XI.
Pikkupiirakat.
1.
Aikaisin aamupäivällä — eräänä sunnuntai-aamuna — kuultiin piirakkaleipuri Sureau'n Turenne-kadun varrella huutavan oppipoikaansa ja sanovan hänelle:
"Täällä on herra Bonnicar'in pikku-piirakat… vie nämä hänelle ja tuo maksu kaikista… Versaillilaiset kuuluvat tunkeutuneen Pariisiin".
Tuo pieni poikanulikka, joka valtioasioista ei ymmärtänyt niin mitään, latoi aivan lämpimät piirakat erääsen torttukoteloon, sitoi kotelon pöytäliinaseen, asetti sen sitten oikealla tottumuksella ja varmalla liikunnolla valkoisen lakkinsa päälle ja läksi niin täyttä laukkaa Saint Louis-saarelle, missä herra Bonnicar asui. Aamu oli kirkas ja taivaalla kimalsi lämmin toukokuun aurinko, joka täyttää hedelmä-puodit syreeni- ja kirsimarjarypälä-ryhmillä.
Huolimatta etäisestä kivääri-paukkeesta ja rummunlyöntimerkeistä katujen kulmissa, oli vanha Marais-osa entisessä rauhallisessa muodossaan.
Kaikkialla vallitsi täydellinen sunnuntai-ilma ja luonne, lapset hälisivät pihoissa, puol'kasvuiset tytöt heittivät "vyöhettä" porteilla ja tuo pieni valkopukuinen poika, joka suloisen piirakka-tuoksun ympäröimänä juoksi edelleen puiston tyhjiä käytäviä, lisäsi muun muassa tuohon surulliseen tappelupäivään jonkunkin kimalluksen viatonta pyhäpäivän rauhaa.
Koko elämä tästä kaupungin-osasta näytti virranneen Rivoli-kadulle. Siellä laahattiin tykkiä, siellä rakennettiin rintavarusteita; jokaisessa katukulmassa tavattiin keskustelevia joukkoja ja toimekkaita kansalliskaartilaisia. Mutta tuo pieni piirakkaleipuri ei ällistynyt. Tuollaisilla poikanulikoilla onkin oikea tottumus tungehtia kaikellaisten kuohujen ja ahdinkojen läpitse kadulla. Ja juuri päivinä sellaisina, kuin uutenavuotena, laskiaisena ja muina juhlina, joina ahdinko ja vastukset kaduilla ovat suurimmat, onkin heillä enimmän asiajuoksuja; itsepä vallankumouskin koskee heihin kummallisen keveästi.
Oli todellakin oikein hupaista nähdä tuon pienen valkoisen lakin, väistellen kaikkia nyrväyksiä ja keveillä liikunnoilla vaaputtaen torttukoteloansa puikkivan tupsulakkien ja painettien välitse, toisinaan sangen joutuun, toisinaan täytyvällä hitaisuudella, jossa selvästi näkyi menokiireen täytymyksestä hillitty halu.
Mitä huoli hän tappelusta! Pääasia oli ennättää vaan Bonnicar'in luokse ennen kello kahtatoista ja saada niin pian, kuin mahdollista, sen pienen juomarahan, joka häntä odotti esikon pöydällä.
Yht'äkkiä tuli hirmuinen ahdinko; tasavallan lempilapset riensivät ohitse juoksumarssissa rähisten ja laulaen. Ne olivat noin kahden- ja viidentoistavuotisia katupoikia varustettuina chassepot-kivääreillä, punaisilla vyöliinoilla ja varsikkailla saappailla, nyt yhtä ylpeinä ollen "sotamiehisillä", kuin laiskiaisilveilyissään juosten paperihatuissa ja resuisissa päivänvarjostimissaan likaisilla puistokaduilla.
Tällä kertaa oli pienellä piirakkaleipurilla täysi työ säilyttää tasapainoa. Mutta hän ja hänen torttukotelonsa olivatkin jo niin monta kertaa yhdessä harjoitelleet "kenkäluistelua" jäisillä kaduilla ja hypänneet niin usein "piiripotkua" keskellä käytäviä, että piirakat pääsivät tälläkin kertaa vaan paljaalla peljästyksellä. Onnettomuudeksi herättivät nuo laulut, nuo punaiset vyöliinat, tuo hälinä, ihmettely ja uteliaisuus pojassa halun tehdä pienen matkan niin hyvässä seurassa; ja kulettuaan huomaamattaan Hôtel de Villen ja Ile Saint Louis-saaren siltain ohitse, äkkäsi hän vasta tuon kurjan virran mukana vyöryneensä Jumala tiesi minne.
2.
Jo vähintäänkin viisikolmatta vuotta sitten oli herra Bonnicar'in luona ollut tapana syödä piirakoita sunnuntai-päivälliseksi. Kaksitoista lyötyä, kun koko perhe — pienet ja suuret — olivat kokoontuneet saliin, soi heleä ovikello rivakasti ja rohkeasti, johon yhteisesti vastattiin: "Kas!… tääll' ovat piirakat!"
Tuolia kolistain, sunnuntai vaatteita kahistain ja koko odottavan lapsisarjan helakasti nauraessa, asettui silloin tuo onnellinen porvarisperhe ympäri ruoka-pöytää, jolla piirakatkin olivat hopeaiseen hiiliasettiin säännöllisesti ladottuina.
Mutta sinä päivänä pysyi kello ääneti. Suutuksissaan katsoi herra Bonnicar uskolliseen seinäkelloonsa, jota täytetty haikara koristi, ja joka ei milloinkaan jätättänyt eikä edistänyt. Lapset seisoivat haukotellen ikkunassa vahtien siihen kadunkulmaan päin, mistä piirakkapoika tapasi tulla. Haastelun lakattua ja nälän tuosta yks'toikkoisesta kahdentoista lyönnistä kiihdyttyä, rupesi ruokasali näyttämään aivan tyhjältä ja synkältä, jos ei huolita noista vanhanaikaisista pöytähopeoista hienolla damastiliinalla ja pyhkeistä, jotka töröttävät ympäri pöytää kankeina kuin poimutetut naisten ilmaläyhkät.
Vanha emännöitsiä oli useampia kertoja käynyt sisässä ja kuiskannut hra Bonnicar'in korvaan jotakin paistin paahtumisesta ja herneiden liiaksikiehumisesta… mutta hra Bonnicar oli itsepäinen eikä istunut pöytään, ennenkun olisi saanut piirakkansa; ja leipuri Sureau'hon täydellisesti katkertuneena, päätti hän mennä itse kuulemaan, mikä kumma oli syynä tuohon tavattomaan viipymiseen. Kun hän nyt vihasta hehkuen ja keppiään heitellen astui ulos portista, varoittivat häntä naapurit:
"Varokaa, hra Bonnicar… sillä väitetään, että versaillilaiset ovat murtauneet Pariisiin."
Mutta hän ei tahtonut kuulla mitään, ei edes kivääripauketta, joka Neuilly'sta raikui yli vedenpinnan, eikä itse Hôtel de Ville'n hätä-tykistöstäkään, joka vapisutti koko tämän kaupunginosan kaikkia ikkunoita.
"Äh, sinä Sureau!… sinä Sureau!"… Ja kiireessä matkassaan puhui hän itsekseen ja oli jo hengessä seisovanaan puotissa ja törkkäävänään kepillään permantoon niin, että ikkunat ja asettimet tärisivät.
Ensiksi purkui hänen vihansa Ludovik Filipin sillalla olevaa rintavarustusta vastaan. Täällä virui muutamia hurja-katseisia liittolaisia piehtaroiden aurinkopaisteessa tuossa revityssä kadussa.
"Mitä ai'otte te, kansalaisemme?" Kansalainen selitti asiansa, mutta tuo piirakkajuttu herätti vaan epäluuloa ja vielä sitä enemmin, kun hra Bonnicar kauniissa pyhätakissaan ja kultasankaisissa silmälaseissaan näytti aivan kokonaan vanhalta valtiopuoluelaiselta.
"Se on nuuskia," päättivät liittolaiset; "paras on siis lähettää hänen Rigault'in luo."
Neljä miestä, jotka olivat sangen halukkaat pääsemään rintavaruksesta, ohjasi heti tuota toivotonta mies parkaa edellään kivääriensä perillä.
Mihin matka piti, en tiedä, mutta puolen tuntia senjälkeen olivat he kaikki, niin vartiat kuin vankikin, hallituksen joukkojen vallassa ja asetettuna pitkään vankimatkueesen, joka oli valmiina Versailles'iin vietäväksi.
Hra Bonicar teki vastalauseensa yhä kiihtyvämmällä innolla, kohotti keppiään ja kertoi kyllä sadoin kerroin asiansa; mutta onnettomasti kyllä, näytti tuo viaton piirakkajuttu nytkin, juuri kaikessa tässä tavallisten olojen näin perinjuurisessa mullistuksessa, niin mahdottomalta, niin uskottamattomalta, että upseerit vaan nauroivat sille:
"Hyv'on — hyv'on, ukkosemme — hyvä… te saatte selittää asianne likemmin Versailles'sa!"
Ja yli Champs-Elysées'in, jotka vielä olivat ruutisavuun verhottuina, läksi matkue liikkeelle kahden sotamiesrivin välissä.
3.
Vangit astuivat viisittäin tiheissä riveissä. Joukon hajoamista estääkseen pakoitettiin heidän käymään käsikädessä; ja niin polki tuo suuri ihmisjoukko tietä tomussa ja pölyssä jytinällä sellaisella, joka muistuttaa rankkasateen ropinaa.
Onneton Bonnicar luuli näkevänsä unta. Hengestyksissään ja hiestä valuen sekä pelvon ja väsymyksen hurmeessa käydä laahasi hän matkueen loppupäässä kahden vanhan puoskari-ämmän välissä, jotka oikein lemusivat viinalta ja lamppuöljyltä; ja kun hän taukoamatta kiroten ja pahkiloiden jahki sanoja "piirakkapoika… piirakat", niin luultiin hänen menettäneen järkensä.
Ja totta onkin, että ukkoraukan pää ei ollut hetikään selvillä. Ja mitä oli se, jonka hän luuli näkevänänsä tuolla loitolla pölypyörteiden seassa, kun töyränteiden ja notkelmain yli kulettaessa matkueen rivit vähän erosivat, joll'ei juuri piirakkapojan valkoinen takki ja lakki? — Ja vielä kyllä kymmenet kerrat tällä matkalla näytti tuo vähäinen valkea haamu väilähtävän hänen silmiinsä ja taas katoavan sotilaspukujen, mekkojen ja rääsyjen sekaan, juuri kuin vartta vasten kiusoitellakseen häntä.
Vihdoin hämärässä saavuttiin Versailles'iin, ja kun väkijoukko äkkäsi tuon vanhan silmälasikkaan porvarin hurmehtuneena, pölyisenä ja vauhkana, niin päätettiin yleensä, että hänen ulkomuotonsa kuvasi mitä perinpohjaisimman roiston. Kuuluipa huutoja esim:
"Se on Felix Payât… ei, se on Delescluze."
Jalkaväki-vartiostolla oli täysi työ saada hänen vahingoittumattomana kukkaistarhaan. Vasta siellä sai tuo kurja matkue hajaantua, oijahtaa maahan ja hengähtää. Toiset nukkuivat, toiset kiroilivat, uhoittelivat tai itkivät; mutta onneton hra Bonnicar ei voinut itkeä eikä nukkua. Istuen muutaman portaan astimella, pää käsiinsä kätkettynä sekä puolikuolluksissa nälästä, väsymyksestä ja häveliäisyydestä, läpikävi hän ajatuksissaan koko tämän onnettomuuden päivän: lähtönsä kotoa, odottavan perheensä levottomuus, katettu pöytä, joka varmaankin vielä odotti hänen kotiintuloaan, sekä sitten masennukset, pyssynperän työkkäykset, solvaukset y.m. — ja kaikki tämä vaan muutaman epäluotettavan piirakkaleipurin tähden!
"Hra Bonnicar, tässä ovat teidän piirakkanne…" kuului nyt ääni aivan lähellä häntä. Tuo kunnon ukko katsahti ylös, ja mitä?… ihan hänen edessään seisoi piirakkapoika, joka oli joutunut kiinni yhdessä tasavallan lellilasten kanssa, ja otti nyt piirakkasäiliönsä valkoisen kaatinsa alta, avasi liinakäärröksen ja tarjosi sisällön hänelle.
— — — — — — — —
Ja niinpä kävi vaan, että hra Bonnicar tänäkin sunnuntaina, ikäänkuin kapinan ja vankeuden uhallakin, söi kun söikin tavanmukaiset piirakkansa.