Kuninkaita maanpaossa II

by Alphonse Daudet

X.

Fides, Spes. [Usko ja toivo.]

Herttua Rosen astui ensimäisenä sisään.

»Täällä tuntuu hieman kostealta», sanoi hän vakavasti. »Poikani kuoleman jälkeen ei näitä ovia ole avattu.»

Kostea ja haudan kolkko ilma löyhähti todellakin vastaan Rosenin palatsin alakerrassa sijaitsevista upeista salongeista, joissa guzlan säveleet olivat kaikuneet niin juhlallisilta ja joissa kaikki vielä oli lähtötanssijaisten aikuisessa kunnossa. Kuninkaan ja kuningattaren koristetut tuolit olivat vielä paikoillansa soittolavan alla. Näiden ympärillä olivat taas muut kunniavieraita varten asetetut nojatuolit puoliympyrässä. Sikin sokin näkyi permannolla nauhoja, kuivuneita kukkasia ja harsonsiekaleita. Verhoilijat olivat nähtävästi suurimmassa kiireessä ottaneet alas oviverhot ja kasvit ja sulkeneet sen tehtyänsä ovet juhlasaleihin, jotka näin ollen yhäti olivat todistuksena tuonnoisista iloista tässä suruhuoneessa. Yhtä laiminlyödyltä näytti puutarhakin: kuivuneita oksia suurissa kasoissa, jotka olivat saaneet olla koskematta syksystä kevääseen saakka, ja itse maaperä vehmaan rikkaruohon peitossa. Syvän surun synnyttämiin luonneomituisuuksiin kuuluu myöskin se, että sureva tahtoo painaa kärsimystensä ja murheensa autioittavan leiman ympäristöönsäkin. Sen vuoksi ei herttua Rosen ollut sallinut mitään täällä liikutettavan … eikä missään tapauksessa tahtonut itsekään asua enää loistavassa palatsissansa.

Gravosan onnettoman taistelun jälkeen oli Colette lapsivuoteelta noustuansa matkustanut Nizzaan pikku »W:nsä» kanssa; herttua taas lopetti jokapäiväiset kävelynsä Anjoun rantakadun ja S:t Mandén välillä ja muutti kokonansa kuninkaansa luo, missä hän nyt panetti kuntoon makuusuojan itsellensä n.k. intendenttirakennuksessa. Kaikesta näkyi, että hän pian aikoi myydä palatsinsa; hän oli näet alkanut kaupata pois useita palatsin vanhanaikaisia kalleuksia. Näissä aikeissa hän nytkin tänne saapui parin seuralaisensa kanssa. Tällä kertaa oli vanhojen venezialaisten peilien vuoro, joihin rakastavaisten parien unkarilaiset masurkat (tsardas-tanssit) loistavien kynttiläkruunujen valossa viimeksi olivat kuvastuneet. Tänään saivat niiden kirkkaat pinnat — Parisin harmaan koleassa syysvalaistuksessa — heijastaa kahta narrin naamaa, jotka ahnain silmin ja hohtavin huulin tarkastivat niitä. Toinen näistä oli ukko Leemans, toinen hänen eroamaton ystävänsä ja toverinsa hra Pichery, aina yhtä kalpea ja »nuoltu» kuin ennenkin, koukkusuortuvat ohimoillansa ja viikset vahattuina.

Täytyi olla vanhan muinais-esinekauppiaan mielenmaltti, kauppatottumus ja näyttelijätaito, jos mieli voida pidättää ilon ja ihastuksen huudahdusta, kun kenraalin palvelija, yhtä vanha ja suoraselkäinen kuin isäntänsäkin, äkkipikaisilla tempauksilla vetäisi ylös kalisevat säleakuttimet salin pohjoispuolisista akkunoista, jolloin hieno päivänvalo valahti sisään leikkien eri vivahduksissa noilla erittäin siroilla puuveistoksilla, pronssivalelmilla ja norsunluisilla taide-esineillä. Ammattimaisesti järjestetty ja hoidettu tämä rikas kokoelma ei ollut, kuten esim. Spalaton kreivittären vanha aartehisto, mutta sen sijaan paljon loistavampi, ulkolaisempi ja ennen kaikkea paljon paremmin säilynyt. Eikä mitään vioittumisia eikä naarmuja!

Vanha Rosen ei ollutkaan ryöstellyt mitä tahansa niinkuin monet kenraalit tekevät, jotka syöksevät myrskynä vihollisten vanhoihin kesäpalatseihin vieden mukanansa sekä sirot kellotornit että tavalliset olkikatot. Tämä kokoelma oli päinvastoin oikea valikoima. Todellakin naurettavaa oli nähdä vanhan kaupustelijan tuon tuostakin pysähtyvän jonkun taide-esineen eteen, huulet ihastuksesta törröllänsä karvaisen naamansa keskellä, ja silloin tällöin suurennuslasilla tarkastelevan jotakin: milloin hän raaputti jotakin emaljiteosta, milloin naputti jotakin pronssivalelmaa j.n.e., mutta koko ajan koetti hän näyttää aina välinpitämättömältä, melkeinpä halveksivalta, vaikka koko hänen ruumiinsa kiireestä kantapäähän asti ilosta vapisi ja tutisi kuin olisi sähkövirta häneen sattunut. Myöskin hra Picherytä oli hauska tarkastella. Ollen vailla asianymmärrystä, arvostelukykyä ja kaunoaistia tällaisissa asioissa seurasivat hänen kasvojensa eleet orjallisesti toverin vaihtelevia ilmeitä; kun tämä väänsi karvaisen naamansa halveksivaan virnistykseen, niin teki Pichery samoin, ja kun Leemans kumartuen muistikirjasensa ylitse, johon hän alinomaa teki muistoonpanojansa, hiljaa kuiskasi hänelle: »tämä on ainakin sadan tuhannen frangin arvoinen», muuttui hänen hahmonsa samassa silmänräpäyksessä täydelliseksi hämmästykseksi. Tässä oli heillä molemmilla ehkä hyvä tilaisuus voittaa takaisin, mitä he »suuren kaappauksen» kautta nähtävästi olivat ainiaaksi menettäneet. Kaikissa tapauksissa oli viisainta pitää suunsa kiinni eikä antaa tunteillensa ylivaltaa, sillä tuo vanha ja epäilevä kenraali, joka pysyi yhtä suljettuna kuin koko kaupustelijakunta yhteensä, seurasi koko ajan heidän kintereillänsä seisoen heidän takanansa, kun he kiintyivät tutkimaan jotakin, eikä näyttänyt ollenkaan välittävän ensinkään heidän petosaikeistaan.

Nyt olivat he vaeltaneet kaikkien juhlasalien läpi ja saapuivat pieneen kamariin, johon tullessa täytyi nousta pari porrasta ylös; kaikki täällä oli komeasti sisustettu maurilaiseen tyyliin mataline divanisohvinensa, mattoinensa ja vanhanaikaisine huonekaluinensa.

»Ovatko nämä myöskin myytävänä?» kysyi Leemans.

Kenraali ei hetipaikalla vastannut. Tässä oli Coletten pieni budoarihuone, hänen mielisuojansa, jonne hän aina vetäysi, kun sattui saamaan aikaa ollaksensa hetkisen yksin. Täällä oli hänen tapansa kirjoitella kirjeitä pienen arapialaisen kirjoituspöydän ääressä. Erityisesti empi hän myydä tätä huonekalua, josta hän tiesi Coletten paljo pitävän. Siitä huolimatta teki hän äkkiä päätöksensä.

»Ovat … kaikki nämä myydään myös!» vastasi hän sitten kylmästi.

Leemans, jonka huomio heti oli kiintynyt tähän koristeilla, kultauksilla, pienoisholveilla ja gallerioilla kaunistettuun esineeseen, alkoi heti tutkia sen sisustaa ja monia laatikkoja, joista useat olivat toistensa päällä lepääviä salalaatikkoja, jotka avautuivat piiloitettuja vieterejä painettaessa. Laatikot olivat sisältäpäin sangen siistit ja »foneratut» hienoimmilla puulajeilla, koskapa ne tuoksuivat oranssi- ja sandelipuulta. Pistäessänsä kätensä erääseen laatikkoon tapasi Leemans siellä kääryn paperia.

»Täällä on jotakin», huomautti hän.

Kun kaupustelijat olivat nähneet ja tutkineet kaikki, saattoi kenraalin palvelija heidät varmuuden vuoksi ulos saakka. Herttua taas muisti nuo laatikkoon unhotetut paperit. Hän otti ne säilöstä ja huomasi niiden olevan kääryn tuoksuvia kirjeitä, jotka kaikki olivat sidotut yhteen rutistuneella silkkinauhalla. Tarkemmin kääryä katsellessansa tunsi hän Kristianin suuren ja säännöttömän käsialan, jota hän viime kuukausina ei ollut nähnyt muissa papereissa kuin velkakirjoissa ja maksuosoitteissa. Varmaankin on tämä kuninkaan kirjeenvaihto Herbertin kanssa, ajatteli hän. Mutta niin ei suinkaan ollut laita.

»Colette, oma sydänkäpyseni», luki hän ensimäisessä kirjeessä. Herttua repäisi äkkiä nauhan poikki ja viskasi kirjeet sohvalle. Niitä oli luvultansa ainakin kolmekymmentä. Eräässä kirjeessä pyysi hän yhtymystä, toisessa kiitti hän sellaisesta, kolmas sisälsi vieläkin lämpimämpiä kiitoksia… Sanalla sanoen, tässä paljastui rikoksellinen rakkausjuttu surullisessa tyhjyydessänsä ja todellisuudessansa ja sitä voi seurata alusta alkaen viimeisiin kylmiin anteeksipyyntöihin yhtymysten laiminlyömisestä … kaikki esitettynä yhä lyhemmissä ja lyhemmissä kirjeissä kuin lippuset paperileijan hännässä. Melkein kaikissa kirjeissä puhuttiin ikävästä ja tunkeilevasta henkilöstä, jolle Kristian leikillä antoi nimen »surullisen hahmon ritari» tai lyhennettynä vain »hahmo». Miettiessään ketä kuningas tällä mahtoi tarkoittaa huomasi hän eräässä kirjeessä — tapausten kehittyessä kävi kirjeenvaihdon sisällys muuten kevytmielisemmäksi menettäen samassa määrässä alkuperäisen alakuloisuutensa — omituisen irvikuvan itsestänsä: haikaran jaloilla käypä pitkä vartalo, jonka yläpäässä hänen oma pieni haukanpäänsä. Häntä se tietysti esitti; olihan siinä hänen kotkannenänsä ja raukealuomiset silmänsä ja paremmaksi vakuudeksi seisoi piirustuksen alla kirjoitus: »Surullisen hahmon ritari ollessansa vahtivuorolla Orsayn rantakadulla».

Toinnuttuansa ensi hämmästyksestänsä ja käsitettyänsä häväistyksen kaikessa alhaisuudessansa, huokasi kenraali surullisesti: tällainen teko saattoi hänet vallan ymmälle, näin häntä ei vielä ollut kukaan nolannut eikä masentanut.

Enin ei häntä tässä jutussa harmittanut se, että hänen poikaansa oli petetty, vaan se seikka, että pettäjä oli Kristian, sama Kristian, jonka vuoksi he olivat uhranneet kaikki, jonka vuoksi Herbert nuoruutensa kukoistuksessa oli käynyt kuolemaan ja jonka vuoksi hän nyt oli mennä vararikkoa kohti ja myydä sotaretkiensä voitonmerkit, ett'ei kuninkaan nimikirjoitusta katsottaisi arvottomaksi. Oi, jospa hän vain voisi kostaa häpeänsä! Entä jos hän nyt tempaisisi seinältä pari asetta, olkootpa mitä laatua tahansa!… Vaan ei! Kristian oli kuningas! Kuninkaalta ei voi vaatia hyvitystä. Tämän kalliin sanan muistaessansa rauhoittui hänen vihansa äkkiä kuin taikavoimasta. Hän alkoi järkiperäisesti harkita asiaa ja tuli vihdoin siihen päätökseen, ett'ei kuningas, joka korkeaksi huviksensa oli suvainnut huomata erään palvelijattarensa, ollut hetikään niin väärässä kuin hän, herttua Rosen itse, joka oli sallinut poikansa naida porvarillisen tytön. Tässä oli hän vain saanut ansionsa mukaisen rangaistuksensa teostansa ja ahneudestansa…

Kauvaksi aikaa ei hän näihin mietteihin vajonnutkaan. Pian pisti hän kirjeet lukon taa säilyyn ja riensi St Mandén palatsiin virkahuoneensa kirjoituspöydän ääreen; useissa pöydällä lepäävissä papereissa näki hän saman suuren, epäsäännöllisen käsialan kuin noissa lemmenkirjeissäkin. Siitä, että vanha herttua nyt oli päässyt tuollaisen salaisuuden perille, ei Kristian tietysti voinut aavistaa mitään kulkiessansa ja ajaessansa seuraavina päivinä pihan yli, jonka sivulla olevan intendenttirakennuksen akkunassa hän näki saman pitkän ja kuivan ukon uskollisena istuvan, jonka hän oli suvainnut jäljentää paperille ja nimittää: surullisen hahmon ritariksi.

Mutta ainoastaan kuningas, ainoastaan kansaan juurtuneen näkökannan, yksityisten uskollisuuden ja ulkonaisen loiston kannattama kuningas voi tavata tällaista uskollisuutta alamaisissansa, vaikka hän muuten onkin aivan arvoton ihmisenä. Kuningas Kristian antautui näet nyt, kun pojan henki oli taattu, jälleen noudattamaan entisiä elintapojansa mässäten ainakin yhtä paljo kuin ennenkin. Pian koetti hän myös uudistaa suhdettansa Señoraan. Huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja välittämättä siitä raa'asta ja häpäisevästä tavasta, millä Señora oli eronnut hänestä, ja vaikka Kristian nyttemmin tiesi, että juuri rakastajatar oli kavaltanut viranomaisille tiedon hänen sotaanlähdöstänsä, oli hän vieläkin niin rakastunut, että hän pienimmänkin aiheen saatuansa oli valmis heittäytymään tämän jalkojen juureen. Señora taas oli iloissansa, että jälleen sai elää yhdessä rakkaan Tominsa kanssa ja vietti onnellisia ja suloisia kuherruskuukauden päiviä. Kunnianhimostansa oli hän nyt päässyt täydellisesti vapaaksi ja esiytyi jälleen levollisena naisena, ominaisuus, jonka miljoonain toiveet olivat häneltä joksikin aikaa riistäneet. Nyt olisi hän omasta puolestansa mielellänsä myynyt asuntonsa elääksensä Tomin kanssa kaikessa rauhassa ja huolettomuudessa niinkuin kauppa-asioista luopuneiden, rikastuneiden kauppiasperheiden tapa on. Courbevoiessa olisivat he voineet elää koroillansa ja harmittaa Sprichtiläisiä ylellisyydellä ja loistolla. Mutta siihen ei J. Tom Lewis suostunut. Hän halusi tehdä uusia »kaappauksia» ja vaimon loistava ympäristö herätti hänessä ajatuksen perustaa uusi komeampi asioimisto, jossa kaikuisi tanssijaissoitto, kukkaset tuoksuisivat ja ihmiset esiytyisivät nauhoissa ja valkeissa hansikkaissa. Entisen englantilaisen »cabinsa» vaihtaisi hän komeihin, kreivillisellä vaakunalla varustettuihin vaunuihin, joita univormuun puettu ajuri ohjaisi ympäri Boulognen metsää; nyttemmin, kun ajuriyhtiöt olivat hankkineet itsellensä cab-kiesejä, ei hänen ajopeleillänsä ollut enää entistä merkitystä. Pian sai hän Señoran yhtymään aikeihinsa. Puolisot asuivat nyttemmin yhdessä Messinan puistokadun varrella sijaitsevassa upeassa palatsissa; usein loistivat sen salongit välkkyvää valoa komeiden juhlien aikana, joihin vieraita kutsuivat »Spalaton kreivi ja kreivitär».

Alussa ei näissä tilaisuuksissa paljo vieraita ollut, mutta vähitellen alkoi näihin saapua naisiakin, jotka muuten olivat pysyneet niistä poissa, ja niin tulivat nämä seurusteluillat tutuiksi »rikkaiden ulkolaisten» iltamina. Eihän ulkomaalaisten entisyydestä tarvitse välittää, kunhan he esiytyvät kyllin loistavasti. Myöskin bulevardein »kumipäät» osoittivat suurta huomiota Señoraa kohtaan: seikkailujensa jälkeen kuninkaan kanssa oli hän aivan muodissa näiden kesken. Mitä taas hra »kreiviin» tuli, oli hän vallan tyytyväinen uuteen säätyynsä jo niiden voittoa tuottaneiden tilaustenkin vuoksi, jotka hän jo ensi talvena oli saanut uusilta ystäviltänsä.

Kuningas Kristianilta ei tietysti voitu kieltää pääsyä näihin salonkeihin, jotka vielä äsken olivat käyneet hänelle niin kalliiksi. Sitä paitsi kohotti se talon mainetta, että sen seurapiiriin kuului eräs kruunattukin pää. Kristian oli siis kyllin heikko mennäksensä kreivittären iltamiin toivoen yhäti voivansa uusia lemmensuhteensa. Sen vuoksi ei hän enää tullut suuria portaita ylös, vaan hiipi sisään takatietä aina sama toivo mielessänsä. Samasta syystä tyytyi hän ainoaan mahdolliseen osaan, joka nyttemmin jäi hänen esitettäväksensä, nim. hyljätyn, onnettoman rakastajan; yhtä kalpeana kasvoiltansa kuin valkeana rinnaltansa seisoi hän uskollisesti näiden iltamien aikana jossakin komeassa akkunansyvennyksessä, jonne Tomin vakoilevat silmät alinomaa mielivät mulkoilemaan. Vihdoin ikävystyi hän odotukseen, menetti toivonsa ja hävisi sieltä etsiäksensä surujensa lievennystä taipuisampien naikkosten luona milloin missäkin. Niinkuin monet muutkin, jotka kerran ovat sydämensä ihanteen menettäneet, etsi hän sitä silmittömän hurjasti kaikkialta. Oppaana näille Parisin eksyttäville paheiden poluille oli hänellä kaikkitietävä Lebeau, joka useina aamuina sai viedä kuninkaan matkalaukun sangen omituisiin paikkoihin. Lisääntyvällä vauhdilla meni tuo heikko nautiskelija päivä päivältä alaspäin eikä se hiljainen ja synkkä elämä, jota St Mandéssa elettiin, suinkaan kyennyt tätä menoa hillitsemään. Täällä ei hänelle näet ollut enää vähintäkään hupia, kun poissa olivat sekä Méraut että ruhtinatar Colette. Leopold V:n terveys parantui hiljallensa, niin että hän pian voi alkaa oppituntinsa. Opetus oli taas uskottu rva de Silvisille, joka siis jälleen sai tilaisuuden istuttaa poikaseen apotti Diguetin kuusi sääntöä ihmistuntemuksesta ja seitsemän imartelijain karkoittamisesta luotansa. Näillä surullisilla oppitunneilla, joiden aikana potilasparan aina täytyi — silmäsiteensä vuoksi — pitää pää kallellansa, jos mieli nähdä opettajatartansa, oli kuningatar tavallisesti läsnä kuten Mérautinkin aikana: alakuloisin katsein istui hän tuijotellen Boscovitshin keksimään Clematitis Dalmaticaan, jonka varsi kierteli ylös akkunalla juuri hänen edessänsä.

Mustain veljesten munkit olivat kyllä viime aikoina koettaneet vaivojansa säästämättä etsiä uutta sopivaa opettajaa, mutta nykyisen nuorison keskuudesta ei ollut helppo löytää toista Elysée Mérautia. Se oli ainakin isä Alphéen mielipide, vaikka hän ei uskaltanut esittää kaikkia ajatuksiansa asiasta, sillä kuningatar ei sallinut puhuttavan Elyséestä hänen läsnäollessansa. Siitä huolimatta katsoi munkki kerran olevan kyllin syytä puhua hänestä.

»Elysée Méraut on kuolemaisillansa», sanoi hän kuningattarelle aterian jälkeen.

Ollessansa St Mandéssa oli Méraut koko ajan pitänyt entisen pienen kamarinsa Monsieur-le-Prince kadun varrella varattuna itseänsä varten. Mutta siellä ei hän poissa ollessansa ollut kertaakaan käynyt, jonka vuoksi paksu tomu oli laskeutunut hänen papereillensa ja kirjoillensa tuossa salaperäisessä syrjäosassa muuten verrattain meluavaa hotellia. Mutta eräänä päivänä ilmestyi hän tänne jälleen vanhentuneena ja harmaana, melkeinpä valkeatukkaisena. Lihava emäntä, joka havahtui horroksistansa kuullessansa hänen haparoivan kamarinsa avainta konttorihyllyltä, ei alussa tahtonut tunteakaan vuokralaistansa ja huudahti sitten hämmästyneenä:

»Mutta mitä ihmettä te olette puuhannut tällä välin, hra Méraut, kun tuollaiselta näytätte? Eihän moinen elämä käy laatuun, hra Méraut.»

»Niin, niin, rakas rouva, taidanpa näyttää vähän koin syömältä», sanoi Elysée hymyillen ja lähti selkä koukussa kapuamaan huonoine jalkoinen ylös viidenteen kerrokseen. Huoneensa näki hän olevan entisellänsä ja sama oli näköalakin sameiden ruutujen läpi: pelkkiä kattoja, pihoja, lääketieteellisen tiedekunnan rakennus ja anatominen opisto, kaikki synkän näköisiä rakennuksia, ja oikealla Racinen kadulle päin kaupungin molemmat kiviset vesisäiliöt, jotka kirkkaaseen pintaansa heijastivat valjua taivasta ja suitsuavia savupiippuja. Kaikki oli täällä siis entisellänsä paitsi hän itse; nuorekkaan eloisuutensa, joka aina luo valoa synkimmillekin esineille, oli hän menettänyt. Puhaltaen pois pölyn papereilta hän istahti pöydän ääreen ja alkoi lukea.

Mutta eteensä ilmestyi alinomaa kuningattaren nuhteleva katse ja tuntuipa kuin istuisi hänen pikku oppilaansa tuossa pöydän takana, häntä vastapäätä, odottaen milloin tunti alkaisi. Silloin tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, riensi jälleen alas, ripusti avaimen naulaan ja hävisi. Niinkuin ennenkin nähtiin hänen sitten yhtä solakkana kuin tuonnoinkin kuljeskelevan n.k. latinalaisessa kaupunginosassa, hattu takaraivolla ja kirjoja tahi viikkolehtiä kainalossa; myöskin Odéonin holvikäytävissä ja Voltairen rantakadulla käyskeli hän pysähtyen silloin tällöin tutkimaan vasta ilmestynyttä kirjallisuutta, jonka hajua hän mielellään hengitti sisäänsä, taikka kumartui hän katselemaan niitä vanhoja pahanpäiväisiä kirjalaatikkoja, joita aina tavataan rantakadun kivisellä rintasuojuksella. Luksemburgin puutarhassa hän milloin käveli edes takaisin käytävillä lukien jotakin, milloin taas pysähtyi seisomaan ja huitomaan jonkun pystykuvan eteen jäisen vesisäiliön läheisyyteen, vaikka ilma sattui olemaan kuinka kolea tahansa.

Tässä työlle ja opinnoille rauhoitetussa kaupunginosassa, joka ikäänkuin kuului nuoruudelle, sai hän tosin vilkkautensa ja puhelahjansa takaisin, mutta kuulijakunta ei enää ollut sama kuin ennen, sillä ylioppilaspolvet vaihtuvat niin pian. Muuten on koko tämän kaupunginosan asujamisto kuin ijäti liikkeessä oleva virranvuo. Eivätkä kokouspaikatkaan enää olleet samat kuin ennen. Tuonnoiset valtiolliset kahvilat olivat jääneet tyhjiksi ja näiden sijaan oli perustettu useita sveitsiläisiä oluttupia, joille parisilaiset antoivat nimen brasserie ja joissa tarjoilua hoitivat nuoret tytöt puettuina värikkäihin italialaisiin, sveitsiläisiin ja ruotsalaisiin kansallispukuihin. Elyséen vanhat kilpailijat, sellaiset kuin Pesquidoux ja Larminat, eivät enää pitäneet kaunopuheita Voltairen ja Procopen kahviloissa, jotka olivat vallan unhottuneet ja menettäneet merkityksensä. Korkeintaan muisti ne joku vanhempi edeskäypä. Jotkut silloisista kahvilapuhujista olivat kerinneet huomatuiksi valtiomiehiksi ja istuivat tärkeissä viroissa. Sen vuoksi sattui toisinaan, että joku ohiajaja tunsi Mérautin, joka tuulessa häilyvin hiuksin käveli katua pitkin lukien jotakin kirjaa ja puhutteli häntä. Tämä voi olla joku eduskunnan tahi senaatin jäsen. »Méraut, Méraut!» Ja sitten juteltiin. »No mitä sinä tätä nykyä puuhaat?» Otsa rypyssä tekee Méraut epämääräisiä viittauksia »suuresta, myttyyn menneestä hankkeesta». Eikä sanaakaan sen enempää. Toisinaan yrittivät kumppanit pakottamaan häntä luopumaan yksinäisyydestänsä voidaksensa käyttää hänen kykyänsä. Mutta Méraut pysyi uskollisena monarkkisille periaatteille eikä suostunut tasavallan kätyriksi. Eikä hän toivonut eikä hän pyytänyt keneltäkään mitään. Olihan hänellä vielä tallella melkein koko palkka siltä ajalta, jonka hän oli St Mandéssa ollut opettajana. Tuntioppilaista ei hän myöskään välittänyt, vaan eli suuren, syvän surunsa kanssa aivan erillänsä. Toisinaan kävi hän sentään mustain veljesten luostarissa kuulemassa uutisia St Mandésta ja ennen kaikkea sen vuoksi, että tuo omituinen kirkko kryptoinensa ja verisine Kristus-kuvinensa miellytti häntä.

Tämä salaperäinen ja samalla melkein pakanallinen esitys kristinopista huvitti erityisesti hänen muinaisia aikoja haaveksivaa luonnettansa. »Filosofit asettavat Jumalan liian korkealle, niin ett'ei häntä näy ollenkaan», oli hän joskus sanonut. Mutta Méraut näki hänet iltahämyssä keskellä kryptaan kuvattuja monia kiusattuja olentoja; ja kun hän nyt seisoi Ossunan Magdalenan edessä, joka ruoskii itseänsä, muisti hän sen jouluillan, jolloin hän tapasi Illyrian kuningattaren tuossa seimen edessä suojaten poikaansa molemmin käsin ja ääneti rukoillen.

Eräänä yönä heräsi Elysée äkkiä siitä, että rinnassa tuntui omituinen polte, joka vitkaan nousevan vuon tavoin kohosi ylöspäin, kunnes se ilman yskää ja kipua lakkasi heikontaen samalla koko miehen ihan mitättömäksi ja täyttäen suun punaisella vaahdolla. Hänestä tuntui niin omituisen pelottavalta. Paha yllätti hänet hiipimällä kuin salamurhaaja, joka yöllä vallan hiljaa avaa ovet ja hiipii sisään. Tästä hän ei kuitenkaan liioin säikähtänyt, vaan kysyi seuraavana päivänä neuvoa pöytätovereiltansa, nuorilta lääketieteen opiskelijoilta. Näiden mielestä oli hänen tilansa sangen arveluttava.

»Mikäs minua sitten vaivaa?» kysyi Méraut.

»Kaikki!»

Hän oli nyt neljänkymmenen vuotias, ikä, jota vanhoille »mustalais»-ylioppilaille pidetään vaarallisena, silloin kun heikkous alkaa väijyä ja vaania meitä vaatien kallista korvausta nuoruuden hurjasteluista ja kärsimyksistä. Ja sitä vaarallisempi on tämä ikä, jos siveellinen joustavuus on höltynyt ja elämänhalu menetetty. Elysée eli kuitenkin entistä elämäänsä kävellen alinomaa ulkona, olipa ilma tuulinen tai sateinen: yhtä vähän välitti hän, jos liiaksi lämpimistä, kaasulla valaistuista saleista joutui ankaraan talvipakkaseen, jatkoi vaan vielä senkin jälkeen, kun ravintolat suljettiin, keskustelua ulkona kadulla kuljeskellen puoliyöhön saakka. Verensylkyjä tuiki heikontavine seurauksinensa sattui yhä useammin.

Kun pienen yliskamarin surullinen yksinäisyys kävi liian raskaaksi, siirtyi hän hotellin lähellä olevaan Rialto nimiseen olutkapakkaan, missä hän joko lueskeli sanomalehtiä tai istui haaveksien jossakin nurkassa. Täällä oli näet iltaan saakka sangen hiljaista ja vaaleine tammipanelauksinensa ynnä seinämaalauksinensa, jotka esittivät näköaloja Venezian silta- ja kirkkorakennuksista, teki se sangen hauskan vaikutuksen. Venezialaisiin kansallispukuihin puetut tarjoilijattaret näyttivät illoin virkeiltä ja pirteiltä rientäessänsä pöydästä toiseen niin nokkelasi, että vyöllä riippuvat pikkulaukut heilahtelivat lanteita vastaan, tai laskiessansa leikkiä olutlasin ääressä, jonka kiiltopintaan heidän helmivyönsä ja koristeensa välkähtelivät; nyt istuivat he joko nuokkuen nurkassa tai kumartuneina pöytien ylitse, joita vastaan heidän pitsiset puhvihihansa rutistuivat; jotkut heistä taas istuivat koruompelus sylissä uunin ääressä, kunnes poistuivat pitämään seuraa tai aterioimaan jonkun ylioppilaan kanssa. Eräs näistä tarjoilijattarista oli vartaloltansa solakka ja komea tyttö, jonka runsas kullankellertävä tukka somasti varjosti hänen vakavia kasvojansa, kun hän katsahti ylös työstänsä kuullaksensa, mitä läheistössä puhuttiin. Tätä katseli Méraut kauvan aikaa mietteihinsä vaipuneena. Mutta kun tyttö sitten yhtyi puheeseen, kuului hänen äänensä niin kovin jokapäiväiseltä ja käheältä, että haaveksijamme kaunis tunnelma heti hävisi.

Mutta pian tunsi Méraut voimainsa heikontuvan siinä määrässä, ett'ei hän enää jaksanut mennä ravintolaankaan nuokkumaan lymypaikkaansa väliseinämän nurkkaan. Hänen täytyi jäädä vuoteen omaksi, ja siinä hän sitten virui kirjojensa ja sanomalehtiensä keskellä pitäen ovea raollansa, että kuulisi edes jotakin liikettä ja elämää ympärillänsä. Puhuminen taas oli kerrassaan kielletty. Vihdoin voitti hän etelämaalaisen vastenmielisyytensä kirjoittamista kohtaan ja otti esille keskeneräiseksi jääneen, omituisen teoksensa monarkkisesta valtiosta. Kuumeentapaisella innolla hän ryhtyi kirjoittamaan välittämättä yskäkohtauksista, jotka saivat hänen kätensä vapisemaan ja paperiarkit lennähtelemään sängyn peitteeltä maahan. Mutta kuitenkaan eivät nämä kohtaukset häntä paljon huolettaneet. Ainoa pelkonsa oli vain, että kuolema estäisi hänen lopettamasta teoksensa ja pakottaisi hänet jättämään tämän maailman unhoitettuna ja tuntemattomana, niinkuin hän ikänsä oli elänyt, eikä sallisi hänen saada sanotuksi sanottavaansa.

Sauvadon, setä Sauvadon Bereystä, kävi usein hänen luonansa näinä aikoina. Ukosta oli ikävää ja suorastansa hänen kunniallensa käypää, että hänen opettajansa asui tuollaisessa pesässä. Jo heti onnettoman tapahtuman jälkeen oli hän rientänyt Mérautin luo tarjoamaan apuansa ja ehdottanut, että Méraut antaisi hänelle jälleen »aatteita asioista ja esineistä», kuten ennenkin.

»Rakas setä», sanoi Méraut alakuloisesti, »minulla ei ala enää olla aatteita.»

Karkoittaaksensa kaiken välinpitämättömyyden ystävästänsä, koetti ukko saada häntä matkustamaan Nizzaan, missä hän saisi asua saman katon alla kuin Colette »pikku W:sä» kanssa.

»Ei se minulle sen kalliimmaksi tulisi», sanoi ukko naivisti, »ja teidät se varmasti parantaisi.»

Mutta Elysée ei näyttänyt välittävän parantumisesta, kunhan vain saisi lopetetuksi teoksensa tässä samassa Parisissa, missä hän oli sen alkanut ja missä jokainen voi erottaa oman mielisäveleensä muiden mielipiteiden ja ajatusten mahtavasta kohinasta. Sitten jatkoi Méraut kirjoitustansa, mutta ukko Sauvadon istui edelleen kaikessa rauhassa hänen sänkynsä laidalla tarinoiden kauniista Colettesta ja haukkuen vanhaa kenraali Rosenia, joka höperö aikoo myydä palatsinsa.

»Kysyn teiltä, Méraut, mihin hän sellaisen rahasumman tarvitsee?… Aikooko ukko pistää ne läpeen vaiko läjään? No niin, onhan se hänen asiansa … ja Colette taas on kyllä rikas ollakseen välittämättä hänen rahoistansa…»

Tässä taputti viinikauppias pyöreää vatsaansa, joka pullotti kuin rahapussi.

Erään toisen kerran toi hän tullessansa kääryn sanomalehtiä, jonka hän viskasi Elyséen vuoteelle.

»Näyttääpä siltä kuin alkaisivat ne havahtua siellä Illyriassa… Eduskuntaan Laibachissa he ovat lähettäneet kuningasmielisen enemmistön… Voi, jospa heillä vain olisi siellä sopiva mies!… Mutta pikku Leopold on vielä liian nuori ja Kristian taas tahraa itsensä yhä pahemmin ja pahemmin. Nyttemmin esiytyy hän jo kurjissa kapakkatanssijaisissa kamaripalvelijansa Lebeaun kanssa!…»

Elysée kuunteli hänen puhettansa vavisten läpi koko ruumiinsa.

Poloinen kuningatar!

Huomaamatta puheensa vaikutusta ystäväänsä jatkoi ukko Sauvadon:

»Muuten voivat maanpakolaisemme varsin hyvin… Kai olette lukenut, kuinka Axelin prinssi on häväissyt itsensä Autinin puistokadun varrella tapahtuneessa jutussa? Tiedättehän sen perhehotellin, joka patriarkalisista tavoistansa huolimatta oli kotikurista vapautuneiden alaikäisten tyttöjen tyyssija… Mikä häväistysjuttu!… Kuinka voi perintöprinssi…! Mutta eräs seikka minua sentään kummastuttaa. Samaan aikaan kun tuo perhehotelli-juttu tapahtui, kirjoitti Colette minulle, että sama prinssi oli Nizzassa … ja että hän oli ollut mukana kilpapurjehduksessa huvipurrella, jonka hänen kunink. korkeutensa oli vuokrannut häntä varten… Siinä täytyy siis olla joku erehdys henkilön suhteen. Se minua suuresti ilahduttaisi, jos asia niin olisi. Sillä näin meidän kesken sanoen, rakkahin hra Méraut…»

Ja sitten uskoi kunnon ukko kaikessa salaperäisyydessä ystävällensä sen uutisen, että kruununprinssi oli osoittanut erittäin suurta huomaavaisuutta Colettea kohtaan… Ja kun Colette ei suinkaan ole niitä, joita noin vain … niin voittehan ymmärtää, että ennen pitkää voi sattua, että…

Tyytyväinen hymy levisi yli ukon työmiesnaaman, kun hän tähän lisäsi:

»Niin, niin, näettekös… Colette Suomen kuningattarena, mitä?… Ja minä, viinikauppias Sauvadon Bereystä, olisin silloin Suomen kuninkaan eno, häh?… Mutta ehkä minä ikävystytän teitä…»

»Aivan oikein, minua nukuttaa…» sanoi Elysée, joka jo jonkun aikaa oli levännyt silmät ummessa, huomauttaaksensa sopivalla tavalla tuota hyväntahtoista lörpöttelijää että hän tahtoi olla rauhassa…

Kun ukko oli poistunut, kokosi Elysée paperinsa ja puuhautui kirjoittamaan, mutta ei jaksanut saada riviäkään kokoon, niin kovin väsynyt hän tällä haavaa tunsi olevansa. Kaikki nuo ikävät jutut inhoittivat häntä? Edessänsä sängyn peitteellä lepäsi teos, jossa hän intomielin puolusti kuningasvaltaa, mutta se vähä verta, mikä hänellä vielä oli suonissansa, kiehahti hänessä, kun hän johtui ajattelemaan, että hän, ennenaikojansa harmaaksi käynyt ylioppilas oli palanut, intoillut ja tuhlannut parhaat voimansa aatteen hyväksi, joka ehkä… Ja nyt epäili hän ensi kerran elämässänsä… Oliko hän siis pettynyt? Aina hän oli ruhtinaita puolustanut, ollut ikäänkuin noiden samojen miesten apostolina, jotka noin tahrasivat itsensä paheilla ja joutavalla liekkumalla … hyljäten oman asiansa ja…

Surullisina harhailivat hänen katseensa alastomia seiniä, joille ilta-auringon säteet heijastuivat vastapäätä olevasta katosta ja sattuivat tauluun, joka aikoinansa oli riippunut hänen isävainajansa sängyn ylitse ja jonka tomuisten kehysten sisässä hän luki sanat: Fides, spes.

Nyt näki hän edessänsä vanhuksen kauniit bourbonilaiset kasvot sellaisina, miksi ne kuolinvuoteella olivat jäykistyneet: yhäti ilmeni niissä sama jalo luottamus ja usko kuin silloinkin. Ja sitten näki hän seisahtuneet kangaspuut … ja tuulimyllyt, jotka näyttivät jo rapistuvan raunioiksi … ja etelän taivaan … ja ijäti sinisen Välimeren… Ja kun näköpiiri laajeni, näki hän kerralla kaikki: Reynhaan ja koko nuoruutensa ajan. Yhäti paksunevain pilvien lävitse nuo kuvat hänen sisäiseen silmäänsä kuvastuivat…

Samassa avautui ovi raollensa. Hän kuuli kuiskivia ääniä ja hameiden kahinaa. Ehkä tuli joku Rialto-kapakan kilteistä tarjoilijattarista tuomaan hänelle jotakin vilpoisaa juotavaa… Hän sulki silmänsä niinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi karkoittaa jonkun häiritsevän vieraan…

Mutta askeleet kuulustivat niin lyhyiltä ja epävarmoilta … vähitellen lähestyessänsä kylmän kivilattian poikki.

»Hyvää päivää, hra Elysée», sanoi lempeä ääni hyvin hiljaa.

Sängyn edessä seisoi hänen entinen oppilaansa ujona ja avutonna niinkuin ovat ne, jotka kuulevat tahi näkevät huonosti. Surullisin ja hämmästynein silmin katselee poikanen hahmoltansa muuttunutta opettajaansa, joka lepää niin kalpeana huonolla vuoteellansa. Ovella taas odottaa eräs hunnutettu nainen pää pystyssä ja selkä suorana. Tänne oli hän siis tullut itsekin ja kiivennyt portaita ylös viidenteen kerrokseen välittämättä naurusta ja melusta porraskäytävissä… Tuo siveellisesti kunnioitettava nainen oli siis sivuuttanut nuo ovet, joilla luettiin nimet: Alice … Clémence j.n.e., kaikki kyllin selvästi ihan vastakkaisia naisia.

Kuningatar tahtoi, että Méraut ennen kuolemaansa saisi nähdä pikku Zaran. Itse hän ei halunnut astua esille, mutta tuon pienen, ojennetun käden kautta lähetti hän anteeksiantonsa.

Méraut tarttui siihen ja painoi sen huuliansa vastaan. Luoden sitten silmänsä sitä ylhäistä henkilöä kohti, jonka läsnäolon hän aavisti, huudahti hän viimeisellä hengenvedollansa ja elinvoimallansa nuo tuskin kuulumattomat sanansa:

»Eläköön kuningas!»