III.
Etuvartiostoista.
Piiritysmuistoja.
Seuraavat muistelmat olen kirjoitellut päivä päivältä käydessäni etuvartiostoissa. Ne ovat vaan yksi lehti, jonka olen reväissyt piiritysaikaisesta muistikirjastani. Tiedän kyllä, että kaikki nämä, mitä minä näin useinkin vapisevalla kädellä vaan polveani vasten olen muistiin pistellyt, eivät ole muuta kuin irtonaisia katkelmia, särmikkäitä ja hajallisia kuin pirstaleiksi remahtaneen tulikuulan kappaleet; mutta minä annan ne, sellaisina kuin ne ovat, korjaamatta, muuttamatta, vieläpä läpitse lukemattakin; sillä silloin tekisi ehkä mieleni lisätä niihin jotakin ja sitten, kuten sanotaan, koristella totuutta ja niin turmella kaikki.
Courneuve'ssa eräänä joulukuuaamuna.
Avara kuurainen, liituvalkea, kolkko, natiseva kenttä. Tuon kylmettyneen liejun ylitse kulkevat nyt linjapataljoonat ja tykkipatteriat yhdessä ainoassa pitkässä, synkässä sekalaisessa jamassa. Taistelu on tulossa. Kantaen kiväärinsä hihnoissa ja käärien kätensä huopaansa, kuten puuhkioon, marssii miehistö vilusta kalisevin hampain allapäin ja torkkuvin askelin.
Tämän tästäkin huudetaan "seis!"
Hevoset kamppaavat ja hirnuvat. Muonavankkurit pysähtelevät jyrkillä nytkäyksillä. Ratsumiehet kohouvat satuloissaan seisoalleen ja tuijottelevat tuskallisesti Bouget'in luona olevaa korkeaa, valkoista muuria kohti.
"Näkyykö niitä?" kysyvät sotamiehet tömistellen jalkojaan pitääkseen niitä tunnoissaan…
Sitten taas, e'espäin!… Ja tuokion viivyttyään vyöryy tuo synkkä ihmisaalto taas uudestaan aina yhtä hitaasti ja yhtä äänettömänä.
Kirkasta, aamukoin kajastamaa taivaanrantaa vasten kuvastuu Aubervilliers'in varustuksen etulaipiolla vähäinen parvi selvänä ja säännöllisenä kuin simpukkahopeaan uurrettu kuva; se on ylipäällikkö ja hänen esikuntansa. Likempänä taas näkyy joukko mustia haamuja pitkin tien vierustaa: ja ne ovat rakkaan sairaanhoitoveljystömme jäseniä; jotka seisoen kädet ristissä levättinsä alla tarkastelevat säälillä ja surulla kaikkea tuota ohitse matkaavaa kanuunanruokaa.
Sama päivä.
Autioita jätettyjä kylijä, avonaisia huoneita, lyhähtäviä kattoja, lasittomia akkunoita, jotka tuijottelevat kuin tyhjät silmäkuopat ruumiin pääkallossa. Silloin tällöin kuuluu kuitenkin noista kumisevista jäännöksistä askelten kolinaa ja ovien ratinaa; ja ohitse käytäissä näyttäytyy niistä siellä täällä joku rivisotilas aroin katsein; se on joku sotarosvo, joka vaanii saalista, tai karkulainen, joka etsii varmaa piilopaikkaa.
Noin puolipäivissä astuin minä erääsen tällaiseen maalaisasuntoon. Se oli tyhjä ja paljas, kuin kynsin kaapittu. Iso ovettomaksi ja ikkunattomaksi raastettu keittola rakennuksen alakerrassa takapihan puolella. Pihan perällä matala häkkiaita ja siitä aikain avonainen ala niin loitolle, kun silmä kannatti. Huoneen kulmassa vähäiset kierotikat kivestä. Istahdin eräälle tikan astimelle ja jäin siihen pitkäksi ajaksi; sillä oli niin mukava levähtää päiväpaisteessa ja hiljaisuudessa. Pari kolme suurta kesäkärpästä oli aurinkopaiste herättänyt henkiin ja ne pökkivät nyt. suristen katonniskoja vasten. Takan edessä, missä vielä näkyi tulen jälkiä, olivat kivet hyytyneessä veressä. — Tuo verilätäkkö liedellä, missä tuhka oli vielä lämmintä — mitä surullista tapausta kertoikaan se!
Pitkin Marnea.
Rynnäkkö Montreuil-portista joulukuun 3 p:nä. Raskas sää, kylmä pohjatuuli, sumua.
Montreuil autiona. Ovet ja ikkunat sulettuina. Erään kartanoaidan takaa kuuluu hanhien kaakotus. Täällä on siis haltia vielä kotona, piilossa. Vähän matkan päässä siitä avonainen kapakka. Siellä on lämmin, tuli räiskää rautauunissa. Kolme nostoväkisotilasta maaseuduilta istuu einehtimässä. Ääneti, turvonnein silmin, kuumeenhehkuvin kasvoin ja kyynnärpäät pöydällä näyttävät poika-raukat nukkuvan ja syövän yht'aikaa…
Jättäen Montreuil'in, kävimme me edelleen läpi Wincennesmetsän, jota leiritulien siniset savut verhoilivat. Täällä makaa Ducrots'in armeija. Sotilaat kaatavat puita tehdäkseen tulen lämmitelläksensä. Tekee oikein pahaa nähdä haapoja, koivuja ja nuoria saarnia kannettavan pois juuret ilmassa ja hieno, kullainen lehtiverho laahaten perässä pitkin tietä.
Nogentissa taas sotilaita, tykkiväkeä avaroissa levätissään, nostoväkeä Normandiasta, täyteläitä ja pyöreitä kuin omenat, reippaita zuaveja huupat päissä, rivisotilaita ryhäniskaisia, vyötäröltä hoikkia kuin ampiaiset sekä siniset nenäliinat korville sidottuna — kaikkia näitä vilisee kaduilla ja tungehtii kahden vielä auki olevan ravintolan ovilla. Tuo muistuttaa pienestä Algerialaisesta kaupungista.
Viimmein vihdoinkin pääsimme lakealle: pitkä, tyhjä. Marnelle viertävä tie, ylevä, simpukkahopealle vivahtava taivaanranta; lehdettömiksi karisseet puut värisevät sumussa ja loitoimmalla tuolla suuri kammottava rautatiesilta, joka mutkaisine kaarineen muistuttaa sisään lyödyistä hampaista. Matkalla Perreux'in läpitse näin minä erään tuollasen tiepuolessa hävitettyine kasvitarhoineen ja tyhjiksi ryöstettyine huoneineen sijaitsevan pienen huvilan aitauksessa kolme vasta puhjennutta "päiväkukkaa." Minä avasin hilan ja astuin sisään, mutta ne olivat niin kauniit, että minä en raskinnutkaan poimia niitä.
Suuntasimme matkamme yli kentän ja saavuimme alas Marnelle. Silloin juuri murti aurinko paksut pilvet ja loi runsaan valonsa virran pinnalle. Lumoavan kaunista! Vastaisella rinteellä leviää Petit Bry, missä edellisenä iltana oli ollut tappelu, valkoisine pikkurakennuksineen pitkin virran rantaa viinitarhain seassa. Tällä rannalla vene ruohostossa. Rannalla joukko miehiä, jotka keskustelevat ja tähystelevät vastaiselle rannalle. Ne ovat vakoojia, jotka ovat lähetetyt Petit Bry'hyn tiedustelemaan, ovatko saksilaiset tulleet takaisin. Minä käyn heidän kanssansa ylitse. Veneen soluessa edelleen kuiskaa eräs vakooja minun takanani:
"Jos tahdotte kivääriä, niin on niitä kyllä Petit Bry'n kunnallishuoneella. He ovat jättäneet sinne myöskin erään jalkaväkiöverstin, suuren ja vaalean, jolla on hieno valkoinen iho kuin neidellä sekä keltaiset ihka uudet saappaat."
Nähtävästi olivat juuri nuo vainajan saappaat erittäinkin kiinnittäneet hänen huomiotansa. Hän ei voinut olla puhumatta niistä.
"Saakelin somat saappaat, juuri ne, saatte uskoa!" ja hänen silmänsä loistivat.
Kun me sitten olimme juuri pääsemäisillämme Petit Bry'hyn, näimme me erään merimiehen, uhkeissa kannussaappaissa, kantaen neljää viittä takaaladattavaa kivääriä kainalossaan, tulevan eräästä kujasta ja rientävän juosten meitä vastaan.
"Ällistimenne auki! Preussilaiset tulevat!"
Erään matalan muurin suojasta tähystelemme me ympärillemme.
Ylipuolellamme, juuri viinitarhan kohdalla, esiytyy ensiksi yksi ratsastaja, oikein näytelmätaiteellinen sivukuva, kumartuen satula-sarjan yli, kypärä päässä ja pyssy kädessä. Häntä seuraavat toiset ratsumiehet ja lopuksi jalkaväki, joka hajouu kahden puolen kiipien viiniköynnöksien seassa. Yksi, aivan lähellä meitä, asettautuu erään puun suojaan eikä liikahda paikaltaan; se oli pitkä saakeli ruskeassa levätissä ja korea nenäliina korville sidottuna. Meidän puolelta olisi se ollut kaunis paukku. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt. Vakoojat tietävät, mitä he tahtoivat tietää. Nyt kiireesti alas venheelle. Merimies alkaa kirota. Me tulemme esteettä virran yli takaisin. Mutta tuskin olemme ehtineet maalle, kun kuulemme virran toiselta rannalta hillittyjä ääniä, jotka kutsuvat meitä takaisin.
"Vene hoi!"
Ja ketä ne olivat, jolleivat meidän hauska saapasharrastajamme ja kolme tai neljä hänen toveriaan, jotka olivat uskaltaneet aina kunnallishuoneelle asti ja palasivat nyt kiiruhtain. Onnettomasti kyllä ei ole ketään, joka osaisi soutaa heidät ylitse. Merimies on kadonnut.
"Minä en osaa soutaa," selittää joukon johtaja, joka minun kanssani etsi suojaa eräässä kuopassa veden rajassa. Sillävälillä tulevat toiset kärsimättömiksi.
"Mutta tulkaa nyt! tulkaa!"
Ei keksitä mitään muuta neuvoa. Työ vaikea, virta kova ja väkevä! Minä soudan kaikin voimini ja tunnen joka nykäyksellä selässäni tuon pitkän saksilaisen, joka tuolta mäenrinteeltä tuijottaa minua liikahtamatta puunsa takaa.
Päästyämme onnellisesti rantaan, hyppää yksi odottajista veneesen sellaisella vauhdilla, että se täyttyy vedellä. Mahdotonta ottaa mukaan kaikkia, olematta vaarassa vajota. Uskaliain jää siis rannalle. Se on eräs vapaa-ampuja-alaupseeri, sorea poika, sinisessä asussa ja pieni lintu lakissa. Minä olisin tahtonut sangen mielelläni palata noutamaan vielä hänenkin, mutta jo oli ruvettu ampumaan toistansa kummaltakin töyrältä. Sanaakaan lausumatta viipyi hän vielä tuokion rannalla ja läksi sitten aivan muurien vieritse Champigny'yn. — Miten hänen sitten kävi, ei tiedetä.
Sama päivä.
Kun runollinen todellisuus yhdistyy irvikuviin, niin herättää se tunteita erinomaisista voimista. Eikö vaikuta syvimmän surun osoitus naurettavassa naamassa aivan omituista osanottoa? Tai, jos ajattelemme jonkun Daumiensin porvarin kuolintuskissaan tai itkien lapsensa ruumiin vieressä, niin eikö siinä ole jotakin aivan omalla tavallaan kiinnittävää?… No niin — jotakin tuollaista tunsin minä silmäillessäni noita porvarillisia huviloita pitkin Marnea; nuo "ruusun väriltä", omenavehreältä ja kanariakellervältä kimaltavat sveitsiläismajat, nuo sinkillä katetut keskiaikaistornit, tiilikuvaiset katokset sekä sikinsokiset, kuvastuspulleroilla koristetut puutarhat y.m. — Nyt, kun minä näen kaiken tämän juuri paraillaan tupruilevan tappelusavun läpitse, tulikuulien pirstaamina, katot hajalla, viirit poikki, muurit mäsänä sekä olkia ja verta kaikkialla — nyt tekevät ne minun mieleeni mitä surullisimman vaikutuksen.
Se huone, johon minä menin sisälle kuivaamaan itseäni, oli juuri tällaisten huvilain oikea esikuva. Minä astuin ylikerrokseen ja tulin erääsen, seinustuspuolissa olevaan, puna-keltaiseen saliin. Lattialla virui kultaispinnoja ja seinämyskääreitä pirin pärin — muuten ei ainoatakaan huonekalua, ei mitään muuta kun pullorauskoja ja olkivuode, missä eräs mekkoon puettu mies makasi ja nukkui. Ja sitten kaikkialla määräämätön ruudin, viinin, talikynttiläin sekä tunkkaantuneiden olkien haju, käry ja löyhkä… Minä lämmittelen tuon naurettavan ruman-korean rautauunin edessä, johon oli tehty valkea erään nojatuolin jaloista. Seisoessani tuossa uunin edessä tuntuu minusta, ikäänkuin olisin muutettu johonkin sunnuntaijuhlallisuuteen tuon arvoisan porvariston luona. Eikös pelata lautapeliäkin tuossa takanani?… Ei! vaan ne ovat vapaa ampujia, jotka siellä täyttävät ja tyhjäävät takaaladattavia kivääriään… Se kuuluu todellakin lautapeliltä… Jokaiseen laukaukseen vastataan meitä toiselta rannalta. Veden kajastamina kaikuu ja vöyryy laukausten pauke päättymättöminä askeloina kukkulain ja kunnasten välissä.
Salin lasista näkyy virran päilyvä pinta ja päiväpaisteiset rannat sekä preussilaiset, jotka juoksentelevat kuin suuret metsäkoirat viiniköynnösten välissä.
Muisto Montrouge varustukselta.
Kaikista ylinnä rintavarustuksen harjalla kohouivat pitkät laivakanuunat jaluksillaan melkein pystysuorassa ampuma-aukoilla hietasäkkien välissä tähdäten Châtillon'ia kohti. Ylöspäin ammottavine kitoineen sekä korvamaisesti sivuille ulottavine ripoineen näyttivät ne jättiläismetsäkoirilta haukkuen kuuta ja ulvoen kuolemaa…
Vähän alempana eräällä pykälällä olivat merimiehet aikansa kuluksi kyhänneet pienen englantilaisen puutarhan, oikein pikkumitassa. Täällä oli rahi pienessä lehtimajassa, nurmikoita, vuorenluolia ja vieläpä pieni panaanipuukin. Ei suuri, näet sen, olihan juuri hieman korkeampi kuin hyasintti; mutta se oli yhden tekevä. Se menestyi kaikissa tapauksissa kuitenkin hyvin ja sen vehreä lakka ilahutti silmää täällä tummien hietasäkkien ja kuularoukkioiden seassa.
Rakas pikku-puutarha! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan minä ympäröidä sinun suojaavalla ristikolla ja pystyttää sinne muistopatsaan nimille Garves, Desprez, Saisset sekä kaikille muillekin urhoille, jotka kaatuivat tällä kunnian varustuksella!
La Fouilleuse'ssa.
Aamu tammikuun 20 päivänä.
Sää suopea, usvainen, Vainiot aaltoilevat kuin meri niin loitolle, kun silmä kannattaa. Vasemmalla korkeat hietakunnaat. Tuolla suojalliset varusteet aina Mont Valérieniin asti. Oikealla Gibet'in mylly — vähäinen kivirakennus rikki ammutuilla siivillä ja patteri käytävällä. Seurasin noin neljännestunnin tuota pitkää juoksuhautaa, joka johdatti myllylle, ja jonka yli häälyy leiritulien savu ikäänkuin keveä sumu. Sotilaat istuvat ahtaissa ryhmissä nuotioillaan keitellen kahveaan ja puhallellen tuoreisiin puihin, joiden savu sokaisee ja yskittää heitä. Pitkin koko kaivosta, päästä toiseen, kaikuu siis pitkä taukoamaton hinku-yskä.
La Fouilleuse. Eräs pienellä metsiköllä ympäröity maalaistalo. Saavuin siihen juuri samalla hetkellä, kun meidän jälkimmäinen rivimme antoi peräytymismerkin. Se on parisilainen kolmas nostoväki. Se astuu hyvässä järjestyksessä ja hyvällä ryhdillä. Niiden selittämättömien tapausten jälkeen, joita minä sitte eileisen olen nähnyt, kummastuttaa minua tämä ja herättää minussa taas pienen toivon kipinän.
Heidän perässään tulee kaksi ratsastajaa aivan lähellä minua; ne ovat eräs kenraali ja hänen lähettinsä. Hevoset astuvat käyden; miehet keskustelevat korkealla äänellä. Minä kuulen lähetin nuoren, mutta jotenkin hillityn äänen:
"Niin, herra kenraali… No ei, herra kenraali… Epäilemättä, herra kenraali."
Ja kenraali lausuu hellällä ja syvästi surentelevalla äänellä:
"Kuinka! — Tuliko hän surmatuksi? Oi… poika raukka… poika raukka!…"
Sitten hiljaisuus… ei mitään muuta ääntä kun hevosten astunta lionneessa maassa…