X.
Kommuunin turco.
Hän oli pieni rumpari algerilaisessa haja-ampuja-pataljoonassa. Hänen nimensä oli Kadour, kuului Djendelheimoon ja palveli siinä pienessä turcorykmentissä, joka Vinnyn armeijan perässä tunkihe Pariisiin. Hän oli ottanut osaa koko sotaretkeen aina Wissenburg'ista Champigny'yn asti ja liidellen kuin myrskylintu yli taistelukentän, pitäen aina itsensä, derbouka'nsa (pieni arapialainen rumpu) ja rautaiset rumpunapukkansa niin vilkkaassa liikunnossa, että kuulat eivät tietäneet, missä hänen tapaisivat.
Mutta talvi tuli, ja tuo pieni afrikalainen, jonka bronssin karvainen iho oli tykkitulen liedellä tummunut, ei voinut kestää yövartioimista ja liikkumattomuutta lumessa. Eräänä kauniina tammikuun aamuna löydettiinkin hän Marnen rannalta paleltunein jaloin ja vilusta kankistuneena.
Sotilassairasvaunuissa vietiin hän takaisin Pariisiin, ja eräässä sikäläisessä sairashuoneessa näin minä hänen ensikerran.
Surullisena, mutta kärsivällisenä kuin sairas koira makasi hän aivan hiljaa ja katseli ympärilleen suurilla leppeillä silmillään. Jos hänelle puhuttiin, hymyili hän, näyttäen hampaitaan. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä; sillä Ranskan kieli oli hänelle outo, ja töin tuskin voi hän sanoa sabir, tämä algerilainen "kontinkieli" sekoitus provensalisista, italialaisista ja arapialaisista kielistä, täynnä kirjavia sanoja ja lauseparsia, ikäänkuin poimituita simpukoita latinalaisen kulkuveden kaikilta aloilta.
Ainoana huvikkeenaan oli Kadour'illa rakas derbouka'nsa. Kun hän ihan kovin ikävistyi, otettiin se esille ja hänen annettiin lyödä siihen, vaikka tosin vaan aivan hiljaa, etteivät muut sairaat häiriytyisi. Silloin aina tuo musta muotoraukka, joka synkässä, kellervässä talvivalossa näytti niin kuihtuneelta ja sammuvalta, elähtyi kerrassaan sekä nauraen ja irvehtien kertoi kaikki polennon vaihdokset. Milloin löi hän merkin hyökkäykseen, ja huimassa naurussa heijasti silloin salama hänen valkoisista hampaistaan. Milloin taas kostuivat hänen silmänsä jonkun kotimaisen säveleen kaikuessa, hänen sieramensa suurenivat ja tuossa tympeässä sairashuoneen ilmassa, pullojen ja kääreiden keskellä kangasti ehkä hänelle Blidahl'in herttaiset orangilehdot ja naastit moorilaiset naiset, jotka valkohunnuissaan ja kasvullisuudesta tuoksuen menivät kotiinsa uimasta.
Näin kului kaksi kuukautta. Tällä ajalla oli paljon tapahtunut Pariisissa; mutta Kadour'illa ei ollut vähintäkään käsitystä niistä. Hän oli kyllä ennen kuullut väsyneitä ja aseettomia joukkoja marssivan ikkunoin alitse, joku aika senjälkeen oli hän kuullut tykistön vyöryvän e'espäin aamusta iltaan; sitten seurasi hätä kellon kaiku ja tykitys. Kaikesta tästä ei hän käsittänyt niin mitään — ainoastaan sen, että sotaa käytiin, ja että hän heti pääsisi ulos ja tappeluun, koska taas voi seisoa jaloillaan.
Eräänä kauniina päivänä otti hän derbouka'nsa ja läksi etsimään rykmenttiään. Hän ei ollut ennättänyt vielä kau'as, kun hän tapasi muutamia kommuuni-miehiä, jotka ottivat hänen mukaansa "La place'en" (Kommuunilaisten pääasema Place Vendôme'ssa).
Kun häneltä pitkän kuulustelun perästä ei voitu saada mitään muuta kun "bono bezef, macache bono" päätti päivän kenraali antaa hänelle kymmenen frankkia ja hevosen sekä asettaa hänen esikuntaansa. Tässä kommuunilaisesikunnassa oli vähän jokalajia; täällä oli punaisia asetakkia, puolalaisia levättejä, unkarilaisia takkia, väljiä merimies-mekkoja, kultaa ja samettia, nauhoja ja koristuksia, kirjavia neuloksia ja puuhkia. Nyt tuli pikku-turco sinipohja-kultakirjomekkoneen puna-turpanineen ja derbouka'neen ikään kuin naamiaisten täytteeksi.
Aivan iloisena olostaan näin hyvässä seurassa sekä aurinkopaisteen, tykkijyminän, katuliikkeen sekä aseiden ja vaatteiden kirjavan joukon hurmaamana, sekä sitäpaitsi aivan vakuutettuna siitä, että itse sota oli Preussia vastaan, vaikka sitä nyt käytiin vähän vapaammalla ja elävämmällä tavalla, yhdistyi tuo tietämätään karannut turco aivan hyväluuloisesti Pariisin suureen sekamelskaan ja tuli siinä silmänräpäyksen suuruudeksi.
Missä vaan hän ratsasti esiin, ottivat liittolaiset hänen aina vastaan suostumushuudoilla ja mieltymyksen osoituksilla. Kommuunilaiset olivat niin ylpeät siitä, että heillä oli turcokin, että sitä näytettiin, siitä kerskattiin, ja sitä kannettiin erityisenä kunnian-merkkinä, oikein ihmeenä. Kaksikymmentä kertaa päiväänsä lähetettiin hän la Place'sta sotaministeriöön, sotaministeriöstä Hôtel de Ville'en. Olikin jo niin kauan huudettu heidän korviinsa, että heidän meriväkensä oli vaan paljas luulottelu, eikä heidän tykkiväkensäkään mikään todellinen tykkiväestö. Mutta tämä kuitenkin oli oikea todellinen turco. Tullaksensa vakuutetuksi siitä tarvitsi ainoastaan nähdä hauen alituista uteliaisuutta todistavan apinamaisen naamansa ja tuon kesyttömän elävyyden hänen pienessä ruumiissaan, kun hän konkotutti suurta hevostaan, leikikkäästi heitteli aseitaan ja otti niitä taas kiinni ilmassa, hirnulla ja uimalla, joka arapialaiselle on niin omituista.
Yksi puuttui kuitenkin Kadourin hyvin-voinnissa — hän olisi, näet sen, tahtonut tapella ja puhua ruudin kieltä; mutta onnettomasti kyllä vallitsi sama tapa kommunisti- kuin keisari-vallassakin — päällikkökunta meni harvoin tuleen.
Kun hänen ei tarvinnut olla harjoituspalveluksessa eikä katselemuksissa, vietti tuo yksinäinen turco-raukka aikansa Vendôme-kentällä tai sotaministeriön pihoilla noiden kokoon haalittujen leirien seassa, jotka olivat aina täynnä avonaisia viina-astioita ja avatuita silavatynnyreitä, sekä huolettomasti ympäriheitetyitä ruokavarakasoja, jotka johdattivat mielen piirityskauden nälkäaikoihin.
Liian hyvä mahomeettilainen ottaakseen osaa toveriensa mässäämiseen, pysyi Kadour loitolla, tyynenä ja selvänä, pitäen huolta puhdistusseremonioistaan eräässä pihan kolkassa, ja valmisti muutamasta ryynikourallisesta yksinkertaisen "kousskouss'insa" (eräs arapialainen kansallisruoka). Kun hän sitten oli huvitteleinut suorittamalla jonkun laulun pätkän derbouka'llansa, kääreytyi hän vaippaansa ja nukkui leiritulen liedelle.
Eräänä aamuna toukokuussa heräsi pieni turcomme hirmuisesta ammunnasta. Sotaministeriö oli liikkeessä, kaikki ihmiset riensivät pois täydessä pa'ossa. Aivan koneellisesti seurasi hän esimerkkiä, hyppäsi hevoselleen ja ratsasti päällikkökunnan perää.
Kadut kaikuivat huimista rummun täräyksistä ja kuhisi hajoavista paataljoonista. Katukivitykset kiskottiin ja rintavarustuksia rakennettiin. Oli nähtävästi jotakin tavatonta tapahtumassa… Mitä lähemmäksi laivaveistämöä tultiin, sitä kiivaammaksi tuli ammunta, sitä hurjemmaksi meteli. Concorde-sillalla katosi esikunta Kadour'in näkyvistä. Tullen kappaleen edemmäksi, pääsi hän vielä hevosestansakin; se oli muuan kahdeksanauhainen (kenraalimerkki) tupsulakki, ihan välttämättömässä kiireessä päästä Hôtel de Ville'en katsomaan, mitä siellä tapahtui, joka sen otti. Raivossaan harmista juoksi vikkelä turcomme sille puolelle, missä taistelu kuohui. Juostessaan latasi hän chassepot-kiväärinsä hammastensa välistä mutisten: "Macach bono… Brissien…", sillä hänen käsityksessään olivat ne preussilaiset, jotka nyt paraillaan mursivat Pariisiin. Jo vinkuivat kuulat obeliskien ympärillä ja Tuilleripuiston lehdikossa. Rintavaruksen luona Rivolikadulla huusivat Flourens'sin kostajat hänelle:
"Tännepäin! Turco! tänne!"
Näitä ei ollut enempää kuin kaksitoista, mutta Kadour yksinään oli yhtä hyvä kuin koko armeija.
Ensi silmänräpäyksessä seisoi hän rintavaruksella suorana, pöyhkeänä ja kirjavana, kuin lippu, sekä taisteli hyppien ja kirkuen kuularuiskujen rajehtiessa hänen ympärillään.
Eräässä silmänräpäyksessä, kun se savuverho, joka ympäröi tapauksen, hiemasen väistyi syrjään, näki Kadour punahousu-ryhmiä joukoittain ko'ossa Elysiläiskentillä. Tuokio siitä oli kaikki taas yhtä sekavana. Hetkisen hämmästyksissään luuli Kadour näyn nähneensä ja antoi ruudin uudestaan jatkaa haasteluaan.
Yht'äkkiä tuli äänettömyys rintavaruksessa. Viimeinen tykkimies luimasi pakoon, sitten kun oli päästänyt viimeisen kutinsa. Mutta turcomme ei hievahtanut paikaltaan. Rintavaruksen suojassa ja hyppäykseen valmiina, kiinnitti hän pistimensä ja odotti piikkilakkeja rohkeasti.
Mutta se olikin ranskalainen, rivirykmentti, joka ryntäsi esiin.
Lähestyvän sotajoukon jytinässä kaikui upseerien huuto:
"Antautukaatte!"
Kodour näytti tuokion epäilevän, mutta ryntäsi sitten esiin pyssy ilmassa huutaen:
"Bono, bono Francese!"
Hänen tyhmään kalloonsa lensi nyt se häälyvä luulokuvitelma, että tämä oli se Paidherbe'n ja Chanzy'n johtama vapautusarmeija, jota Pariisi oli niin kauan odottanut. Jospa olisitte nähneet, kuinka onnellinen hän oli, ja kuinka hän hymyili heille oikein suloisella ihastushymyllä, joka näytti kaikki hänen loistavat hampaansa.
Muutamassa sekunnissa oli rintavarus otettu, Kadour piiritetty ja sidottu.
"Näytä kiväärisi!"
Se oli vielä lämmin.
"Näytäs kätesi!"
Ne olivat mustat ruudista ja Kadour näytti ne ylpeästi, aina yhä iloisemmasti hymyillen.
Silloin työnnettiin hän väkisin erään lähimmän huoneen seinää vasten, ja — pang!… yks' kiväärinlaukaus, ja siinä kaikki.
Hän kuoli käsittämättä niin vähintäkään kaikista näistä.