamarineitoansa, jonka tuli olla avullisena hänen valmistautuessaan vastaanottamaan pian saapuvaa kuningasta.
»Minkä puvun rouva suvaitsee?…»
Kreivitär katsahti peiliin ja vastasi sitten:
»Minä en pukeudu uudestaan… Tämä näyttää käyvän laatuun…»
Eikä hänelle mikään paremmin soveltunutkaan kuin tuo vaalea, vartalonmukainen villahame, joka pehmeissä poimuissa laskeusi maahan, ja sen yli heitetty saali, jonka päät olivat sidotut seljan taa kuin pienillä tytöillä. Tumma tukka oli kierretty ylös päälaelle, niin että niska oli paljas olkapäihin asti, missä ihon pehmeä ja lämpöinen väri alkoi hieman tummua.
Hän ymmärsi kyllä itse, ettei mikään puku voinut miellyttää kuningasta enemmän kuin tämä keveä, yksinkertainen ja lapsellisen miellyttävä aamupuku. Ruokasaliin … aamiaiselle … ei hän tässä puvussa kuitenkaan katsonut voivansa mennä. Hänen elämänsä täällä Messinan kadun varrella oli näet saanut jotenkin juhlallisen muodon: täällä eivät soveltuneet samat vapaat elämäntavat kuin maalla Courbevoiessa. Hän söi aamiaista huoneessansa ja vetäytyi sitten pukuhuoneeseensa, jonka verannalta oli näköala kadulle. Tässä istui hän väijyen kaikessa hiljaisuudessa kuningasta tulevaksi; nytkin heittivät akuttimet vaaleanpunertavan varjon hänen ylitsensä niinkuin ennen »perhehotellin» akkunakomerossa.
Ennen klo 2:ta ei Kristianin ollut koskaan tapana saapua. Mutta kello löi jo kaksi eikä häntä näkynyt. Señoran, joka muuten oli maailman rauhallisin ihminen, valtasi tavaton levottomuus ja mielenkuohu, joka yhä kasvoi, aivankuin tekee vesi, joka alussa kiehuu heikosti väreillen ja sitten vähitellen kuumeellisesti pyörien, kuohuen ja poristen. Tällä tunnilla ei Messinan kadulla näkynyt kuin jotkut ainoat ajopelit … koko katu loisti leveänä ja autiona päivän paistetta tasakattoisine, komeine rakennuksinensa ja kullattuine rautaporttinensa ja siistine lyhtypylväinensä… Montceauxin puiston edustalla. Joka kerta kun kadulta kuului vaunujen kolinaa, veti Señora akkunaverhon sivulle paremmin nähdäksensä, mutta aina pettyi hän toivossansa ja entistä enemmän harmitti häntä tuo komea, häikäisevä elottomuus ulkona, joka rauhallisessa hiljaisuudessansa oli täydellinen vastakohta hänen kuohuvalle povellensa.
Mitä oli siis tapahtunut? Aikoiko Kristian siis todellakin matkustaa häntä tapaamatta?
Mielessänsä etsi hän syitä ja mahdollisuuksia, mutta epävarmassa odotuksessa häilyvälle on kaikki häilyväistä, niin hyvin ajatukset, joita ei ehdi loppuun ajatella, kuin puhe, joka käy epävarmaksi änkytykseksi eikä tahdo päästä huulten yli. Sellaisessa kiusallisessa ja rauhattomassa mielentilassa oli Spalaton kreivitär nyt, että hänen sormensakin liikkuivat vaistomaisesti ja suonenvedontapaisesti. Tuon tuostakin kohotti hän punaista akkunaverhoa. Haleat tuuloset häilyttivät puitten lehteviä, nuorteita oksia ja raitis henkäys voimakkaista vesiruiskuista, joilla katua kostutettiin, lehahti kasvoihin saakka. Sikäli kuin tavallinen ajeluaika Boulognen metsässä lähestyi, vilkastui elämä ja yhä useampia vaunuja vieri ohitse estäen kadunkastelijoita toimessansa.
Nyt alkoi kreivitär toden teolla peljätä että kuningas aikoi matkustaa hänelle jäähyvästiä sanomatta. Hän kirjoitti kaksi kirjettä, osoittaen toisen Axelin prinssille, toisen klubille; sitten pukeusi hän (sillä eihän hän voinut käydä koko päivää puettuna pikkutytön lailla) ja alkoi kävellä sänkykamarin ja pukuhuoneen väliä kunnes hänen levottomat kävelynsä ulottuivat ympäri koko talon.
Mikään tavallinen pikku »kokotti-häkki» se ei ollutkaan, vaikka ei myöskään noita raskaita, kivisiä jättiläisrakennuksia, joita raharuhtinaat teettävät niin paljon läntisen Parisin uusiin kaupunginosiin. Spalaton kreivittären talo oli taiteellisesti tehty rakennus ja sisustettu tavalla, joka hyvin soveltui tähän kaupunginosaan, jossa löytyvät Murillon, Velasquezin, van Dyckin y.m. nimiset kadut; kattolistasta portinkolkuttimeen asti oli se taiteellisesti omituinen ja erosi tässä suhteessa kaikista naapuritaloista. Sen oli eräs kreivi Plotnicki rakennuttanut lemmittyänsä varten, joka rumuudestansa huolimatta joka aamu sai suojelijaltansa tuhannen frangin setelin; yöpöydältänsä hän sen joka aamu löysi kokoon taitettuna. Kun rikas puolalainen kreivi sitten kuoli testamenttia tekemättä, tarjottiin talo huonekaluinensa ja taide-esineinensä kaupaksi kahdesta miljoonasta. Kaikkien näiden kalleuksien onnelliseksi omistajaksi joutui Señora.
Puusta veisteltyjä raskaita portaita myöten, jotka olisivat kestäneet vaunuillakin ajaa ja jotka Spalaton kreivittären vakavalle kauneudelle muodostivat hollantilaisen taulun tumman taustan, voi hän laskeutua alakerran kolmeen saliin. Ensimäinen näistä oli saksilainen pikkusali Ludvig XV:n tyyliin ja sisälsi viehättävän kokoelman maljakkoja, pystykuvia ja kauniita emaljiteoksia, kaikki 18:n vuosisadan hienoa, siroa ja sievää työtä, joka näytti syntyneen lemmittyjen ohuiden sormien luomana ja saaneen eloa heidän veitikkamaisesta hymystänsä; toisessa salongissa taas oli lasin alla tulipunaisella pohjalla lepääviä norsunluuveistoksia kuvaten milloin kiinalaisia henkilöryhmiä, milloin jalokivistä sommiteltuja hedelmäpuita, milloin kaloja nefriitti-silminensä, milloin keskiaikaisia pyhimyksiä ja Vapahtajan kuvia kärsivine kasvoinensa ja verisine naarmuinensa. Kolmas sali, joka oli valaistu kuin atelieri ja verhottu karduanitapeteilla, vartosi vielä ukko Leemansin lupaamaa kalustoa.
Ihana kreivitär iloitsi muuten aina katsellessansa kaikkia näitä harvinaisuuksia, olletikin kun ne oli saatu verrattain huokeasta hinnasta, mutta tänään käyskeli hän saleissansa levotonna edes takaisin välittämättä vähintäkään taide-esineistä; hänen ajatuksensa liitelivät kaukana ja vatvoivat harmillisia kysymyksiä ja pulmia. Mitä tämä kaikki merkitsikään?… Livahtiko kuningas tuolla tavoin tiehensä?… Ja hän poloinen, joka oli luullut saaneensa miehen niin varmaan koukkuun!…
Kamarineito palasi takaisin. Ei mitään tietoja kuninkaasta!…
Kummassakaan paikassa ei häntä oltu nähty.
»Niin, niin, sehän on juuri Kristianin tapaista», arveli Señora. »Tuntiessansa itsensä heikoksi, piileksi hän aina jossakin. Hän muka ennen pakeni kuin tappiolla taisteli!» Ja vaikka hän muuten ei juuri koskaan kiivastunut, raivostui hän nyt niin, että olisi ollut valmis rikkomaan kaikki esineet ympärillänsä. Sitä tekemään hän kuitenkin oli liian järkevä, sillä olivathan ne kallisarvoista kauppatavaraa; jokaisessa näytti hänestä riippuvan hintalippu: hän ei hennonut!
Viskautuen nojatuoliin hän vaipui mietteihinsä ja hämärässä häipyivät hänen silmistänsä vähitellen kaikki nuo äskettäin hankitut kalleudet, häipyivät ja hälvenivät hänen unelmansa kanssa tulla rikkaaksi, mahdottoman rikkaaksi. Vihdoin havahtui hän ajatuksistansa siitä, että ovi äkkiä avausi:
»Päivällinen on valmis!» kuului palvelija huutavan.
Hänen täytyi siis käydä yksin aterialle upeassa ruokasalissansa, jossa kunkin akkunan välissä nähtiin suuri, juhlallinen, jäykkä ja kalvennut Frans Haisin maalaama muotokuva käherrettyine kauluksinensa; yhteensä olivat nuo kahdeksan muotokuvaa maksaneet vähintäin kahdeksansataa tuhatta frangia. Juhlallisempi kuin ainoakaan Frans Haisin muotokuvista oli kuitenkin hovimestari valkoisine kaulaliinoinensa tuossa kun hän tarjoilupöydän ääressä leikkasi paistia y.m. ruokalajeja, joita kreivittärelle kantoivat hänen molemmat yhtä juhlalliset ja äänettömät palvelijahoikaleet keltaisissa livreapuvuissansa. Kun kreivitär muisti kuinka räikeässä ristiriidassa tämä komeus oli häntä uhkaavan vaaran kanssa, oli hänen sydämensä haljeta harmista. Hänestä tuntui kuin olisivat palvelijatkin aavistaneet hänen ajatuksensa, sillä niin kovin jäykiksi he ryhdiltänsä kangistuivat päivällisten kestäessä: kumpikaan heistä ei jäsentäkään järkähdyttänyt, vaan seisoivat molemmat niin totisina hänen sivuillansa kuin mitkäkin valokuvaajat kuvattavan uhrinsa asennon määrättyänsä.
Hyljätty rakastajatar tyyntyy sentään pian entisellensä… »Tällä tavoin ei saa antaa kohdella itseänsä… Toivoa ei saa menettää…» Kuninkaasta semmoisenansa hän ei paljoa välittänyt, mutta tässähän oli kysymys »suuresta kaappauksesta», hänen omasta arvostansa ja merkityksestänsä toisten kaappari-kumppanien silmissä… Hän mietti asiaa ja pian oli hänen suunnitelmansa valmis.
Kiiruhtaen huoneeseensa kirjoitti hän ensin muutamia riviä Tomille. Sillä välin kuin palvelusväki alakerrassa söi päivällistä jutellen kreivittärestä ja arvaillen kaikenlaisia syitä hänen yksinäisyyteensä ja mielenliikutukseensa, sälytti hän omin eikä tällaisiin toimiin suinkaan tottumattomin käsin pienen matkalaukun, joka ennen niin usein oli seurannut häntä Parisin ja Courbevoien väliä. Sen tehtyänsä heitti hän villavaipan olkainsa yli, sillä ilta oli viileä, ja pujahti näin sonnustettuna lähimmälle ajuriasemalle kantaen itse matkalaukkunsa ja hiipien hiljaa ja huomaamatta kuin jokin paikkansa menettänyt taloudenhoitajatar.
Myöskin kuningas Kristianilla oli ollut levoton päivä. Myöhään oli hän palannut tanssijaisista ja myöhään herännyt unestansa, pää täynnä kotimaan sävelten kaikuja. Sitten täytyi ryhtyä matkavalmistuksiin: koettaa aseita ja kenraalin univormua, jota hän ei ollut käyttänyt Ragusan piirityksen jälkeen, j.n.e. Näissä puuhissa kului aamupäivä klo 11:n. Kaiken aikaa kieppui Lebeau hänen kintereillänsä vakoillen ja väijyen, vaikka pelokkaana ja arkana, ettei hänen ansamaisten kysymystensä tarkoitusta huomattaisi. Täsmällensä klo 11 kokoutui pieni hoviseura salonkiin kuulemaan hiljaista messua, jonka pater Alphée luki keskellä huonetta sijaitsevan uunin edessä, jota, tilapäisesti kirjoliinalla katettuna, käytettiin alttarina. Rosenin perhe ei ollut läsnä, sillä vanha herttua makasi vuoteen omana ja ruhtinatar Colette taas oli saattamassa asemalle puolisoansa, jonka oli tänään määrä lähteä matkalle useiden muiden nuorten miesten kanssa. Seuraavalla junalla oli Hezetan tarkoitus matkustaa ja toisten mukaan aikovien vasta sitä seuraavalla. Eri osastoissa oli pienen urhojoukon siis määrä suoriutua matkalle, ett'ei herätettäisi mitään huomiota.
Messu muistutti kaikkia menneistä, levottomista ja vaivalloisista ajoista. Munkin haaveilevat kasvot, sotilasmainen äänensävy ja liikkeet vaikuttivat että suitsutussavukin tuoksahti ruudilta ja koko toimitus tuntui jonkunlaiselta kenttähartaushetkeltä ennen taistelun alkua.
Yhtä levottoman mielialan vallitessa kuin messu oli kuunneltu syötiin sen jälkeen aamiainen, jolloin kuningas kyllä koetti esiytyä niin rakastettavana kuin suinkin, ett'ei jättäisi epämiellyttävää muistoa jälkeensä; olletikin tahtoi hän kuningatarta kohtaan osoittaa erityistä kunnioittavaa huomiota ja hellyyttä, joka asianomaista ei kuitenkaan paljo lämmittänyt. Poikanen, pikku Zaran kreivi, katseli vanhempiansa epäillen ja pelokkaana. Tuo kauhea kohtaus muutamia päiviä sitten oli jättänyt häneen vaikutuksen, jota hän ei pystynyt selvittämään lapsen ymmärryksellänsä, mutta joka täytti hänen mielikuvituksensa surullisilla kuvilla ja rasitti hänen hermostoansa. Markiisitar de Silvis huokaili jo ennakolta syvään lähdön hetkeä miettiessänsä. Mérautin taas oli vaikea hillitä kuohuvia tunteitansa nyt, kun hänen unelmansa juuri olivat toteutumaisillansa. Vastavallankumousta Illyrian kansan puolelta oli hän näet kauvan toivonut, yhteistä kapinaa, joka oikealle isännälle avaisi ovet kuninkaalliseen linnaan. Nyt hän ei ollenkaan epäillyt retken onnistumista. Toisin ajatteli sen sijaan Kristian II, mutta murheellinen ei hän suinkaan ollut, ell'emme ota lukuun vähäistä ikävää tunnetta, joka melkein aina syntyy ihmisissä, kun täytyy jättää paikkakunta, johon jo on ehtinyt tottua. Päinvastoin tunsi hän mielensä keveämmäksi ajatellessansa, että hän, langenneiden kunniavelkojen rasittama mies, pääsisi nykyisestä kierosta asemastansa. Sillä jos onnetar suosi yritystä, voi hän siviilimenojen nimessä helposti suorittaa velkansa; jos hanke taas epäonnistuisi, suistuisi kaikki edes yhtaikaa tai saisi hän taistelussa surmansa. Ajatus, että luoti otsaan vapauttaisi hänet sekä raha- että rakkaushuolista, vaikutti häneen tavallansa lohduttavasti. Kuninkaan rauhallinen ja huoleton katsanto ei hullummalta näyttänytkään kuningattaren haaveilevan ilmeen ja Elyséen innostuksesta palavain kasvojen rinnalla tuossa kun he aterian jälkeen kolmen käyskelivät puutarhassa.
Palvelija meni heidän ohitsensa. Kristian viittasi hänet luoksensa sanoen:
»Käske Samyn valjastaa…»
Kuningatar säpsähti:
»Mitä? Aiotteko kaupungille?»
»Aion, viisaus vaatii sen… Eiliset tanssijaiset ovat voineet antaa aihetta kaikellaisiin huhuihin… Minun täytyy sen vuoksi ainakin näyttäytyä klubissa ja bulevardeilla… En minä kauvan viivy … päivällisille minä jo varmasti palaan».
Samassa juoksi hän portaita ylös suuren rakennuksen yläkertaan ketteränä kuin lomalle aikova koulupoika.
»Viime hetkeen asti täytyy minun siis pysyä epävarmana hänen suhteensa», sanoi kuningatar Mérautille, joka ei voinut rohkaista eikä lohduttaa häntä sanallakaan.
Kuningas oli kaikissa tapauksissa tehnyt hyviä päätöksiä. Messun aikana oli hän mielessänsä vannonut, ett'ei hän enää koskaan tapaisi Señoraa, sillä hän tunsi olevansa liian heikko jättämään lemmittynsä, jos tämä toden teolla tahtoi pidättää hänet lähtemästä. Parhaissa aikeissa hän siis kaupungille lähti. Klubiin hän ensin ajoi. Siellä oli jotensakin tyhjää ja autiota. Muutamia kaljupäitä istui totisina ja hiljaisina whistipöydän ääressä ja lukusalissa nuokkui eräitä kunnianarvoisia unikekoja pitkän sanomalehtipöydän ääressä. Muuten oli sangen luonnollista, ett'ei täällä tänään ollut sen vilkkaampaa: koko viime yö oli näet pelattu hurjasti; kun peliseura aamun sarastaessa lähti klubista Axelin prinssin johdolla, sattui joukko muuleja, kulkuset kaulassa, kulkemaan ohi, jolloin prinssi pyysi muulinkuljettajan lypsämään elukat ja sai koko seuran juomaan maitoa samppanjalaseista. Elukkain kuljettajan vastustelusta huolimatta noustiin sitten muulien selkään ja niin ajettiin täyttä vauhtia la Paix katua pitkin. Klubin esimies, hra Bonoeil jutteli tapauksen kuninkaalle. »Oli tosiaankin hullunkurista nähdä prinssin ratsastavan pienellä aasintammalla», sanoi hän, »hänen täytyi koukistaa säärensä ylös, ett'eivät ne viiltäisi maata … sillä monseigneurilla onkin niin pitkät sääret, että … ja hänen järkähtämätön hidasverisyytensä sitten!… Vahinko, ettei teidän majesteettinne ollut näkemässä tätä hauskaa kohtausta!»
Kristianistakin oli ikävä, ett'ei hän ollut mukana moisessa hauskassa ilveilyssä. Axelin prinssi oli miekkoinen, sillä setänsä kanssa riitoihin jouduttuansa oli hän saanut karkoitustuomion, joka luultavasti ainaiseksi vapautti hänet hallitushuolista, olletikin kun setä vielä vanhoilla päivillänsä mietti avioliittoa ja voi ehkä toimittaa valtakunnalle kokonaisen liudan kruununperillisiä. Sitä parempi prinssistä, jota huvitteleminen Parisissa miellytti paljon enemmän kuin kotoinen politiikka.
Venyessänsä sohvalla, jolta tuo veltto epäilijä-prinssi verrattain äsken oli noussut, tunsi Kristian vähitellen vaipuvansa takaisin samaan mielentilaan ja menetti samassa määrässä eilispäivän juhlan herättämän sankarillisen tunnelmansa: sotaretki kadotti äskeisen viehätyksensä, loistonsa ja suuruutensa. Jos hän viipyisi täällä raukeisi kaikki tyhjiin, huomasi hän ja katsoi parhaimmaksi paeta pois tästä velttouden pesästä, joka uhkasi tehdä lopun hänen tahdonvoimastansa; äkkiä nousi hän ylös ja kiiruhti jälleen vapaaseen ilmaan ja meluavaan, toimeliaaseen ihmisjoukkoon.
Kello oli jo 3. Silloin oli hänen tapansa klubissa tai Mignonin luona syödyn aamiaispäivällisen jälkeen käydä Messinan kadulla Señoraa katsomassa. Koneellisesti suuntausivat hänen askeleensa nytkin tuttua tietä tuohon kaupunginosaan, joka kesäaikaan tuntui sangen hauskalta leveine kattoinensa, pitkine, komeine rakennusrivinensä ja vihreine istutuksinensa, joiden omituiset varjot heittyivät valkeille asfalttikäytäville.
Entäs ihmiset sitten? Kauniita naisia, siroja muotoja, suloisia, vilkkaita ja iloisia kasvoja viileiden kesähattujen ja värikkäiden auringonvalojen alla! Missä muualla voisivat naiset käydä, pukeutua ja koristaa itsensä niin kuin nuo? Missä muualla voisi ihminen kuluttaa aikansa hauskemmin ja iloisemmin ja missä muualla olisi niin paljo erilaisia huvituksia kuin Parisissa!… Ja kaiken tämänkö hän nyt jättäisi taittaaksensa niskansa tappotantereella!… Sääli luopua niin paljosta hyvästä ja niin monista hauskoista nautinnoista, joita muualla maailmassa ei olisi tarjolla!
Ollessansa tämän tunnelman vallassa, jolloin elämä hymyili ja Parisi taas tuntui viehättävimmältä, katseli Kristian mielellänsä kaikkia vastaantulevia kaunottaria; milloin viehättivät häntä jonkun naisen ihanat kasvot, milloin hänen alushameensa pitsireunukset. Kuinka vieras olikaan se ritarillinen kuningas, joka tänä aamuna puolisonsa ja poikansa kanssa polvistui alttarin juureen, sille pomada-keikarille, joka nyt iltapäivällä klo 3 käyskeli tässä nenä pystyssä. Frédérique oli ollut vallan oikeassa kirotessaan koko Parisia ja sen turmiollista vaikutusta Kristianin tapaisiin horjuviin ja kiehuviin luonteihin.
Tultuansa sille kohdalle Haussmannin puistokatua, missä Messinan katu alkaa, pysähtyi Kristian hetkeksi odottamaan, kunnes vaunujono oli ehtinyt ohitse. Tällä välin ehti hän vähän miettiä. Kuinka oli hän äkkiä tänne joutunut? Hän ei voinut sitä käsittää. Näkyiväthän tuolla Plotnickin palatsin pienet tornit himmeän päivän valossa!… Mikä houkutus!… Miksi ei hän menisi perille asti?… Miksi ei hän kävisi hyvästelemässä Señoraa, joka vast'edes jäisi hänelle vain palavan janon ja tyydyttämättömän kaihon muistoksi?
Tätä sisäistä taistelua kesti vain hetken, mutta että se oli ankara, näkyi kyllä hänen hienosta ja rihaisesta ruumiistansa, joka horjui ja huojui kuin ruoko tuulessa. Äkkiä rohkaisi hän itsensä, viskausi lähimmän vapaan ajurin vaunuihin ja käski tämän ajaa takaisin klubiin. Tätä päätöstä hän ei olisi voinut tehdä, ellei aamumessun aikana tehty lupaus olisi pakottanut häntä siihen. Nyt pääsivät voitolle hänen katolilaisuutensa ja pelokas nais-uskonnollisuutensa.
Klubiin tultuansa sai hän Señoran kirjeen; tuoksuva paperi jo oli ilmaisevinaan hänelle, mikä levottomuus lemmittyä vaivasi. Pian sen jälkeen hän sai toisen kirjeen Axelin prinssiltä, joka jo oli saapunut takaisin. Se sisälsi vain muutamia, kiiruussa kyhättyjä, helliä ja rukoilevia sanoja. Tom Lewisin kauppakirjoja ei näiden kirjeiden tyyli muistuttanut missään suhteessa! Kuitenkin tunsi kuningas Kristian itsensä vielä voimakkaaksi. Hän ymmärsi olevansa tähystelevien ihmisten ympäröimä: tämä tieto antoi hänelle miehen ryhdin ja huolettomasti pisti hän kirjeet taskuunsa. Klubin nuoremmat jäsenet saapuivat yksitellen jutellen hauskasta aasiratsastuksesta, joka eräässä sanomalehdessäkin oli tarkoin kuvattuna. Sanomalehti kiersi miehestä mieheen; jokainen nauroi samaa vatsanaurua, josta puuttui kaikki sydämellisyys ja välittömyys ja jota nauravat luonnollisen naurukykynsä kadottaneet poloiset.
»Mässätäänkö tänäkin iltana?» kyselivät nuoret ylimykset toisiltansa kaataen sisäänsä — terveysopillisen juomajärjestyksensä mukaisesti — soodavettä, jota klubissa aina olikin riittävästi saatavissa.
Ja sitten alkoi »mässäys». Muiden iloisen mielentilan houkuttelemana seurasi Kristian mukana Café de Londres'iin, missä oli aikomus syödä päivällistä, mutta ei tällä kertaa tavallisissa saleissa, joiden tapetit niin monta kertaa ennen olivat tanssineet heidän juopuneissa silmissään ja joiden peileihin he olivat piirrelleet satoja nimikirjaimia, vaan vaihteen vuoksi mentiin tällä kertaa viinikellariin, tuollaiseen tynnyreillä ja pulloilla täytettyyn, maanalaiseen katakombiin, jotka ulottuvat pitkän matkan Opéra Comiqueen päin. Näissä säilytyshuoneissa oli kaikellaista Ranskan rypälesatoa eri tahoilta maata ja päivällispöytä katettiin tomuisten, huuruisten ja kaasuliekkien valossa välkkyväin Chateau Yquem-pullojen ja näiden välille järjestettyjen värillisten lasien keskeen. Aate syödä päivällistä täällä viinikellarissa oli Vatteletin keksimä; hänen mielestänsä oli Kristian II:n lähtö, josta ainoastaan hän ja Axelin prinssi tiesivät, siksi tärkeä tapaus, että sitä piti juhlittaman jollakin erinomaisemmalla tavalla. Erittäin onnistunut ei tämä keksintö kuitenkaan ollut: kellarissa oli näet verrattain kostea ilma ja sitäpaitsi olivat miehet vielä väsyksissä edellisen yön mässäyksestä. »Kukonpyrstöstä» ei ollut mihinkään: hän torkahti silloin tällöin uneen ja heräsi aina hermonytkähdyksistä. »Rigolo» taas oli harvapuheinen ja katseli tuon tuostakin kelloansa. Pelkäsikö hän ehkä, että kuningatar kävisi liian levottomaksi, kun hän viipyi poissa niin kauvan?
Jälkiruokaa syötäessä saatiin seuran lisäksi muutamia naikkosia, jotka olivat syöneet päivällisensä ylhäällä kahvilassa. Kuultuansa, että kuningas ja prinssi olivat alhaalla kellarissa, jättivät he heti päivällispöytänsä ja tulivat nyt kynttilöillä varustettujen edeskäypien opastamina tänne alas haparoiden eteenpäin, helmat käsivarrella, nauraen ja huudahdellen pelvosta. Melkein kaikki olivat he avorintaisissa puvuissa, josta taas oli seurauksena että he alkoivat aivastella ja rykiä, käydä kalpeiksi ja palella istuessansa herrojen polvilla; nämä taas olivat kylmän vuoksi kääntäneet ylös takinkauluksensa. Eräs naisista, joka oli vähän muita viisaampi tai kylmettyneempi, huomautti vihdoin että »täällähän voi saada keuhkotaudin kuka tahansa», muistutus, jonka johdosta seura päätti juoda kahvia ylhäällä salongissa. Tämän majanmuuton aikana hävisi Kristian, jonka vaunut odottivat ulkona.
»Messinan kadulle!» sanoi hän ajurille hiljaa hampaittensa välistä sähisten.
Hän näytti joutuneen päähänpiston valtaan. Atrian aikana oli hän alinomaa nähnyt hänen kuvansa edessänsä ja sen jälkeen taas, kun nuo keveät kaunottaret saapuivat, vaivasi häntä koko ajan ajatus saada syleillä ja vihdoinkin kokonansa omata sen, jota hän rakasti, omata hänet eikä aina vain turhaan kerjätä, nyyhkiä ja palaa…
»Rouva ei ole kotona!»
Näin vastattiin hänelle perillä. Tämä vaikutti häneen kuin kylmä ryöppy hehkuvaan hiillokseen. Rouva ei ole kotona! Epäjärjestys talossa, jossa palvelijat näyttivät mielensä mukaan mellastavan, oli riittävä todistus siitä. Tullessansa oli Kristian jo huomannut, että eräästä ovesta hävisi joku myssypäisen piian naama ja että nuolena poistuvan pikentin kirjavat liivit vilahtivat toisaalta. Hän ei viitsinyt enempää kysellä, sillä äskeinen tenhottu tunnelma hälveni samassa ja selvästi äkkäsi hän nyt sen kuilun, johon hän oli ollut syöksemäisillänsä: valapatto olisi hän Jumalansa edessä ja maan kavaltaja Herran antamaan kruunuun nähden. Hän muisti rukousnauhansa ja kiitti Jumalaa moneen kertaan rukouksensa toistaen samalla kun rukousnauhan helmet lipuivat hänen polttavien sormiensa lävitse, hänen ajaessaan jo puistokujan heittämien varjojen ohitse kiiruusti takaisin St. Mandéhen päin.
»Kuningas tulee!» huudahti Elysée nähdessänsä salongin akkunasta, jossa hän jo kauvan oli tähystellyt, että Kristianin vaunujen lyhtyvalot nuolen nopeudella hävisivät palatsin pihaan. Kuningatar, joka muuten oli niin rauhallinen ja tasainen, oikein huudahti ilosta. Hän oli jo epäillyt pahinta ja otaksunut Kristianin joutuneen tuon naikkosen verkkoihin, jonka vuoksi hän siis pettäisi ystävänsä ja ijäksi häpäisisi itsensä ja maineensa. Koko St. Mandén pientä hoviseuraa oli vaivannut samanlainen kiusallinen pelko näiden raskaiden odotuksen hetkien kuluessa. Itse pikku Zarakin, joka — vastoin tapaansa — vielä oli valveilla, oli joutunut saman levottomuuden valtaan ja ymmärsi, että talossa vallitseva hiljaisuus merkitsi jotakin erityistä. Vaistomaisesti karttoi hän tekemästä naivia ja samalla joskus julmiakin kysymyksiänsä, joilla lapset toisinaan vallan paljastavat onnettoman asiaintilan. Äänetönnä oli poikanen istunut koko ajan katsellen erästä albumia, jonka suurten lehtien taa hän piiloitti kasvonsa; ja kun hän Elyséen huudosta havahtuen katsahti ylös, näytti hän itkeneeltä. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin surun syytä, vastasi hän joutuneensa pahalle tuulelle pelkästä pelosta, että kuningas matkustaisi pois antamatta edes jäähyväissuudelmaa ennen lähtöänsä. Pieneen helläluonteiseen poikaseen vaikutti näet nuorekas, iloinen ja leikkisä isä kuin vallaton, veitikkamainen, aikainen veli, joka tosin oli ystävällinen ja kiltti hänelle, mutta joka siitä huolimatta toisinaan kovin pahoitti äidin mieltä.
Pian kuultiin, kuinka Kristian lyhyesti ja kiireisesti antoi käskyjänsä palvelijoille. Sitten riensi hän ylös huoneustoonsa ja palasi viiden minuutin kuluttua takaisin alas matkapuvussa. Tähän kuului pieni, sievä, soljella ja sinisellä nauhalla varustettu hattu ja sellaiset sirot säärykset, joita matkailijat Vatteletin saaristotauluissa käyttivät. Tästä keikarimaisuudesta huolimatta näkyi hänessä selvästi kuningas niin hyvin kasvojen ylevässä ilmeessä kuin luontevan jalossa ryhdissä ja käskevässä käytöksessä. Kunnioittaen lähestyi hän kuningatarta, jolle hän kuiskaten esitti syynsä viipymiseen. Mielenliikutuksesta vielä kalpeana vastasi tämä hänelle hiljaa: »Ell'ette olisi ajoissa palannut, olisin minä matkustanut sijassanne ja ottanut Zaran mukanani.»
Kuningas uskoi hänen sanansa ja olipa tuokion aikaa jo näkevinänsä hänet poika käsivarrella keskellä kuulasadetta ja päättäväisenä käymään kuolemaan lapsensa kanssa niinkuin tuona muistorikkaana, kauheana iltana, jolloin hän lapsineen aikoi syöstä akkunaparvelta alas. Sen vuoksi ei hän mitään vastannut, vaan painoi lämpimän suudelman hänen kädellensä ja veti hänet nuoren innolla luoksensa kuiskaten: »anteeksi, anteeksi!»
Kuningatar olisikin kai antanut anteeksi kaikki, mutta samassa hän huomasi salin ovelle ilmestyneen Lebeaun, kuninkaan katalan silmänpalvelijan ja kurjan kätyrin kaikissa tämän petoksissa ja rikollisissa huvituksissa. Hänet valtasi inhoittava epäilys: »entäpä jos Kristian valhettelee … eikä aiokaan matkustaa?»… Ja samassa irroittautui hän puolisonsa syleilystä. Kristian näytti aavistavan hänen epäilyksensä ja kääntyi Mérautin puoleen pyytäen tätä saattamaan häntä asemalle.
»Voittehan palata takaisin Samyn kanssa», lisäsi hän.
Jäähyvästelyn täytyi tapahtua nopeasti, sillä lähdön hetki läheni; kuitenkin ehti kuningas sanoa ystävällisen sanan Boscovitshille, markiisittarelle y.m. Nostaen Zaran polvillensa kertoi hän tälle lähtevänsä sotaan valloittaaksensa takaisin valtaistuimensa ja valtakuntansa. Sitten kehoitti hän pikku prinssiä olemaan tottelevainen äidillensä eikä mitenkään pahoittamaan tämän mieltä; jos hän taas mahdollisesti ei palaisi takaisin sotaretkeltä, pitäisi pojan muistaa, että isä on kaatunut maansa ja kuninkaallisten velvollisuuksiensa vuoksi. Hän piti siis pikku prinssille varsin hyvin kokoonpannun jäähyväispuheen Ludvig XIV:n tapaan. Totisena kuunteli poika isänsä sanoja kummastellen samalla huomattavasti tuota tavattoman juhlallista kieltä huulilta, jotka muuten aina hymyilivät hänelle. Mutta Kristian oli hetken mies, aina sangen vilkas, vaihteleva ja keveäluontoinen. Nyt oli hyvästijätön totisuus ja aikeessa olevan yrityksen tärkeys kerrassansa vallannut hänen ajatuksensa. Ollen enemmän liikutettu kuin mitä hän tahtoi näyttää katsoi hän parhaaksi äkkiä keskeyttää kaikki hellät kohtaukset. Nyökäten kaikille jäähyvästiksi ja kumartaen syvään kuningattarelle riensi hän pois.
Ell'ei Méraut kolmen vuoden aikana olisi omin silmin nähnyt, kuinka Kristian häpäisevällä elämällänsä loukkasi perheen pyhyyttä, ei hän olisi voinut tuntea »suuren klubin» Rigoloa tuossa ritarillisessa ja ylevässä ruhtinaassa, joka nyt — matkalla Lyonin asemalle — teki hänelle selkoa järkevistä ja suurenmoisista aatteistansa ja tulevaisuuden suunnitelmistansa.
Kuningasvaltaisessa epäuskossansa näki Méraut tässä kaitselmuksen välittömän johdon, joka hallitsee kuningasten sydämiä, ja esimerkin siitä, kuinka syvällekin langennut kuningas jumalallisen kaitselmuksen ja syntyperäisen armon kautta aina voi kohota lankeemuksen tilasta, jos tarvis niin vaatii. Ajatellessansa tätä kuninkaan sisällistä kohoutumista alennuksestansa, joka epäilemättä ennusti pian tapahtuvaa ulkonaistakin kohoutumista, tunsi Méraut, jumala ties mistä syystä, sanomatonta tuskaa, joka ei voinut olla muuta kuin loukatun ylpeyden ja katkeran kateuden tunnetta.
Sillä aikaa kun Lebeau osti rautatiepiletit ja jätti sisään matkakapineet, käveli mieleltänsä häilyvä kuningas suuressa odotussalissa miettien öisessä yksinäisyydessään rakastajatartansa Señoraa: tuonnoiset hellät jäähyvästit St. Lazaren asemalla johtuivat näet ehdottomasti hänen mieleensä. Näitä muistoja uusiessansa näki hän erään naisen rientävän ohitsensa: sama vartalo, sama rehti, mutta samalla miellyttävä ja keikaileva käynti…
Poloinen Kristian, poloinen kuningas, jonka pakosta täytyi pysyä kuninkaana!
Vihdoinkin nousi hän junaan, yleiseen rautatievaunuun, sillä erityisen tilaus olisi herättänyt liiallista huomiota. Avaten oven herrallensa oli Lebeau määrännyt vaunun. Kristian viskausi heti vaunun nurkkaan iloiten siitä, että pääsisi tiehensä kaikista mahdollisista seikkailuista. Eronhetkeä oli hän kuvitellut kovin kiusalliseksi. Samassa kuului vihellys. Juna nytkähti, lähti liikkeelle ja huristi pian yli siltojen, ohi nukkuvien esikaupunkien ja pitkien lyhtyrivien, syösten vihdoin kohti aukeaa maaseutulakeutta. Nyt voi kuningas hengittää helpommin, nyt tunsi hän itsensä keveäksi, voimakkaaksi, varmaksi ja pelastuneeksi. Hän oli jo ruveta hyräilemään mielihyvästä, kun hän samassa huomasi vaunussa toisenkin matkustajan: akkunan luona … vastakkaisella puolella liikahti tumma varjo kyyristyen kokoon nurkassa tekeytyäkseen nähtävästi niin mitättömäksi kuin mahdollista, ettei suinkaan herättäisi mitään huomiota.
Nainen hän kaikessa tapauksessa näytti olevan. Mutta oliko hän nuori vai vanha, ruma vai kaunis? Tottumuksesta heräsi hänessä nämä kysymykset ja tottumuksesta tarkasteli hän matkatoveriansa. Tämä ei enää hievahtanutkaan, vaan näytti jo nukahtaneen.
»Seuratkaamme hänen esimerkkiänsä!» mietti Kristian, oikaisten jäsenensä ja levittäen matkaviltin ylitsensä. Kerran katsahti hän vielä akkunasta ulos nähden tumman maiseman, puiden ja pensaiden epäsäännöllisten, pehmeiden ääriviivain, ilmoituspylväiden vilisevän ohitse ja pilvenhattarain liitävän korkealla vienossa ilmassa; sitten tunsi hän silmäluomensa raskaiksi ja oli juuri nukahtamaisillansa, kun hän äkkiä tunsi silkin hienojen kutrien, pitkien silmäripsien ja raikkaan hengityksen hivelevän kasvojansa. Punaiset huulet lähestyivät hänen huuliansa kuiskaten hiljaa:
»Voi sinua, häijy mies, joka hennoit matkustaa pois minulle jäähyvästiä sanomatta».
* * * * *
Kymmenen tuntia myöhemmin heräsi Kristian II kanunain jyskeestä häikäisevään päivän valoon, jota akkunan edessä humisevat, tuuheat puut sentään vähän laimensivat. Hän oli juuri nähnyt unta, että hän hauli- ja luotisateessa johti joukkojansa niitä jyrkänteitä ylös, jotka Ragusan satamasta alkaen kohoavat sikäläiseen linnoitukseen saakka. Mutta havahtuessansa huomasikin hän lepäävänsä suuressa sängyssä. Mitä oli siis tapahtunut? Vähitellen selvisi sentään hänen muistonsa ja ajatuksensa. Hän oli Fontainebleaussa, Fasan-nimisessä hotellissa, joka on lähellä metsää: vallan lähetysten kohosivat siinä korkeiden puiden latvat sinitaivasta kohti. Kanunain jyske taas aiheutui tänne majoitetun tykkiväen ampumaharjoituksista. Ja itse todellisin todellisuus ja ajatustensa yhdysside, kreivitär Señora istui juuri hänen edessänsä kiivukaapin edessä, huonekalu, joka näkyy löytyvän kaikissa hotelleissa, mutta jota muuten ei tavata missään; siinä hän istui kirjoittaen ahkerasti ja nopeasti huonolla kynällä, joka pahasti vikisi paperia vastaan.
Kuvastimesta näki kuinka ihastunein ja kiitollisin silmin kuningas häntä katseli, ja Señora nyökkäsi hänelle lähettäen hellän katseen ja heitto-muiskun kynän varrella; mutta päin ei hän kääntynyt: jatkoi vain kirjoitustansa kaikessa rauhassa, hieno hymy seraafimaisilla huulillansa.
»Sähkösanoma omaisten rauhoittamiseksi», sanoi hän nousten ylös ja soittaen palvelijaa, jolle hän jätti kyhäyksensä. Tämän tehtyänsä meni hän rauhallisena akkunan luo ja avasi sen, jolloin päivän valo tulvahti esteittä sisään kuin vesivyöry sulun avattua.
»Oi, kuinka ihanaa!» huudahti hän ja istahti sitten sängyn laidalle rakastajansa viereen. Ja nyt hän nauroi ja ilakoi ihastuneena siitä, että sai olla maalla näin kauniina päivänä, jolloin voitaisiin käyskellä ulkona metsässä j.n.e. Olihan heillä koko päivä käytettävänään: vasta seuraavalla yöjunalla piti Kristianin matkustaa eteenpäin ja samaan aikaan palaisi hän taas Parisiin. Lebeau oli matkustanut jo ennakolta Hezetan ja hänen ylimyksellisten seuralaistensa luo ilmoittamaan, että maihinnousu oli lykkäytynyt päivää myöhemmäksi. Rakastunut kuningas olisi puolestansa tosin mieluummin jäänyt edelleen hotelliin jatkaaksensa autuaallista hummausta viimeisiin tunteihin, jopa minuteihin saakka, mutta rakastajattarella oli ihanteellisempi käsitys rakkaudesta, jonka vuoksi rakastuneet heti aamiaisen jälkeen ottivat vuokravaunut ja lähtivät ajelemaan. Nurmikenttien ja säännöllisesti istutettujen puuryhmäin ohitse, jotka muistuttivat Versaillesin puistoja, saapuivat he suuremmoista puistotietä myöten siihen, missä alkoi varsinainen metsä, kuuluisa Fontainebleaun metsä kauniine, vaihtelevine maiseminensa. Ensi kerran ajelivat Kristian ja Señora nyt ulkona yhdessä ja täysin siemauksin nautti kuningas nyt onnestansa, jota tosin kestäisi vain muutamia tunteja, sillä huomispäivä toisi taas vain taistelua ja kuolemaa tullessansa.
Vaunut vierivät nyt vihreiden pyökkiholvien alitse, jotka levittivät heidän yllensä keveän, tuuhean ja niin tiheän lehvistönsä, että päivän säteet tuskin missään jaksoivat sitä lävistää; vuosisatojen kuluessa oli näet puistotie saanut versoa niin sankkalehväiseksi. Tämän viheriöitsevän katoksen suojassa, missä rakastajattaren kasvot olivat hänen ainoa näköalansa, antautui Kristian täydellisesti runollisten unelmiensa valtaan muistelematta ja miettimättä muuta kuin tämän hyväilyjä; eikä hänellä ollut haluakaan mihinkään muuhun. Slaavilaisen luonteensa tunteellisuuden puki hän romanttisiin huudahduksiin ja kuvauksiin. Oi, kuinka suloista olisi elää ikänsä kaiken täällä hänen kanssansa, kahden kesken hänen kanssansa tuollaisessa pienessä, vaatimattomassa metsänvartijantuvassa, joka ulkoapäin on katettu oljilla ja sammalilla, mutta muuten sisustettu mitä sievimmäksi ja aistikkaimmaksi pesäksi parille kuherruskyyhkyselle! Kristian kysyi kyyhkyseltänsä, mistä hetkestä alkaen tämä oli häntä alkanut rakastaa ja minkä vaikutuksen hän ensi näkemässä oli tehnyt. Suudellen Señoraa käsille, silmille ja kaulalle käänsi hän tälle kotimaansa runoja, joita rakastettu kuunteli ollen muka ymmärtävinänsä ja kuninkaan tunteihin vastaavinansa nuokkuessansa vaunuissa tämän vieressä yön vaivoista väsyneenä: rakastajan nukkuessa oli hän näet valvonut ja työskennellyt.
Mutta rakastavaisetkaan eivät aina ole yksimielisiä. Kristian olisi halunnut yhä kauvemmas metsän peittoon ja yksinäisiin, villeihin seutuihin, mutta Señora taas tahtoi pysyä niissä tutummissa osissa metsää, missä ulkoravintolat ja puuveistosten myymälät houkuttelevat ihmisiä luoksensa, missä oppaat tarjoutuvat johtamaan kävijöitä täräjäville kalliomöhkäleille ja tippuville louhille ja missä maalaiskansaa asuu sinne tänne rakennetuissa tölleissä ynnä muissa piilopaikoissa kurkistaen uteliaana kaikkia ohitse kolisevia vaunuja. Täten toivoi hän näet pääsevänsä kaikista naapurinsa ikävistä ja yksitoikkoisista tunteenpurkauksista, joiden vaikutusta rakastajattareen tämä ei ymmärtänyt, vaan ihmetteli sitä enkelimäistä kärsivällisyyttä, millä Señora kuunteli talonpoikaisukkojen ja -akkojen loppumatonta lörpötystä.
Franchartiin tultua halusi hän vettä tuosta vanhasta munkkikaivosta, joka on niin syvä, että veden vinttaus ämpärillä vie parikymmentä minutia. Niin että olihan Kristianilla täällä sangen hauska! Sitä paitsi antausi Señora tekemisiin vanhan, kielevän ämmän kanssa, joka kantoi mitalia rinnallansa kuin mikäkin vanha sotilas ja lateli heille pitkiä juttuja opastellessansa heitä ympäristössä, samoja ijänikuisia juttuja, joita hän samoin sanoin oli kertonut niin monta kertaa, että hän vihdoin itsekin uskoi olleensa mukana niin hyvin täällä ennen muinoin sijainneen luostarin aikoina kuin niissä upeissa juhlissa, joita hänen kertomuksensa mukaan oli vietetty täällä kolmesataa vuotta myöhemmin s.o. ensimäisen keisarikauden päivinä.
»Juuri tässä, armollisin herrasväki, oli suuren keisarin tapana istua iltaisin koko hovinsa kanssa», kertoi hän viitaten kivipenkkiin päin, jolla ehkä kolme, korkeintaan neljä henkeä mahtui istumaan. Juhlallisella ja ylhäisellä äänellä jatkoi hän sitten: … »ja tuossa vastapäätä istui keisarinna hovinaisinensa!»… Karukasvuinen kivikkomaa ei muuten antanut juuri valoisaa käsitystä kaikesta siitä loistosta, jota ämmä sanoin kuvasi.
»No, emmekös jo ole nähnyt kylläksi, Señora?» kysyi kuningas vihdoin kärsimättömänä.
Mutta Señora seurasi uskollisena opasta, joka vielä tahtoi näyttää sen esplanaatin, mihin pikku Rooman kuningas ojennetuin kätösinensä kannettiin korkeita vanhempiansa vastaan. Tämä juttu johdatti isän mieleen pikku Zaran. Keskellä tätä kuivan karua maisemaa oli hän äkkiä näkevinänsä äidin pitävän pikku Zaraa korkealla hänen edessänsä ja poikasen katselevan häntä suurin, surullisin silmin ikäänkuin olisi se kysynyt: mitä sinä teet? Mutta tämän ajatuksen karkoitti hän pian luotansa ja jatkoi matkaansa Señoran kanssa. Milloin kuljeskelivat he ikivanhain tammilehtojen läpi (kuinka monet loistavat metsästysseurat olivatkaan olleet koolla näiden siimeksessä!), milloin taas laskeusivat viheriöitseviin laaksoihin tai nousivat kukkuloille ja jyrkänteille, joiden alla häämöitti kivikkokuiluja, tai hiekkakaivosten äyräille katselemaan näissä kasvavia korkeita petäjiä, joiden suuret paljaat juuret haarautuivat kaikkialle tuolla alhaalla, kuivassa, punertavassa hietikossa.
Nyt saapuivat he kolkkoon, pimeähköön puistokäytävään, jota auringonsäteet eivät läpäisseet ja johon sade oli syövyttänyt syviä uria. Sen molemmin puolin kasvoi useissa riveissä korkeita, suoria puita, jotka muistuttivat jättikirkon pylväitä ja joiden alla oli niin hiljaista, niin aivan hiljaista, että helposti voi kuulla kauriin keveät askeleet, jopa kellertävän, oksasta irtautuneen lehtisen putoamisen maahan. Eikä kuulunut korkeudessakaan mitään elon merkkiä: ei lintua oksilla, ei ollenkaan mitään liikettä, vaan kaikki pelkkää pimeyttä ja autiota tyhjyyttä! Alakuloisuus valtasi jo Kristianin, jonka rakkaus ajan kuluen alkoi sointua yhä surullisempiin äänilajeihin. Hän kertoi tehneensä testamenttinsä ennen lähtöänsä ja tunteneensa silloin itsensä kovin liikutetuksi: olipa kuin olisi hän siinä puhunut jo haudastansa. »Niin kyllä, onhan se ikävää», sanoi Señora äänellä, joka todisti hänen ajatustensa askaroivan muissa kaukaisissa asioissa.
Mutta Kristian oli yleensä niin naisten hemmottelema ja Señorasta erittäin niin varma, ett'ei hän tämän hajamielisyyttä edes huomannut, vaan jatkoi puhettansa äskeiseen tapaansa.
Jos niin onnettomasti tapahtuisi, ettei hän enää elävänä palaisi takaisin, voisi Señora myydä nykyisen asuntonsa, muuttaa maalle ja elää muistoissansa. Ennakolta hän jo lohdutteli Señoraa mahdollisen kuolemansa varalta osoittautuen niin sydämmellisesti liikutetuksi ja rehellisesti tämän parasta tarkoittavaksi, että hän nähtävästi itsekin erehtyi tunteistansa pitäen läheisen kuoleman aiheuttamana mielialaa, jonka herätti vain kaipaus armaastansa erotessa. Kaikessa tapauksessa puhui hän rakastetullensa sangen kauniisti »toisesta elämästä» haudan tuolla puolla ja teki sen hiljaisella äänellä pitäen samalla Señoran käsiä omissansa. Kaulassansa kantoi hän pyhän Neitsyen kuvaa kotelossa, joka hänellä aina oli yllänsä; sen lahjoitti hän nyt Señoralle. Voitte kuvitella hänen ilonsa!
Äkkiä kääntyivät kuninkaan ajatukset toisaalle. Puiden välisestä aukosta näkyi rivittäin leiritelttoja, joista siellä täällä kohosi keveitä savupilviä; satuloimattomia hevosia seisoi marhaminnoistansa yön ajaksi sidottuina, tykistöväen univormuja vilahteli kaikkialla ja vahtiosastoja meni ja tuli, niin että katse kaikkialla kohtasi hauskaa sotilaselämää taivasalla, näky, joka kuninkaassa herätti eloon slaavilaisen rodun voimakkaat, synnynnäiset sotilas- ja paimentolaistunteet.
Vaunut vierivät eteenpäin leveää puistotietä sivuuttaen sotilasryhmän; toiset olivat asettamassa telttaa kuntoon, toiset keittämässä illallista. Veitikkamaisina katsoivat he ohi ajavia hymyillen »siviilimiehelle», joka oli saanut niin hienon ja kauniin neitosen seuraksensa; kuningas taas olisi mielellänsä laskeunut alas vaunuista jutellaksensa heidän kanssansa ja vaikkapa pitääksensä heille puheitakin. Ojentautuen suoraksi tähysteli hän puiden välistä nähdäksensä leirin yli niin kauvas kuin mahdollista, kun samassa kuului trumpetin kimeä ääni, johon kaukaa heti vastattiin samalla tapaa eri tahoilta. Nämä sotaiset äänet kuullessansa alkoi erillensä kummulle pystytetyn päällikönteltan eteen sidottu arapialainen ratsuhevonen hirnua ja temmeltää, korskua ja puistella harjaansa. Kuninkaan silmät loistivat nyt ilosta ja mielihyvästä. Oi, mikä ihana elämä häntä odottikaan ja kuinka monessa kunnon ottelussa hän muutamien päivien kuluttua olisikaan mukana! Vahinko vain, että Lebeau oli ehtinyt matkustaa matkakapineiden kanssa Marseilleen, muuten olisi hän mielellänsä tahtonut nähdä minkä vaikutuksen hän kenraalin univormussa teki rakastettuunsa! Hänen innostuksensa kasvoi kasvamistansa ja hengessä oli hän näkevinänsä, että kaupungin portti pirstausi hänen aseittensa voimasta ja tasavallan joukot pakenivat hurjassa epäjärjestyksessä, jonka jälkeen hän kunnialla ja loistolla ratsasti sisään Laibachiin kulkien sen liputettuja katuja myöten. Ja Señora olisi mukana sielläkin, sen vannoi hän kunniansa kautta. Hän lähettäisi noutamaan Señoraa, joka saisi komean palatsin heti kaupungin porttien ulkopuolella; ja siinä voisivat he tavata toisensa yhtä helposti ja vapaasti kuin Parisissakin. Señora ei vastannut paljo mitään näihin hänen vakuutuksiinsa. Kristianin mielestä pysyi hän äänetönnä sen vuoksi, että hän tietysti mieluummin olisi halunnut pitää hänet itsellensä, vaikkakin hän nöyrästi alistui sallimuksen johdettavaksi. Tämä itsekieltämyksen piirre todisti, että hän todella oli kelvollinen olemaan kuninkaan rakastajattarena, mietti Kristian. Kuinka viehkeän illan viettikään hän sitten Señoran kanssa Fasanin hotellin punaisessa huoneessa, jonka vaaleat rulla-akuttimet eristivät rakastavaisen parin kaikesta pikkukaupungin juoruamisesta porteilla ja tapton jälkeen päättyvillä iltakävelyillä. Ja millaisilla tunteenpurkauksilla, syleilyillä, suudelmilla ja intohimoisilla uskollisuusvaloilla jatkuivatkaan edellisen yön hellät kohtaukset! Sydän sykki täällä sydäntä vastaan tuulen hiljaa tuutiessa läheisiä puita ja avoimien akkunain verhoja ja suihkulähteen loristessa hotellin pihalla, jossa kaikki kynttilät olivat sammutetut eikä muuta valoa näkynyt kuin alakerroksessa olevan hotellikonttorin heikosti väräjävä lampun valo.
Kello lyö 1 ja nyt täytyy eron tapahtua. Kristian oli peljännyt tätä hetkeä ja otaksunut tarvitsevansa koko voimansa pysyäksensä lujana kaikkia niitä rukouksia ja hyväilyjä vastaan, joilla Señora tietysti tahtoisi pidättää hänet syleilyssänsä. Mutta siinä hän erehtyi. Señora oli lähtövalmiina jo ennen häntä ja ilmoitti tulevansa saattamaan häntä rautatielle, teko, joka muka todisti, että kuninkaan kunnia oli hänelle suuriarvoisempi kuin oma onni… Mies poloinen! Kuinka julmasti hän olisikaan pettynyt, jos hän sattumalta olisi kuullut sen helpoituksen huokauksen, joka väkisellä pääsi kavalan nartun rinnasta niin pian kun hän oli jäänyt yksin ja hetkisen seisoi junalaiturilla, kunnes sen molemmat viheriät lyhdyt katosivat radan mutkan taakse! Poloinen Kristian! Kuinka hän olisikaan kauhistunut, jos hän olisi tiennyt, että hän nyt tyytyväisenä ja lepoa halaten palasi hotelliin takaisin sen tyhjissä, huonoilla kaduilla pahasti kolisevissa omnibusvaunuissa huoahtaen kaikkea muuta paitsi rakkautta ilmaisevalla äänellä: »kunhan vain Tom olisi oikein tehnyt tehtävänsä!»
Sen voitte uskoa! Tehtävänsä hän juuri oli tehnyt. Sillä niin pian kuin juna saapui Marseilleen ja Kristian pieni matkalaukku kädessä astui ulos, hämmästyi hän nähdessänsä hopeanauhaiseen lakkiin puetun herrasmiehen lähestyvän häntä pyynnöllä, että hän hetkiseksi pistäytyisi »konttoriin».
»Ja miksi? Kuka te olette?» kysyi kuningas ylhäisesti.
»Polisikomisario», vastasi korealakkinen herrasmies.
Konttorissa tapasi hän prefektin, vaaleapartaisen, vilkkaan ja pirteän näköisen entisen sanomalehtimiehen.
»Ikävä kyllä, minun täytyy ilmoittaa teidän majesteetillenne, että matkanne päättyy tähän», sanoi prefekti sangen kohteliaasti, »mutta Ranskan hallitus ei voi sallia, että sen vierasvaraisuutta nauttiva ruhtinas käyttää sitä vehkeilyihin ja sotahankkeihin valtakuntaa vastaan, jonka kanssa me olemme ystävällisissä väleissä».
Kuningas koetti inttää vastaan, mutta turhaan: prefekti tunsi aikeissa olevan hankkeen pienimpiin yksityisseikkoihinsa saakka.
»Olihan aikomuksenne nousta laivaan täällä Marseillessa? Puoluelaisenne taas ovat nousseet Jerseystä tulevaan englantilaiseen laivaan Cettessä… Maihin aioitte te käydä Gravosan rannikolla… Sovittu oli, että saavuttaessa ammuttaisiin sotamerkiksi kaksi rakettia, toinen maalta, toinen höyrylaivasta… Huomaatte minun tyystin tuntevan kaikki hankkeenne… Myöskin Ragusassa ne tunnetaan ja sen vuoksi luulen syystä voivani vakuuttaa teille, että minä, pidättämällä teidät täällä, pelastan teidät joutumasta sen väijymyksen uhriksi, joka epäilemättä odottaa teitä Gravosassa.»
Kuningas vallan kauhistui. Mahdotonta oli hänen käsittää, kuka oli kavaltanut kaikki nämä tiedot asioista, joita muut eivät voineet tuntea kuin hän, kuningatar, Hezeta ja eräs, jota hän ei hetkenkään aikaa keksinyt epäillä kavalluksesta.
Prefekti hymyili.
»Kas niin, teidän majesteettinne, parasta ottaa asiat sellaisina kuin ne nyt ovat», sanoi hän. »Hankkeenne on epäonnistunut! Ehkä te onnistutte toiste paremmin, mutta olkaa silloin varovampi… Ja nyt uskallan minä ehdottaa, että teidän majesteettinne käy kanssani virka-asuntooni. Muuten joutuu teidän majesteettinne täällä ikävän huomion esineeksi kaikkialla, sillä asia tunnetaan jo koko kaupungissa…»
Kristian ei antanut heti vastausta, vaan heitti silmäyksen ympäri pientä virkahuonetta, jonka kalustona oli vain yksi vihreä nojatuoli; paitsi uunia nähtiin huoneessa joukko vihreitä paperikääryjä ja suuria rautatiekarttoja, jotka peittivät tämän tuiki proosallisen sopukan seinämiä, missä hänen uneksimansa, Radoitzan marssin ikuisten sävelien soidessa syntynyt sankariruno siis noloimmalla tavalla päättyi. Hän tunsi joutuneensa samanlaatuiseen tilaan kuin ilmapurjehtija, joka korkealla pilvien tasalla leijailtuansa äkkiä putoaa tyhjän ja luhistuneen pallonsa kanssa talonpoikaistalon navetan katolle.
Vihdoin päätti hän suostua prefektin tekemään tarjoukseen. Siellä oli kaikki täydellisesti parisilaiseen tapaan. Rouva oli mitä rakastettavin ja sen lisäksi erinomaisen soitannollinen; kun päivällinen oli syöty ja päivän tavalliset keskusteluaineet pohdittu, istui hän pianon ääreen alkaen soitella muutamia juuri ilmestyneitä soittokappaleita. Hänellä oli kaunis ääni ja niin hyvin hän lauloi, että Kristian pian siirtyi hänen viereensä alkaen keskustella hänen kanssansa musiikista ja eri sävellyksistä. Nuottihyllyllä näki hän vihkosen »Kaikuja Illyriasta» ja pari operettia, nim. Saban kuningatar ja Kaunis hajuvesikauppiatar. Rouva pyysi kuningasta näyttämään, kuinka Illyrian kansanlauluja oikeastaan lauletaan, jonka johdosta Kristian hyräili hänelle muutamia kotimaansa säveleitä, nim. 'Nuo kauniit sinisilmät kuin suvitaivahat' j.n.e. ja 'Kuulkaas nuoret tyttöset, te nauhakutriset' j.n.e. Mutta sillä välin kun Kristian kalpeana, tunteellisena ja koti-ikävän valtaamana seisoi pianon ääressä vaikuttaen isäntäväkeensä alakuloisilla väliajoilla ja pitkäveteisellä äänenpainollansa, lauloivat laineet Illyrian rannikolla toisenlaista kansallislaulua sille reippaalle ja innostuneelle nuorukaisjoukolle, joka eläköön-huutojen kaikuessa täysin purjein ja varmana lähestyi rantaa tietämättä mitään kuninkaan keskeytyneestä matkasta. Tosin olisi Lebeaun pitänyt ilmoittaa heille ainakin ensimäisen viipymisen syistä, mutta sen oli tuo lurjus, joka omien syrjähyppyjensä vuoksi myöhästyi matkallansa, tykkänänsä laiminlyönyt.