VIII.
Pieni kuningas.
Mikä tenhovoima onkaan sanassa kuningas! Siitä hetkestä alkaen, jolloin Mérautin pikku oppilasta ei enään kutsuttu Zaran kreiviksi, vaan kuningas Leopold V:ksi, oli hän kerrassaan muuttunut olennoltansa. Tuon kiltin, nöyrän ja helposti johdettavan, mutta samalla näennäisesti verrattain keskinkertaisilla luonnonlahjoilla varustetun lapsen henki näytti äkkiä havahtuneen, kuin olisi hän kuolon valtakunnasta herännyt elämään; myöskin hänen ruumiilliset voimansa lisäytyivät ja karaistuivat sisällisen tulen pakosta. Pojan tavallinen väsymys ja taipumus nojautua johonkin tai virua nojatuolissa, kun joku luki tai kertoi hänelle tarinoita, ainainen tarve kuunnella muita ja antaa toisten ajatella puolestansa vaihtui itsetoiminnaksi, jota eivät enää tyydyttäneet hänen ikäistensä leikit. Vanhan kenraali Rosenin täytyi luuvalostansa ja jäykistä sääristänsä huolimatta ryhtyä opettamaan hänelle miekkailu-, ratsastus- ja ampumataidon ensi alkeita ja oikein oli liikuttavaa nähdä vanhan sotilaan joka aamu klo 9 saapuvan sinisessä takissansa opetustunnillensa. Eräs aukea paikka puutarhan puistossa oli tehty ratsastusradaksi ja siinä hän todellisen Franconin eleillä ja liikkeillä täytti velvollisuutensa tallimestarina esiytyen aina kunnioittavan alamaisena kuningasta kohtaan, mutta oikaisten kuitenkin aina oppilaan erehdykset. Pikku Leopold ratsastikin jo ravia ja laukkaa istuen ylväänä ja totisena satulassa ja tarkaten opettajansa pienimpiäkin muistutuksia; tavallisesti katseli kuningatar portailta poikansa ratsastusta milloin huomauttaen, milloin neuvoen häntä: »istukaa suorana, sire … älkää nostako kättänne!» j.n.e. Joskus voi hän niinkin innostua, että kiiruhti itse paikalle näyttämään, kuinka hänen oli tehtävä. Oi, kuinka onnellinen hän sitten olikaan, kun oppilas vihdoin oli ehtinyt niin pitkälle, että äiti ja poika voivat yhdessä rinnakkain ratsastaa ulos metsätielle, äiti tammallansa ja poika ponyllansa! Nyt ei hän tuntenut äidillistä pelkoa lapsensa vuoksi, vaan uskalsi arvelematta ratsastaa tämän edellä. Poika sai tulla toimeen, miten voi … hän antoi ratsunsa nelistää täyttä ravia Joinvilleen saakka!
Tuonnoisen luopumistilaisuuden jälkeen oli äitikin muuten muuttunut. Uskoen sokeasti siihen, että Herra pitää erityisen huolen voidelluistansa, katsoi hän kuninkaan nimen suojaavan lapsensa vahinkoa, vaaroja ja kaikkea pahaa vastaan. Hänen äidillinen rakkautensa oli tosin yhtä syvä ja voimakas kuin ennenkin, mutta se ilmeni toisella tavalla: hemmottelun ja hyväilyn aika oli ohitse. Jos hän nyt entistä tapaansa noudattaen pistäysi illalla hänen luoksensa, ei hän enää mennyt sinne nähdäksensä »Zaran makaavan» tai pöyhiäksensä hänen vuodettansa. Se tehtävä kuului nyttemmin kamaripalvelijalle, sillä kuningatar pelkäsi hemmottelevansa Zaraa, ja jos hän edelleen pitäisi tätä ehkä liian pehmoisissa käsissänsä, voisi pojan miehinen tarmo siitä kärsiä. Ei, nyt pistäysi hän sinne vain kuullaksensa Zaran lukevan kauniin iltarukouksensa, jonka isä Alphée oli kokoonpannut Raamatun johdolla ja opettanut sen nuorelle kuninkaalle.
»Sinä, Herrani ja Jumalani, olet pannut minut isäni sijalle. Mutta minä olen vain lapsi enkä ymmärrä, kuinka minun on meneteltävä kutsumuksessani. Ja kuitenkin olet Sinä, Herra, pannut minut hallitsemaan kansaa, jonka olet ulosvalinnut. Suo minulle siis viisautta ja ymmärrystä…»
Pikku prinssi luki rukouksensa korkealla, lujalla ja selvällä äänellä, jossa ilmenevä vakaumus ja usko vaikutti sitä liikuttavammin, kun se luettiin maanpaossa, köyhän työväenkaupunginosan päässä ja kaukana siitä valtakunnasta, jonka kuningas hän oli olevinansa. Mutta Frédériquen silmissä oli hän todellinen kuningas ja suudelmassa, jonka hän lähtiessänsä antoi pojallensa, oli niin paljo äidillistä ylpeyttä, alamaisuutta, kunnioitusta, melkeinpä jumaloimista, että Elysée — tämän uuden puolen äidinrakkaudessa ensi kerran huomatessansa — ehdottomasti muisti kotiseutunsa vanhat joululaulut, joissa pyhä Neitsyt laulaa seuraavaa kehtolaulua seimessä makaavalle Jeesus-lapselle: »katso, minä olen sinun palvelijattaresi ja sinä olet minun Jumalani!»
Niin kului muutamia kuukausia ja vähitellen koko talvikausi eikä kuningattaren seestyneellä ja valoisalla elämän-taivaalla näkynyt ainoatakaan murheen pilveä. Aavistamattansa tuli Méraut tämän rauhallisen tunnelman häiritsijäksi. Alinomaisen yhteiselämän, saman yhteisunelman, saman päämäärän ja alituisen mielipiteiden ja tunteiden vaihdon kautta oli kuningattaren ja hänen välillänsä syntynyt niin tuttavallinen yhdyselämä, että se alkoi jo huolestuttaa Frédériquea, vaikka hän ei voinut selittää sen syytä. Nyt hän ei enää voinut kahden oltaessa vapaasti keskustella ajatuksistansa, vaan huomasi tuon vieraan tulokkaan valloittaneen tärkeän sijan hänen sielunelämässänsä, vaikuttavan personallansa kaikkiin hänen pyrkimyksiinsä ja päätöksiinsä, olivatpa nämä sitten tärkeitä tahi vähäpätöisiä. Ehkäpä hän aavistikin Elyséen tunteet ja sen hillityn tulen, joka kyti hänessä ja kiihkeni päivä päivältä varoittavammaksi vaaraksi. Naiset eivät juuri erehdy tällaisissa tapauksissa. Frédérique tunsi kaipaavansa suojaa ja tukea, mutta mistä hän sellaisen löytäisi? Neuvottomuudessansa päätti hän kääntyä katolilaiselle aviopuolisolle luonnollisimman ohjaajan ja auttajan, rippi-isänsä puoleen.
Kuningattaren neuvonantajana omantunnon asioissa oli isä Alphée silloin kuin valtiolliset retkeilyt eivät häntä estäneet tätä virkatehtävää hoitamasta. Miehen ja hänen merirosvomaisen ulkomuotonsa olemme jo kuvanneet. Ollen kalastajan poika Zaran luota oli hän kasvanut pien, tervan ja verkkojen keskessä, kunnes hän kauniin äänensä vuoksi hyväksyttiin kuoripojaksi erääseen mustain veljesten luostariin. Hän kasvoi mieheksi luostarissa ja vihdoin tuli hänestä veljeskunnan päämiehiä. Kirkollisesta kasvatuksestansa huolimatta säilytti hän edelleen ahavoituneen hipiänsä, jota luostarin sulkeutunut elämäkään ei jaksanut väljentää, ja sitäpaitsi jonkun verran merimiehen kiivasta ja hurjamaista luonnetta. Tekohurskas tai nahjus ei hän koskaan ollut, päin vastoin voi hän tarvittaessa tarttua tikariinkin ja jos valtiotaito sen vaati voi hän »summassa» kuitata sen päivän ja vieläpä huomispäivänkin rukoukset »aikaa voittaaksensa», kuten hänen tapansa oli sanoa täydellä todella. Ollen perinpohjainen ystävyydessänsä ja vihamielisyydessänsä oli hän pysynyt hankkimansa opettajan suurimpana ihailijana. Kun kuningatar siis nyt ilmaisi hänelle omantuntonsa vaivan, ei hän alussa ollut ymmärtävinänsä, mutta kun kuningatar tiukasti pakotti häntä pysymään asiassa, harmistui hän ja alkoi nuhdella rippilastansa käyttäen niin ankaria sanoja kuin olisi hänellä ollut edessänsä korkeintaan joku rikkaan nyörinpunojan vaimo Ragusasta eikä mikään kuningatar.
»Pitäisi toki hävetä esittämästä moisia lapsellisuuksia ja loruja, joilla voidaan vahingoittaa hyvää asiaa», sanoi hän. »Mitä voi hänellä olla valittamista? Oliko Méraut koskaan osoittanut sopivaisen kunnioituksen puutetta kuningatarta kohtaan? Ei, tiedättekös, tämä menee jo liian pitkälle: te tahtoisitte siis tekohurskaan miellyttämishalun herättämäin naisoikkujenne vuoksi antaa eropassin miehelle, jonka Jumala ilmeisesti on lähettänyt teille kuninkuuden kohottamiseksi?»
Kuuman kiihkonsa valtaan joutuen alkoi hän jo käyttää merimiehen kieltä, jonka vaikutusta huulilla kiertelevä hieno pappismainen hymy toki lievensi. »Ei pidä riidellä kelpo vihurin kestäessä. Silloin on vedettävä purjeet ylös ja annettava huhkia.»
Tällaiset erikoiskeskustelut voivat taivuttaa rehellisimmänkin naisen. Munkin viisastelut saivatkin Frédériquen taivutetuksi ja hänkin piti nyt sopimattomana, että hänen poikansa menettäisi niin voimakkaan tuen kuin Elysée oli. Hänen täytyi siis olla varovainen ja luja. Ja mitä hän oikeastaan pelkäisi? Vihdoin onnistui hänen tulla siihen päätökseen, että hän oli erehtynyt Elyséen tunteiden laadusta ja hänen haaveksivaisesta ystävyydestänsä.
Itse teossa oli tämä kuitenkin intohimoisesti rakastunut kuningattareen. Se oli harvinaista, syvää rakkautta, jonka hän tosin oli monta kertaa karkoittanut luotansa, mutta joka mutkateitä aina palasi takaisin, kunnes se vihdoin jäi hänen sydämeensä voittajana ja rajattomana yksinvaltiaana. Tähän saakka oli Méraut pitänyt itseänsä mahdottomana kaikille hellemmille tunteille. Siihen aikaan, kun hän esiytyi kuningasmielisenä puhujana n.k. latinalaisessa kaupunginosassa, oli tosin joskus sattunut, että joku ilotyttö, puheesta mitään ymmärtämättä, ihastui hänen sointuvaan ääneensä, leimuaviin silmiinsä ja ihanteelliseen otsaansa: Magdalenan tenhoista ihastusta apostoliin. Silloin oli hän hymyillen näille kumartanut ja poiminut tarjoutuvan lemmenkukan, mutta tämän ystävällisyyden ja keveän tuttavuuden alla oli aina etelä-ranskalaisen parantumatonta naisen halveksumista. Jos rakkauden mieli tunkeutua hänen sydämeensä, täytyi sen käydä hänen kovan päänsä kautta. Sitä tietä olikin syntynyt hänen ihastuksensa Frédériquen jaloon luonteeseen ja ylpeän ylimyksellisellä maltilla kestettyyn vastoinkäymiseen; maanpakolaisuuden supistetun talouden ja elämän, alituisten keskustelujen, yhteisten huolien ja jokapäiväisen yhdessäolon kautta oli se kehittynyt todelliseksi intohimoksi, joka kuitenkin pysyi nöyränä, hienotuntoisena ja toivottomana palaen loitommalla kuin köyhän kynttilä alttarin alimmaisella portaalla.
Hovi-elämä jatkui edelleen näennäisesti vallan samanlaisena, sillä sisäiset näytelmät pysyivät mykkinä. Näin oli tultu syyskuun alkupäiviin. Eräänä päivänä, kun sattui olemaan kaunis päivänpaiste, joka hyvin soveltui kuningattaren henkiseen tilaan, lähti tämä aamiaisen jälkeen kävelymatkalle herttuan, Elyséen ja rva de Silvisin kanssa, joka ruhtinattaren virkaloman aikana palveli hovinaisena. Käyden muiden etunenässä kuljetti kuningatar seuruetta pienen englantilaisen puiston varjoisia, murateilla reunustettuja käytäviä kääntyen silloin tällöin seuralaisiinsa lausuaksensa jonkun sanan tai huomautuksen ja tehden sen niin suloisella varmuudella, ettei se mitenkään hänen naisellista viehkeyttänsä loukannut. Tänään hän oli erityisen vilkas ja iloinen. Aamuposti oli näet tuonut uutisia Illyriasta, missä Kristianin luopuminen oli tehnyt erinomaisen vaikutuksen ja Leopold V:n nimi jo saavuttanut yleistä suosiota maaseudulla. Elysée Méraut riemuitsi.
»Sanoinhan minä teille, herra herttua, että he ihastuvat pikku kuninkaaseensa!… Lapsi herättää näet kaikissa hellemmät tunteet… Se vaikuttaa samoin kuin olisimme lahjoittaneet heille uuden uskonnon naivine tunteinensa…»
Heittäen sitten molemmin käsin tukkansa ylös hänelle omituisella pikaisella liikkeellä, alkoi hän äkkiä mahtavan kaunopuheen, joka kirkastaen kohotti hänet niinkuin tapahtuu arapialaiselle, joka ryysyisenä maassa istuessansa näyttää kurjalta ilmiöltä, mutta satulaan päästyänsä muuttuu tuntemattomaksi.
»Kas niin, siinä me nyt taas olemme», kuiskasi markisitar onnettoman näköisenä, jota vastoin kuningatar, paremmin kuullaksensa, istahti puistotien reunalle riippusaarnin alle. Muut taas jäivät kunnioittavina seisomaan hänen ympärillensä. Mutta vähitellen alkoi kuulijakunta hävitä. Rva de Silvis katosi ensimäisenä osoittaen mielialansa varsin huomattavalla tavalla, kuten hän aina ennenkin oli tehnyt. Herttua taas sai sanan palata takaisin jonkun tärkeän asian vuoksi.
Kuningatar ja Méraut jäivät kahden kesken. Sitä ei Méraut huomannutkaan, vaan jatkoi puhettansa seisoen päivänpaisteessa, joka läikähti hänen jaloille kasvoillensa kuin kovan kiven sileälle laatalle. Tuollaisena oli hän kaunis ja tämä sielun älykäs kauneus teki Frédériqueen äkkiä niin vastustamattoman vaikutuksen, ettei hänelle jäänyt aikaa salata ihastustansa. Huomasikohan Elysée sen hänen silmistänsä? Tunsikohan hän sen myötätuntoisuuden, jonka voimakkaampi tunne lähellämme herättää meissä? Kaikissa tapauksissa alkoi hän sopertaa, vaikeni äkkiä vavisten ja heitti hitaan ja rakkautta palavan katseen eteenpäin kumartuneeseen kuningattareen ja hänen väräjävässä helteessä välkkyville kullankellertäville suortuvillensa… Frédérique tunsi hänen tulisen katseensa virtaavan lävitsensä kuumempana ja hurmaavampana kuin auringon helle, mutta hän ei voinut liikahtaa. Ja kun Elysée vavisten huomasi kielensä joutuvan kammituksi, kiiruhti hän äkkiä pois; kuningattaresta, jonka hänen tenhova miehekäs mahtinsa oli vallan lumonnut, tuntui silloin kuin olisi elämä hänet samalla jättänyt. Koko hänen siveellinen voimansa oli kuin lamautunut ja niin jäi hän hervottomana ja raukeana istumaan paikoillensa. Kalpeita varjoja heittyi mutkittelevan puistotien hietikolle. Vesi lorisi pyöreässä säiliössä niin vilpoisana kauniin kesäillan helteessä. Koko tuossa kukoistavassa puutarhassa kuului ainoastaan hyönteisten surinaa tuoksuvain ruusupensastojen yllä ja kiväärin laukauksia pikku kuninkaan ampumaradalta puiston perältä lähellä metsää.
Keskellä tätä hiljaisuutta toipui kuningatar vihdoin. Hän tunsi harmin ja sisäisen kapinan tunnetta. Tuollainen silmäys oli jo väkivaltaisuutta ja loukkausta!… Oliko se mahdollista?… Oliko kaikki, vain unta?… Hän, ylpeä kuningatar Frédérique. joka ennen oli loistavissa hovijuhlissa hyljännyt niin monta ylhäistä ja kuulua ihailijaa, hän, joka aina oli säilyttänyt sydämensä ylpeyden, oli nyt lahjoittamaisillansa sen tuollaiselle mitättömälle kansan lapselle! Loukatun ylpeyden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hämmentyneessä mielentilassansa muistui hänelle mieleen vanhan Rosenin ennustavat sanat »maanpakolaisista mustilaisista»… Aivan oikein, ainoastaan maanpakolaisuus pakollisine samanarvoisuuksinensa selitti tällaisen sopimattoman kohtelun… Mutta samassa määrässä kuin hän näin halveksien sätti Mérautia, muistui hänen mieleensä kaikki tämän tekemät palvelukset. Kuinka olisi heidän käynytkään ilman häntä? Kuningatar muisti, minkä vaikutuksen mies oli tehnyt häneen ensi yhtymässä ja kuinka hän oli virkistynyt tämän puheesta. Ja kun kuningas pian antautui huvitusten valtaan, niin kuka siiloin ohjasi heidän kohtaloansa ja korjasi tehdyt tyhmyydet ja rikokset? Ja ennen kaikkea hänen väsymätön, alituinen uskollisuutensa, kykynsä, intonsa ja kauniit neronlahjansa, jotka hän etuansa ja kunniaansa ajattelematta uhrasi tehtäväänsä! Kaiken tämän tuloksena oli nyt pikku kuningas Leopold, joka todella oli kuningas ja josta hän ja Illyrian kansa voivat olla ylpeitä! Vastustamattoman hellyyden ja kiitollisuuden valtaan joutuen muisti hän sen hetken, jolloin hän kansanjuhlassa Vincennesissä niin lujasti oli nojautunut Elyséen käsivarteen … ja silloin hän sulki silmänsä muistellen nautinnolla tuon jalon sydämen sykkäilyä, sillä hänestä tuntui kuin olisi se nytkin sykkinyt uskollisena hänen sydäntänsä vastaan.
Samassa kuului laukaus, joka säikäytti lintuset pyrähtämään lentoon, ja kohta sen jälkeen kova huudahdus, tuollainen kuin lapsen huudahdus, joita äidit levottomina öinä kuulevat unissansa. Kauhistava hätähuuto se oli … ihan sumenivat äidin silmät … ja koko puutarha häilyi äkkiä suurentuneena kuin hänen oma ääretön surunsa. Kiireisiä askeleita kuului käytävältä… Opettajan jylhä, kurkkuun takertuva ääni kuului hätäisenä ampumaradalta päin. Silmänräpäyksessä oli Frédérique siellä.
Tummanvihreät pyökkipensastot varjostivat tämän osan puutarhaa ja maata peittivät tiheät köynnöskasvit ja vehmas kasvullisuus, joka aina todistaa hyöteää, kosteaa maaperää. Aidan vieressä riippui pahvista tehtyjä maalitauluja, kaikki täynnä pieniä, pyöreitä, yhtäläisiä luotien läpiä…
Ja tuossa näki hän lapsensa lepäävän seljällänsä liikkumattomana ja kuolon kalpeana… Ainoastaan oikean silmän alla näkyi punaista ja sulkeutuneen luomen alta oli kihonnut muutamia veripisaroita punaisiksi kyyneliksi. Pojan luona oli Elysée polvillansa väännellen kauhistuneena käsiänsä ja vaikertaen alinomaa: »minä se olin … minä se olin!…» Hän riensi vastaan… Nuori kuningas oli pyytänyt häntä koettamaan pyssyänsä … ja hirmuisen sattuman kautta oli luoti kimmonnut takaisin jostakin rautanaulasta…
Kuningatar ei ehtinyt häntä kuunnella. Ääntä päästämättä ja ilman valitusta seurasi hän äidinvaistoansa, nosti lapsensa ylös ja kantoi hänet helmassansa vesisäiliölle. Viitaten sitten talosta avuksi kiiruhtaneet ihmiset poistumaan, nojasi hän säiliön kivistä reunaa vastaan polvensa, jolla pikku kuningas hengetönnä ruumiina lepäsi, ja piti jumaloidun kalpeita kasvoja äyräittensä yli virtaavan veden rajassa. Kostuneina peittivät vaaleat suortuvat pojan otsaa ja mielivät tavoittelemaan ajettunutta silmäluonta, jonka punerruksen vesi sai pois tunkien kihoavat veripisarat silmäripsien väliin.
Äiti ei virkkanut mitään eikä ajatellut mitään. Rutistuneessa hattistipuvussansa, joka veden kostuttamana oli luontunut hänen kauniin vartalonsa ympärille kuin harsopuku marmoriin veistetyn veden immen muotojen ympärille, pysyi hän yhäti samassa asennossa lemmikkinsä yli kumartuneena ja pienintäkin elonmerkkiä tähystäen. Kylmän veden vaikutuksesta virkosikin lapsi vähitellen elämään: ensin oikaisi hän jäseniänsä kuin unesta heräävä, ja alkoi sitten valittaa…
»Hän elää!» huudahti äiti hurjana ilosta.
Kun hän samassa kohotti päätänsä, huomasi hän edessänsä Mérautin, joka kalpeana ja murtuneena näytti rukoilevan armoa. Muistaen äskeiset tunteensa tuolla puistotien vieressä yhdisti hän ne tahtomattansa tähän kauhistavaan tapaukseen, joka kai oli hänen heikkoutensa rangaistus. Hän oikein raivostui tuota miestä ja samalla itseänsä kohtaan.
»Mene, mene! Äläkä koskaan enään tule näkyviini!» huusi hän heittäen hirmuisen katseen Mérautia kohti.
Tällä loukkaavan vihaisella sinuttelemisella tunnusti Frédérique kaikkien kuullen rakkautensa … mutta sen teki hän kärsiäksensä näin rangaistuksensa ja parantuaksensa samalla sydämensä heikkoudesta.