V.
Kahdeksannen komppanian laulajaiset.
Kaikki nostolaiskomppaniat Marais'in ja P. Antoinen etukaupungeista olivat tänä iltana leiritettyinä lautakasarmeihin Daumesnil-kadun varrella. Ducrots'in armeija tappeli jo kolmatta päivää Champignyn kunnahilla, ja me — me olimme muka olevinamme sen varaväkeä.
Ei voi ajatella mitään autiompaa, kuin tämä tehdaspiippujen, sulettujen asemahuoneiden ja jätettyjen puutarhain ympäröimä leiri kaupungin ulkoreunassa, jossa valoa pilkoitti ainoastaan muutamista siellä täällä huiskin haiskin sijaitsevista anniskelu-paikoista. Näissä matalissa kasarmeissa, näissä kuivalle, routaan kapettuneelle kentälle kyhätyissä, avo-ovisissa, hatara-ikkunaisissa lautahuoneissa, joiden savuavien lamppujen uumeaa valoa vielä sisään tunkeva usva himmensi, kuvastui oikea jääkylmän itaruuden kuva. Aivan mahdoton lukea, mahdoton nukkua tai edes istua paikallaan. Pysyäksensä sulilla täytyy siis keksiä edes poikaleikkejä: tömistellä jalkojensa lämpimäksi, juosta kilpaa kasarmin ympärillä j.n.e.p. Tuollainen tyhmä toimettomuus näin lähellä sotakenttää tuntui varsinkin tänä iltana oikein hävettävältä ja veltostuttavalta. Vaikka tykkiammunta oli ta'onnut, tiettiin kuitenkin, että jotakin hirveää valmistettiin tuolla loitommalla, ja kun piireilevän sähkövalon soihku varustuksilta silloin tällöin sattui tähän Pariisin osaan, näkyi äänettömiä parvia seisoen kokoontuneina kaikilla käytävillä tahi rientävän pitkin katua synkissä ryhmissä, jotka noihin Trône-torin korkeihin muistopatsaisiin verrattuina näyttivät niin pieniltä ja kutistuneilta, että melkein voi luulla niiden maassa ryömivän.
Minäkin seisoin siellä pimeässä jähmettyneenä ja neuvottomana tuolla suurella puistokadulla. Silloin sanoi minulle joku:
"Tule mukana kahdeksanteen — — he näkyvät saaneen toimeen laulajaiset."
Minä menin. Kullakin komppanialla oli kasarminsa; mutta kahdeksannen oli paljoa paremmin valaistu, kuin toiset, ja täpösen täynnä ihmisiä. Painetteihin kiinnitetyt talikynttilät valaisivat tuota sekasotkuista ryhmää, loivat häikäiseviä, mustan savun siimestämiä valosoihkujaan noihin halpoihin käsityöläisnaamoihin, jotka olivat eläimmistyneet juopumuksesta, kylmästä, väsymyksestä ja seisoallaan nukkumisesta, joka vaan masentaa ja uuvuttaa sen sijaan, kun sen pitäisi virkistää.
Muutamassa nurkassa istua kytrytti leiriravintolan emännöitsiä rahilla erään pöydän edessä, joka oli täynnä tyhjiä pulloja ja rähjättyjä lasia, ja nukkui suu auki.
Paraillaan pidettiin laulantoa.
Herrat laulannon ystävät esiytyivät vuorottain eräälle salin perälle hätäisesti kyhätylle korotukselle, ottivat enemmän tai vähemmän teeskennellyn asennon, laususkelivat ja vaihteloitsivat huopaleväteisään tehden laulunäyttämöistä lainatuita tunneliikahduksia. Minä kuulin täällä taas nuo kovat, jyrisevät äänet, jota kaikuvat pikku-kaduilla ja työläis-osissa, jossa lapsiparvet elämöivät, lintuhäkit killuvat ikkunain ulkopuolella ja pikkukauppiaat haastelevat puotien ovilla kauppatuttaviensa kanssa. Tuskin löytyy mitään, jota minä mieluimmin kuuntelisin, kuin noita jyrybaasia, kun ne sekaantuvat työn nieluun, ja kun niitä vasarat ja höylät säestävät; mutta tuolla näyttämöllä tulivat ne naurettaviksi ja kiusallisiksi kuulla.
Ensiksi esiytyi työläis-filosofi, eräs pitkä partainen konepajantyöläinen, laulain työläisorjan tunteita: "Pauvro prolétoiro… o… ets…" [Köyhä mierolaisraukka — — a — — — a —] kurkkuäänellä, johon tuo pyhä yhteissosialismi oli yhdistänyt kaiken vihansa.
Sitten tuli vielä melkein puoli nukuksissa eräs toinen, joka tarjosi meille tuon kuuluisan "Chanson de la canaille", Roiston laulun, mutta lauloi sen niin ikäävällä, laahaavalla ja surullisella äänellä, että sitä voi pitää paremmin unettavana kehto-, kuin virkistävänä pilalauluna:
Cest-la… canaille…
Eh bien… j'en suis…
[Hän siis — — — roisto on
No niin — — — ja minäkin.]
Hänen näitä sanoja naukuessaan kuului, kuinka nukkuneet kuorsuivat nurkissa ja kääntyivät napisten valosta pois.
Vaalentain talikynttiläin punaisen valon säilähti salama yht'äkkiä läpi huoneen. Samassa värisytti jyreä pamaus kasarmikotusta ja heti sen jälkeen kuului uusia vielä jyreämpiä ja etäisempiä laukauksia Champigny'n luona vyöryvän pitkin virran rannikkoa päättymättömissä väreissä. Tappelu alkoi siis uudestaan.
Mutta mitä herrat musiikin ystävät huolivat tappelusta.
Näyttämö ja talikynttilät olivat herättäneet kaikissa näissä ihmisissä, minä en tiedä, mitä kaikkia uinailevia näytteliäaistia. Teidän olisi pitänyt nähdä, kuinka levottomasti he odottivat toistensa esiytymisiä, kuinka he ikään kuin nilkoivat lauluja toistensa suusta. Ei kukaan tuntenut enää vilua. Ne, jotka seisoivat näyttämöllä, ne, jotka poistuivat sieltä ja ne, jotka laulunpätkä huulillaan odottivat omaa vuoroaan, olivat kaikki punaisia, hikisiä ja innosta säikkyvin silmin. Itserakkaus lämmitti heitä.
Nyt oli tullut erään omalajisensa sukkeloitsian, erään paperoitsian vuoro, joka pyysi saada esitellä omasta runotuotteudestaan erään näytteen, nimeltä "l'Egoiste", (omavoiton pyytäjä), jonka kertosointuna vaihtelehtivat sanat "chacun pour soi" (kukin itselleen.) Mutta sammaltavalla kielellään lausui hän sen sijaan "l'égoift" ja "facum pour foi." Kappale oli olevanaan ilveily noista pönäköistä porvareista, jotka istuvat mieluimmin kotona uuninnurkassa, kun menevät etuvartioon — ja minä näen vielä silmissäni tuon arvokkaan pään, lakki kallellaan ja leukahihna ihan leuan nenällä — sekä kuulen, koska vaan tahdon, nuo laulussa väärin koroitetut sanat ja nuo vähän juonikkaalla muodolla esiytetyt kertosäkeet:
"Facun pour foi… facun pour foi."
Sill'aikaa jatkoivat tykitkin lauluaan, jota kuularuisku-räminän korkeat baasit säestivät. Mutta tämän laulun sanat puhuivat haavoitetuista, jotka kuolivat viluun lumessa — kuolemankamppauksista tienvieruksilla hyytyneissä verilätäköissä — sokeista surmankoneista — mustasta kuolemasta, joka pimeässä yössä liiteli kaikilla suunnilla…
Kahdeksannen komppaniian konseertti meni menoaan.
Me olimme nyt ennättäneet pilalauluun. Myrskyävässä kättentaputuksessa, uudistushuudoissa, hyväksymysmetelissä ja tuossa raa'assa naurussa, jonka näyttelö tällaisissa tilaisuuksissa aina herättää, laski eräs vanha tihrusilmäinen ja punanenäinen veijari sorisevia ääniväreitään. Tässä uudessa rähäkässä heräsi leiriravintolan emännöitsiäkin ja naurun remahdellessa kielamoitsi hänkin, kun tuo vanha laulaja viinabaasillaan sävelti:
"Le bon Dieu Saoûl comme un…"
[Hyvä Jumala, ravittu kuin — — —]
Nyt minä en kestänyt kau'emman, vaan ryntäsin pois. Minun vartiotuntini lähestyi, mutta se sai mennä. Minun täytyi saada ilmaa ja hengitystä ja niin menin yht'mittaa aina Seinelle asti. Vesi näytti mustalta ja laivaveistämö oli autio. Pariisi, ilman kaasu-valaistusta, uinaili synkkänä tulisessa kehässä; tykkien salamat leimahtelivat ympäri kaikkialla ja tulipalojen liekit loimusivat kukkuloilla siellä täällä.
Aivan läheltä kuulin minä matalia, kiirehtiviä, kylmän ilman kajastamia ääniä. Siellä hinattiin ja virkistettiin toisiaan työssä: "O… hoi!"
Sitten taukosi ääni taas yhtä pikaisesti, niinkuin ainakin sellaisessa vaikeassa työssä, joka vaatii olennon kaikki voimat. Mentyäni laivaveistämölle onnistuin minä siinä määräämättömässä valossa, jonka pimeinkin vedenpinta heijastaa, keksiä erään tykkiveneen, joka oli pysähtynyt Bercy-sillan luo ja pyrki nyt virtaa ylös. Lyhdyt, jotka heiluivat veden liikunnosta, ja köytten natina, joilla merimiehet hinasivat, ilmoittivat kaikki voiton ja tappion vaihtelot tässä taistelossa virran ja yön pahoja oikkuja vastaan.
Urhollinen pieni tykkivene! Kuinka kaikki nuo vastukset ärsyttivät sinua — kuinka sinä pieksit vettä hiuluillasi ja sait sen ikään kuin kuohumaan vihasta!… Vielä viimmeinen voimain ponnistus — heltymätön vene on voittanut ja kiitää nyt siltaholvien kumistessa: "eläköön Ranska!" läpi sumun suorastaan tappeluun, joka odottaa sitä.
"Oi," ajattelin minä, "mikä ääretön ero näillä äänillä ja kahdeksannen komppanian konseertilla!"