IX.
Belisairon preussilainen.
Tässä saatte Te kuulla erään jutelman, joka muutama päivä sitten kerrottiin eräässä kapakassa Montmartre'ssa. Voidakseni esitellä kertomuksen teille selvästi ja elävästi, pitäisi minulla olla taituri Belisairon omituinen etukaupunkilais-murre, hänen suuri puusepän-nahkakaatinsa ja pari kolme kulausta tuota hyvää Montmartren viiniä, joka niin hyvin voipi vaikka itse marseillilaiselle luoda oikean pariisilais-murteen. Silloin voisin olla vakuutettu voivani herättää teissä saman kauhistuksen, joka säilähti läpi jäsenteni kuullessani Belisairon itse juttelevan muutamille tovereillensa tämän kamalan tosikertomuksen:
"— — — Oli aselevon jälkeinen päivä. Eukkoni oli lähettänyt meidät, poikani ja minun, muutamalle jalkapatikalle tuonne Villeneuve-kulmalle päin katsomaan erästä pientä tupaa, joka meillä oli tuolla virran rannalla, ja josta koko piirityksen aikana emme olleet saanet pienintäkään vihiä. Minusta puolestani tuntui hieman rauhattomalta ottaa poikanulikkaa mukaani; sillä tiesinhän tapaavamme preussilaisia, ja minä, kun en ollut vielä ainoaakaan sellaista nähnyt, pelkäsin, josko tilaisuuteen päästyäni voisin pysyä nahoissani. Mutta eukolla oli taas omat ajatuksensa: 'Menkää vaan! menkää vaan! Se tekee poikaraukalle hyvää, että hän saa vähän ilmaa'."
"Ja totta onkin, että hän, tuo pikku-raukka, monen kuukauden homeisen ja kostean piirityksen perästä tarvitsikin ilmaa!"
"No niin! Me lähdemme poikki kentän. En tiedä, oliko hän iloinen, tuo penttu, saadessaan nähdä, että vielä oli puita ja lintuja maailmassa, ja saadessaan pengertää maassa; mutta mitä todella tiedän, on se, että minä itse en kävellyt siellä keveällä mielellä; sillä siksi kohtasimme liian monta huippulakkia matkalla. Aina kanavalta saarelle emme kohdanneet ketään muita kun niitä. Ja niin hävyttömiltä kuu ne näyttivätkin sitten vielä! Te voinette uskoa, että oli vaikea pysyä nahoissaan, sappeaan päästämättä puhkeemaan!"
"Mutta koska minä oikein tunsin vihan nousevan päähäni, oli se juuri silloin, kun saavuin Villeneuve'en löysin rakkaat puutarha-raukkamme hävitettyinä, huoneemme aukimurrettuina ja ryöstettyinä sekä näin, kuinka kaikki nuo rosvot olivat meidän huoneissamme vaan kuin kotonaan, kaakottivat toisilleen ikkunoista sekä kuivailivat villapaitojaan aidoillamme ja ikkunalaudoillamme. Onnekseni kävi poika vieressäni, ja joka kerta, kun puserrettu nyrkkini tahtoi kohota, katsoin minä häneen ja sanoin itsekseni: 'Hiljaa, kauniisti. Belisairo! Varokaamme, ett'ei nulikalle tapahdu mitään'."
"Ei mikään muu, kuin tämä, olisi voinut estää minua tekemästä tyhmyyttä. Ja kas nyt älysin minä kerrassaan, miksi eukko niin itsepäisesti vaati minun ottamaan poika mukaani."
"Tupanen on kylän lopussa, viimeinen oikealle laivaveistämöä vasten. Se oli tyhjä katosta permantoon, kuten toisetkin. Ei yhtään huonekalua, ei ainoatakaan ruutua ikkunoissa. Ei mitään muuta, kun muutamia vihkoja olkia lattialla ja suuren nojatuolin taka-jalka, joka vielä paraillaan hiiltyi pesässä."
"Kaikkialla löyhkyi vaan preussilaisilta, mutta ketään ei näkynyt… Kuitenkin tuntui minusta, että jotakin liikkuvaa oli kellarissa, johon minä olin kyhännyt itselleni pienen työpajan, jossa tapasin sunnuntaisin huvitteleida keilapalloja sorvaillen. Minä käskin pojan odottaa ja menin alas katsomaan.
"Tuskin minä olin oven avannut, kun eräästä höylänlastukasasta nousi suuri preussilais-rähmä ja tuli minua vastaan vimmasta ja ilkeydestä säihkyvin silmin sekä kiroten pitkän lorun, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan. Tuo peto lienee herännyt pahalta kyljeltä; sillä heti minun ensimäistä sanaa yrittäissäni veti hän säilänsä…"
"Kerrassaan hyrskähti minun vereni. Koko se sappi, jonka olin kasvattanut tällä matkalla, kuohahti päähäni… Minä koprasin kerran ja heilahutin… Te tunnette, toverit, Belisairon käpälät jo kyllä tavallisissakin suhteissa; mutta, huomatkaa, sinä päivänä mahtoi minulla olla oikein ukkosen voima lapakkojeni nenissä. Ensi siemauksella oli minun preussilaiseni pehmeänä ja venyi pitkosen pitkänään edessäni. Vähän pyörryksissä vaan, ajattelin minä. Mutta — oli pahempaa kuin se: nenätty, pojat — perin pohjin nenätty! Kuollut, kuin nuijittu härkä… Miltäs tuntuu!
"Minä, joka en eläissäni ollut vielä milloinkaan surmannut pienintäkään eloa, en varpustakaan — tunsin nyt itseni aivan neuvottomaksi tuon pitkän raadon edessä… Kaunis vaaleapintainen poika hän oli; vahva jäseninen, punaposkinen ja parta kähärä, kuin hienoista höylälastuista. Uskokaa jos tahdotte, mutta tosi on, että poutsat tutisivat allani sitä kovemmin, mitä kauemmin minä tuijottelin häneen. — Tällä välin alkoi poika ikävöidä tuolla ylhällä ja hän alkoi kaikin voiminsa huutaa: 'isä, isä!'
"Preussilaisia meni parvittain tietä ohitse. Minä näin heidän säilänsä ja paksut säärensä kellarin ullakosta. Silloin juolahti mieleeni hätäinen ajatus: 'Entäs jos ne tulevat tänne alas, niin silloin on pojastasi loppu!' Tässä oli päätös; minä en vapissut enää. Silmänräpäyksessä sysäsin minä preussilaiseni höylä-rahin alle, heitin hänen päällensä lautoja, höylänlastuja ja kaikkea muuta roskaa, mitä sain, ja riensin sitten ylös pelastamaan poika-raukkaa."
"Tule…"
"Mutta mikä Teillä on, isäni? Miksi Te olette niin kalpea?"
"Joutavaa! Tule vaan — joudu!"
"Te saatte uskoa minun toteni, että vaikka preussilaiset olisivat kääntäneet minun ylös ja alas, nurin ja oikein päin kuinka tahansa, niin ei minussa olisi ollut kykyä tekemään vähäisintäkään vastarintaa. Minä luulin aina vaan, että he juoksivat ja karjuivat meidän takanamme. Kerrankin kuulin minä, muka, hevosen laukkaavan täyttä nelistä peräämme ja silloin olin minä ihan nääntymäisilläni kauhusta. — Kun olimme päässeet onnellisesti aina siltain yli. aloin minä toki vähitellen tointua ja rauhoittua. Sant Denis vilisi väkeä täynnä. Ei mitään vaaraa, että kukaan voisi vainuta meitä enää täällä! — Silloin juolahti mieleeni ensiksi taas tuo tupa-hökkelimme.
"Kostoksi pistävät preussilaiset sen varmaankin tuleen, kun löytävät surmatun toverinsa — eikä puhettakaan naapuristamme, kalastaja Jacquot'sta, joka oli ainoa kylään jäänyt ranskalainen, ja joka voisi joutua kovaan pulaan, jos surmattu preussilainen löydettäisiin hänen läheisyydestään.
"Kuitenkin pitäisi sinun laittaa se pois tieltä," sanoin minä itsekseni, ja jota lähemmäksi Pariisia me tulimme, sitä ankarammin ahdisti tuo ajatus minua. Ties p—ru miksi, mutta tieto siitä, että tuo preussilainen oli minun kellarissani, tuskastutti minua. Saavuttuamme linnoituksille, en minä voinut kestää enempää:
"Mene edellä, sanoin minä poika-rääppänälle. Minulla on vielä tekemistä S:t Denis'sä.
"Sitten suutelin minä häntä ja käännyin takaisin. Sydän tykytti rinnassani kovin, mutta se oli yhden tekevä; sillä tuntui kuitenkin niin huolettomalta, kun ei poika ollut mukanani enää.
"Kun minä pääsin takaisin Villeneuve'en, alkoi jo hämärtää. Te voitte uskoa, että minä pidin ällistimeni auki ja astuin kuin neulain nenillä. Kuitenkin näytti kaikki sangen rauhalliselta. Läpi sumun näin minä tupasemme tuolla loitolla tavallisessa paikassaan ja pitkin virran rannikkoa pitkän mustan varustelman, johon preussilaiset juuri paraillaan meneskelivät sisään. Parempaa tilaisuutta huoneen tyhjänä tapaamiseen ei olisi voinut odottaa.
"Minä hiipeilin pitkin seinuksia edespäin ja näin ukko Jacquot'in pihassaan rauhallisena ripustelevan verkkojansa kuivamaan. Varmaan ei tietty minun teostani vielä mitään. Menin tupaamme — ja hapuroin alas kellariin. Siellä makasi preussilainen hiljaa höylänlastuissa. Pari rottaa oli alkanut jyrsiä hänen piikkilakkiaan, ja te voitte arvata, kuinka tukala oli nähdä leukahihnan huiskuvan. Hetkisen uskoin minä että kuollut ehkä virkoaa… mutta ei… pää oli raskas ja kylmä. Minä ryömein muutamaan soppeen ja odotin; sillä päähäni tuli nyt ajatus: minä heitän hänen virtaan, kun vaan muut panevat maata.
"En tiedä, tuliko se siitä, että ruumis oli niin lähellä, vai mistä, mutta sotaväen kotiin-marssi soi korvissani, juuri kuin hauta-kelloin surullinen kaiku. Kova trummun lyönti tru-tru — tuu… tuu… nu! Oikea huhkaaja-sävel. Eivät suinkaan meidän pojat tahtoisi mennä maata tuollaisella säveleellä.
"Viisi minuuttia kuulin minä säiläin kalinaa ja ovien aukomista; sitten astui muutamia sotilaita pihaan ja huusivat:
"Hofman! Hofman!"
Hofmanni-raukka ei kuullut mitään; hän makasi vaan niin tyynenä höylälastuissaan; mutta juuri sitä paremmin kuulin minä. Joka silmänräpäys luulin minä, että he tulisivat kellariin, ja tuon kuolleen säilä kädessäni istuin minä liikkumattomana sopessani, mutisten itsekseni:
"Jos sinä, ukkoseni, pääset tästä kunnialla… niin lahjoitat sinä P.
Johannekselle Belleville'ssa vaksikynttilän, joka kelpaa!"
"Kun vieraani viimmeinkin olivat huutaneet Hofmannia kylläkseen, päättivät he käydä sisään. Minä kuulin heidän suurten saapastensa kolkkeen portahilta ja muutaman silmänräpäyksen perästä natisi koko tupa, kuin vanha seinäkello. Juuri tätä olin minä odottanutkin päästäkseni tieheni.
"Ranta oli autio, huoneet pimeät. Kaikki hyvä! Minä konttasin alas aika kiireellä — vedin Hofmann'ini höyläpenkin alta — nostin hänen pystyyn, heitin selkääni, kuten säkin… Te voitte uskoa, se oli raskas tuo ryökäle!… ja sitte se vaara, eikä niin Herran einettäkään poskessa sitten varhaisen aamun… Jo luulin, etten milloinkaan jaksaisi perille. Paras vielä — noin puolitiessä rantaan — huomasin jonkun käyvän perässäni. Seisahdan heti — käännyn, katsahdan ympärilleni — ei niin sieluakaan!… Näkyi vaan kuu, joka nousi… Mutisen itsekseni: 'Varo! nyt heti alkavat vahdit ampua!'
"Hauskuuden lisäksi oli vesi Seinessä vielä sangen matalalla. Jos minä olisin jättänyt sen tuohon lähelle rantaa, olisi se killunut siinä paikallaan, kuin kaukalo. Minä menin yhä — kauemmaksi ja kauemmaksi… aina vaan yhtä vähän vettä! Minä en voinut, en jaksanut enää… jäseneni kankistuivat… Kun minä viimeinkin luulin päässeeni kyllin loitolle, niin heitin sen… No! Kas niin! Mene… Kyllä mar… tuossa se köllöttää. Ei mitään keinoa saada sitä liikkeelle!… Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin viimein pieni tuulenpuuskaus. Seine liikkuu — ja minä suurimmaksi ilokseni tunnen, kuinka tuo haaska viimeinkin, vaikka aivan hitaasti, lähtee. — Onnea matkalle, ajattelin minä; kumarruin sitten, join hyvän siemauksen ja niin riensin kiireesti takaisin rannalle.
"Kotiin mennessäni näin minä Villeneuve'n sillalle jotakin mustaa keskellä virtaa. Etäälle näytti se vaan hirreltä, mutta hyvä, se oli minun preussilaiseni, joka seurasi virtaa alas Argenteuil'iin päin."