II.
Apina.
Lauvantai, palkanmaksu-ilta; sunnuntai ja vapaus jo tulossa. Pitkin koko esikaupunkia huuto, karjunta ja kapakka-ovien pauke. Tämän työläisparven seassa, joka tulvii käytävällä ja seuraa tuon suuren viertotien myödännettä, rientää myöskin kiireesti pieni varjomainen olento ihan vastakkaiseen suuntaan etukaupunkiin päin. Verhottuna huiviin, joka on liian pieni, ja kuihtunein kasvoin, jotka esiytyvät hatusta, joka on liian suuri, näyttää hän aivan onnettomalta, hävyn rasittamalta ja perin rauhattomalta.
Mihin menee hän? Mitä etsii hän?
Hänen kiirehtivässä käynnissään, hänen tuijottelevassa katsannossaan, joka näytti tahtovan rientää e'espäin vielä kiireimmin, kuin hän itse, kuvastuu tuo tuskallinen ajatus: "kunhan vaan ennätän aikanaan paikalle!"… Hänen tiellään käännähtävät kaikki taaksepäin ja hymyilevät pilkkaellen. He tuntevat hänen kaikki nuo työläiset ja heittävät hänelle ohimennessään pilkkasanan hänen rumuudestaan. "Ei, kas vaan! Apina!… Valentinin apina, joka kulkee miestänsä haeskellen!" Ja he ärsyttävät häntä: "Khää… khää… löytyy, ei löydy…" Kuuntelematta näitä rientää lieputtaa hän väsyneenä ja läähättäin; sillä katu, joka käy ylöspäin aina rintavarustuksille asti, on raskas käydä.
Vihdoinkin on hän perillä. Se on kaikista loitoimmalla etukaupungissa, eräässä viimeisten puistokatujen kulmassa. Suuri tehdas… Ollaan juuri sulkemaisillaan puotit. Kaasu, koneesta päästettynä, ryntää pitkin palokatua samallaisella tohinalla ja vinkunalla, kuin höyryveturi pidättäissään. Vähän savua tupruaa vielä noista korkeista torneista ja se lämmin ilma, joka häälyy noiden ihmis-tyhjäin rakennusten ympäri, tuntuu juuri kuin olisi se tuon äsken lopetetun työn läähätys. Kaikki on sammutettu. Yks'ainoa pieni valo loistaa enää alakerroksessa erään ristikon takaa: se on kassöörin lamppu. Juuri vaimon tullessa sammutettiin sekin. Siis, liian myöhään! Palkkainmaksu on päättynyt… Mitä hänen nyt on tehtävä? Mistä pitäisi hänen nyt etsimän miestään pelastaakseen hänen viikkopalkkansa ja estääkseen hänen juomasta?… Rahat olisivat niin polttavaan tarpeesen kotona! Lapsilla ei ole sukkia, ei kenkiä. Leipuri on maksamatta… Hän vaipuu alas suistokivelle ja tuijottaa tyhjään yöhön voimatta paikaltaan liikahtaa.
Etukaupungin kapakat tulvivat valosta ja melusta. Kaikki elämä noista äänettömistä tehtaista on vetäytynyt niihin. Likaisten ikkunain läpitse, joihin pullo-rivit heijastavat valheelliset värinsä, absintin myrkyllisen vehreän, liköörin ruusu-punan ja Danzigin-paloviinan kultaruskon, kuuluu rähinä, laulu ja lasien kilinä kau'as kadulle, sekaantuen työstä vielä mustien käsien kauppapöydälle heittämäin rahojen kilinään —.
Kyynärpäät puutuvat pöytää vasten väsymyksen tylsyttävästä painosta, ja epäterveellisessä kapakkalämmössä unhottavat kaikki nuo raukat, ettei kotona vilusta värisevillä vaimoilla ja lapsilla ole puita, eikä…
Näiden matalain ikkunain edessä, jotka ovat ainoat valoa kimaltavat pilkut koko tällä autiolla kadulla, horjuskelee pieni varjo sinne tänne… Etsi, etsi, kurja apina-raukka!… Hän käy kapakalta kapakalle, kumartuu ikkunaa vastaan, pyhkeää huivillaan jonkun ruudun kulman, tuijottaa sisään, poistuu uudestaan ja käy edelleen, aina yhtä levottomana, yhtä kuumeentapaisena… Yht'äkkiä värähtää hän, hän keksii etsikkonsa… Hänen Valentininsa on siellä, ihan hänen edessään. Ja oikein aika pohattana, sanon minä! Sorea vartaloisena valkoisessa mekossaan, pöyhkeä kähärästä tukastaan ja uhkeasta työmies-ryhdistään, seisoo hän möhisevän parven keskellä. Hänen ympärilleen keräydytään, häntä kuunnellaan… Hän puhuu niin hyvin ja sitäpaitsi juuri hän maksaa koko kemut… Sillä välin seisoo apina-raukka tuolla ulkona ja värisee, kasvot painettuna ikkunaruutuun, johon hänenkin juopponsa, pulloilla ja laseilla täytetystä sekä hauskoilla naamoilla ympäröidystä pöydästä kaasuvalossa kuvastuu.
Vaipuneena näihin päättymättömiin kapakkakeskusteluihin, jotka uudistetaan joka maljalle ja ovat älylle melkein yhtä vaaralliset kuin tuo väärennetty viinikin, ei mies huomaa tuota pientä vaaleaa, kuihtunutta muotoa, joka tekee hänelle vihjauksia ruudun takana, eikä noita epätoivoisia silmiä, jotka etsivät hänen… Hän puolestaan ei uskalla käydä sisään. Tulla ja etsiä hänen täältä toveriensa joukosta olisi häväistys miehelle… "Jospahan olisin kaunis, niin voisihan se käydä joten kuten, mutta niin ruma kuin olen!…"
Ja kuitenkin kuinka kaunis ja miellyttävä hän oli, kun he noin kymmenkunta vuotta sitten tekivät tuttavuutta. Joka aamu, kun hän meni töilleen, kohtasi hän hänen matkalla omille toimilleen, köyhänä ja nöyränä; kielaana, kuin kaikki tässä kummallisessa Pariisissa, jossa myydään kukkia ja nauhoja pimeimmissäkin porttikäytävissä. He rakastuivat toisiinsa, kun heidän silmäyksensä ensikerran sattuivat yhteen; mutta kun heillä ei ollut mitään varoja, täytyi heidän odottaa kovin kauan, ennenkun voivat yhdistyä.
Viimmein lahjoitti pojan äiti patjan sängystään ja tytön äiti samoin toisen; ja kun tyttö oli kaikille tovereilleen sangen rakas, niin toimittivat he hänelle pienen keräyksen, ja niin oli heidän pieni kotinsa valmis.
Muutamalta ystävältä lainatussa morsiuspuvussa ja eräältä hius-kihertäjältä vuokratussa hunnussa kävi hän sulhasensa kanssa jalkaisin vihille. Kirkossa täytyi heidän odottaa, kunnes eräs paraillaan kestävä kuolinmessu päättyi, kaupungin-hallituksessa taas, kunnes rikkaammat parikunnat olivat ensiksi saaneet asiansa suoritetuiksi… Kun kaikki oli tehty, vei hän hänen etukaupungin ulkokulmalle pieneen puolityhjään, hauskuuttomaan suojaan erään pitkän solan perällä, jota kahden puolen reunusti rivi muita likaisia kammioita, joista kuului meteli ja tora. Jo tämä taisi herättää inhoa uuteen kotiin! Eikä heidän onnensa kestänytkään kau'an. Eläen juomarien seurassa rupesi Valentiinikin juomaan. Nuori vaimo näki toisten vaimojen itkevän ja kadotti heti rohkeutensa. Kun miehensä oli kapakassa, vietti hän kaiken aikansa naapurien luona veltostuneena ja alakuloisena loppumattomilla valitusvirsillä tuudittain sylissään olevaa lastaan. Näin käyden tuli hän vihdoin niin rumaksi ja sai yöpajoista tuon inhottavan haukkumisen: apina.
Alinomaan horjuu tuo pieni varjo edestakaisin ikkunain edessä. Hän astuskelee hitaasti pitkin likaista käytävää ja yskii kovaa, kuivaa yskää; sillä ilta on sateinen ja kylmä… Kuinka kauan täytyy hänen vielä odottaa? Kolme neljä kertaa on hän jo tarttunut avaimeen, mutta aina uskaltamatta avata.
Mutta muisto kotona olevista nälkäisistä lapsista rohkaisee hänen viimein. Hän astuu sisään… mutta tuskin on hän päässyt yli kynnyksen, kun jo myrskyävä ivanauru remahtaa vastaansa: "Valentin — apinasi tulee!" Ja ruma hän todella olikin, seisoen tuossa ympärilleen tipahtelevissa rääsyissään, kaiken odotuksen ja väsymyksen kalpeus poskillaan.
"Valentin, katso apinaa!" Vapisten ja neuvotonna seisoo onneton vaimoparka tuossa liikahtamatta, "Mitä! Hän on uskaltanut tulla aina tänne asti ja häiritsemään häntä — masentamaan häntä hänen toveriensa nähden… mutta odotas, saapipa hän nähdä…" Ja hirmuisin nyrkein ryntää Valentin häntä vastaan. Ivatulvan rähistäessä pelastaa onneton itsensä paolla. Mies seuraa ovesta perässä, hyppää muutamia harppauksia ja saavuttaa hänen kadun-kulmassa… Synkkä yö ylt'ympärinsä… ei ketään ohitsekulkevaa… apina kurja!
Mutta ei! Loitolla tovereistaan ei pariisilainen työläinen ole paha. Yksinään, silmä silmää vastaan hänen kanssansa, seisoo Valentin täällä heikkona, nöyränä, melkeinpä katuvaisena. Nyt käyvät he käsikädessä edelleen ja heidän poistuessaan kuuluu vaimon ääni synkässä yössä katkerana, valittavana ja kyyneleistä käheänä… Apinan vuoro on siis tullut.