IV.
Lapsi vakoojana.
Hänen nimensä oli Stenne, "Pikku-Stenne" eroitukseksi isästään, joka myöskin oli Stenne.
Hän oli oikea parisilaislapsi, hoikka ja kalpea, noin kymmenen tai viidentoista-vuotias, sillä tuollaisten pariisilaispoikain ikää ei ole niin helppo määrätä. Hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä, vanha merisotilas, hoiti erästä puistoa Temple-nimisessä kaupungin osassa. Pikkulapset, hoitajattaret, vanhat rouvat linkkutuoleineen, köyhät äidit, eli koko tuo jaloin liikkuva Pariisi, joka väistyy vaunujen tieltä noihin pieniin polkukäytävillä verkotettuihin tarhoihin, tunsi isä-Stennen ja piti hänestä. Kaikki tiesivät, että noissa julmissa viikseissä, jotka peloittivat kaikkia koiria ja rahiensiirteliöitä, hymysi hellä, melkein äitillinen hymy ja saadaksensa tätä hymyä esiin ei tarvinnut muuta, kun kysäistä:
"No, kuinkas teidän pikkupoikanne jaksaa?"
Ukko Stenne rakasti poikaansa sydämmellisesti; ja hän tunteili niin onnelliseksi, kuu pienokainen iltasilla koulun päätyttyä tuli noutamaan häntä ja he sitten yhdessä kävivät puistokäytäviä pitkin pysähdellen jokaisen rahin luona tervehdellen hyvintunnettuja tuttaviaan ja vastaillen heidän kohteliaisuuksiinsa.
Mutta onneton piiritysaika muutti kaiken tämän. Ukko Stennen puisto sulettiin yleisöltä ja määrättiin lamppuöljysäiliöksi. Pakoitettuna taukoamattomaan vartioimiseen, vietti tuo kunnon mies-parka täällä elämäänsä yksinään, vieläpä ilman rakasta piippuaankin, harhaillen noiden jätettyjen ja pahoinpideltyjen pensastojen seassa ja sai ainoastaan myöhäisin illoin, kotiin palattuaan, nähdä rakastetun poikansa. — Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänen viiksensä, kuu hän puhui Preussilaisista!
Pikku-Stennellä taas ei ollut mitään muistuttamista tästä uudesta elämästä.
Piiritys — no mikä voisi olla hauskempi katupojille? Ei koulua — ei läksyjä; "lupaa" vaan päivät pääksytysten ja katu vilkas kuin markkinatori.
Poika juoksi ulkona päivät pääksytysten aamusta iltaan. Milloin seurasi hän osastopataljoonia niiden marssiessa ulkovalaistuksille, aina tarkasti valiten sen, jolla oli kaunein soitanto, ja tässä suhteessa oli Pikku-Stenne sangen ankara. Niinpä väitti hän peräytymättä, että 96 pataljoonan soitanto ei maksa kahta äyriä, mutta viidennenkymmenennen viidennen taas oli ihan lumoava. Milloin taas katseli hän nostoväkirykmenttien harjoituksia ja olipa hänellä vielä jälkijoukotkin…
Vasu kainalossa liittyi hän niihin pitkiin riveihin, jotka talviaamun hämärässä odottaen muodostuivat teurastajain ja leipurien porteille. Kostein jaloin seisoen kylmässä lutakossa tehtiin tässä uusia tuttavuuksia, keskusteltiin valtioasioista ja kunnioituksella kehoitettiin herra Stennenkin pojan lausumaan mielipiteensä.
Mutta hauskimmat kaikista olivat kuitenkin nuo ihka uudet huvitukset, ja ennen kaikkia tuo kuuluisa kalossipeli, jonka bretagnelainen nostoväki oli piiritysaikana tuonut kaupunkiin. Kun Pikku-Stenne ei ollut muureilla tai leipureilla, niin sai olla varma siitä, että hän oli kalossipelissä eräässä Château d'Eau-kentän kulmassa. Ei sentähden että hän olisi pelannut; sillä siihen tarvittiin rahaa, ja sitä hänellä ei ollut. Hän tyytyi vaan katsomiseen, katsellen silmillä, joiden uteliaisuutta olisi vaikea selittää.
Yksi pelaajista, tuo sinitakkinen "pitkä", joka ei milloinkaan pannut peliin vähempää kuin 100 soussin rahan, kiinnitti erittäinkin hänen ihastustaan. Kun hän juoksi, "tuo pitkä", kuului aina rahojen helke hänen takkinsa taskuista!
Eräänä päivänä, otettuaan maasta hopearahan, joka oli vierinyt aina
Stennen jalkoihin, kuiskasi hän tälle:
"Sinä tuijottelet tuota, vai miten?… No, jos sinä tahdot saada sellaisia, niin voin minä kyllä sanoa, mistä niitä saadaan."
Pelin loputtua vei hän Stennen mukanaan erääsen toiseen torinkulmaan ja ehdoitteli, että tämä seuraisi häntä myymään sanomalehtiä preussilaisille, sillä siten voitaisiin ansaita 30 franc'ia jokaisesta matkasta. Aluksi kieltäytyi Stenne aivan ehdottomasti jo paljaasta ehdoituksesta ja pysyi sitten koko kolme päivää pois pelipaikalta. Mutta ne olivat kolme hirmuista päivää. Hän ei voinut syödä eikä nukkua. Yöt pitkät näki hän sänkynsä vieressä kokonaiset kasat kalosseja sekä 100-sous'in rahoja pitkät, loistavat rivit. Kiusaus oli liian kova. Neljäntenä päivänä palasi hän taas Château d'Eau-torille, tapasi "tuon pitkän" ja antoi vietellä itsensä…
Eräänä lumisena aamuna läksivät he säkit olalla ja sanomalehdet mekkojen alle piiloitettuina matkalle. Kun he saapuivat Flandre-portille, ei ollut vielä päivä. "Tuo pitkä" jo lähestyi vartiaa — joka oli hyväntahtoisen näköinen, punanenäinen kunnon mies — rukoillen valittavalla äänellä:
"Rakas herra, päästäkää meitä! Äitimme on sairaana, isämme on kuollut. Minä ja pikku-veljeni tahtoisimme mennä ulos poimimaan vähän perunoita tuolta pellolta!"
Hän itki. Stenne painoi päänsä täysin näpeillänsä. Tarkastellen heitä, heitti vartia aran silmäyksen tuolle valkoiselle, autiolle tielle ja vetäytyen takaisin lausut hän hätäisesti:
"Joutuun! menkää!" — Näin onnellisesti päästyään Aubervilliers'in tielle nauroi "tuo pitkä."
Epäselvästi, kuten unessa, näki Pikku-Stenne kasarmeiksi muutettuja tehdasrakennuksia, jätetyitä läpimärillä rääsyillä koristettuja katusulkuja ja korkeita torneja, jotka tekivät ikäänkuin aukkoja sumuun ja kohouivat taivasta kohden niin paljaina ja särmikkäinä. Siellä täällä vartiosto — upseeria huupat päässään ja tähystimet silmillään sekä pieniä, sammuvien nuotioiden sulattamasta lumesta läpimärkiä sotakotia, "Tuo pitkä" tunsi tien ja väistääksensä vartioita kävi hän vinoon kentän yli. Mutta mitäs vielä, pohjastuivat he kuitenkin vahingossa erääsen ranskalaiseen vapaa-ampuja-parveen, joita majaili täällä vesilätäkköjen ympärillä pienissä katoksissaan ikäänkuin kasaansullottuina pitkin Soisson'in rautatien vartta. Tällä kerralla laski tuo pitkä lorunsa turhaan. Hänen parhaillaan näin maurutessaan, astui eräs vanha, oikein ukko Stennen näköinen, valkohiuksinen ja ryppyinen kersantti tiepuolessa olevasta vartiokopistaan ulos, sanoen:
"No niin, nuljukseni, ei ulinaa! Te saatte poimia perunanne, mutta käykää kuitenkin ensin tänne lämmittelemään!… Hän näyttää aivan paleltuneelta, tuo pikku-naasikka!"
Mutta oi, Pikku-Stenne ei värissytkään vilusta, vaan pelosta ja häpeästä. — Vartiokopissa makasi muutamia sotilaita huonolla nuotiolla — oikein "leskenvalkialla", jonka liedellä he painettiensa nenissä sulailivat leipäänsä. He vetäytyivät syrjään antaakseen sijaa lapsille. Heille annettiin tippa viinaa ja vähän kahvea. Heidän juodessaan näyttäytyi eräs upseeri ovella, kutsui kersantin, lausui hänelle hiljaa muutamia sanoja ja riensi pois.
"Pojat!" lausui kersantti astuen aivan ilosta loistavin muodoin kojuun, "nyt ei puutu tupakka ensi yönä… Preussilaisten tunnussana on keksitty. Ja tälläkertaa, luulen minä varmaan, saamme me heiltä takaisin tuon per… Bourget'in."
Tässä remahti ilmi iloinen jakso suostumushuutoja ja naurua. Mikä hyppeli, mikä lauloi, mikä heilutti miekkaansa, ja käyttäen hyväksensä tätä rähinää, katosivat lapset.
Kun he tulivat ulos katoksesta, oli heidän ympärillään taas avara kenttä, jota ammottavine ampumareikineen rajoitti loitolta pitkä valkoinen muuri. Tätä muuria kohden suuntasivat he nyt matkansa pysähtyen kuitenkin sangen usein ollen poimivinaan perunoita.
"Ei, — mutta palatkaamme takaisin!… Älkäämme menkö tuonne!"… pyyteli Pikku-Stenne lakkaamata.
Tuo pitkä nytkähytteli vaan olkapäitään ja kävi vakaasti eteenpäin.
Yht'äkkiä kuulivat he pyssyn piihanaa jännitettävän.
"Loivaa maata!" kuiskasi tuo pitkä heittäytyen maahan. Pitkällään maassa antoi hän merkkivihellyksen. Toinen vihellys vastasi lunta myöten. Nyt ryömivät he esiin kontaten. Muurin edustalla juuri lumen tasalla näkyi kaksi keltaista viikseä likaisen lakin alta. Tuo pitkä hyppäsi alas juoksuhautaan preussilaisten luo lausuen toveriaan osoittaen "se on veljeni."
Hän oli niin pieni, tuo Pikku-Stenne, että preussilainen nähdessään hänen pyrskähti nauruun ja ottaen pojan syliinsä nosti hänen muurin aukolle.
Toisella puolen muuria näkyi suuria maakasoja, kaadetulta puita ja mustia aukkoja lumessa ja jokaisessa aukossa sama likainen lakki ja kellervät viikset, jotka lapsia ohitse vietäessä vetäytyivät omituiseen hymyynsä.
Eräässä kulmassa oli hirsipuollusteella varustettu puutarharakennus. Alikerroksessa taas joukko sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittelivät liemusruokiaan loimuavan nuotion liedellä. Se lemusi hyvältä — kaali ja silava; — mikä vastakohta vapaa-ampujien leirinuotiolle. Ylikerrassa upseeristo. Sieltä kuului pianon-soitto ja samppanjakorkkien pulpahdukset. Kun parisilaispojat astuivat sisään, tervehdettiin heitä ilohuudoilla. He jättivät sanomalehtensä; sitten tarjottiin heille juomaa ja annettiin heidän puhua. Kaikilla näillä upseereilla oli uhkea ja julma ulkomuoto, mutta "tuo pitkä" huvitti heitä katumurteellaan ja esikaupunkilaissukkeluuksillaan. He nauroivat matkien hänen sanojaan ja rypöivät niin tyytyväisinä tuossa pariisilaisliassa, jota heille purettiin.
Pikku-Stenne olisi mielellään hänkin tahtonut avata kieliaarteensa ja näyttää, ett'ei hänkään ollut tyhmä; mutta jotakin oli, joka — hän ei tiennyt oikein mikä — sitoi hänen kielensä. Hänen edessään istui erillään toisista muuan vanhempi vakaa muotoinen preussilaisupseeri, joka luki tai oli lukevinaan, sillä hänen katseensa oli kokonaan kiintynyt Stenneen. Tässä katseessa ilmestyi yht'aikaa hellyys ja sääli, ikäänkuin hänellä olisi ollut kotonaan omassa maassaan lapsi, saman ikäinen kuin Stenne, ja ikäänkuin hän olisi ajatellut itsekseen:
"Minä tahtoisin mieluimmin kuolla, kun tietää poikani harjoittavan tuollaista ammattia…"
Tästä hetkestä tunsi Stenne ikäänkuin käden painavan hänen sydäntään ja estävän sitä tykkimästä.
Päästäkseen tästä tuskasta koetti hän juoda. Heti pyöri kaikki hänen silmissänsä. Epäselvästi kuuli hän, miten toverinsa, usein naurun rähäkän keskeyttämänä, matki ranskalaisia kansalliskaartilaisia, pilkkasi heidän sotaharjoituksiaan ja esitteli oikein tilapäisenä ivanäytelmänä heidän kaunomarssinsa tahi yörynnäkkönsä varustuksista. — Viimein alensi "tuo pitkä" äänensä, upseerit lähenivät häntä ja kasvot tulivat vakaviksi. Tuo heittiö ilmoitti nyt vapaa-ampujain hyökkäysaikomuksen.
"Älä sitä — ei sitä, pitkä, ei… minä en tahdo!"
Mutta "tuo pitkä" nauroi vaan ja jatkoi. Ja ennenkuin hän lopetti, olivat kaikki upseerit jaloillaan. Eräs heistä viittasi lapsille ovea lausuen:
"Joutuun — lähtekää leiristä!"
Sitten keräytyivät he kokoon ja puhelivat keskenänsä sangen tärkeästi saksaksi. "Tuo pitkä" läksi ylpeänä, kuin prinssi, antaen rahain helistä taskussansa. Stenne seurasi häntä allapäin, ja kun hän ohisti tuota preussilaista, jonka katsanto oli häntä niin tuskauttanut, kuuli hän surullisen äänen lausuvan murteellisella kielellä: "Bas chôli, Ça… Bas chôli!" (Ei ole kaunista, tuo… Ei kaunista!)
Stenne sai kyyneleet silmiinsä.
Päästyään kentälle alkoivat lapset juosta ja pian oli leiri jäänyt kau'as heidän ta'aksensa. Heidän säkkinsä olivat täynnä perunoita, joita olivat preussilaisilta saaneet, ja — kiitos niille — he pääsivät onnellisesti vapaaehtolaisten leirin läpitse.
Täällä varustauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Äänetönnä koottiin miehistö varusteiden ta'akse. Se vanha kersanttikin puuhasi täällä miehiänsä järjestykseen ja näytti oikein onnelliselta.
Kun lapset menivät ohitse, tunsi hän heidät ja hymyili ystävällisesti.
Oi! kuinka tuo hymyily oli Stennelle katkera! Samassa tuokiossa ajatteli hän huutaa:
"Älkää menkö sinne! Me olemme pettäneet teidät!"
Mutta "tuo pitkä" oli sanonut: "jos kielit, niin meitä ammutaan", ja kauhistus pidätti hänen siitä.
Courenne'n kohdalla menivät he erääsen jätettyyn huoneesen jakamaan rahoja. Totuus pakoittaa minun sanomaan, että jako tapahtui aivan tunnollisesti, ja että Pikku-Stenne, antaissaan noiden kauneiden kolikkain kilistä mekkonsa taskussa ja ajatellessaan niitä monia kalossipeliä, joiuin nyt voipi ottaa osaa, ei hän pitänyt rikostaan enää hetikään niin inhoittavana.
Mutta, kun hän jäi yksinään, tuo onneton poika! — kun he tulivat kaupungin portille ja "tuo pitkä" erkani hänestä, silloin tuli hänen taskunsa askel askeleelta yhä raskaammaksi ja käsi, joka hänen sydäntään rutisti, yhä väkevämmäksi. Pariisi ei ollut hänelle enää sama. Ihmiset, jotka tapasivat hänen, katsoivat häneen niin ankarasti, aivan kuin olisivat tietäneet mistähän tuli. Vaunujen jytinä, rumpuin räminä, torvien toitahdukset — kaikki muodostuivat hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi ivallisesti kaikuvaksi sanaksi — vakooja!
Viimmein saapui hän kotiin ja aivan onnellisesti. Kun hän näki, ett'ei isänsä ollut vielä tullut, juoksi hän astimia ylös ja kätki tyynynsä alle nuo katalat hopeakolikot, jotka painoivat häntä niin raskaasti.
Ei milloinkaan ollut isä Stenne ollut niin hyvä ja niin iloinen kotiin tullessaan kuin nyt. Uutisia oli saatu maakunnista; ja maaseuduilla kävi paremmin. Syödessään katseli tuo vanha sotilas taukoamatta pyssyään, joka riippui seinällä, ja lausui viimmein lapselle tavallisella hyväntahtoisella hymyllään:
"Armas poikani! mitähän sinä olisit tehnyt preussilaisille, jos sinä olisit ollut suuri!"
Noin kello kahdeksan kuului tykkien jyminä.
"Se on Aubervilliers'issa… tappelu on Bourget'in luona," selitti vanhus, joka tunsi kaikki varustukset. Pikku-Stenne vaaleni ja pani hirmuisen väsymyksen rasittamana maata, mutta ei voinut nukkua. Tykit jyrisivät taukoamatta. Hän kuvittelihe, kuinka vapaaehtolaiset tekivät hyökkäyksensä yöllä, ainoastaan itse joutuakseen paulaan. Hän ajatteli kersanttia, joka hymyili hänelle; hän näki hänen siellä kaatuneena lumessa — ja kuinka monta muutakin vielä!… Kaiken tämän veren hinta oli hänellä; hän oli sen kätkenyt tyynynsä alle — hän — vanhan Stennen oma poika — sotilaan poika!… Kyyneleet melkein tukehduttivat hänen. Viereisessä huoneessa kuuli hän isänsä astuvan edes takaisin, ja sitten avaavan ikkunan. Tuolla alahalla puutarhan edustalla kajahtelivat signaalit; erästä nostolaispataljoona järjestettiin lähtemään ulos. Varmaan oli se kova taistelo. Näitä ajatellessaan ei onneton poika voinut pidättää nyyhkytystänsä.
"Mikä sinulla on?" kysyi isä Stenne ja tuli hänen luoksensa.
Poika ei voinut vaieta kauemmin, vaan kavahti ylös sängystä ja heittäytyi isänsä jalkoihin. Hänen kiivaasti liikahtaessaan lierahtivat hopeakolikot lattialle.
"Mitä tämä on? Sinä olet varastanut?" lausuu vanhus vapisten.
Nyt kertoi Pikku-Stenne yhdellä henkäyksellä, kuinka hän oli ollut preussilaisten luona, ja mitä hän oli siellä tehnyt. Sitämyöten, kun hän kertoi, tunsi hän sydämensä keveämmäksi — se kevensi häntä, kun hän sai itse syyttää itseänsä.
Vanha-Stenne kuunteli häntä kammottavalla katseella. Kun kaikki oli kerrottu, peitti ukko kasvonsa käsillään ja itki ääneensä.
"Isä! Isä"!… rukoili poika.
Mitään vastaamatta työnsi vanhus hänen pois luotaan ja poimi rahat lattialta.
"Onko tässä kaikki?" kysyi hän.
Pikku-Stenne osoitti että siinä oli kaikki. Vanhus otti pyssynsä ja latinkilaukkunsa seinältä, pisti rahat taskuunsa ja sanoi.
"Hyvä. He saakoot ne takaisin!"
Ja sanaakaan lisäämättä sekä taaksensakaan katsomatta meni hän ja yhdistyi nostolaisjoukkoon, joka, seisoi lähtöön valmiina. — — — Sittemmin ei ole enää nähty isä Stenne'a.