IX.
Pimeässä kammiossa.
»Oldenburgin suurherttuakunnassa oli kerran eräs kreivitär nimeltä Ponikan, jolle tontut olivat hääpäivänä lahjoittaneet kolme kultaista pikku leipää…»
Näin alkoi rva de Silvis kertomuksensa pikku vangille pimeässä kammiossa, jonka akkunat olivat tiivisti suljetut ja akuttimet maahan asti lasketut. Pikku kuningas lepäsi siellä sängyssänsä; vieressä istui kuningatar kuin kalpea aave alinomaa jäisellä kääreellä hautoen lapsen otsaa ja muuttaen kääreitä joka toinen minuutti, kuten hän jo viikon ajan oli tehnyt öin ja päivin. Arvoitus oli muille, kuinka hän oli voinut pitkittää hoitoa vähääkään nukkumatta ja melkein mitään syömättä istuen vain päänalustan luona pojan kätöset käsissänsä, milloin hän ei muuttanut kääreitä tai pitänyt jäitä sillä kohdalla, missä hän tunsi olevan enin kuumetta, jota potilaan muuten heikko valtimo todisti.
Pikku kuningas tahtoo, että hänen äitinsä aina istuu vieressä. Sillä suuri, pimeä huone täyttyy hänen mielestään hirvittävillä aaveilla ja kauheilla kummituksilla. Kun hän ei voi kuluttaa aikaansa lukemisella eikä leikeillä, vajoaa hän sellaiseen voipumistilaan, joka tekee Frédériquen kovin levottomaksi.
»Tunnetko sinä kipua?» kysyy äiti alinomaa.
»En, mutta minulla on niin ikävä», vastaa poika raukealla äänellä. Tätä ikävää karkoittaaksensa ja loistavilla kuvilla surullisen sairashuoneen elähyttääksensä oli rva de Silvis jälleen avannut juttulippaansa, joka aina oli täynnä taruperäisiä saksalaisia linnoja, tornein juurella karkeloivia tonttuja ja sinilintua odottavia prinsessoja, jotka vartoessansa kehräsivät lasivärttinöillä.
Nämä loppumattomat tarinat, joita poika tarkkaavaisena kuuntelee, ovat kuningattarelle kauhistus. Hänestä tuntuu kuin tehtäisiin täten tyhjäksi kaikki se kasvatustyö, jonka hän vaivalla on rakentanut, taikka kuin joku purkaisi kivi kiveltä jo valmista riemupylvästä. Näissä ajatuksissa tuijottaa hän eteensä pitkät yökaudet ja huoli siitä, että poika jälleen on joutunut naisten käsiin ja tuonnoiseksi pikku Zara poloiseksi kiusaa häntä enemmän kuin vamma pojan silmässä, jonka vaarallisuutta hän ei vielä tunne.
Kun lääkäri lamppu kädessä hetkiseksi karkoittaa pimeän huoneesta, siirtää käärettä ja koettaa muutamalla belladonnatipalla herättää tunnetta vahingoittuneeseen silmään, rauhoittaa se äitiä, ett'ei poika parkaise eikä tahdo käsillänsä suojella itseänsä. Kukaan ei uskalla sanoa hänelle, että tuo tunteettomuus ja hermojen hervottomuus päinvastoin on sen merkki, että silmä on kerrassansa menetetty. Vaikka luoti sattuikin vain kimmonneena, jolloin se siis jo oli kadottanut suurimman voimansa, oli se kuitenkin jaksanut rikkoa silmän näkökalvon. Oikea silmä oli siis auttamattomasti mennyt, mutta silmien elimellisen yhteyden vuoksi oli vasenkin vaarassa, koskapa molemmat itse teossa ovat saman elimistön haaraumuksia. Lääkärin kaikki toimenpiteet ja varokeinot tarkoittivat siis vasemman silmän pelastamista. Kuinka kauheaa, jos kuningatar tietäisi koko onnettomuuden! Sillä nyt uskoo hän vilpittömästi, että hän valppaalla hoidolla ja alituisella huolella voi hävittää onnettoman tapahtuman kaikki seuraukset. Puhuuhan hän jo pojalle yhteisestä kävelystä ulko-ilmassa!
»Leopold, kai te mielellänne tekisitte kävelyretken kauniissa metsässä?…»
Kyllä, Leopold olisi hyvin mielissänsä sellaisesta. Hän tahtoo, että joku saattaisi hänet sinne, missä se kansanjuhla oli … jossa hän oli ollut äidin ja hra Elyséen kanssa.
Äkkiä keskeytti hän itsensä:
»Mutta missä hra Elysée on?… Miksi ei hän koskaan tule tänne?»
Hänelle vastattiin, että hra Méraut oli lähtenyt pitkälle matkalle. Tähän selitykseen hän tyytyi. Ajatteleminen väsytti häntä. Samoin puhuminen. Pian vajosi hän velttoon välinpitämättömyyteensä ja palasi potilasten sumumaahan, jossa omat unet ja ympärillä olevat esineet sekautuvat toisiinsa. Ovissa käydään, tullaan ja mennään, kuiskaillaan hiljaa ja hävitään hiipien. Kuningatar ei tahdo kuulla mitään eikä välitä mistään muusta kuin sairaanhoidosta. Silloin tällöin avaa Kristian oven, joka ilman vaihdon vuoksi aina on vähän raollansa, ja sanoo pojallensa jonkun leikkisän sanan saadaksensa hänet nauramaan tai puhumaan; tämän tekee hän koettaen muuttaa äänensä niin iloiseksi ja huolettomaksi. Mutta tuo iloinen ääni ei tahdo soveltua siihen muistoon, jonka poika onnettomasta tapauksesta säilyttää: hän pelkää isäänsä. Hänen päänsä oli näet vielä täynnänsä surullisia muistoja tuosta laukauksesta, joka oli hämmentänyt hänen aivonsa ja vieläkin muistui hänen mieleensä sekavina tunteina ja kuvina. Kuningattaren alinomainen pelonalaisuus, se iltakohtaus parvekkeella, jolloin hän äitinsä kanssa oli syöksyä alas kolmannesta kerroksesta, ja muut yksityistapaukset johtuivat hänen mieleensä isän puhutellessa häntä. Sen vuoksi vastasi hän vain muutaman sanan mutisten nekin hampaittensa välistä. Kristianin oli sitten tapana kääntyä puolisoonsa sanoen: »teidän pitäisi levähtää hieman, Frédérique, tehän teette lopun itsestänne… Ja lapsenkin vuoksi pitäisi teidän säästää itseänne…» Mutta silloin puristi pikku prinssi rukoilevasti ja kiihkeästi äitinsä kättä … ja samalla mykällä tavalla rauhoitti tämä lastansa: »elä pelkää, elä pelkää … en minä sinua jätä!» Sitten vaihtaa hänkin muutamia kylmiä, välinpitämättömiä sanoja kuninkaan kanssa, joka pian taas palaa omiin puuhiinsa ja ikäviin ajatuksiinsa.
Poikaa kohdannut onnettomuus oli viimeinen siinä kovanonnen kolhujen sarjassa, joka oli ahdistanut häntä. Nyt oli hän jo vallan neuvoton ja tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi… Oi, jospa Frédérique jälleen ottaisi hänet armoihinsa!… Kaikkien heikkojen luonteiden lailla kaihosi hän jotakin toveria onnettomuudessansa voidaksensa nojata päänsä rakasta rintaa vastaan ja saadaksensa lohtua kyyneleihinsä ja tunnustuksiinsa, kunnes iloisemmalle mielelle tultuansa alkaisi uudelleen hurjistella ja pettää. Mutta Frédériquen sydän oli ainaiseksi suljettu … ja nyt näytti hänen oma lapsensakin vierovan häntä.
Näissä mietteissä seisoi Kristian eräänä hiljaisena iltana … sairaan sängyn vieressä … pimeässä huoneessa.
Sillä välin tarkastaa kuningatar alinomaa kelloa laskien minutit ja ottaen sitten maljasta jääkappaleen, jota hän pitää kostutettua käärettä vastaan lapsen otsalla; nostaen pikku potilaan päätä suutelee hän tätä otsalle nähdäksensä kuinka kuuma se on. Juhlallisen totisena jatkaa rva de Silvis tarinaansa kolmesta kultaleivästä Illyrian ja Dalmatian yhdistetyn valtakunnan lailliselle hallitsijalle.
Yhtä huomaamatta kuin Kristian oli tullut sisään pujahtaa hän jälleen ulos. Suruisena vaeltaa hän läpi hiljaisen talon, jossa vanha Rosen ylläpitää järjestystä ja hovitapoja; joka päivä nähdään hänen käyskelevän pää- ja siipirakennusten väliä, selkä aina yhtä suorassa ja pää yhäti tutisten. Kasvihuone ja puutarha kukoistavat kuten ennenkin ja auringon paisteesta virkistyneet apinat kirkuvat ja loikkivat iloisina pienessä asunnossansa. Tallirenki jaloittelee pikku kuninkaan ponyhevosta pihalla, joka sairaan vuoksi on oljilla peitetty, ja allapäin jää pony-parka seisomaan portaiden eteen katsellen pähkinänruskeilla silmillänsä siihen suuntaan, mistä pikku Leopold tavallisesti tuli hyväilemään häntä. Ulkonaisesti on talo edelleen yhtä siisti ja mukava, mutta kaikki näyttää olevan aran odotuksen vallassa tai väikkyvän pelon ja toivon välillä: työ ja askareet ovat lakkautustilassa ja kaikkialla vallitsee samallainen hiljaisuus kuin luonnossa jälkeen ankaran myrskyn. Liikuttavinta on kuitenkin huomata, ettei noita kolmea suljettua säleakutinta, joiden takana sairas potilas lepää kärsiväisenä, koskaan avata valolle ja ilmanvaihdolle.
Tultuansa karkoitetuksi kuninkaallisesta hovista oli Méraut asettunut asumaan aivan lähelle ja kuljeskeli usein sen ympäristössä katsellen epätoivoisena noita suljettuja akkunoita. Ne ovat hänen tuskansa ja tuomionsa. Hän palaa joka päivä takaisin peljäten näkevänsä ne kerran vallan avoinna, että savu sammutetuista kynttilöistä kuolinvuoteen ääressä pääsisi ulos. Tämän kaupunginosan asukkaat alkavat jo tuntea hänen ulkonäkönsä. Leivosten myyjätär lakkaa kantamasta tavaroitansa pysähtyen töllistelemään tuota pitkää, onnettoman näköistä roikaletta, joka alati kuljeksii näillä tienoilla. Keilanheittäjät ja piletinmyyjät raitiotienasemalla pitävät häntä hieman hassahtaneena. Eivätkä he tässä aivan väärässä olekaan, sillä miesparan epätoivo on jo todellakin mielenvikaa lähellä. Rakkaus tähän kärsimykseen ei sentään ole syypää. Kuningatar oli tehnyt oikein karkoittaessansa hänet luotansa ja kohdellut häntä ansion mukaan, myönsi Méraut itse. Hän oli saanut rangaistuksensa ja — päässyt vapaaksi rakkauden intohimostansa. Toisellaiset olivat syyt hänen epätoivoonsa. Saada kerran muodostaa kuninkaanalun oman mielensä mukaan oli hän toivonut. Tämä ihana tehtävä oli hänelle uskottu … ja itse oli hän ihanat toiveensa tuhonnut! Pahemmin ei onneton tapaus voinut surettaa lapsiraukan äitiä eikä isää kuin häntä. Eikä hän edes saanut lohduksensa hoitaa pientä potilasta eikä seurata hänen tilaansa joka päivä ja tunti, kuten hän olisi halunnut. Sen sijaan oli hänen melkein mahdotonta saada mitään tietoa hänestä, sillä hovipalvelijain puoleen hän ei voinut kääntyä, nämä kun kaikki katkerasti vihasivat häntä onnettomuuden varsinaisena alkusyynä. Eräältä metsänvartijalta, jolla toisinaan oli asiaa hoviin, sai hän vihdoin muutamia kyökissä juoruttuja uutisia, jotka tietysti olivat liioiteltuja sivistymättömän kansan tapaan. Milloin oltiin tietävinänsä, että pikku kuningas oli menettänyt kaiken näkönsä, milloin oli tauti muka kohonnut hänelle aivoihin, milloin taas kerrottiin, että kuningatar epätoivoissansa tahtoi tappaa itsensä nälällä. Tällaisten uutisten jälkeen joutui Elysée parka uuden tuskan ja ahdistuksen valtaan ja kuljeskeli metsässä, kunnes jalat uupuivat ja hänen täytyi istahtaa levähtämään metsän laidassa kasvavaan korkeaan heinikkoon, jonka ohitse sunnuntaisin kulki paljo väkeä, mutta joka viikon aikana oli syrjäseutuja. Tässä vahti hän metsänvartijaa saadaksensa uutisia hovista.
Kerran lepäsi hän taas illan suussa samassa tuoreessa heinikossa katsellen kuninkaallista asuntoa kohti ja auringon viimeisiä säteitä, jotka välkkyivät puiden oksien välistä. Keilanheittäjät menivät jo tiehensä, polisit alkoivat jo iltavuoronsa ja pääskyset kiertelivät nurmen yllä etsien hyönteisiä auringonlaskun aikana. Hetki oli erittäin otollinen siihen synkkään tunnelmaan, johon Méraut ruumiillisesti ja henkisesti väsyneenä vaipui kuunnellen sisäisiä muistojen ääniä ympäristön täydellisesti vaietessa. Koko luonnon näin nukkuessa tuntuu näet ikäänkuin alkaisi meissä paremmin kuulua sisäinen äänemme ja sen hiljaiset tarinat sielumme taisteluista.
Äkkiä pysähtyi hänen harhaileva katseensa mustaan lierihattuun, valkoisiin liiveihin ja sääryspariin, jotka lähestyivät epävarmoin askelin. Se oli hovineuvos Boscovitsh, joka nopein nais-askelin astua teputteli häntä kohti kantaen varovasti jotakin nenäliinaan käärittyä esinettä. Pian äkkäsi hän Mérautin tien vieressä. Ensinkään hämmästymättä riensi hän luo ja alkoi puhutella Mérautia aivan tuttavallisesti ja luonnollisesti ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunutkaan.
»Tänään näette te oikein iloisan miehen, rakas Méraut!» sanoi hän.
»Kuinka niin? Hyvä Jumala, olisiko todellakin mahdollista, että sairas…»
Nyt kävi kasvientutkija totisen näköiseksi. Sairaan tila oli, ikävä kyllä, entisellänsä. Hänen täytyi yhäti pysyä hiljaa pimeässä huoneessa. Kaikki epävarmaa, tietysti kiusallisen epävarmaa, jumala paratkoon!
»Mutta…» jatkoi hän vallan toisella äänellä, »voittekos arvata, mitä minulla tässä on?… Varovasti … se on näet hauras … multaa ei saa karistaa pois juurien ympäriltä!… Se on clematitis … mutta ei mikään tavallinen puutarha-clematitis … ei, vaan clematitis dalmatica … erityisen merkillinen vaivaislaji, jota ei tavata juuri muualla kuin siellä kotimaassani… Alussa en tahtonut uskoa ensinkään, että … keväästä asti olen minä tätä pitänyt silmällä … mutta katsokaas sen vartta … ja kukkasia… Se tuoksuu kuin survotut mantelit, eikö totta?…»
Ja näin sanoessaan avasi hän nenäliinan kaikella mahdollisella varovaisuudella ja paljasti heikon pehmeävartisen kasvin, jonka maidonväriset kukkaset muuttuivat lehtien luona niin vihertäviksi, ett'ei niitä enää tahtonut erottaa kukkasiksi. Méraut koetti kysellä ja urkkia häneltä muita uutisia, mutta mies oli niin intohimonen ja löytöilonsa vallassa, ett'ei se aluksi ollut mahdollista. Ihan ihmeellinen sattuma, että tämä kukkanen oli voinut kasvaa täällä … yksinäisenä … ja kuusisataa penikulmaa kotimaastansa! Kukkasilla on oma historiansa, vieläpä romaninsakin. Ja tämän tuo kunnon ukko nyt uusi itsellensä luullen kertovansa sen Mérautille.
»Minkä luonnon ihmeen ja geologisen oikun kautta on tämä pikku matkailija voinut itää täällä Saint-Mandéssa … tammen juurella? Joskus on tällaisia tapauksia tosin huomattu. Niinpä löysi eräs ystäväni kerran Pyreneiltä kukkasen, joka muuten kasvaa ainoastaan Lapissa. Se riippuu ilmaston virtauksista ja satunnaisista maakerros-muodostuksista… Mutta ihmeellisintä on tässä se, että tämä pikku taimi on kasvanut ihan maanpakolaisten maamiestensä läheisyydessä… Ja näettekös, kuinka hyvin se on menestynyt!… Hiukan on se ehkä maanpakolaisuudessansa kalvennut, mutta sen joustavat köynnösvarret ovat valmiit kiertymään…»
Clematitis-kasvi kädessä seisoi hän siinä onnellisena riutuvan auringon laskiessa, kunnes äkkiä puhkesi sanomaan:
»Hiisi vie, nythän on jo myöhäinen… Täytyy joutua kotiin!…
Hyvästi!»
»Minä tulen kanssanne», sanoi Méraut.
Boscovitsh hämmästyi. Hän oli ollut läsnä onnettomuuden jälkeisessä kohtauksessa ja tiesi siis, kuinka Méraut oli menettänyt paikkansa, vaikka hän ei aavistanut, että tähän oli eräs toinenkin syy vaikuttanut. Hm, mietti Boscovitsh, entäs kuningatar … ja muut, mitäs he sanoisivat, jos Méraut…?
»Hra hovineuvos, kukaan ei näe minua… Te laskette minut sisään puistokadulta vievän oven kautta… Sieltä hiivin minä kyllä kenenkään huomaamatta hänen huoneeseensa…»
»Kuinka? Tahtoisitteko siis todellakin…?»
»Päästä hänen sairashuoneeseensa, niin, ja kuulla hänen puhuvan hetkisen aikaa kenenkään minua huomaamatta…»
Boscovitsh pani äänekkään vastalauseen, mutta lähti kuitenkin astumaan Mérautin kehoituksesta. Tämä taas seurasi hänen jäljessänsä kaikista vastalauseista huolimatta. Mikä liikutus valtasikaan Mérautin, kun puistokadulta puutarhaan vievä pieni portti narahtaen aukesi, ja hän äkkiä huomasi joutuneensa sille paikalle, missä hänen elämänsä oli tyhjäksi tehty!
»Odottakaa tässä», sanoi hovineuvos vavisten, »minä palaan ilmoittamaan teille, milloin palvelusväki on käynyt illalliselle, ett'ei teitä kukaan yllätä porteissa.»
Täällä ampumaradalla ei kukaan ollut käynyt tuon onnettoman tapauksen jälkeen, jonka jäljet vielä olivat huomattavissa käytävillä ja poljetussa heinikossa. Tuonnoiset rikki ammutut maalitaulut olivat vielä paikoillansa, vesi tippui surullisesti säiliöönsä kuin ehtymätön kyynellähde ja hengessä oli Méraut kuulevinansa kuningattaren tiuskaisevan kyynelsilmin: »mene, mene tiehesi sinä…» Nyt tuntuivat nuo sanat hänestä samalla haavoittavilta ja hyväileviltä…
Kun Boscovitsh palasi takaisin, lähtivät he molemmat hiipimään talolle päin. Lasigalleriassa, johon he ensin tulivat puutarhasta, olivat pikku Leopoldin koulukirjat pöydällä hyvässä järjestyksessä … ja pöydän edessä olivat oppilaan ja opettajan tuolit kuin ennenkin oppitunnin alkaessa. Kaikki oli siis täällä samassa järjestyksessä paitsi lapsi, joka ennen antoi iloa kouluhuoneelle juoksennellen täällä iloisena edes takaisin ainakin kymmenen kertaa päivässä ja saaden muutkin usein nauramaan ja hyräilemään.
Hyvin valaistut portaat noustuansa vei Boscovitsh kumppalinsa sairashuoneen viereiseen suojaan, joka aina pidettiin pimeänä sekin, ett'ei potilaan silmiin kävisi ainoakaan valonsäde. Pieni yölamppu paloi kuitenkin seinäkomerossa rohdospullojen ja tippojen vieressä.
»Kuningatar ja rva de Silvis ovat hänen luonansa. Elkää siis Jumalan tähden puhuko mitään … ja tulkaa hetipaikalla takaisin…»
Elysée ei kuullut enää hänen sanojansa … hän oli jo hiipinyt kynnykselle, jolle hän seisahtui sykkivin sydämin ja henkeänsä pidättäen. Ollen pimeyteen tottumaton ei hän voinut nähdä mitään … vaan kuuli ainoastaan ohuen lapsenäänen, joka juhlallisesti luki iltarukouksensa… Mutta tätä väsynyttä, surullista ja pitkäveteistä ääntä oli hänen melkein mahdotonta tuntea pikku kuninkaan ääneksi. Kun rukousten sarja oli päättynyt amenella, kuuli hän lapsen kysyvän:
»Äiti, pitääkö minun lukea vielä kuninkaiden rukous?»
»Tietysti, poikaseni», vastasi kuningatar kauniilla ja totisella, vaikka muuttuneella äänellä, sillä entinen sointu ja varmuus olivat hävinneet.
Poika vaikeni hetkiseksi, mutta huomautti sitten:
»Minä vain luulin … ja arvelin, ettei sitä enää tarvittaisi…»
»Kuinka niin?» kysyi kuningatar vilkkaasti.
»Niin», jatkoi lapsi varhaisvanhalla ja älykkäällä äänellä, »mielestäni olisi minulla niin paljo muuta rukoiltavaa Jumalalta…»
Samassa muutti hän ajatustensa suuntaa ja lisäsi nopeasti ikäänkuin olisi hän kilttinä lapsena peljännyt pahoittaa äitinsä mieltä:
»Mutta koska sinä niin tahdot, äiti, niin kyllä minä luen senkin…»
»Sinä Herra, minun Jumalani, olet pannut minut isieni valtaistuimelle. Mutta minä olen vain lapsi, joka en tiedä, kuinka minun on kutsumuksessani meneteltävä. Ja kuitenkin olet sinä, Herra, tehnyt minut ulosvalitun kansasi hallitsijaksi…»
Huoneen perältä kuului samassa itkevän nyyhkytystä, kuningatar säpsähti.
»Kuka siellä? Vai tekö siellä olette, Kristian?» kysyi hän.
Mutta samassa suljettiin ovi.
Lopulla viikkoa selitti lääkäri, ett'ei pikku potilasta saisi enää kiusata täydellisessä pimeydessä, vaan olisi päivänvaloa vähitellen päästettävä sisään.
»Joko nyt?» huudahti Frédérique… »Ja minulle sanoitte te, että se kestäisi toista kuukautta…»
Lääkäri ei tahtonut ilmoittaa hänelle, että silmä oli ainaiseksi sokaistu… Mitään parannuksen toiveita ei ollut olemassa. Turhaa oli siis enää kiusata lasta täydellisessä pimeydessä. Totuutta ei lääkäri kuitenkaan hennonnut sanoa, vaan pelastihe epämääräisillä mahdollisuuksilla, joilla herrat lääkärit — sulasta säälistä — tavallisesti ovat rauhoittavinansa omaisia. Kuningatar taas ei asianlaitaa ymmärtänyt eikä kukaan hänen ympäristöstänsä ottanut sanoaksensa hänelle totuutta. Tämä surullinen tehtävä uskottiin vihdoin isä Alphéelle: kaikki vaikea kuuluu muka aina uskonnon edusmiehelle, osasipa hän sitten auttaa taikka ei.
Mikään hentomielinen mies ei isä Alphée juuri ollut, kuten tiedämme. Jumalan sanaa käytti hän kuin pakkosauvaa ja sillä aikoi hän sivaltaa sellaisen iskun, että kuningattaren ylpeys ainaiseksi masentuisi. Äitinä oli hän kärsinyt poikansa onnettomuuden, äitinä oli hän tuntenut poloisen avunhuudon, pyörtymisen ja tippuvan veren viiltävän haavoja hänen sydämensä sisimpään soppeen. Mutta ilmoitus, jonka isä Alphée otti tehdäksensä, oli masentava hänet kuningattarena. Mikä kauhea kohtalo, jos pikku Leopold jäisi ainiaaksi ruhjoksi ja silmäpuoleksi! Hänen, joka oli toivonut poikansa kasvavan kauniiksi voiton ja oikeuden päivää varten, täytyi siis nyt antaa viallinen raukka Illyrian kansan hallitsijaksi! Tätä petosta ei hän ikinä antaisi anteeksi lääkärille. Maanpakolaisuuden ja alennuksenkin aikana ovat kuninkaat siis korkean kutsumuksensa ja ihmisten kurjan pelkuruuden uhreja!
Lieventääksensä ylimenoa täydellisestä pimeydestä päivänvaloon panetti kuningatar ensiksi akkunoihin vihreät verhot; vähitellen annettiin päivän sitten vapaasti tulvata akkunoista, ja nyt vasta huomasivat nämä poloiset, kuinka he itsekukin olivat muuttuneet tämän vankeuden aikana. Lapsi parka oli käynyt kovin kalpeaksi; oikeanpuolista silmää peitti kääre yhä vieläkin. Kasvoihin oli kääre painanut pieniä, ennenaikaisia kurttuja, jotka häntä vanhensivat. Suurin muutos oli kuitenkin se, että hänen nyt täytyi alottaa viallisen poloisen surullinen elämä!
Ruokapöydässä täytyi hänen opetella uudellensa viemään ruokaa suuhun, sillä hän ei voinut enää hoitaa lusikkaa ja kahvelia, vaan sattuivat nämä milloin otsaa, milloin korvia kohden; niin paljo vaikutti näet heikontunut näkö muihin henkisiin ominaisuuksiin. Tällaisten erehdysten sattuessa nauroi hän sairaan lapsen naurua, mutta äidin täytyi kääntyä poispäin, jott'ei hänen kyyneleitänsä huomattaisi.
Niin pian kuin poikanen pääsi puutarhaan, ilmestyi uusia kiusan ja surun aiheita. Joka askeleella mieli hän kompastumaan ja tavoitteli tukea; usein hän suuntasi tahtomattansa askeleensa viistoon ja joskus hän kompastui kumoonkin. Aina pysyi hän arkana ja epävarmana, peräytyen takaisin pienimmänkin esteen sattuessa tielle, tarttuen toisten käsiin tai äidin hameen liepeihin ja kiertäen tuttujen rakennusten kulmia niin varovasti kuin olisi hän peljännyt väijymystä. Kuningatar koetti kaikin tavoin herättää eloon poikansa rauenneita ruumiinvoimia, jotka saman onnettomuuden kautta näyttivät kovin lamautuneen. Näköaistia kohdanneen turman vaikutus oli nähtävästi ulottunut muidenkin henkisten aistimusten toimintaan.
Muuten ymmärsi poikanen varsin hyvin sen surun, jonka hän äidillensä tuotti. Puhuessaan nosti hän vaivaloisesti päätänsä ja näytti ujolla katseellansa ikäänkuin pyytävän anteeksi viallisuuttansa ja heikkouttansa. Vaistomaisia, hermostuneita säikähdyksen vaikutuksia hän ei voinut ensinkään hillitä. Niinpä oli hän saada hermonytkyn kasvoihinsa, kun hän ensi kerran tuon onnettoman tapauksen jälkeen kuuli pyssynlaukauksen, vaikka tämä kuuluikin varsin kaukaa. Ja kun hänen jälleen piti nousta ponyhevosensa satulaan, alkoi koko hänen ruumiinsa vapista.
»Ei, ei … en minä», sanoi hän äitiänsä läheten, »ottakaa minut vaunuihin kanssanne, minua niin pelottaa…»
»Pelottaa? Mikä sitten?»
»Minua niin kovin pelottaa…»
Ja tätä pelkoa ei saatu haihtumaan rukouksilla eikä nuhteilla.
»Vai niin», sanoi kuningatar harminsa hilliten, »no, valjastakaa sitten vaunujen eteen!»
Oli kaunis sunnuntaipäivä loppupuolella syksyä. Ilma muistutti samaa toukokuun sunnuntaita, jona he olivat olleet kansanjuhlassa Vincennesissä. Tänään teki tuo taaja joukko köyhää kansaa, joka täytti nurmikentät ja käytävät, kuningattareen vastenmielisen vaikutuksen. Työväen huvitukset ulkona vapaassa ilmassa olivat ikäviä ja vielä ikävämpi oli nurmikolta kansan keskestä löyhkäävä ruoka-aineiden haju. Huolimatta rahvaan nauruista ja juhlapuvuista näkyi muka tuon vapaan ilon takaa köyhyys ja kurjuus kyllin selvään. Poikanen, joka huomasi äitinsä olevan huonolla tuulella ja luuli olevansa syynä siihen, koetti olla äidillensä niin ystävällinen ja hyväilevä kuin mahdollista.
»Oletteko te suutuksissa, äiti, kun minä en tahtonut ratsastaa ponyllani?»
Ei, ei äiti ollut suutuksissa hänelle. Mutta kuinka aikoi hän esiytyä kruunaustilaisuudessa, kun hänen alamaisensa kerran kutsuvat hänet takaisin? Täytyyhän kuninkaan osata ratsastaa.
Poikanen käänsi päänsä niin, että voi nähdä äitinsä ainoalla silmällänsä ja kysyi sitten:
»Te luulette siis todellakin, että he huolivat minusta tällaisena?»
Hän näytti todellakin vihaiselta ja vanhalta.
Frédérique kummasteli, että hän voi sellaista epäillä; muistakoon vain
Westfalenin kuningasta, joka oli aivan sokea, hän.
»Niin, mutta mikäs kuningas hän on?…. Karkoitettu raukka!»
Kuningatar kertoi hänelle sitten tarinan Böhmenin sokeasta Juhana-kuninkaasta, joka Crecyn tappelussa pyysi ritarinsa saattamaan hänet eturiviin, jossa hän saisi mitellä miekkoja. Ja sitten taisteli hän miehistönsä kanssa niin uljaasti, että he seuraavana päivänä lepäsivät kaikki hevosinensa kuolleina tantereella.
»Voi, kuinka kauheaa ja hirmuista!» huudahti Leopold.
Sitten istui hän äänetönnä ajatuksissansa miettien kiihoittuneessa mielikuvituksessansa tuota tarinaa samoin kuin markiisittaren satuja. Vaunut kääntyivät nyt järven luota niin kapealle tielle, että tila kävi melkein ahtaaksi. Eräs kävelijä heidän edellänsä hypähti äkkiä sivulle vaunujen tieltä. Siteensä vuoksi ei poikanen häntä nähnyt, mutta kuningatar hänet heti tunsi. Totisella ja ankaralla katseella huomautti hän tätä päätänsä nyökäyttäen silmäpuolesta poikaparastansa, jonka rihainen vartalo näkyi kuningattaren väljän puvun takaa: Kas, siinä oli heidän yhteisen työnsä rauniot ja kuuluisan nimen heikko varjo!
Tämä oli heidän viimeinen yhtymyksensä. Seuraavana päivänä jätti Méraut ainaiseksi St Mandén seudut.