I.
Notario.
Yh — tuollainen sumu!… mutisee tuo kunnon mies tullessaan kadulle. Hätäisesti nostaa hän kauluksensa ylös, kiinnittää suuhisensa suunsa eteen ja lähtee hyräellen, allapäin ja kädet takataskuihin pistettyinä astumaan työhuonettaan kohden.
Sumua aika-tavalla — se on toden totta. Kaduilla voipi sentään jotenkuten; sillä suurissa kaupungeissa ei pysy sumu kauemmin kuin lumikaan. Katot silpoavat sen siekaleiksi, muuriseinät imevät sen itseensä; se tunkeutuu huoneisiin heti, kun ovia vaan avataan sekä saa astimet niljakkaiksi ja käsipuut kosteiksi. Vaunujen liikunto, jalkalaisten, joilla on niin kiire, ja jotka ovat niin köyhiä — kaikki nämä repivät, murtavat ja hajoittavat sen. Se imeytyy konttoristien kuluneisiin ja ahtaisiin vaatteisiin sekä puotineitosten sadekappoihin, tunkeutuu heidän hienojen harso-huntujensa läpitse ja peittää kuin kalvo heidän suuret, vaksikankaalla verhotut lippaansa. Mutta siellä autioilla laitureilla, silloilla, pitkin rannikoita, viralla ja ylhäällä Nôtre Dame'n takana, missä nouseva aurinko luo valoaan, joka muistuttaa hämärästä yölampusta — siellä seisoo se raskaana, läpipääsemättömänä ja liikkumattomana pilvimuurina.
Mutta kylmästä ja sumusta huolimatta näkyy kysymyksessä oleva mies menevän laiturilta laiturille tullakseen virkahuoneelleen. Hän olisi voinut ottaa jonkun toisen tien, mutta virralla näyttää olevan joku salaperäinen vetovoima häneen. Hänen huvinsa oli luovautua pitkin sillankäsipuita ja pitkin toimettomain käveliäin kyynnärpäiden kuluttamia laiturien-kaiteita. Tällä tunnilla ja tässä seudussa ovat tyhjäntoimittajat harvinaisia. Kuitenkin kohtaa silloin tällöin jonkun vaimon, joka liinavaate-takka olallaan pysähtyy ja levähtää kaidepuuta vasten, tai jonkun muun raukan, joka kumarruksissaan tähystelee vettä synkin kasvoin. Silloin käännähtää mies ja tähystää uteliaasti heitä, ikäänkuin joku salainen ajatus hänessä asettaisi nuo ihmiset johonkin yhteyteen virran kanssa.
Se ei ole tänä aamuna viehättävä, tuo virta. Sumu, joka nousee veden viristä, näyttää painavan sitä. Nuo jylhät katot epätasaisine ja nojautuvine savupiippuineen, jotka kuvastelevat ja ristiävät toisiaan keskellä virran juopaa, näyttävät jonkinlaiselta kamalalta tehtaalta, jonka tarkoituksena on varustaa Pariisi Seinen syvyydestä — usvalla. Mutta kysymyksessä oleva mies ei näytä pitävänkään kaikkea tuota niinkään sulottomana. Kosteus tunkeuu häneen kaikilta tahoilta, hänessä ei ole ainoaakaan kuivaa lankaa, mutta kuitenkin käy hän vihellellen edelleen ja myhäilee tyytyväisenä turpaimensa suojassa.
Mutta hänellä on ollutkin hyvää aikaa tutustua Seinen sumuihin. Ja sitä paitsi tietää hän, että, perille päästyään, odottaa häntä pehmeä nahkakertainen jalkasäkki, hehkuva nuotio humisevassa pesässä sekä pieni paistinpannu, jossa hän joka aamu valmistaa eineensä. Nämä ovat pikkuvirkamiehen nautinnoita elämästä — vankeushuveja moisia, joita arvostella ei ole tilaisuudessa kutkaan muut, kuin sellaiset olentoraukat, joiden koko elämä voi mahtua pähkinän kuoreen.
"Minä en saa unohtaa ostaa itselleni omenoita", sanoo hän tämän tästäkin itsekseen, viheltää sitten taas ja kiirehtää askeleitaan.
Laituria — aina vaan laituria; sitten silta. Viimein pysähtyy hän Nôtre Dame'n takana. Tässä paikassa saarta on sumu sakeampi kuin muualla. Se tulee tähän kolmelta taholta, upottaa korkeat tornit puoliksi ja pakkautuu mutkaan, missä silta tekee käänteen. Täällä seisahtaa miehemme; hän on paikalla.
Epäselvästi näkyy muutamia synkkiä haamuja ihmisistä, jotka istua kyryttävät käytävillä ja näyttävät niin odottavilta; ja ikäänkuin kävelypaikkain veräjillä ja ravintolain ovilla näkyvät täälläkin hedelmäkaupusteliain vasut levittävän viehättävät rivinsä appelsiinia, kyrsiä ja omenoita.
Oi, mitä oivallisia omenoita! Kuinka raikkaina ja punertavina ne kimaltavat kastehelmien alta… Yks' toisensa perään katoaa näistä hänen taskuunsa hymyillessään kaupustajattarelle, joka istuu hytisten jalat hiilipannulla; sitten avaa hän erään portin sumussa ja menee yli pienen pihan, jossa seisoo hevonen kärryaseissaan.
"Jotakin kai meille?" kysyy hän ohitse mennessään.
"Niin niin, mutta se 'jotakin' on jotakin kuitenkin", vastaa läpimärkä ajuri.
Joutuisasti astuu hän silloin virkahuoneesensa.
Täällä on lämmin, täällä saattaa voida kerrassaan hyvin. Jalkasäkki on paikallaan. Pieni nojatuolinsa odottaa häntä valoisassa paikassa aivan lähellä ikkunaa. Sumu, joka killuu, kuin varjostin, ruutuin edessä, tekee valon suloiseksi ja miellyttäväksi ja kirjalautikolla kekottavat suuret vehreäniskaiset kirjat säännöllisesti pystytettyinä. Totta on, että tuskin voipi sattua iloisampaan, hauskempaan, ja paremmasti hoidettuun virkahuoneesen. Mutta mikä tuntuu niin kummalliselta, on tuo valuvan veden ääni, joka ympäröitsee sen joka puolelta, kuin laivan kajuutan. Tuolla alhaalla loiskii Seine natisten siltapylväitä vasten ja särkee vaahtoisat aaltonsa saaren nokkaan, jolle rantaroska kosottain kokoontuu. Ja sisällä itse huoneessa kuuluu ylt'ympäri suojaa taukoamaton solina, — ääni sellainen, kuin täysinäisiä sankoja tyhjennettäisiin — tai taukoamatta kestävästä kurikkapesusta. En tiedä minkätähden — mutta tuntuu ainakin kuin läpi-jähmettyvänsä jo ainoastaan tuon veden-solinan paljaasta kuulemisesta. Tuntee kyllä, että se putoaa kovaan pohjaan, että se kimmahtaa kivipermantoon, marmori-paasiin, jotka sitä vielä yhä enemmin jäähdyttävät.
Mitä alituista pesemistä mahtaa heillä olla puhdistettavana tuossa eriskummaisessa huoneessa. Ja kun taas solina hetkittäin taukoaa, kuuluu sisempää taukoamaton tippuminen, tippa tipalta, kuten suoja-ilmalla tai rankkasateella. Näyttää siis siltä, kun sumu, pakkauduttuaan katoille ja seinille, sulaisi nyt pesänlämmössä ja irtautuisi pisaroina.
Mutta miehemme ei huoli siitä. Hän antautuu ihan kokonaan omenoihinsa, jotka alkavat nyt piipittää paistinpannussa ja levittävät vienon karamelli-hajun, ja tämä kaunis sointu ehkäisee hänen kuulemasta tuota yksitoikkoista ääntä, tuota kamalaa veden nokkumista.
"Kaikki on järjestyksessä, herra notario!" sanoo muuan käheä ääni eräästä sisemmästä suojasta. Hän heittää silmäyksen omenoihinsa ja menee kaipauksen huokauksella.
Mihin menee hän?
Tuosta silmänräpäykseksi avatusta ovesta tunkeutuu sisään kylmä ilmaviima, joka levittää ruovokan ja suon vastakkaista hajua ja väilähtäen haamuttaa ikäänkuin aavemaailma kuluneita, köysille ripustettuja resuja, mekkoja, paitoja ja karttuunavaatteita, jotka roikkuvat hijoistaan pitkinä ja — nokkuvat, tippuvat.
Se on tehty! Hän tulee takaisin. Hän asettaa pöydälle useita läpimärkiä esineitä ja kääntyy vilustuneena tulen luo lämmittämään punaisiksi kohmistuneita käsiään.
"Täytyy siis olla kerrassaan pää pyörällä, että — sellaisessa ilmassa…" mutisee hän hytisten. — "Mikä heitä vaivaa?"
Ja kun hän on tullut kyllin lämpimäksi ja sokeri alkaa muodostaa helmiä omenan ympärillä, istahtuu hän einehtimään pöytiönsä kulmalla. Syödessään lyö hän yhden kirjoistaan auki ja selailee sitä nähtävällä mielihyvällä. Mutta sepä onkin hyvin hoidettu, tuo iso kirja! Rivit niin suorat, alkukirjoitukset sinisellä lakilla, kimallus kultajauhoa yli kaiken, imupaperi joka sivulla, kaikki todistaa ihmeteltävää järjestystä ja huolta.
Näyttää siltä, kun raha-asiat kävisivät reimasti. Tuolla kunnon miehellä on sama tyytyväinen katsanto, kuin kassöörillä tarkastaissaan hyvin suoritettua kirjanpäätöstä.
Kun hän mielihyvissään kääntelee kirjan lehtiä, aukeaa sivusuojan ovi, sisääntunkevan väkijoukon astunta kuuluu; ne puhuvat, mutta puoli-ääneensä, niinkuin kirkossa.
"Oi! — niin nuori!… niin kaunis!… voi raukkaa!" Tungehditaan, kuiskaillaan.
Mutta mitä se häntä liikuttaa, jos toinen onkin nuori. Kun hän on suorittanut omenansa, asettelee hän eteensä ne esineet, jotka hän äsken toi sisään. Sormistin täynnä jauhetta; lompakko sisältävä yhden sous'in; pienet ruostuneet sakset, niin ruostuneet, että niitä ei milloinkaan, ei enää koskaan voi käyttää; työntekiättären vastakirja yhteen-tahmistunein lehdin; rähjäinen, puoleksi kulunut kirje, josta voipi lukea ainoastaan yksinäisiä sanoja: "Lapsi… ei ollenkaan rahaa… maksupäivä…"
Notario nytkähyttää hartioitaan, ikäänkuin ajattelisi hän:
"Taas tuo vanha juttu."
Sitten ottaa hän kynän, puhaltaa huolellisesti pois leivänmuruset, jotka ovat kirjalle pudonneet, liikahuttaa kätensä mukavampaan asentoon ja kirjoittaa sitten kauneimmalla ja selkeimmällä käsialallaan nimen, joka oli vastakirjassa:
Féline Bameau. Hopeansilittäjätär, 17 vuotias.