VI.
Berliinin piiritys.
Me kävimme Elysiläis-kenttäin puistokatua, tohtori V… ja minä, lukien tykinkuulani lävistämistä muureista ja raehaulien repimistä käytävistä piiritetyn Pariisin historian, kuin tohtori lähellä Sotalipun toria yht'äkkiä seisahti ja osoitti minulle yhtä niistä suurista kulmarakennuksista, jotka ryhmittäin niin juhlallisesti ympäröivät Riemuporttia.
"Näettekö", sanoi hän, "tuolla ylhällä parvekkeen yläpuolella noita neljää luukullista ikkunaa? Eräänä alkupäivänä elokuussa — tuossa niin musertavilla onnettomuuksilla täytetyssä viime vuoden kamalassa elokuussa — kutsuttiin minä sinne ylös erään äkillisen halpauskohtauksen johdosta. Potilaani oli översti Jouve, eräs sotavanhus jo ensimäisen keisarivallan ajoilta, vanha sotilaallisesta ylpeydestä ja isänmaanrakkaudesta hehkuva rajupää, joka het' samassa, kun sota syttyi, hankki itselleen parvekevarusteisen asunnon Elysiläiskentillä… Arvaatteko, miksi? No, saadakseen nähdä joukkojemme voittopalausta!… Ukko-parka! Wissenburg'in uutinen tapasi hänen eräänä päivänä hänen noustessaan päivällispöydästä. Kun hän luki nimen 'Napoleon' tappioilmoituksessa, kaatui hän ikään kuin ukkosen iskemänä lattialle."
"Minä tapasin tuon muinaisen hevosväki-överstin verisin, elottomin kasvoin täysmitassaan pitkällään matolla, ikään kuin olisi hän saanut nuijakolauksen päähänsä. Seisoallaan oli hän inahtanut olla sangen pitkä; makaavana, kuten nyt, näytti hän oikein jättiläiseltä. Kaunis muoto, hyvät hampaat, tuuhea, kiharoitu tukka, kahdeksan kymmenen vuotias, näyttäen kuitenkin vaan kuuskymmeniäältä… Hänen viereensä polvistuneena itki nuori pojan-tytär. Tämä oli aivan hänen näköisensä. Kun nämä olivat yhdessä, kuvautui katsojan mieleen kaksi kaunista, samassa muotissa valettua kreekkalaista muistorahaa. joista toinen on vanha, kulunein särmin kiilloton ja väritön, toinen virheetön sekä kaikessa hienoudessaan ja uutuudessaan loistava."
"Tuon nuoren tytön katkeruus liikutti minua. Hän oli sotilaan ja sotilaan pojan tytär; hänen isänsä palveli Mac Mahon'in esikunnassa ja kuva tuosta vartevasta ukkovartalosta, joka makasi pitkänään hänen jalkainsa vieressä, esiytti hänen sielunsa silmiin vielä toisenkin kuvan, joka ei suinkaan ollut vähemmän surullinen, kuin tämäkään. Minä rauhoitin häntä niin hyvin, kuin taisin, mutta ei ollut itselläni vähintäkään toivoa. Edessämme oli täydellinen puoliruumiin rampaus ja kahdeksankymmeniäänä päästään juuri tuskin sellaisesta. Kolme päivää pysyikin sairaamme samassa tunnottomuuden ja tiedottomuuden muuttumattomassa tilassa."
Sillävälillä tuli sanoma Reichshofen'in tappelusta; me muistamme kaikki, miten. Aina iltaan asti uskoimme me suureen voittoon, jossa olisi muka kaksikymmentä tuhatta preussilaista kaatunut, perintöruhtinas vangittu… Minä en tiedä, millä ihmeellä, millä sähkövirralla, oli kaiku tuosta suuresta isänmaallisesta ilosta tunkeutunut meidän översti-raukallemme, joka siellä vieläkin makasi yhtä kuurona, mykkänä ja halvattuna. Mutta minkä tiedän, on se, että kun minä sitten illalla istuin hänen sänkynsä viereen, huomasin minä hänen melkoisesti toipuneen. Silmä oli melkein kirkas, kieli paljoa taipuisampi. Hän voi jo hymyillä minulle ja änkytti parikertaa: "Voitto! voitto!"
"Niin, herra översti, suuri voitto!"
Ja mikäli minä selittelin hänelle Mac Mahon'in ylevän voiton erityiskohtia, sikäli huomasin selvästi, kuinka hänen kasvonsa aina enemmän elähtyivät, kuinka hänen muotonsa yhä selveni…
Kun minä läksin, odotti se nuori tyttö minua oven takana, vaaleana ja nyyhkien.
"Hän on toki pelastettu!" huudahdin minä sulkien hänen kätensä omiini.
Tyttö-raukalla oli tuskin rohkua vastata minulle. Reichshofen'in tappelun todellinen meno oli nyt tunnettu. Mac Mahon oli täydessä pa'ossa, koko armeija murrettu… Me tuijotimme toisiimme epätoivosta mykkinä. Hän suri isäänsä, minä ajattelin kauhulla isoisää. Aivan varmaan ei hän voisi millään ehdolla kestää tätä uutta kolausta… Mitä olisi siis tehtävä?… Jättääkö hänen noihin rakkaisiin mielikuvituksiinsa, jotka ovat häntä niin elähyttäneet!… Mutta silloinhan täytyisi valehdella!…
No niin! ei auta! minä valehtelen! huudahti tuo ryhdikäs tyttö, pyhki kyyneleensä kiireesti ja astui iloisena isoisänsä luokse takaisin.
Se oli kova työ, jonka hän täten otti suorittaaksensa. Ensi päivät menivät toki jotenkuten, kun tuon kunnon miehen ajatusjuoksu oli vielä heikko ja hän uskoi kaikkia helposti kuin lapsi. Mutta mikäli hänen terveytensä palasi, sikäli ajatusvoimansakin vahvistui. Hänelle täytyi antaa kertomuksia armeijan liikunnoista ja toimittaa sotasanomia vallan häntä varten. Oikein rasitti mieltä nähdessään, kuinka tuon nuoren tytön täytyi yöt päivät työskennellä kumarruksissaan Saksanmaan kartalla, pistellen siihen pieniä lippuja ja ahkerasti ajatellen mitä kunniakkainta sotaretkeä; Bazaine Berliiniä vastassa, Froissart Baierissa, Mac Mahon Itämeren rannikoilla… Kaikissa näissä pyysi hän minun apuani, ja minä autoin häntä minkä taisin. Mutta parhaan avun tässä kuvitellussa sotaretkessä saimme me vanhukselta itseltä. Ensi keisarivallan aikana oli hän niin usein valloittanut Saksanmaan! Hän tiesi aina jo ennakolta, miten iskut, muka, tähdättäisiin: "Saammepas nähdä, että he menevät sinne… niin, eikä mitenkään muuten täytyy nyt tapahtua…" ja hänen ennusteensa toteutuivatkin aina, josta hän ei suinkaan tullut vähän ylpeäksi.
Me valloitimme kaupungeita, me voitimme voittoja, mutta onnettomasti kyllä ei se käynyt hänen mielestään koskaan kylläksi joutuun. Ukko oli aivan kohtuuton… Joka päivä sain minä sanomia uusista toimista.
"Nyt olemme me ottaneet Mainzin, rakas tohtori." sanoi tuo nuori tyttö tullen minua vastaan sydäntä viiltävällä hymyllä ja sairaskammiosta kuului iloinen huudahdus:
"Edistyy hyvin, edistyy hyvin! — Yhdessä viikossa olemme me
Berliinissä!"
Kun tämä lausuttiin, eivät preussilaiset olleet enää viikonmatkallakaan Pariisista… Nostettiin kysymys: eikö olisi paljoa parempi, jos sairas toimitettaisiin johonkin sopivaan maaseutuun; mutta jos hän olisi viety ulos kodistaan, olisi maan todellinen tila tullut hänelle kerrassaan selväksi, ja minä katsoin hänen liian heikoksi ja tuosta vaikeasta kohtauksesta liian paljon osaa ottaneeksi uskaltaakseni hänen antaa tietää totuuden.
Ensimäisenä piirityspäivänä menin minä taas tapani mukaan heidän luoksensa, mutta — minä muistan sen vielä — siinä polttavassa sydämmen tuskassa, jonka me kaikki saimme tositeossa kokea, että Pariisi oli sulkenut porttinsa, että vaan etukaupungit olivat sen rajoina ja että sotaa käytiin sen muurien juurella.
Minä tapasin kunnon ukkoni istumassa sängyssä iloisena ja ylpeänä.
"No hyvä, herra tohtori!" huudahti hän, "piiritys on siis alkanut."
Minä tuijotin hämmästyneenä häneen. "Kuinka, herra översti, te tiedätte siis?…" Pojantytär kääntyi minuun: "No tietysti, herra tohtori… sehän on päivää suuri uutinen… Berliinin piiritys on alkanut."
Hän lausui tämän vallan tyynesti vetäen neulan koruneuleestaan… Kuinka olisikaan ukko voinut uneksia totuudesta? Tykkipauketta varuksista ei hän kuullut. Onnetonta Pariisia synkkänä ja muserrettuna ei hän nähnyt. Mitä hän sängystään näki, oli vaan pieni osa kunniaportin kaaresta, ja ympärillään oli hänellä ainoastaan muistoja ensi keisarivallan ajalta, jotka kaikki olivat oikein omiansa kannattamaan hänen mielikuvituksiaan. Marskien kuvia, sotatappelu-tauluja, Rooman kuningas lapsipuvussa, jäykkiä voitonmerkeillä koristettuja kuvain-aluksia, keisarillisia jäännöksiä, metaljia ja rintakuvia, kappale P. Heleenan kalliosta lasipulleron alla, pienyskuvia, esittäen aina yhtä ja samaa juhlapukuun puettua sinisilmästä naishenkilöä sitruunakeltaisessa liuhahijatantussaan — ja nämä kaikki: kuvajalukset, Rooman kuningas, marskit ja ne keltaiset naiset, pienenä ja jäykkänä, niinkuin 1806 v. kauneuden käsite vaati.
Kunnon översti!… Juuri tuo voittojen ja kokemusten ilma-ala oli se, joka vielä enemmän, kuin meidän viaton petoksemme, saatti hänen Berliinin piiritystä niin keveästi uskomaan.
Tänä ja tästä hetkestä tuli meidän sotajohdantomme melkoista keveämmäksi. Valloittaa Berliini — oli enää ainoastaan ajan kysymys. Silloin tällöin, kun se rupesi ukosta tuntumaan aivan perin ikävältä, luettiin hänelle joku kirje pojaltaan, luonnollisesti omatekoinen, ja nyt vielä sitä enemmin, kun Pariisiin ei posti enää päässytkään, ja Mac Mahon'in esiupseerista oli aina Sedan'in kaupasta asti maannut vankina eräässä saksalaisessa linnoituksessa! Te voitte ymmärtää tuon tyttöraukan toivottomuuden kaikkien tietojen puutteessa isästään, jonka hän tiesi olevan vankina, tarpeellisimmistakin paljastettuna, kenties vielä sairaana — ja kuitenkin pakoitettuna antaa hänen omatekoisissa kirjeissä, lyhyesti, mutta iloisesti, kuten sotilaan kentällä sopii, puhua onnellisesta tungeskelemisesta vihollisen maassa. Toisinaan vaipuivat hänen voimansa ja viikkoja vieri ilman kirjettä. Mutta kun ukko alkoi tulla rauhattomaksi, eikä nukkunut öisin, vaan mietti ja mietti, saatiin heti taas kirje — Saksasta, näet sen, — ja ilosilmin, vaikka töin tuskin kyyneleitään hilliten, asettautui pojan tytär silloin hänen sänkynsä viereen lukemaan sitä ääneensä. Hengähtämättä kuunteli översti sitä, hymyili asiantuntevan muodolla, hyväksyi, moitti ja selitteli meille kaiken, mikä kirjeessä näytti hämärältä. Mutta suurin ja ylevin oli hän vastauksissaan pojalle.
"Älä milloinkaan unhota että olet ranskalainen… Ole jalomielinen voitetuille raukoille. Älä te'e valloituksen takkaa heille liian raskaaksi…" Ja näin seurasi päättymätön sarja pieniä kauniita kehoituksia: omistusoikeuden kunnioittamisesta, jalomielisyyden osoittamisesta ja heidän loistavaa voittomatkuettaan, jota hän oli niin kauan odottanut — Mac Mahon ratsastaen pitkin isokatua kukkasateessa ja soiton kaikuessa, hänen poikansa marskin vieressä, ja hän itse, tuo vanhus, parvekkeella suuressa asepuvussaan, kuin Lytzenissä, tervehdellen läpiammutuita lippuja ja savustuneita kotkia. Vanha översti raukka! Hän kuvitteleihe uskottavasti, että me, peläten kiihkeän mielenjännityksen vahingoittavan häntä, tahdoimme estää hänen näkemästä tuota juhlallista kunniamatkuetta. Ja hänkin vältti puhua siitä kenellekään. Mutta seuraavana päivänä, juuri samaan aikaan, kun preussilaiset pataljoonat varovaisesti tunkeutuivat esiin sitä pitkää tietä, joka Maillotportilta vie Tuilerioille, aukesi lasiovi tuolla ylähällä aivan hiljaa ja vanhus sotalakissaan, pitkässä miekassaan eli entinen hevosväki-översti koko vanhassa kunniarikkaassa asussa, astui parvekkeelle. Vielä tänäpäivänä en minä voi ymmärtää sitä käsittämätöntä tahdon voimaa, sitä äkillistä elämän lisäystä, joka antoi hänelle voiman seisoa jaloillaan ja toimittaa kaiken tämän. Mutta varma on, että hän seisoi suorana tuolla parvekkeen rintakaiteen takana hämmästyksissään siitä, että kadut olivat niin tyhjinä, niin äänettöminä, ja kaikki ikkunat luukuilla peitettynä, että koko Pariisi oli synkkä kuin suuri hospitaali ja kaikkialla lippuja, mutta niin kummallisia, aivan valkeita punaisella ristillä — eikä ollenkaan kansaa liikkeessä rientääkseen tuota voittoisaa sotajoukkoa vastaan.
Tuokion uskoi hän olevansa ehkä petetty… Mutta ei! Tuolta loitolta, kunnia-portin takaa, kuului jotakin epäselvää melua. Musta rivi lähestyi aamupäivän valossa… Vähitellen rupesivat sotalakit välkkymään, trummut kumisemaan, ja juuri kunniaportissa alettiin trumpujen, säännöllisen marssin ja kalpain kolinan säestämänä — Schubert'in riemumarssi!
Silloin katkaisi tuon kuoleman hiljaisuuden poraus, kauhistuksen parkaus: "Aseisiin! Aseisiin! Ne ovat preussilaisia!" Ja ne neljä avantkaartin uhlaania voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä parvekkeella eräs varrekas ukko kohotti kätensä, horjui ja kaatui kuolleena maahan.
Tällä kertaa oli hän todellakin kuollut, tuo vanha översti Jouve.