VII.
Kuningas luopuu.
»Yksi mahdollisuus teillä vielä on, sire!»
»No, sanokaa se, rakas Méraut, minä olen valmis kaikkeen!»
Méraut empi kuitenkin. Se, mitä hänellä oli sanottavaa, oli hänestä liian tärkeää soveltuaksensa käsiteltäväksi täällä biljardisalissa, minne kuningas oli pyytänyt häntä pelaamaan pelin aamiaisen jälkeen. Mutta valtaistuimelta syöstyjen hallitsijain kohtaloa usein hallitseva julma iva tahtoi toisin. Täällä biljardipöydän ääressä jonka viheriällä veralla pallot kierivät ontosti kalahdellen täydellisessä hiljaisuudessa, mikä surun ja onnettomuuden painostamassa kuninkaallisessa asunnossa vallitsi, ratkaistiin näet sittenkin Illyrian kuningassuvun kohtalo.
»No?» sanoi Kristian kysyvällä äänellä kumartuen eteenpäin tyrkätäksensä palloa.
»Niin, teidän armonne…»
Méraut keskeytti lauseensa … odotti, kunnes kuningas oli pelannut vuoronsa ja merkitsijänä toimiva Boscovitsh kirjoittanut sen taululle. Sitten jatkoi hän hieman nolona:
»… Onhan Illyrian kansa kaikkein muiden kaltainen, sire! Se seuraa onnea ja menestystä tietysti … ja pelkäänpä, että … kun tuonoisen hankkeen kävi niin huonosti…»
Kuningas käännähti päin. Hieman punastuen sanoi hän:
»Olen kehoittanut teitä sanomaan minulle totuuden, ystäväni… Ei siis mitään verukkeita eikä korupuheita.»
»Teidän on luovuttava, sire!» sanoi Méraut äkkiä lyhyesti.
Kristian katsoi häneen hämmästyneenä.
»Luovuttava?… Mutta mistä minun olisi luovuttava?… Luovutettavaa, valtakuntaa minulla ei ole. Poloinen pikku Zarani!… Ei hän siitä paljo hyödy. Epäilemättä hän ilahtuisi enemmän, jos saisi uuden polkupyörän kuin saadessaan noin epävarmat kruunun toiveet — kaukaisessa tulevaisuudessa.»
Méraut mainitsi Galitsinan kuningattaren esimerkkinä.
Maanpakolaisuudessansa oli hän luopunut vaatimuksistansa poikansa don
Leonzon hyväksi, joka epäilemättä sai kiittää tätä luopumista siitä,
että hän nyt istui valtaistuimella.
»Kahdeksantoista ja kaksitoista!» huudahti Kristian terävällä äänellä.
»No, hra hovineuvos, miksi ette merkitse summia!»
Boscovitsh säpsähti kuin peljästynyt jänis ja riensi taululle; kuningas taas kumartui koko pituudellansa biljardin ylitse tarkaten yksinomattain aikomaansa omituista tyrkkäystä. Elysée tarkasteli häntä tuossa toimessa ja kuningasmielisestä uskostansa huolimatta täytyi hänen ankarasti epäillä tuota väsynyttä keikaria ja lyötyä urhoa höllässä takissansa ja koko kaulan paljastavassa kauluksessansa, olletikin kun tuo pitkä ja laiha kaula, silmät, suu ja sieramet vielä kellersivät sen keltataudin jälkeen, josta hän vallan äsken oli toipunut jaloillensa noin kuukauden päivät vuoteen omana maattuansa.
Gravosan tappio, taistelussa mukana olleiden toivorikkaiden nuorukaisten surullinen kohtalo, oikeudenkäynti Herbertia ja Hezetaa vastaan ja sen aiheuttamat sydäntä särkevät kohtaukset St. Mandén hovissa, missä Colette käsiänsä väännellen ja rukoillen armoa puolisollensa tuskittelihe entisen rakastajansa edessä, se jännitys ja ahdistus, jonka vallassa hän vartosi oikeudenkäynnin päätöstä alinomaa kuunnellen sitä kivääritulta, joka ikäänkuin hänen käskystänsä teki lopun kuolemaan tuomituista; rahahuolet Picherylle myytyjen vekselein lankeamisesta ynnä muut kovan kohtalon iskut olivat käyneet hänen terveydellensä ja pakottaneet hänet sairasvuoteelle. Mutta slavilaiselle rodulle yleensä ja hänelle erityisesti luonteenomaista keveää huolettomuutta ne eivät hänessä sittenkään jaksaneet kukistaa.
Pelivuoronsa lopetettuansa liitusi hän huolellisesti biljardikeppinsä ja kysäisi sitä tehdessänsä Mérautilta tähän katsahtamatta:
»No, ja mitä sanoo kuningatar ehdotuksestanne? Olette kai puhunut siitä hänen kanssansa?»
»Kuningatar ajattelee samoin kuin minäkin, sire.»
»Ah!» huudahti Kristian terävästi ja säpsähtäen.
Kuinka omituinen ja ristiriitainen onkaan ihmisluonne! Olihan tuo sama nainen, jota hän ei voinut rakastaa ja jonka kirkasta, avonaista ja nuhtelevaa katsetta hän mieluimmin karttoi, koko ajan kiusannut häntä alinomaisella vetoamisellansa kuninkuuteen, kuninkaiden velvollisuuksiin ja etuoikeuksiin, mutta nyt harmitti häntä, ett'ei kuningatar enää välittänyt hänestä, vaan oli valmis syrjäyttämään hänet heidän lapsensa hyväksi. Hän tunsi itsensä loukatuksi, ell'ei juuri rakkaudessansa, niin ainakin ystävättären luottamuksen menettäneenä miehenä.
»Entä sinä Boscovitsh, mitä sinä asiasta arvelet?» kysäisi hän sitten käännähtäen äkkiä »neuvokseensa», joka peljästyksestä vihreäksi karahtaen suonenvedontapaisilla eleillä seurasi herransa vaihtelevia kasvojen ilmeitä.
Mitään vastaamatta teki Boscovitsh italialaisen liikkeen ojentaen käsivartensa, kohauttaen olkapäänsä ja vetäen kaulansa lyhemmäksi; tällä mykällä tavalla näytti hän tahtovan sanoa: »chi lo sa? (ken tietää?)», mutta samalla oli niin pelokkaan empivän näköinen, ett'ei kuningas voinut olla hänelle nauramatta.
»Kuultuamme neuvoksemme mielipiteen», jatkoi kuningas leikkisästi nenäänsä ääntäen, »olemme me — sen lausuman myönnytyksen mukaan — valmiit jättämään hallituksen, milloin tahansa.»
Tämän sanottuansa suvaitsi majesteetti jatkaa peliä innolla, joka teki Elyséen vallan epätoivoiseksi, sillä muuten olisi hän tahtonut rientää heti paikalla ilmoittamaan kuningattarelle tiedon sen ehdotuksen menestyksestä, jota tämä ei uskaltanut itse esittää. Niin suuri oli näet Frédériquen kunnioitus vieläkin tätä varjokuningasta kohtaan ja niin vastenmielistä hänelle kajota kruunuun, jonka omistaja ei itse siitä suinkaan välittänyt.
Joku aika tämän jälkeen tapahtui varsinainen luopumus Illyrian kruunusta. Stoalaisella uhrautuvaisuudella olisi vanha hoviministeri Rosen luovuttanut palatsinsa tätä tilaisuutta varten, jonka yleisen tavan mukaan piti tapahtua mahdollisimman juhlallisesti ja julkisesti. Mutta tämän palatsin, jonka muurit äskettäin olivat kaikuneet tuonnoisten upeiden tanssijaisten hälinästä, katsottiin liian paljo muistuttavan Gravosan onnettomuuksista; täällä toimeenpantuna vaikutti luovutusjuhlallisuus onnettomana enteenä nuoren kuningaskunnan tulevaisuudelle. Päätökseksi tuli, että Illyrialaiset ja tuttavat ranskalaiset ylimysperheet kutsuttaisiin St. Mandén hoviin nimikirjoituksillansa vahvistamaan tuota tärkeää luovutusasiakirjaa.
Kello kaksi alkoi vaunuja jo saapua. Portille soitettiin kerta toisensa perästä, ja verkallensa kulki kutsuvieraiden jono leveitä mattoja pitkin, jotka verhosivat käytävän kivityksen portilta salongin kynnykselle asti, missä tulijoita vastaanottamassa seisoi herttua Rosen jäykässä kenraalin univormussansa ja rinta täynnä kunnianmerkkejä; näiden yllä kantoi hän Illyrian suurkomentajan nauhaa, jota hän ei ollut käyttänyt siitä asti, jolloin hän sai tietää kähertäjä Biscaratin komeilevan samanlaisella arvonmerkillä. Sitä paitsi nähtiin kenraalin käsivarressa ja miekan kahvassa ihan uudet suruharsot. Muuten huomattiin hänessä tärkeämpääkin uutta kuin suruharsot: hän oli alkanut hermostuneesti pudistella päätänsä ja siitä hetkestä asti, jolloin Colette hänen läsnäollessansa rukoili armoa Herbertille, omaksunut tavan tuon tuostakin tahtomattansa sanoa: ei! Toimien vastoin isän sydämen ääntä oli hän näet kieltäytynyt yhtymästä näihin Coletten rukouksiin. Hänen pieni, tärisevä haukanpäänsä näytti horjuvan kantaessaan rangaistuksen taakkaa moisesta luonnottomasta kiellosta, jonka vuoksi hän näytti tuomitun välttämään kaikkia hellempiä vaikutuksia, tunteita, jopa itse elämääkin, jolla rakkaan pojan onnettoman lopun jälkeen ei enää ollut mitään arvoa hänen silmissänsä.
Ruhtinatar Colette oli niinikään läsnä kantaen arvokkaisuudella ja luontevuudella sekä surupukuansa, joka erittäin hyvin sopi hänen vaaleihin suortuviinsa, että leskisäätyänsä, jota muotojen huomattavasta pyöreydestä ja liikkeiden verkkaisuudesta päättäen perillisen toiveet sulostuttivat. Huolimatta häntä kohdanneesta ankarasta iskusta, jota hän vilpittömästi suri, oli Colette kuitenkin yhäti sama muotisielu ja turhamainen luonne kuin ennenkin. Pienoisen perillisen toiveet olivat hänelle tervetulleena syynä kaikkeen turhamaisuuteen ja koreiluun: alinomaa mietti hän surunsa lohdutukseksi syntyvän lapsen pitseillä ja nauhoilla koristettavia liinavaatteita, jotka piti merkittämän omituisilla nimikirjaimilla ja ruhtinaallisella kruunulla. Jos pienokainen olisi poikalapsi, saisi se nimeksensä Venzeslaus tai Vitold; tyttöselle hän taas antaisi nimen Vilhelmina. Alkukirjain olisi kaikissa tapauksissa V., sillä se oli hänestä niin ylimyksellinen kirjain ja näytti niin sievältä valkoisella pellavakankaalla.
Colette selitti juuri näitä tärkeitä kysymyksiä rva de Silvisille, kun ovi avautui seljällensä ja lakeija sangen juhlallisella ja korkealla äänellä ilmoitti Trébignen ja Sorisin prinssit ja prinsessat, San Giorgion herttuan, Melidan herttuattaren, kreivit Pozzo, de Miremont, de Veliko y.m. suuria nimiä, joiden kaiku muistutti mieliin nuorten kuolonuhrien kaatumisen Gravosan hurmeisella rannikolla. Vaikka palvelijain loistavilla puvuilla ja salin koristuksilla oli kaikin tavoin koetettu saada tilaisuutta iloisemmaksi, vaikutti se kuitenkin synkkäin hautajaisten lailla, sillä kaikki vieraat saapuivat surupuvuissa; mustissa hansikkaissa, mustissa suruharsoissa ja mustissa, korkeakauluksisissa puvuissa, jotka jäykistivät naisten ryhtiä ja liikkeitä. Useimmat surevista olivat sitä paitsi vanhuksia, isiä ja äitejä, joista surupuku tuntunee sitä raskaammalta, koskapa se heille oikeastansa on luonnonvastainen. Gravosan tapahtumain jälkeen eivät monet heistä olleet näyttäytyneet missään ennenkuin tänään, jolloin he uskollisuudesta kuningashuonettansa kohtaan hetkeksi suostuivat jättämään yksinäisyytensä. Kaikki koettivat saliin tullessansa tekeytyä mahdollisimman ryhdikkäiksi, mutta kun he olivat asettuneet saliin seisomaan allapäin ja tärisevin olkapäin katselivat toisiansa ja huomasivat saman murheen kaikkien katseissa, kierähtivät kyyneleet kunkin silmiin. Huokaus yhtäällä ymmärrettiin toisaalla ja pian joutui koko seura yhteisen hermokohtauksen valtaan. Kaikkialla koko salissa kuultiin vain nyyhkimistä, yksinäisiä valitushuudahduksia ja hillittyjä voihkeita. Rosen yksin ei itkenyt, vaan seisoi siinä pitkänä, suorana ja taipumattomana toistaen tuon tuostakin: ei, ei!…
Illemmalla samana päivänä kertoi hänen kunink. korkeutensa Axelin prinssi, joka niinikään oli läsnä luopumuskirjaa allekirjoittamassa, että hänen mielestänsä tilaisuus muistutti ensi luokan hautajaisia, joissa koko perhe on saapuvilla varroten hetkeä, jolloin ruumis viedään hautaan. Eikä prinssi näyttänyt olevan juuri hyvällä tuulella itsekään saliin astuessansa. Seurassa vallitseva hiljaisuus ja surullinen mieliala masensi hänen mielensä ja häntä oikein puistatti nähdessään koolla niin paljo vanhoja »harppuja». Mutta vihdoin huomasi hän nuoren ruhtinatar Rosenin. Ollen utelias tutustumaan sankarittaren kanssa kuuluisan aamiaisen ajoilta Orsayn rantakadun varrella, riensi hän heti ruhtinattaren viereen istumaan. Colettea tämä huomaavaisuus hänen kunink. korkeutensa puolelta huvitti sen verran, että hän kuunteli tämän kohteliaisuuksia surunvienosti ja alakuloisesti hymyillen; mutta sitä hän ei voinut aavistaa, että prinssin epäselvät sinervän vihreät silmät tämän keskustelun aikana kaikessa salaisuudessa tutkistelivat, kuinka sokurinleipojapojan puku mahtoi soveltua ruhtinattaren viehättävän pyöreille muodoille.
Samassa kuului huuto ovelta:
»Hänen majesteettinsa kuningas tulee!» Kalpeana ja huomattavasti huolestuneena astui Kristian II sisään taluttaen kädestä poikaansa. Pikku prinssin ryhdissä oli jotakin ylhäistä arvokkaisuutta, joka sopi hänelle hyvin. Yllänsä oli hänellä takki ja (ensi kertaa elämässänsä) pitkät housut, joista hän näytti olevan ylpeä; koko hänen pikku olentonsa näytti niin totiselta, että hän vaikutti melkein kuin nuorukainen. Puettuna kallisarvoiseen, malvanväriseen ja pitseillä runsaasti koristettuun pukuun tuli näiden jäljessä kuningatar kauniina ja uljaan näköisenä. Avomielisenä luonteeltansa ei hän nähtävästi voinut peittää katseessa lymyävää iloansa, joka toisten surullisille ilmeille oli yhtä vastakohtainen kuin hänen vaalea pukunsa oli toisten surupuvuille. Frédérique tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin itsekkäästi onnelliseksi, ett'ei hän edes huomannutkaan läsnäolijain kasvoissa luettavaa syvää surua eikä usvaisen ja pimeän ulkoilman kosteutta akkunanruuduilla tällaisena kolkkona marraskuun päivänä, jolloin koleat, kosteat usvat liitävät matalalla kolkon taivaan alla. Myöhemminkin pysyi tämä päivä hänen muistossansa valoisana ja lämpimänä päivänä todistaen, että sisällinen elämämme on meille kaikki ja että ulkomaailmakin muodostuu meidän intohimojemme ja taipumustemme mukaan.
Kristian II asettui istumaan keskellä salia sijaitsevan uunin eteen, Zaran kreivi oikealle ja kuningatar vasemmalle puolellensa. Vähän matkan päässä siitä istui pienen kirjoituspöydän ääressä Boscovitsh kärpännahoilla päärmätyssä virkapuvussansa. Kun kaikki läsnäolijat olivat istuutuneet, ilmoitti kuningas matalalla äänellä aikovansa luopua kaikista kuninkaan oikeuksistansa ja tahtovansa muutamin sanoin selittää uskollisille alamaisillensa ne syyt, jotka olivat kypsyttäneet hänessä tämän päätöksen. Sen jälkeen nousi Boscovitsh seisoallensa ja luki huutavalla äänellä ja änkyttäen julki Kristian II:n jäähyväismanifestin kansallensa. Luotuansa lyhyen yleissilmäyksen asiain tilaan hänen hallituskautensa alussa ja viitattuansa niihin tulevaisuuden toiveihin, joihin silloin näytti syytä olevan, valitti hän, että nämä toiveet olivat pettäneet ja että hallitsijan ja kansan välillä oli päässyt syntymään erimielisyyksiä, jotka nyttemmin olivat kypsyttäneet hänessä päätöksen vetäytyä vapaaehtoisesti syrjään ja samalla sulkea poikansa Illyrian kansan suosiolliseen huomioon.
Tämä lyhyt kirjelmä, joka nähtävästi kokonansa oli lähtenyt Mérautin kynästä, luettiin julki niin pitkäveteisesti ja ikävästi, että kuulijoilla oli riittävästi tilaisuutta, jos heitä vain halutti, miettiä moisen luopumisen naurettavaisuutta, sillä eihän Kristianilla ollut mitään valtaistuinta luovuttaa eikä mitään valtaa antaa, olletikin kun hänen oikeutensa oli evätty ja kielletty.
Varsinainen luopumuskirjelmä, jonka kuningas itse luki julki, kuului näin:
»Me Kristian II, Jumalan armosta Illyrian ja Dalmatian kuningas, Bosnian ja Herzegovinan suurherttua y.m., teemme täten tiettäväksi: että Me omasta vapaasta tahdostamme ja ilman mitään vierasta vaikutusta olemme päättäneet jättää ja luovuttaa rakkaalle pojallemme Charles Aleksis Leopoldille, Goetzin ja Zaran kreiville, kaikki kuninkaallista arvoamme seuraavat oikeudet ja etuoikeudet pidättämällä poikaamme nähden ainoastaan sen vallan, joka meille yleisen lain mukaan kuuluu hänen isänänsä ja holhoojanansa.»
Kun tämä oli julki luettu, nousivat — herttua Rosenin viittauksesta — läsnäolijat vuorotellen ylös allekirjoittaaksensa kirjelmän. Pitemmän ajan kuluessa ei sitten kuulunut mitään muuta kuin muodollisuuksien vaatimain loma-aikain keskeyttämää käyntiä ja kävelemistä, silkkilaahusten kohinaa ja vapisevilla käsillä ohjattujen kynien rapinaa.
Lopuksi seurasi tavanmukainen kädelle suuteleminen. Ensimäisenä astui Kristian II itse esille suorittaen tuon isälle hieman arkaluontoisen tehtävän, nim. tunnustautumisen oman lapsensa alamaiseksi. Koskettaen pojan ohuita sormenpäitä huulillansa teki hän sen sangen hienolla ja sulavalla, vaikka ei juuri alamaisella tavalla. Kuningatar taas suoritti kunnioituksen osoituksen intohimoisella sydämellisyydellä, melkeinpä hartaudella. Kasvattajatar ja suojaajatar alistui nähtävästi mielellänsä palvelijattareksi ja alamaiseksi. Kolmantena seurasi Axelin prinssi, ja sitten muut ylimykset arvonmukaisessa järjestyksessä pitkänä jonona, joka pikku kuninkaan mielestä näytti loppumattomalta tuossa kun hän luontevan arvokkaasti ojensi kätensä, pienen, valkoisen, sinisuonisen lapsen kätösensä, joka ei näyttänyt kelpaavan paljo muuhun kuin leikkikalujen käsittelyyn. Niin totiselta kuin tämä hetki kaikista läsnäolevista ylimyksistä tuntuikin ja niin raskaasti kuin surulliset muistot heidän mieliänsä muuten painostivatkin, eivät he kuitenkaan olisi halunneet luopua niistä oikeuksista tähänkin tilaisuuteen nähden, jotka heille mielestänsä kuuluivat sukujen vaakunakilpeä koristavien monien kypäräin nojalla.
Se nähtiin seuraavasta. Kun Méraut näet vihdoin yritti hänkin lähestyä oppilastansa, pidätti joku äkkiä hänet sanoen: »suokaa anteeksi, herrani!» Kääntyessänsä puhujaan päin kohtasi hänen silmänsä Trébignen prinssin harmistuneen katseen; prinssi oli hirmuisen hengenahdistuksen vaivaama vanha herra, jonka silmät mulkoilivat niin suurina ja pullistuneina kuin olisi hengitys pyrkinyt hänessä kulkemaan silmien kautta. Méraut, joka aina kunnioitti sovinnaisia tapoja, väistyi tietysti heti tämän hautaansa horjuvan ylimyksen tieltä ja odotti sitten, kunnes kaikki muut olivat kädensuutelun suorittaneet. Saman tehtävän lopuksi itse täytettyänsä vetäysi hän syrjään juuri kuningattaren ohitse, joka seisoi lapsensa vieressä onnellisena ja iloisena kuin morsiamen äiti vihkimyksen jälkeen nyökätessänsä sakaristossa kaikille onnittelijoille. Hänen ohi mennessänsä kuiskasi kuningatar hänelle hiljaa:
»No, nyt se on täytetty!»
Näitä sanoja sanoessa oli hänen äänessänsä riemuitsevaa, melkeinpä hurjaa iloa ja tavatonta helpoituksen tunnetta.
»Se on täytetty!» Tällä tahtoi hän sanoa, että vastedes oli kuninkaallinen kruunu rauhoitettu kaikelta häväistykseltä ja kurjalta kaupustelulta. Täst'edes voi hän nukkua, hengittää ja elää vapaana kaikesta ahdistuksesta, joka ennusti hänelle kaikki lähestyvät onnettomuudet, niin että hän sellaisten kohdatessa voi sanoa Hezetan lailla: »sen minä tiesin jo ennakolta!» Mutta nyt olivat kaikki vaivat ohitse: hänen poikansa perintöä ei enää voitu hävittää, vaan hänestäkin oli kerran tuleva kuningas! Tuleva kuningasko? Olihan hän jo sitä ja ilmenihän kuninkaallinen majesteettisuus hänen jalossa ryhdissänsä ja loistihan kuninkaallinen lempeys jo hänen ystävällisessä ja ylväässä katseessansa.
Lapseksi hän siitä huolimatta pian osoittausi, tuo uusi Illyrian kuningas, Leopold V, sillä heti juhlallisuuden päätyttyä juoksi hän iloisena ja ihastuneena vanhan Jean de Velikon luo ilmoittamaan hänelle suuren uutisen: »tiedätkös, kummisetä, että minä olen saanut ponyhevosen … pienen ja kauniin ponyhevosen, jota minä voin ohjata aivan yksin! Ja kenraali on luvannut opettaa minua ratsastamaan … ja äiti auttaa minua siinä, hänkin!»
Nyt kertyivät kaikki hänen ympärillensä alamaisesti kumarrellen ja ihastuneina hymyillen, jota vastoin Kristian jäi verrattain syrjään ollakseen kaikessa vapaudessansa. Tilapäisesti tunsikin tämä itsensä hieman rappeutuneeksi: omituinen tyhjyyden tunne päälaella vaivasi häntä; olisiko tuo kylmyys tullut siitä, että kruunu oli poissa? Nähtävästi huimasi hänen päätänsä. Ja kuitenkin oli hän niin kauvan toivonut tätä hetkeä, jolloin hän pääsisi tuosta vaivaavasta edesvastauksesta.
Mutta mikä siis oli syynä tähän ikävään ja alakuloiseen tunnelmaan juuri nyt, kun hän vast'ikään oli keventänyt aluksensa painavasta lastista ja vapaasti voi ohjata sen minne vain mieli teki?
»No, rakas Kristian, nyt olette tekin vuorollanne saanut pienen apinan pennun»…
Näillä lohduttavilla sanoilla lähestyi Axelin prinssi kärsiväistä sankariamme.
»Niin, te olette onnen poika, te», jatkoi hän. »Jospa minuakin se onni kohtaisi, että mustalla valkoisen päälle saisin päätöksen, ett'en ikinä tarvitse jättää hauskaa Parisia enkä hallita niitä ihravatsoja siellä kotimaassa…»
Tähän tapaan jatkoi prinssi vielä jonkun aikaa, kunnes molemmat — seuran lähtiessä syntynyttä hälinää hyväksensä käyttäen — pujahtivat tiehensä muiden huomaamatta. Ainoastaan kuningatar näki heidän häviävän ja kuuli, että kuninkaan faëtonvaunut ajoivat pihalle ja vierivät pian sen jälkeen ulos kaupungille. Ennen tuntui hänestä kuin olisivat vaunut kuninkaan lähtiessä noille kaupunkiretkillensä samalla vierineet yli hänen sydänparkansa; mutta nyt ei hän enää välittänyt siitä, minne hän hävisi… Oikeaa Illyrian kuningasta nuo naikkoset eivät enää voineet ryöstää häneltä. Heti Gravosan tappion jälkeen oli Kristian häpeänsä ensimäisen vaikutuksen alaisena pyhästi vannonut, ett'ei hän enää koskaan tapaisi Señoraa. Ja niin kauvan kuin hän lepäsi vuoteen omana peljäten henkeänsä kuin oikea etelämaalainen ainakin, sadatteli ja kirosi hän rakastajatartansa muistaessansa, sillä tämäpä juuri oli syypää hänen laiminlyöntiinsä. Mutta kun hän taas alkoi toipua ja veri jälleen virtasi terveempänä ja runsaampana hänen suonissansa tai kun hän virui kaikkea taudin jälkeistä toipumista seuraavassa, puoleksi muistelevassa, puoleksi uinailevassa tilassa, alkoi hänen mielensä Señoran suhteen muuttua. Hän menetteli kuin nainen, uskalsi hän ensin vaatimattomasti puolustella lemmittyänsä. Ja pian esiytyi koko onnettomuus hänen mielikuvituksessansa vain tuollaisena kovan onnen kohtalona, joita sallimus käyttää tuhansittain, selitys, jolla katolilainen niin helposti suoriutuu kaikista ikävistä omantunnon vaivoista. Eräänä päivänä täytyi hänen jo kysyä Lebeaulta, tiesikö hän, kuinka Spalaton kreivitär nykyään jaksoi. Mitään vastaamatta jätti kamaripalvelija hänelle kokonaisen pakan kirjeitä, joita oli saapunut pitkin aikaa kuninkaan sairauden kestäessä; siinä oli kirjeitä kaikellaisia, helliä kirjeitä, kainoja kirjeitä, tulisia kirjeitä, sanalla sanoen koko liuta pieniä, valkoisia lemmestä kuhertelevia kirjekyyhkyjä. Heti leimahti Kristianin hellä sydän liekkiin ja samassa silmänräpäyksessä kirjoitti hän vastauksen sängyssänsä maaten ja kärsimättömänä odottaen, että jalkeille päästyänsä saisi jatkaa Fontainebleaussa keskeytynyttä romaania.
Tällä välin olivat J. Tom Lewis ja hänen vaimonsa eläneet iloisia päiviä Messinan puistokadun varrella olevassa palatsissa. Muukalaisasioitsijalla oli sitä ennen ollut sangen ikävä yksinäisyydessänsä pakollisen inkognitoelämänsä aikana Courbevoiessa. Hän kaipasi siellä vilkasta liikettänsä kaupungissa ja ennen kaikkea Señoraa suloiseksi seuratoveriksensa. Lemmenkade hän sitä paitsi oli, mies parka, ja tässä taudissansa oli hän tuhma, itsepäinen ja itsepintainen kuin kurkkuun tarttunut kalanruoto, joka alkaa tuntua uudelleen, kun juuri on luullut siitä pääsevänsä. Eikä ketään elävää sielua, jolle valittaisi kipujansa tai sanoisi: »olkaapa hyvä ja katsokaa, mikä minun kurkkuani vaivaa!» Tom poloinen oli todellakin pahoin kietoutunut omiin verkkoihinsa ja sai nyt kärsiä kylläksi keksimänsä »suuren kaappauksen» seurauksista!… Olettikin sai Señoran matka Fontainebleauhon hänen päänsä pyörälle. Tähän retkeen palasi hän lukemattomia kertoja vaimonsa kanssa keskustellessansa, mutta tämä pelastihe aina itsensä leikkipuheilla: »mikä sinua vaivaa, vai oletko sinä tullut hulluksi, Tom?» oli hänen tapansa sanoa nauraen. Eikä Tom sillä kertaa enää viitsinyt jatkaa kyselyjänsä, vaan nauroi itse mukana ja oli jäävinänsä siihen uskoon, ett'ei kuninkaan ja hänen vaimonsa välillä ollut tapahtunut mitään: Fontainebleaussa oli vain muka hiukan juteltu joutavia ja vähän kuherreltu, siinä kaikki. Sitä paitsi oli Tom kyllin viisas käsittämään, että Señoran tunteet häntä kohtaan, jotka ehkä olivat vain oikullisen naisen satunnaista mieltymystä »variksen paistiin», äkkipikaa voivat haihtua, jos hän huomaisi aviomiehensä yhtä lemmenkateeksi, alakuloiseksi ja »sietämättömäksi» kuin muut olivat. Mutta vaikka hänen siis täytyikin esiytyä ulkonaisesti rauhallisena, kiusautui hän sentään sisällisesti yksinäisyydestänsä ja eristetystä tilastansa; hän suorastansa kaihosi Señoraa, jopa siinä määrässä, että jo ryhtyi kyhäilemään runoja. Ken olisi uskonut, että kekseliäälle liikemiehellemme ja tunnetulle »cab»-ajurille oli käynyt niin hullusti: Narcissesta oli tullut runoilija! Korkealentoiseen paimenrunotyyliin kirjoitti hän Señoralle runoelman, joka kovin muistutti vankien sydämenpurkauksia rangaistuslaitosten pöytiin ja jakkaroihin. Kaikeksi onneksi sairastui Kristian II, muuten olisi Tom parka joutunut sairasvuoteelle yksinäisyydessänsä. Niin huonosti oli J. Tom Lewisin laita.
Mutta siksipä nousikin ilo ylimmillensä, kun he toisensa taas tapasivat, entinen ilveilijä ja hänen kaunottarensa. Voinette kuvitella, millaisilla ilvehypyillä, hurjilla tansseilla ja taidetempuilla hän koetti huvittaa kaivattuansa. Tom oli kuin iloinen apina, joka oli päässyt irti talossa ja sai harpata ja kiipeillä mielensä mukaan. Señoralla näytti myöskin olevan tavattoman hauska: hän oikein vääntelihe kauheiden naurukohtausten vallassa. Tätä ilomieltä häiritsi vain se ainoa ikävyys, että »rouvan aviomies» joutui palvelijain täydellisen halveksumisen esineeksi. Hovimestari selitti suoraan, ettei hän missään tapauksessa suostunut palvelemaan »rouvan miestä», jos tämä aikoi syödä samassa pöydässä. Ja kun hovimestari muuten oli erinomainen ammatissansa ja kuninkaan itsensä valitsema ja palkkaama, täytyi Señoran ottaa huomioon hänen sanansa ja Tom sai syödä rouvan pukuhuoneessa, jonne eräs palvelustytöistä vei hänelle ruokaa. Ja kun joskus tuli vieraita, esim. Axelin prinssi tai Vattelet, täytyi Tomin niinikään piiloutua rouvan pieneen toalettikamariin. Aviomiehestä ja talon herrasta ei tämä mahtanut tuntua oikein hauskalta, mutta Tom kärsi alistuvaisena tämän ikävän nöyryytyksen, sillä olihan hänen rakas vaimonsa sentään taas hänen omansa ja tässä kallisarvoisessa ympäristössä loisti hänen ihanuutensa harvinaisempana ja rakkaampana kuin koskaan ennen. Niin, Tom oli todellakin taas onnellinen ja muuten ainoa onnellinen »suuren kaappauksen» osamiesten joukossa, sillä toiset yhtiömiehet kävivät sitä levottomammiksi mitä kauvemmin heidän täytyi odottaa suoritusta ja mitä pitempiä pitennyksiä heidän täytyi myöntää korkeille velkamiehillensä. He vainusivat jo ilmassa, että jotakin ikävää oli tullut väliin ja että tuo hyvin keksitty kaappaus päättyisi huonosti. Toistaiseksi ei kuningas ollut lunastanut ainoatakaan asettamistansa vekseleistä, vaan sen sijaan kirjoittanut useita uusia ukko Leemansin ja hänen ystävänsä Picheryn suureksi kauhistukseksi. Tosin koetti Lebeau parhaimpansa mukaan rohkaista heitä: »kärsivällisyyttä! odottakaan vain … kyllä se onnistuu … ja täytyyhän sen onnistua!» sanoi hän usein. Mutta Lebeau ei ollutkaan uhrannut siihen rahojansa niinkuin nuo toiset, joiden taskukirjat jo olivat täynnä Illyrialaisia »papereja». Ukko Leemans poloinen oli kadottanut tavallisen varman ryhtinsä ja kävi joka päivä Messinan puistokadulla saamassa lohtua tyttäreltänsä ja vävypojaltansa.
»Vai niin, te uskotte siis todellakin, että kaikki lopussa käy hyvin!» oli hänen joka kerran tapana sanoa. Ja sitten hän taas suostui ostamaan uuden paperin ja sitten toisen ja niin yhä useampia ja useampia ikäänkuin olisi hän todella uskonut, että ainoa keino saada takaisin entiset rahat oli heittää pois yhä enemmän rahaa.
Oli iltapäivä. Kreivitär valmistausi lähtemään ajelulle Boulognen metsään käyskellen edes takaisin pienen pukusuojansa ja sänkykamarinsa välillä, jonka pitkällä sohvalla J. Tom Lewis venyi tyytyväisenä, peukalot liivin kainaloaukoissa ja sikaari suussa; hän nautti täysin siemauksin siitä hauskasta näytöksestä, jonka tarjoo pukeutuva nainen vetäessänsä suuren peilin edessä hansikkaita käsiinsä ja kokeillessansa aikeissa olevalle ajelulle soveltuvia eleitä ja liikkeitä. Tomin kreivitär olikin ihastuttava nähdä sellaisena, kun hän nyt seisoi täysvalmiina hienossa kesäpuvussansa, päässä hattu, jonka harso oli vedetty silmille, käsivarsissa kallisarvoiset rannerenkaat, jotka — samoin kuin mantiljan gagaattireunusteet Tomin korvissa — helisivät liikahtaessansa kuin ihanin soitto yhtyen sopivasti portilla odottavain upeiden vaunujen ylimykselliseen kolinaan; vaunut korskuvine hevosinensa ja helkkävine mäkivöinensä olivat kaikki kuninkaan lahjoittamia ja vaunujen ovissa loisti Illyrian vaakuna. Tom iloitsi sielussansa, että hän näin komeasti sai vaimonsa keralla ajella ympäri Boulognen metsää juuri tänään, kun syyskausi katsottiin alkavaksi; tänään esiytyi näet kesävietoiltansa palannut hieno maailma ensi kerran ulkoisalla näyttämässä maanpaon virkistämiä naamojansa ja uusia syysmuoteja. Pukeuduttuansa itsekin niin hienoksi ja englantilaismaiseksi kuin mahdollista toivoi Tom nyt saavansa tehdä oikein hauskan ja tuttavallisen ajeluretken kauniin kreivittärensä vierustoverina vaunuissa.
Mutta taivas ei sitä onnea hänelle suonut. Armollinen kreivitär oli jo melkein lähtövalmiina, puuttui vain viimeinen silmäys peiliin, kun äkkiä talon portissa käytiin ja heti sen jälkeen alakerran eteisessä kiivaasti soitettiin. Kuningas tulee! Silloin oli Tom paran ilo lopussa. Suin päin ja silmillänsä mulkoillen hurjemmin kuin koskaan syöksyi hän pieneen pukusuojaan. Señora kiirehti akkunaan ja näki Kristianin samassa riemuiten astuvan taloon. Hän oikein lensi portaita ylös miettien itseksensä: »kuinka Señora mahtaakaan tulla iloiseksi, kun…»
Kaunottaremme, joka heti aavisti tämän ennustavan jotakin uutta käännettä, käyttäysi sen mukaan.
Niin pian kuin kuningas tuli näkyviin, huudahti hän muka ilosta ja vaipui sitten hänen syliinsä niin hervotonna, että Kristianin täytyi kantaa hänet pienelle sohvalle, jonka eteen hän itse sitten polvistui.
»Niin, minä olen jälleen täällä, … täällä sinun luonasi … ja vast'edes aina, aina!»
Señora katsoi häneen silmät suurina kuin olisi hän hourannut rakkaudesta ja toiveista. Ja kuningas, hän loi silmänsä alas ja upotti katseensa lemmityn avosilmiin sanoessansa:
»Nyt se on tehty… Nyt en minä enää ole mikään Illyrian kuningas, vaan ainoastaan ihminen, mies, joka tahtoo elää vain sinua ijäti rakastaaksensa».
»Oi, niin ihanaa ja kaunista! Mutta aivan liian ihanaa, että siihen uskaltaisi luottaa!»
»Kas tässä, lue itse!…»
Ja Kristian ojensi hänelle luopumuskirjan. Señora otti sen vastaan ja avasi sen aivan hitaasti.
»Se on siis todellakin totta, Kristian, että sinä olet luopunut kaikista vaatimuksistasi…»
»On, eikä siinä kyllin, luehan!»
Ja sillä aikaa kuin Señora luki kirjelmää, seisoi hän vieressä hypistellen viiksiänsä ja tarkastellen rakastajatartansa tyytyväinen hymy huulillansa. Hänen mielestänsä ei Señora näyttänyt oikein oivaltavan sen sisällystä kyllin nopeasti, jonka vuoksi hän tahtoi selittää sen hänelle. Kysymys ei tässä ollut Laibachin eduskunnan ehdotuksen mukaan luopua kaikista kruunun vaatimuksista sekä häneen että sukuunsa nähden, vaan ainoastaan mikäli se koski häntä itseänsä. Näin oli hän päässyt vapaaksi kuninkaan arvoa seuraavista velvollisuuksista ja edesvastauksista hänen poikansa menettämättä silti oikeuttansa, minkä hän taas eduskunnan ehdotuksen mukaan olisi tehnyt. Rahallisen korvauksen, no niin, senhän tosin täten menetti, mutta mitä siitä, voivathan he, Señora ja hän, elää onnellisina ilmankin noita tarjottuja miljoonia.
Nyt lopetti Señora jo lukunsa. Suu puoleksi avoinna, niin että hänen kauniit hampaansa näkyivät, ja pisteliäs hymy huulillansa kuunteli hän vain Kristianin sanoja ikäänkuin olisi hänen täytynyt ponnistaa koko huomiokykynsä käsittääksensä oikein sanojen tarkoitusta.
Kuitenkin oli hän varsin hyvin ymmärtänyt ja oivalsi kyllin selvään, että hänen ja hänen yhtiökumppaniensa ahnaat toiveet siis raukesivat tyhjiin, että »kaappaukseen» uhratut kultaläjät olivat ijäksi menetetyt, ja hengessä näki hän jo isänsä, Picheryn ja koko seuran raivoavan; kuinka he olivatkaan voineet antautua tuollaisen raukan ja hänen päättömän hankkeensa petkutettaviksi? Ja sitten muisti hän itsensä, omat turhat vaivannäkönsä, kuusi kuukautta kestäneen sietämättömän pakkotilansa, kiusallisen, luonnottoman teeskentelynsä ja oman poloisen Tominsa, joka tuskin uskalsi hengittää telkimiensä takana pukusuojassa, silloin kun kaiken surkeuden alkusyy seisoi tuossa hänen edessänsä niin tyhmän itserakkaana, innoittavan varmana itsestänsä ja omasta mielestänsä tietysti vastustamattomana.
Tämä oli jo todellakin liikaa ja hävytöntä ivaa!
Äkkiä nousi hän ylös ja sävähtäen aivan punaiseksi kasvoiltansa räjähti hän täyttä kurkkua nauramaan rivoa ja ilkeää naurua; koko se raakuus, joka piili hänen olemuksensa pohjalla, ilmeni tässä naurussa ja räikeässä punastumisessa.
»Pois silmistäni, roisto!» huusi hän sivuuttaen vallan ällistyneen Kristianin ja häviten kamariinsa, jonka oven hän löi kiinni, sulkien sen reikeliin.
Entä kuningas?
Kruunun ja puolisonsa oli hän jo menettänyt. Nyt menetti hän myöskin rakastajattarensa. Nolona laskeusi hän alas portaita ja hävisi näkyvistä.