II.
Peli piljaartia.
Tapeltuaan kaksi päivää ja vietettyään yönsä taukoamattomassa rankkasateessa ulkona täydessä asussaan, ovat sotilaat uuvuksissa. Ja kuitenkin on heidän annettu aseissaan odottaa kolme hirveän pitkää tuntia seisoen maantienloassa ja lionneiden vainioiden liejussa. Väsyneinä edellisistä öistä ja viluisina likomärissä vaatteissaan nojautuvat he tiheisiin ryhmiin, lämmittääkseen ja tuetakseen toisiaan. Muutamat nukkuvat seisoallaan, kumartuen toverinsa laukkuun, ja juuri noissa unen veltostamissa kasvoissa kuvastuu riutumus ja kurjuuden kärsimys kaikista selvimmin.
Sade — loka — vilu — nälkä — synkkä, raskas sää — vihollinen, jonka varotaan olevan ylt'ympärinsä — kaikki tämä herättää syvää alakuloisuutta.
Mitä sitten merkitsee tämä kaikki? Mitä on tapahtumassa?
Tykit, suin metsää kohden, näyttävät siltä, kuin ne vainuaisivat uutta otusta. Sivuilleen vilkumatta tuijottavat raehaulikanuunat ilmanrantaa kohden. — Kaikki näyttää olevan hyökkäykseen valmiina. Miks'ei siis hyökätä? Mitä odotetaan?
Odotetaan käskyä, mutta mitään sellaista ei ole pääkorttierista vieläkään tullut.
Ja tuo pääkorttieri ei ole kuitenkaan kaukana täältä. Se on tuolla tuossa kauniissa, Ludviki XIII aikakauden tapaan rakennetussa huvilinnassa, jonka ruskeat, sateen valamat tiiliseinät pilkoittavat noiden rantatöyrällä lehottavien lehtojen välitse. Todellakin ruhtinaallinen asunto, joka on kyllin arvokas kantamaan Ranskan marskin lippua! Tuon kiviaidalla reunustetun syvän ojan takana pengertyy raitis, sametinsiro sekä täysinäisillä kukkas-astioilla ympäröity nurmivaippa, joka ulottuu aina huvilinnan portille asti. Herrasväen erityisen piirin toisella sivulla avauvat karsittujen puistokäytäväin perspektiiviset valoaukot ja päilyvät hanhilammikot levittävät kimaltavat vesikuvastimensa sekä riikinkukot ja kultafasaanit kuhertain leuhtovat siipiään suuressa kiinalaiskuosisessa lintulakassaan.
Vaikka omistajat ovat paenneet tästä huvilinnasta, ei huomata täällä kuitenkaan sitä hylkiöläisyyttä eikä sitä autioisuutta, joka aina seuraa sodan jälkiä. Sotajoukon-johtajan vallanmerkki on suojellut kaikki, aina pienimpään nurmen nukkaan asti, ja siinä on aina jotakin suurta, jotakin vaikuttavaa, kun näin keskellä sodanpauhua tavataan tuollainen ylevä tyyneys, tuollainen säännöllinen järjestys, tuollainen syvä hiljaisuus, joka kuuluu vaan asiain tavalliseen menoon.
Rankka-sade, joka tuolla alhaalla kasaa mutaa maantiellä ja kaivaa syviä lokajuopiaan kaikkiin suuntiin, on täällä ainoastaan ylevä, korkeasäätyinen sateenvihma, joka vaan heleyttää tiiliseinäin värin, ruohovaipan vihannon sekä hanhilauman valkoiset höyhenpuvut. Kaikki loistaa ja kaikki on rauhallista. Ja jollei olisi tuota lippua, joka liehuu katon huipulla, eikä noita kahta sotamiestä, jotka seisovat vahdissa ristikkoveräjällä, niin ei voisi milloinkaan aavistaa olevansa pääkorttierissa.
Hevoset lepäävät tallissa. Siellä täällä tapaa hevosten hoitajia ja lähettiläitä, jotka astuskelevat kartanolla ja viihtyvät keittolan läheisyydessä, tai näkee jonkun puutarha-työmiehen punaisissa housuissaan, joka tyynesti haravoitsee tuon uhkean huvilinnan suurta hietikko-pihaa.
Ruokasalista, jonka ikkunat antautuvat linnan suurille rappusille päin, näkyy puoleksi korjattu pöytä, jonka rypistetyllä liinalla on avatuita pulloja sekä tyhjiä tahrituita lasia, siis lyhyesti kaikki, mikä todistaa äsken päätetystä juhla-ateriasta.
Sivuhuoneesta kuuluu äänten, naurun ja vieriväin piljaartipallojen sekä kilisevien lasien melua.
Ranskan marski on piljaartipelin hommassa, ja sentähden saa sotajoukko odottaa käskyä.
Kun marski kerran pääsee peliin, voisi vaikka taivas remahtaa; sillä ei mikään maailmassa voi keskeyttää hänen peliään.
Piljaarti!… Se on tuon suuren miehen heikkous. Hän seisoo siinä, juhlapuvussaan, rinta täynnä kunniamerkkiä, vakaana kuin tappelukentällä, loistavin katsein, hehkuvin poskin: puolisesta, pelistä ja kulauksista aivan kuumentuneena. Adjutanttinsa ympäröivät häntä notkeina, nöyrinä ja aivan ihmeissään jokaisesta hänen töyttäyksestään. Kun marski voittaa pallon, ryntäävät kaikki kilvassa merkki-taululle; kun marskia janottaa, kilpailevat kaikki hänen lasinsa täyttämisen etuoikeudesta. Nuo häälyvät töyhtöt, nuo kilisevät olkapoletit, nuo ritariristit ja arvomerkit, nuo kauniit hymyilyt, nuo keveät hovikumarrukset, kaikki nuo lelukoristukset ja sotilasvaatteukset tässä korkeassa, tammipermanto-salissa, josta näköala antautuu puistoon ja linnan pihoihin — kaikki tämä johtaa mielen Compiègnen syyshuveihin ja tarjoaa sangen miellyttävän levähdyksen katseelle, joka juuri on silmäillyt noita läpimärkiä sotilaskauhtanoita, jotka tuolla alahalla reunustavat tien ja muodostavat niin äänettömiä ryhmiä rankassa vesisateessa.
Marskin vastapelaaja on eräs vähäläntä, topattu, kiherretty, sormikoitu alikapteeni ja piljaartipelissä mies moinen, joka kyllä voisi syöstä vaikka kaiken maailman marskit tappioon; mutta hän ymmärtää pysyä asianomaisessa arvoeroituksessa ylipäälliköstään, eikä siis tahdo voittaa, mutta eipä aivan helposti hävitäkään. Hän on, kuten sanotaan: tulevaisuuden mies…
Olkaa varoillanne, nuorukainen, pitäkää kohtuullinen tasapaino! Marskilla on viisitoista ja teillä kymmenen. Aivan oikein, että pelaatte pelin loppuun vaan tällä tavalla, niin olette vaikuttaneet ylenemiseenne enemmän, kuin jos olisitte seisonut toisten kanssa tuolla ulkona rankassa vesisateessa, ryöjännyt hienon pukunne ja tummuttanut olkapolettienne loistavan kultauksen, odottaessanne moista käskyä, joka ei milloinkaan tule!
Todellakin innostuttava peli. Pallot kierivät, nyrvivät toisiaan, ja vilisten vaihtelehtavat värit piljaartipöydällä.
Yht'äkkiä soilahtaa tykkilaukauksen salama taivaalle. Kolkko jyrinä täristää ikkunoita.
Kaikki säpsähtävät ja katsovat toisiinsa rauhattomina. Yksin marski ei ole nähnyt, eikä kuullut mitään! Kumartuneena piljaartille on hän juuri ottamaisillaan takapaukon — sillä takapaukko juuri onkin hänen paras — avunsa.
Taas uusi leimaus! Ja vielä uusi. Tykkipaukaukset vuoroittelevat ja saavuttavat toisensa. Adjutantit rientävät ikkunaan. "Mahtanevatkohan preussilaiset todellakin hyökätä…?"
"No sama, hyökätkööt!" lausuu marski liiduten piljaartikeppiään. "On vuoronne, kapteeni!"
Upseeristo kauhistuu hämmästyksestä. Turenne nukkuneena tykkivankkurille ei ole mikään, verrattuna tähän marskiin, joka ratkaisevimpana hetkenä saattaa seisoa noin tyynenä piljaartin vieressä…
Yhä vaan yltyy meteli. Tykki-ukkoseen sekaantuu vielä kuularuiskujen helvetillinen ramina sekä kivääritulen sätke. Punerva, syrjiltä musteneva savu alkaa tupruta tuolta nurmikkokentän takaa. Koko se puoli puistoa on pistetty tuleen; pelästyneet fasaanit rääkyvät lakassaan; arapialaiset hevoset haistavat ruudinsavun ja kamppaavat parsissaan. Pääkorttieri alkaa tulla liikkeesen. Lähetti seuraa lähettiä. Kuriirit kiitävät täyttä karkua. Marskia kysytään.
Mutta marski ei päästä puheelleen. Olenhan jo huomauttanutkin, ett'ei mikään mailmassa voi keskeyttää hänen peliään.
"On vuoronne, kapteeni!"
Mutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sellaista se on olla nuorena! Hän hurmautuu, unhottaa teeskennellyn käytöksensä ja tekee aivan peräkkäin kaksi runsasta lyöntiä, jotka melkein lopettavat pelin hänen edukseen.
Nyt joutuu marski raivoon. Hämmästys ja viha säihkyy hänen tunteita kuvaavista kasvoistaan.
Samassa silmänräpäyksessä sortuu hevonen pylväskäyttävän eteen. Ratsastaja, eräs adjutantti, ylt'ympäriinsä loassa, kiitää vartion ohitse ja harppaa yhdellä ainoalla hyppäyksellä koko astimiston.
"Herra marski! Herra marski!"
Teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän vastaanotettiin!
Vihasta kuohuen ja hehkuvin poskin näyttäytyi marski ikkunassa piljaartikeppi kädessään:
"Mikä on! — Mitä puuttuu?… Eikö täällä ole: edes vartiota?"
"Mutta, herra marski…"
"Hyvä… hetken perästä… Pitäisi toki, tuhat tulimmaista! ymmärrettämän odottaa minun käskyäni!"
Odottaa hänen käskyään!
Sitähän he juuri tekevät, nuo miesraukat. Sitäpaitse ajaa tuuli sekä sateen että tulikuulankappaleet ihan vasten, heidän kasvojansa. Pataljoonittain vaan niittää surma miehiä, samalla kun toiset seisovat liikkumattomina kiväärit olallaan, ja käsittämättä syytä tällaiseen toimettomuuteensa.
Mitään ei voida tehdä. Odotetaan käskyä! Mutta kun kuolemiseen ei käskyä tarvitakaan, niin kaatuu miehistö joukottain pensasten takana ja ojissa tuon suuren, hiljaisen linnan edustalla.
Vielä kaatuneinakin murskaavat heitä räjähtelevät tulikuulat ja heidän avonaisista haavoistaan vuotaa hiljaisuudessa Ranskan jalo veri…
Mutta piljaarti-salissakin on kuumat paikat. Marski on taas päässyt etukäpälään, mutta tuo pieni kapteeni puollustaa itseään, kuin tiikeri:
Seitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksän toista! Tuskin ennättää merkitä lukuja. Tappelun meteli lähenee. Marskilta puuttuu enää ainoastaan yksi.
Jo kuuluu tulikuulain kammoittava suhina, kun ne sinkoavat yli puiston. Muuan räjähtää juuri lammikon kohdalla, vesikuvastin särkyy ja pelästynyt joutsen ui pois verisillä höyhenillä peitetystä piiristä.
Nyt viimeinen hyökkäys!
Sitten syvä hiljaisuus!
Ei kuuluu mitään muuta, kuin sateen rapina lehtokäytävistä ja epäselvä liike tuolta virran reunalta pitkin lionneita teitä — niinkuin ajetun lauman astua lossehtiminen.
Sotajoukko on täydessä pa'ossa!
Marski on voittanut pelinsä!