XII.
Chauvin'in kuolema.
Ensikerran kun minä hänen tapasin oli se muutamassa rautatievaunussa, eräänä elokuun sunnuntaina, juuri aivan tuon, silloin niin sanotun, "espanjalais-preussilaisen sekaannuksen" ensi-alussa. Minä en ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt, mutta tunsin kuitenkin heti paikalla. Pitkä laiha vartalo, harmaa tukka, liekkivät kasvot, kiverä nokka, pyöreät, aina säihkyvät silmät, jotka eivät koskaan käyneet leppeämmiksi, paitsi katsellessaan tuota tähditettyä herraa sohvan nurkassa, sekä matala, ahdas, itsepintainen otsa — otsa sellainen, johon, siinä aina ihan sama ja aina ihan samaan suuntaankin herkeämättä työskentelevä ajatus oli vihdoin uurtanut yhden ainoan syvän juovan; mutta muuten vaihtelehtavan sävyisyyden ja pikaisuuden täydellinen sekoitus — kaikki tämä, mutta erittäinkin tuo hirveästi korraava "rr'ien" jyrinä, kun hän puhui "la Frrrançe'sta" ja "le drrrapeau frrrançais'sta"… oli huomiota herättävää.
"Tuo täytyy olla Chauvin", päätin minä itsekseni.
Ja Chauvin se todella olikin — Chauvin koko loistossaan!… Haastellen suurin viittein ja vääntehin istui hän tuossa ihan edessäni ja heilutteli sanomalehteään ikäänkuin hän olisi ja'ellut korvapuusteja koko Preussille.
Haltioissaan matkusti hän nyt jo, muka, Berliiniin keppi pystyssä, hurmoksissa, kuurona, sokeana, raivona, hulluna! Ei sääliä, ei sovintoa! Sota, sota elämästä ja kuolemasta!
"Mutta jollemme ole varustetut, Chauvin?"
"Ranskalaiset ovat aina varustettuina!" vastasi Chauvin, oikaisten runkonsa ja kohottaen viiksensä sellaisella pelottavalla rrrien jyrinällä, että ikkunat melkein helisivät.
Kiusallinen ja tyhmänrohkea olento! Sangen hyvin käsitin minä nyt kaiken sen ivan, kaikki ne pilalaulut, jotka jo vanhastaan olivat ympäröineet hänen ja luoneet hänelle yleisen naurunalaisuuden maineen!
Tämän ensimmäisen kohtaamuksemme perästä olin minä päättänyt välttää häntä; mutta kummallinen kovaonni johdatti hänen melkein aina vaan tielleni. Ensiksi senaatissa samana päivänä, jona hra Grammont ilmoitti maan-isille, että sota oli julistettu. Kaikkien muiden, puoleksi vapisevin äänin nostettujen, suostumushuutojen keskellä, jotka tätä seurasivat, kuului parvesta hirvittävä huuto: "eläköön Ranska!" ja kun minä katsahdin sinne, näin minä Chauvin'in pitkät käsivarret vengehtivän sielläkin ilmassa.
Joku aika senjälkeen näin minä hänen operassa; siellä seisoi hän suorana Girardin'in parvekkeessa huutaen, pyytäen saksalaista Reini-laulua. Mutta kun vastattiin, että laulajat eivät vielä olleet oppineet sitä, pahkiloi hän raivossaan: "Tarvitaanko nyt pitempi aika oppia laulaa lirittämään Reini, kuin valloittaa Reini?"
Tästä alkain oli hän kuin lumottu: kaikkialla Pariisissa, katujen kulmissa, puistokaduilla, ilmestyi tuo Chauvin, aina kiivenneenä jollekin istuimelle tai pöydälle sekä rumpujen, lippujen ja "marseljäs"-sävelten ympäröimänä. Milloin jakeli hän lähteville sotamiehille sikarria, milloin tervehteli hän sairashoitojoukkoja — kaikkialla näkyi aina ihmisryhmäin ylitse hänen suuri, loimuava muotonsa, ja niin hän laverteli ja älisi sekä niin viitteli ympärilleen, että olisi voinut luulla Pariisissa olevan ainakin 600,000 Chauvin'ia. Jos olisi tahtonut päästä näkemästä tuota suututtavaa haamua, niin olisi täytynyt sulkeutua sisään ja teljetä sekä ovet että ikkunat.
Mutta kuinka olisi voinut pysyä huoneessaan sanoman tultua Wissenbourg'ista, Forbach'ista ja koko tuosta onnettomuuksien rivistä, joita tuo surkea elokuu meille tuotti, ikäänkuin olisimme saaneet painajaisen, joka ei milloinkaan aikoisi päästää meitä.
Kuinka olisikaan siis voitu pysyä vapaina tuosta elävästä levottomuudesta, joka päivät pääksytysten juoksi kokoilemassa uutisia ja kuulutuksia, ja joka hoipperoi kaiket yöt ympäri kaupunkia, tuskallisin ja sekavin kasvoin, jotka kaasuliekkien valaisemina näyttivät aivan aaveen-omaisilta? — Näinä iltapuhteinakin kohtasin minä Chauvin'in. Hän kulki puistokaduilla joukosta joukkoon, piti puheita äänettömälle kansajoukolle, oli aina täynnä toivoa ja hyviä uutisia, oli varma voitosta vaikka miten ja huudahti jokaiselle kyllä kymmenet kerrat sen kalleimman vakuutuksen, että Bismarck'in valkoinen ratsuväestö on lyöty viimeiseen mieheen…
Kummallista! Chauvin ei näyttänyt minusta enää niin naurettavalta! Ja vaikka tosin en uskonut sanaakaan hänen jutuistaan, ei se haitannut; sillä ne kaikessa tapauksessa kuitenkin huvittivat minua. Selvästi tunsi, että tuossa pirun miehessä, vaikka hän olikin silmitön, hullun kopea ja tietämätön, hehkui elävä väsymätön voima — ikäänkuin sisällinen liekki, joka lämmitti sydäntä.
Ja juuri tällaista liekkiä tarvittiinkin tuona pitkänä piiritysaikana, tuona kauheana talvena, jona koiran ja hevosen liha oli jokapäiväistä leipäämme. Ilman Chauvin'ia, sen voivat vaikka kaikki pariisilaiset todistaa, ei Pariisi olisi kestänyt piiritystä kahdeksaa päivää.
Trochu oli alusta aikain sanonut: "Vihollinen tulee sisään, koska vaan tahtoo!"
"Se ei tule sisään!" väitti Chauvin. Chauvin'illa oli luottamus, Trochu'lla ei. Chauvin luotti kaikkiin, hän; — hän luotti korkeasti asianomaisiin sotaohjelmiin, Batzaine'en, hyökkäykseen. Joka yö kuuli hän Chanzy'n tykkipaukkeen Etampes'in puolelta päin, Faidherbe'n kuularuiskutuksen Enghien'in takaa, ja mikä parasta, mekin kuulimme ne, mekin; — siihen määrään oli tuon rohkean hupsun henki lopuksi tunkeutunut meihin kaikkiin.
Kunnon Chauvin!
Hän juuri, tuo levoton henki, oli myöskin se kaikkia siilova silmä, joka aina ennen kaikkia muita keksi kyyhkysten valkoiset siivet sinervää, synkkää taivaanrantaa vasten. Kun Gambetta lähetti meille noita monia "tarasconnadiansa", oli se aina Chauvin, joka kaikuvalla äänellään luki ne julki kaupunginhallituksen portilla. Niinä… joulukuun öinä, kun pitkät rivit vilun-sinisiä ihmisiä seisoi odottamassa teuraspuotien edustoilla, otti Chauvin miehekkäästi paikkansa rivissä, ja kiitos olkoon hänelle, oli noilla nälkiintyneillä vielä voima nauraa, laulaa ja ottaa rinkitanssin lumessa…
"Le, lon, la, laissez les passer,
les Prussiens dans la Lorraine."
[Antaa mennä kuten nukuksissa,
Preussilaiset ovat Lotringissa!]
hyräili Chauvin ja antoi kalossien pitää polentoa; ja villa-hunnuissaan hymyilivät vaaleat muodot saaden siitä elähyttäviä terveyden vivahduksia.
Mutta oi! Kaikki tämä ei hyödyttänyt mitään. Eräänä iltana, mennessäni Drouot-kadun ylitse, näin minä tuskallisen ihmisjoukon äänetönnä tungehtivan kaupungin hallituksen ympärillä ja kuulin tuossa suuressa, äänettömässä, pimentyneessä Pariisissa Chauvin'in koroitetun äänen mitä juhlallisimmasti huutavan: "Meikäläiset ovat miehittäneet Montretout-kunnahat".
Kahdeksan päivää senjälkeen oli kaikki lopussa.
Siitä hetkestä alkain näin minä Chauvin'in ainoastaan aniharvoin. Jonkun kerran tapasin hänen vielä puistokaduilla viittelemässä ja puhumassa revanchesta (kostosta) — vielä viimmeinen koriseva "r"; mutta kukaan ei kuunnellut häntä enää. Iloitseva Pariisi janosi huvejaan, työtelevä Pariisi kostoaan, ja Chauvinparka haaskasi suuria sanojaan ja vengeitään aivan turhaan; väkijoukot vaan hajosivat hänen tullessaan, sen sijaan kuin olisi pitänyt ryhmistyä hänen ympärilleen.
"Hullu," sanoivat muutamat.
"Nuuskia, vakooja!" huudahtivat toiset.
Tuli sitten kapinan-aika: "punainen lippu" ja "kommuunilaisuus". Pariisi joutui "mustain", roskaväen valtaan. Epäluulon alaiseksi joutuneena täytyi Chauvin'in pysyä kotonaan. — Ja kuitenkin, kun viimmeinen kurjuuden päivä tuli, seurasi ihan itsestään, että hänkin oli mukana, vaikka vaan istua rykytti eräässä Vendômekentän kulmassa. Aavistettiin hänen kuitenkin olevan kansajoukossa, ja katupojat pilkkasivat, vaikka eivät nähneetkään häntä.
"Ähää! Chauvin!" huudeskelivat he, ja kun muistopatsas kaatui, nähtiin preussilaisten upseerien, jotka joivat Champagne'a eräässä esikuntatoimiston ikkunassa, kohottavan lasinsa ja pilkaten huutavan: "Ha! ha! ha! mossié Chaufin!"
Aina toukokuun 23 päivään asti ei Chauvin antanut niin merkkiäkään itsestään, josko hän enää edes elikään. Erään kellarin syvyyteen kätkeytyneenä piehtaroi tuo raukka epätoivoissaan siitä, että itse ranskalaiset tulikuulat suhisivat taas Pariisin kattojen ylitse. Viimein eräänä päivänä piti hän varalla ja hiipi ulos juuri kahden vastakkaisen tykityksen väliin. Katu oli autio ja ikään kuin entistään leveämpi. Toisella puolella kohoui uhkaava rintavaruste tykkineen ja punalippuneen; toiselta taas lähestyi kaksi pientä Vincennes-soturia laahien muurin vierustaa savustunein kasvoin ja oi'ennetuin pyssyin. Versailles'ilais-joukot olivat juuri murtautuneet Pariisiin.
Chauvin tunsi sydämmensä sykkivän ilosta. "Eläköön Ranska" huudahti hän ja riensi sotilaita vastaan. Mutta hänen äänensä häätyi kaksinkertaisesta kivääripamauksesta. — Onnettomasta erehdyksestä oli tuo onneton heittäytynyt kahden sotivan vihollisparven väliin ja kaatui keskinäisen vihan uhrina. — Hän kieri rikkinäisessä kadussa ja siihen jäi hän makaamaan kahdeksi päiväksi leveillä käsin ja liikkumattomin kasvoin.
Näin kaatui Chauvin yhtenä meidän sisällisten meteliemme uhrina, ja hänessä meni viimeinen ranskalainen!