VIII.
Viimmeinen koulupäivä.
Erään pienen elsassilaisen kertomus.
Sinä aamuna olin minä myöhästynyt ja pelkäsin hirmuisesti saavani toria koulumestari herra Hamel'ilta, erittäinkin kun hän oli luvannut kysyä meiltä noita ilkeitä laatutapoja ja minä en taitanut sanaakaan niistä. Hetkisen ajattelin minä viipata ja luipata ulos kentälle.
Sää oli niin kaunis, ilma niin selkeä! Minä kuulin, kuinka rastaat sävelöivät metsän rinteellä, ja preussilaiset äkseerasivat niityllä sahalaitoksen takana; kaikki tuo olisi ollut paljon paljoa hauskempaa kuin laatutavat; mutta minä hillitsin itseni ja lingotin täyttä vauhtia koulua kohden.
Tullessani raastuvan ohitse, näin kansaa kokoontuneena, näin väkeä kokoontuneena ympäri ristikon, johon kuulutukset tavataan naulata. Kahden vuoden aikana oli tästä ristikosta julaistu kaikki meidän onnettomuutemme, kaikki kurjat uutiset tappiosta, nostokirjoituksista, kutsunnoista y.m., ja minä ajattelin mennessäni: "mitähän tyhmyyksiä siellä nyt taas on!"
Kun minä sitten, aina vaan juosten, tulin yli torin, seisoi seppä
Wachter oppilaisensa kanssa ja luki, hänkin, kuulutusta.
"Älä niin kovin kiirehdä, poika," huusi hän, "sinä, ennätät kyllä aikanansa kouluun!"
Minä luulin hänen laskevan pilaa ja ennätin pian senjälkeen hengestyksissäni koulunpihaan.
Ennen lukutunnin alkamista kuului koulusta tavallisesti hirmuinen melu aina kadulle asti: pöytiöitä avattiin ja sulettiin, läksyjä luettiin ääneensä sormet korvissa, ja maisterin suuri viivain koputti pöytään säestettynä äänellä: "hiljaa, hiljaa!"
Minä olin ajatellut käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja pistäytyä parhaassa metelissä maisterin huomaamatta paikalleni; mutta juuri tänä aamuna oli kaikki niin hiljaista kuin sunnuntai-aamulla. Avonaisesta ikkunasta näin minä toverini jo suorina paikoillaan ja herra, Hamel'in astuskelevan sinne tänne tuo kammottava, rautaviivain kainalossaan. Minun täytyi avata ovi ja astua sisään tuossa tavattomassa hiljaisuudessa. Te saatte uskoa, että minä punehduin ja olin oikein hirmuisesti peloissani.
Mutta kuinkas kävi! Maisteri ei ollut ollenkaan äkäinen; hän katseli vaan ystävällisesti minuun ja lausui aivan hellästi:
"Pian paikallesi, pikku Fransu, me olimme juuri alkamaisillamme ilman sinua."
Minä hypähdin rahin ylitse ja istuin lähes silmän räpäyksessä pöytiöni vieressä. Sitten vähän hengähdettyäni huomasin minä ensiksi, että maisteri oli puettuna hienoon viheriäiseen juhlatakkiinsa, laskoksiseen rintamukseensa ja mukavaan mustaan silkkinutiinsa, jota hän ei tavannut käyttää milloinkaan muulloin, kuin ainoastaan niinä päivinä, joina tarkastus tai palkintojen jako toimitettiin. Paitsi sitä oli koko luokassa vielä jotakin kummallista ja juhlallista.
Mutta kaikista kummallisinta oli se, että nuo tavallisesti tyhjät rahit salin toisessa päässä olivat nyt täynnä kyläläisiä, jotka istuivat siellä yhtä äänettöminä kuin mekin; siellä istui ukko Hauser kolmikkohatussaan, entinen pormestari, entinen notario sekä koko ryhmä muita ukkoja ja akkoja.
Kaikki he näyttivät niin surullisilta ja ukko Hauser oli ottanut mukaansa vanhan särmistään kuluneen Aapisen, asettanut sen auki polvilleen ja laskenut suuret silmälasinsa sen päälle.
Minun kaikkea tätä ajatellessani oli herra Hamel astunut opetus-lavalle ja alkoi puhua meille juuri samalla äänellä, jolla hän oli minuakin tervehtänyt:
"Lapsukaiseni", lausui hän, "tämä on viimeinen päivä, jona minä opetan teitä. Berliinistä on tullut käsky, että Elsass'in ja Lothring'in kouluissa opetetaan tästä lähin ainoastaan saksaksi… Uusi opettaja tulee huomenna. Tänään on meidän viimeinen luentomme ranskaksi. Minä pyydän teitä, olkaa tarkkaavaiset!"
Nämät sanat hämmästyttivät minua suuresti. Nuo heittiöt! Se oli siis tämä, jota he ilmoittivat siellä raastuvan luona!
Viimmeinen oppituntini ranskaksi! Ja minä, joka tuskin osasin kirjoittaa! Minä en saa siis milloinkaan oppia äitinkieltäni! Minun täytyy jäädä siihen, mihin nyt olen ennättänyt!
Kuinka minä olin äkeissäni itselleni niistä ajoista, jotka minä olin lurjustellut pois koulusta, ja kaikista niistä lukutunneista, jotka olin hävittänyt rassatessani linnunpesiä tai koikottaissani pieksuluistelemista Saarvirran nuorella jäällä! Koulukirjojeni, jotka vast'ikään tuntuivat minusta niin tukalilta, niin raskailta kantaa, kielioppiani, raamatunhistoriaani — nyt katselin minä niitä rakkaimpina ystävinäni, joiden menettäminen tekisi minulle katkerinta pahaa. Ja samoin maisteriakin. Ajatus siitä, että hän jättäisi meidän, että minä en saisi häntä enää nähdä, sai minun heti unohtamaan kaikki ne kerrat, joina hän oli tukistellut minua tai antanut vähän viivain-maistiaisia.
Kunnon ukko! Se oli tämän viimeisen lukutunnin kunniaksi, kun hän oli pukeutunut sunnuntai-asuunsa; jo nyt käsitän minä myöskin sen, miksi kyläläisiä oli tullut ja istunut salin toiseen päähän. Se merkitsi heidän katuvan sitä, kun eivät olleet useammasti käyneet koulussa, ja tahtoivatpa samalla kiittää opettajaamme hänen nelikymmen-vuotisesta palveluksestaan sekä kunnioittaa isänmaatamme, jonka olimme menettäneet…
Näin pitkälle olin minä ennättänyt, kun kuulin nimeäni mainittavan. Vuoroni oli siis vastata. Mitä olisinkaan nyt antanut taitaakseni selvästi, vakavasti ja virheettömästi lukea nuo ilkeät laatutapa-säännöt alusta loppuun. Mutta minä hämmennyin jo ensi sanoissa ja istuin rahillani tuutien itku kurkussani uskaltamatta katsoa muihin. Silloin lausui herra Hamel:
"Minä en tahdo torua sinua, pikku Fransu; sinä tuntenet rangaistusta kyllä muutenkin. Näinhän on käynyt! Jokapäivä ajattelitte te: no, onhan vielä aikaa! Voinhan oppia huomenna, mitä tänään olen hävittänyt! Mutta nyt näette, miten käy… Oi, se on ollut suuri onnettomuutemme täällä Elsass'issa, että me olemme oppimme ja valistuksemme hankkimisen lykänneet aina huomiseen! Nyt on muilla ihmisillä oikeus sanoa meille: Kuinka! Te väitätte ole vanne ranskalaisia, mutta ette taida puhua ettekä kirjoittaa omaa kieltänne! Ja kaikessa tässä ei ole sinulla, Fransuparka, suurin syy. Meillä kaikilla on omat syymme ja vikamme!
"Teidän vanhempanne eivät ole kyllin ahkeroineet teidän oppimistanne. He ovat pitäneet parempana panna teitä joko ulkotöille tai tehtaisiin saadakseen muutamia penniä taloon. Ja minä! Onhan minullakin vikani Olenhan minä toisinaan kastelluttanut teillä puutarhaani, vaikka meidän olisi pitänyt lukea! Ja kun minä olen halunnut kalastaa, olenhan silloin antanut lupaa!"
Mennen yhdestä toiseen johtui herra Hamel lopuksi puhumaan ranskankielestä, kuinka se on kaunein, selvin ja järesteellisin kieli koko maailmassa; ja kuinka meidän velvollisuutemme on säilyttää, keskenämme käyttää ja ei milloinkaan unohtaa sitä; sillä, sanoi hän, kansalla, joka on joutunut orjuuteen, on kuitenkin vankeutensa avain tallella niinkauan kun se säilyttää kielensä.
Sitten otti hän kieliopin ja selitti läksymme. Minä aivan ällistyin huomatessani, kuinka selvää nyt kaikki oli. Kaikki, mitä hän sanoi, näytti minusta niin helpolta, niin selvältä. Mutta ehk'enpä minä ollut koskaan ennen niin tarkoin kuunnellutkaan, eikä hänkään niin pätevästi selittänyt kaikkia vaikeuksia. Näytti oikein siltä, kun tuo miesparka, ennenkuin hän erosi meistä, olisi tahtonut kerrassaan antaa ja istuttaa meihin kaiken tietonsa.
Läksyn loputtua alkoi kirjoitus. Herra Hamel oli vallan tätä päivää varten valmistanut meille ihan uudet kirjoituskaavat, joissa suurilla pyöreillä kirjaimilla vaihettelivat sanat: Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi… Ripustettuina pöytiöidemme päälle olivat ne ikäänkuin pieniä lippuja ympäri luokkaa. Jospa te olisitte vaan nähneet, kuinka me ahkeroitsimme, ja kuinka ääneti me työskentelimme sitten! Ei kuulunut mitään muuta, kuin kynäin suhina. Suriseva mehiläinen lensi ikkunasta sisään. Se oli kyllä kutittavaa, mutta kukaan ei häiriytynyt, eivätpä itse pienimmätkään, jotka rakentelivat "kekojaan" sellaisella vakavuudella, ja tunnontarkkuudella, kuin jos sekin olisi ollut äitinkieltä… Kouluhuoneen katolla kuhertelivat kyyhkyset puoliääneensä, ja minä, sitä kuullessani sanoin, itsekseni: "Kenties nuo heittiöt pakoittavat vielä teidänkin puhumaan saksaa."
Silloin tällöin, nostaessani silmäni kirjoituskirjasta, näin minä maisterin opetuslavallaan tuijottelevan ympärillään oleviin esineisin, ikään kuin tahtoen silmäyksiinsä tallentaa koko pienen koulunsa…
Mutta teidän täytyykin huomata, että hän oli tuossa samassa paikassaan istunut jo neljäkymmentä vuotta vastapäätä pihaa ja luokka edessänsä — kaikki muuttumatta, ainoastaan koulurahit olivat kulumisesta silittyneet, pähkinäpuut kartanolla kasvaneet ja humalat, jotka hän oli itse istuttanut, seppelöitsivät nyt ikkunoita aina räystäisiin asti. Eihän siis ollutkaan ihme, että hänestä tuntui ikäänkuin sydämensä olisi tahtonut pakahtua, kun hän ajatteli kaiken tämän jättämistä ja kuuli sisarensa, joka valmisteli heidän lähtöään, kapsehtien sulkevan heidän matka-arkkujaan; sillä heidän täytyi jo seuraavana päivänä lähteä kylästä, lähteä koko maasta ainiaksi.
Yhtä täydellisesti jatkoi hän opetusta. Kirjoituksen lopetettua seurasi historia; sitten lauloivat pienet yhdessä harjoituksensa: ba, be, bi, bo, bu.
Salin perällä oli ukko Hauser asettanut silmälasit nenälleen ja tavasi nyt kakarain kanssa kilpaa. Näkyi selvästi, että hänkin ponnisteli viimeisiään; hänen äänensä vapisi liikutuksesta, ja kimakassa lapsiäännöksessä kuului se niin kutittavalta, että me olimme valmiit nauramaan ja itkemään yht'aikaa.
Saatte uskoa, että minä en milloinkaan voi unohtaa tätä viimeistä koulupäivää.
Nyt löi tornikello kaksitoista ja paraillaan soitettiin Angelusmessuun. Samassa silmänräpäyksessä pärähtivät preussilaisten joukkojen rummut, jotka palasivat harjoituksistaan… Herra Hamel nousi opetuslavallaan seisomaan aivan vaaleana… Ei milloinkaan ollut hän näyttänyt minusta niin juhlalliselta.
"Ystäväni", sanoi hän, "ystäväni, minä… minä…"
Mutta hänen äänensä tukahtui; hän ei voinut päättää lausettaan.
Silloin kääntyi hän mustaan tauluun päin, otti suuren liitukappaleen ja ponnistain kaikki voimansa kirjoitti hän jättiläissuurilla kirjaimilla:
"Vive la France!" (Eläköön Ranska).
Mitään lausumatta kumartui hän sitten seinää vasten ja viittasi kädellään kuiskaten:
"Menkää kotiinne… Kaikki on lopussa!"