VII.
Kunnoton sotilas.
Seppä Lory Sainte Marie-aux-Mines'issa ei ollut tänä iltana entisellään.
Muuten tapasi hän aina, kohta kun paja sulettiin ja aurinko laski, istahtaa huoneensa edustalle nauttiakseen sitä suloista väsymystä, jonka kova työ ja lämmin päivä tuottaa, ja ennenkun hän päästi oppipojat pois, tapasi hän juoda yhdessä heidän kanssaan muutamia kelpo kulauksia ukonkaljahaarikosta, katsellen kuinka työläiset tulvailivat tehtaista. Mutta tänä iltana pysyi tuo kunnon mies pajassa aina illallis-aikaan asti, ja vielä sittekin näytti hän tulevan ikään kuin vasten mielisesti. Muori Lory katsoi häneen ja ajatteli:
"Mikähän ukkoa vaivaa?… Entä, jos hän on saanut joitakin huonoja sanomia rykmentistä, joita hän ei tahdo kertoa minulle?… Taikka, jos meidän vanhimpamme on sairaana?…"
Mutta hän ei tahtonut kysellä, vaan koki suhditella noita kolmea liinapäätä, joiden tukat olivat vaaleat kuin tuleentunut laiho, ja jotka istuivat ruokapöydässä naureskellen ja syöden maittilalla höystettyä retikkarosolliaan.
Viimmein työnsi seppä lautasensa vihoissaan loitommaksi ja sanoi:
"Hyi! sellaisia lurjuksia, sellaisia heittiöitä!"
"Kenelle sinä olet niin vihoissasi, isä?"
"Minä olen vihoissani," lausui hän, "viidelle kuudelle lortille, jotka nyt ovat pitkin päivää ranskalaisessa sotapuvussaan ajelehtaneet baijerilaisten kanssa käsi kädessä ympäri kaupunkia. He ovat varmaankin sitä väkeä, jotka ovat — no, kuinka se nyt sanotaankaan? — äänestäneet preussilaista kansallisuutta. — Ja tuollaisia epä-elsassilaisia nähdään nyt palauvan päivä päivältä! — Mitä loihtujuomaa heille lienee annettukaan?"
Muori Lory koki puhua heidän puolestaan.
"Mutta, ukko-kultaseni, se ei kuitenkaan ole niin paljon heidän, noiden poikaparkain vika!… Onhan se niin kaukana tuo Algeri Afrikassa, johon he lähetetään!… Heidän tulee siellä ikävä, ja heillä on kova kiusaus palata takaisin ja päästä sotapalveluksesta."
Lory löi nyrkkinsä pöytään.
"Tahdotko olla vait', muori! Te akka-väki, te ette käsitä mitään. Te elätte niin paljon lapsikakarain kanssa ja niin ainoastaan sen, eikä minkään muun, vuoksi, mikä koskee heitä, että te mittaatte kaikkia asioita samalla penttu-mitallanne… Mutta minä sanon sinulle, minä, että nuo miehet ovat lurjuksia, karkureita, pelkureita, pelkureita pelokkaampia pelkureita, ja että, jos niin onnettomasti tapahtuisi, että meidänkin Risto tekisi tuollaisen häpeän, tahdon minä, niin totta kun nimeni on Yrjö Lory ja olen palvellut seitsemän vuotta ranskalaisessa jääkäri-rykmentissä, pistää vanhan kunniallisen säiläni hänen kurjaan ruumiisensa."
Ja julmalla katseella, puoleksi seisoalleen nousten, osoitti hän pitkää jääkärikalpaa, joka riippui seinällä pojan kuvan alla — erään suaavi-kuvan [zouave = suaavi on eräs Algierissa palveleva ranskalainen sotaväen laji, joka käyttää muhameettilais-tapaista pukua], joka oli tehty kaukana Afrikassa. Mutta silmätessään tuota kunniallista, aurinkopaisteen ruskehduttamaa, elsassilaismuotoa rauhoittui hän yht'äkkiä ja rupesi nauramaan.
"Olenhan hupsu, kun noin kiivailen… Juuri kuin, jos meidän Ristomme saisi joskus tuuman tulla preussilaiseksi — hän, joka sodassa on antanut niin monen haistaa maata!…"
Tätä ajatellen tultuaan hyvälle mielelle nautti tuo kunnon seppä illallisensa iloisesti ja meni pian senjälkeen ulos tyhjentääkseen muutamia lasia Strasbourg-ravintolassa.
Nyt on mummu Lory yksinään. Saatuaan nuo kolme valkopäätä maata, jotka vielä kuuluivat kuhertavan sivukammiossa kuten linnunpoikimus illan tullessa, ottaa hän työnsä ja istuu sukan-parse kädessään puutarha-oven edustalle. Silloin tällöin huokaa hän ja ajattelee itsekseen:
"Niin kyllä, niin päätetään… He ovat kyllä lurjuksia… pakolaisia… Mutta kuitenkin — ovat heidän äitinsä yhtä onnellisia, saadessaan heidät jälleen takaisin."
Hän muisteli niitä aikoja, kun hänen omansa, ennen kun hän sotaväkeen kirjoitettiin, tapasi juuri tähän aikaan päivästä käydä ympäri ja puhdistella puutarhaa. Hän katsoi kaivolle, jossa hän tapasi täyttää kastelukannunsa, muisteli mekkoa, jota hän käytti, ja hänen pitkiä hiuksiaan, hänen kaunista tukkaansa, joka leikattiin häneltä, kun hän otettiin suaaviksi.
Yht'äkkiä säilähtää väristys hänen jäsenissään. Pieni portti, joka vie puutarhasta vainiolle ja niityille, aukeaa. Koirat eivät hauku, mutta kuitenkin hiipii tulia ikään kuin varas pitkin muurin vierustaa ja puikkii mehiläiskekojen välitse.
"Äiti, se olen minä!"
Hänen Ristonsa seisoo tuossa nyt hänen edessänsä pahoin kuluneessa sotapuvussaan, häpeissään, hämillään ja sanatonna. Tuo heittiö oli palannut toisten kanssa, ja tuntikausia oli hän väijynyt huoneen ympärillä, josko isänsä menisi ulos, että hän uskaltaisi luikahtaa sisään. Äiti aikoi torua häntä, mutta hänellä ei ollut sydäntä siihen. Olihan jo niin kauvan siitä, kun hän oli nähnyt hänen; kuinka olisi hän siis voinut olla häntä syliinsä sulkematta! Ja sitten esittää hän hänelle niin hyviä syitä: hänen oli niin kovin ikävä tuolla etelässä — ikävä kotia, ikävä pajaa, ikävä äitiä; ja sitten tuli kuri aina vaan ankarammaksi, ja elsassilaisen kielimurteensa vuoksi haukkuivat toverit häntä "preussilaiseksi". Äiti uskoi kaikki, mitä hän sanoi. Hän tarvitsi ainoastaan nähdä hänen uskoakseen kaikki. Näitä puhuessaan olivat he astuneet saliin. Pikku-veljet ja sisaret ovat heränneet ja juoksevat paitasillaan tervehtämään isoa veljeä. Hänelle tarjotaan ruokaa, mutta hänen ei ole nälkä, ainoastaan jano, ja hän juo vettä lasi lasilta, ja kaiken tämän vielä sen oluen ja viinin päälle, minkä hän päivän mittaan oli kapakassa särpinyt.
Mutta joku kävelee pihalla. Se on seppä, joka tulee takaisin.
"Risto, isäsi tulee! Pian, pistäy piiloon, kunnes minä ennätän puhua hänen kanssansa ja selittää…", ja näin sanoen työnsi hän hänen suuren pesän ta'akse ja asettautui jälleen parsimaan, mutta nyt vapisevin käsin. Onnettomuudeksi unohtui suaavin lakki pöydälle! ja sisään astuessaan huomasi Lory sen ensiksi. Hän huomasi äitin kalpeudesta hänen neuvottomuutensa… ja käsitti kaikki.
"Risto on täällä!" ärähti hän hirmuisella äänellä, tempasi rajulla virmalla kalpansa alas ja ryntäsi peränurkkaa kohden, missä suaavi harmaan vaaleana, kokoon lyhistyneenä ja nyt aivan selvänä, seisoa kytrytti nojaten muuriin, ettei toki kokonaan kaatuisi.
Äiti heittäytyy väliin:
"Lory, Lory, älä surmaa häntä! Minä olen kirjoittanut hänelle, että hän tulisi kotiin, ja että sinä tarvitsisit häntä pajassa…"
Hän kiikkuu lujasti hänen käsivarressaan ja laahautuu nyyhkien hänen jalkoihinsa. Lapset, jotka pimeässä kuulevat nuo vihasta julmistuneet äänet, parkuvat hirmuisesti.
Seppä malttautuu ja katsoo alas vaimoonsa:
"Vai niin! Sinä olet kehoittanut hänen tulemaan takaisin… Vai niin! se on hyvä. Antaa hänen siis mennä maata. Aamulla saan nähdä, mitä on tehtävä."
Seuraavana aamuna heräsi Risto raskaasta, tuskallisilla unelmilla täytetystä unestaan entisessä lapsikammiossaan. Pienistä, lyijykehäisistä ikkunaruuduista paistaa aurinko jo lämpimästi humalaköynnöksien välitse. Tuolla alahalla jytisevät konevasarat alaisimmilla. Äitinsä istui hänen päänsä vieressä; peläten isän vihaa; ei hän ollut uskaltanut jättää häntä koko yönä. Eikä ukkokaan ole nukkunut. Aina valoisaan päivään asti on hän itkien ja puuskuen horjunut ympäri huoneita avaten ja sulkien kaappia sekä laatikoita. Synkällä katseella, matka-asussa, pitkävarsisissa saappaissa, leveälierisessä hatussa ja tukeva rautareunuksinen vuorisauva kädessään astuu hän nyt pojan kamariin, käy suorastaan sängyn luo ja lausuu: "Ylös! pue!"
Poika, vielä vähän unissaan, hapuilee suaavi-pukuaan.
"Ei niitä…" lausuu isä ankarasti.
Äiti huomauttaa arasti: "Rakkaani, eihän hänellä ole muita."
"Anna hänelle minun vaatteitani. Minä en enää tarvitse niitä."
Pojan pukeutuessa kääri Lory huolekkaasti kokoon takin, mekon, nuo avarat, punaiset housut, ja kun mokio on valmiina, ripustaa hän kaulaansa pienen läkkikotelon, joka sisälsi matkaohjelman.
"Tule," sanoi hän sitten, ja mitään puhumatta menivät kaikki kolme alas pajalle… Pale tohisee, vasarat kalkkavat; kaikki ovat täydessä työssä. Kun suaavi taas näkee tuon avonaisen laution, jota hän oli niin paljon ajatellut tuolla kaukana, muistaa hän lapsuutensa ja kuinka hän leikitteli täällä milloin seinälle lankeevalla päiväpaisteella milloin ahjosta tupruavilla säkenillä, jotka aivan kirkkaina päilyivät mustassa tomussa. Hellyyden puuskaus sekä suuri anteeksipyytämisen halu valloittaa hänen; mutta kun hän katsoo isäänsä, kohtaa häntä aina vaan sama taipumaton katse.
Viimmeinkin rupeaa seppä puhumaan.
"Poika," sanoi hän, "täällä näet sinä alaisimet, työkalut… kaikki nämät ovat sinun… ja tämäkin," lisää hän osoittaen tuota pientä puutarhaa, joka on sen edessä täynnä aurinkopaistetta ja mehiläisiä rajautuen tuohon savuuntuneesen porttiin. "Viinitarha, mehiläiskeot, huoneet, kaikki nuo ovat sinun. Kun sinä kerran olet uhrannut kunniasi näiden tähden, niin ei ole ollenkaan liiaksi, että ne sinulle annetaan. Sinä olet siis isäntä täällä… Minä menen… Sinun on Ranskalle velkaa viisi vuotta, ja minä tahdon suorittaa ne sinun puolestasi!"
"Lory, Lory! mihin sinä menet?" keskeytti hämmästynyt vaimo-parka.
"Isä!" rukoili poika.
Mutta seppä on jo jättänyt heidät ja astuu eespäin raskain askelin ta'akseen katsomatta…
Joku aika sen jälkeen kirjoitettiin Sidi-bel-Abbès'sa suaaviväen kolmanteen osastoon eräs 56-vuotias mies vapaaehtolaisena.