XIII.
Tappelu "Père-La-Chaise'ssa".
Kalmiston-vartia nauroi: "Vai tappelu täällä?… Lorua!… Uskokaa minua, täällä ei ole milloinkaan ollut mitään tappelua. Se on vaan joku sanomalehtikeksintö. Mitä tapahtui, on aivan yksinkertaisesti seuraava: Iltahämärässä 22:tta — se oli kumminkin sunnuntai — tuli tänne noin kolmekymmentä liittolaistykkimiestä laahaten mukanaan patterin seitsennaulaisia ja yhden kuularuiskun uusinta lajia. He sijoittuivat kalmiston perimmäiseen perukkaan, ja kun se osa kuuluu minun vartiopiiriini, niin olin minä juuri heitä vastaan ottamassa."
Kuularuiskunsa asettivat he tuonne loitolle puistokäytävän päähän juuri minun vartiokoppini viereen, ja tykkinsä vähän kauemmaksi tuolle penkereelle. Järjestykseen päästyään, pakoittivat he minun avaamaan useampia korihautoja heille. Silloin minä pelkäsin, että nyt alkaa perinpohjainen hävitys ja ryöstö niissä. Mutta heidän päällikkönsä piti kuono-nuoran tarpeeksi kiinteällä; hän astui asentorivin eteen ja piti pienen puheen. "Jokaiselta koiralta, joka koskee johonkin", sanoi hän, "poltan minä kuonon!… oikeaan, vasempaan, mars!"
Tämä oli eräs vanhus, jolla oli kokonaan valkea pää sekä kunniamerkkejä Krimistä ja Italiasta rinnassaan; hän ei näyttänytkään juuri leikin mieheltä. Miehistö pani hänen sanansa muistoonsa ja minä saan nyt lausua heistä sen oikeutetun todistuksen, että he eivät ottaneet niin hituakaan hautakappeleista, eivätkä vielä herttua de Morny'n ristikuvastakaan, joka jo yksinään on lähes 2,000 frankin arvoinen.
Ja kuitenkin oli tuo vaan joukko yleistä roistoväkeä, tuollaista tilapäistä tykkiväkeä, jolla kerrassaan ei ollut mitään muuta tarkoitusta, kun saada vaan nuo 3 fr. 50 cent. päiväänsä ja antaa muun mennä miten tahansa… Jospa olisitte vielä nähneet, mitä elämää he pitivät täällä kirkkomaalla! Kuinka he joukottain piehtaroivat hautakappelissa, vieläpä itse tuossa kauniissakin haudassa tuolla loitolla, johon keisarin imettäjä on haudattu. Viininsä raikastuttivat he Champeaux'in kappelissa, jossa on lähde; ja sitten vetivät he vaimoväkeäkin tänne. Näin siis syntyi kujeilu ja juominki koko yöksi.
Ja te saatte olla varmat siitä, että kyllä saivat meidän vainajamme nyt roskaelämästä kyllänsä.
Kelvottomuudestaan huolimatta teki tuo roistojoukko kaikissa tapauksissa suurta vahinkoa Pariisille. Heidän asemansa oli mainio ja aina tämän tästäkin saivat he käskyjä:
"Ampukaa Louvren'ia… ampukaa Palais Royal'ia!"
Silloin tähtäsi vanhus tykkinsä, ja lamppuöljy-kuulat lensivät korkeissa kääreissä kaupungin yli. Mitä siellä loitommalla tapahtui ei osannut meistä kukaan sanoa.
Me kuulimme kiväärilaukausten ratisevan yhä likempää ja likempää, mutta vähän se liittolaisia huoletti. Heidän ristitulessaan Chaumont'issa, Montmartre'sta ja Père-La-Chaise'sta eivät he luulleet Versaill'ilaisilla olevan mitään mahdollisuutta tunkeutua esiin. Mutta silloin tuli meriväen ensimmäinen tulikuula Montmartre'sta ja teki heidät kerrassaan selviksi.
Kukaan ei ollut aavistanutkaan sellaista. Minä itsekin seisoin ihan heidän seassaan, piippu suussani nojautuen selin Morny'n kuvapatsaasen. Kuultuani tulikuulan ilmassa suhisevan meitä kohti, ennätin tuskin heittäytyä pitkäkseni maahan. Ensi säikäyksessään luuli arvoisa tykkiväkemme, että se ei ollut mikään muu, kuin joku vahinkolaukaus tai vaan kehno pila tovereilta siellä. Mutta mitäs vielä! Viisi minuuttia… uusi salama Montmartre'sta ja meitä kohti liukoaa uusi rusina yhtä hienosti tähdättynä, kun ensimmäinenkin. — Yks' kaks' ovat uljaat ilokäkeni jättäneet tykkinsä ja kuularuiskunsa oman onnensa nojaan ja juoksevat rakkaan henki-kultansa nimessä mikä minnekin. Kirkkomaa ei näyttänyt kyllin tilavalta heille ja kaikkialta karjutaan; "Me olemme petetyt! Me olemme petetyt!" Mutta vanhus, hän seisoo yksinään jälellä putoovain tulikuulain seassa, ja — uskokaa minua tai ei — mutta olipa todellakin kaunista nähdä tuon saakelin laukovan kanuuniaan ja itkevän raivostuneena miehistönsä pa'osta.
Vasta illan tullen tavalliseen palkanmakso-aikaan palasi kuitenkin muutamia. Kas täällä saatte nähdä, täällä minun virkakopissani on vielä jälellä nimet mitkä vanhus kirjoitti huutaessaan väkeään: "Sidaine, paikalla; Choudeyras, paikalla; Billot, Vallon…"
Kuten näette, ei saapunut paikalle kuin neljä tai viisi, mutta näilläkin oli vaimoväkeä mukanaan… Oi! tuota iltaa en unhota milloinkaan. Tuolla loitolla — palava Pariisi… Hôtel de Ville, aseisto, viljavarastot — kaikki leimuavassa liekissä. Ja täällä — valoa, kuin keskipäivällä. Liittolaiset yrittivät vielä kerran palata jälleen tykeillensä, mutta heitä oli liian vähä, ja sitäpaitsi eivät he uskaltaneetkaan Montmartre'lta. Silloin asettuivat he erääsen hautaholviin ja istuivat sinne moisten simasuittensa kera laulamaan ja juomaan. Vanhus oli asettaunut Favronne'n haudan aukolla kahden kivisen kuvapatsaan väliin ja tuijotteli siitä palavaa Pariisia julmin katsein. Voi kyllä nähdä hänen epäilevän, että tämä on ehkä hänen viimmeinen yönsä.
Tästä hetkestä aikain en minä tiedä aivan tarkoin, mitä juuri tapahtui; sillä minä menin kotiini, tuohon pieneen lautiooni, jonka näette pilkoittavan tuolta oksain välitse. Minä olin väsyksissä niin, että horjuin ja heittäydyin heti sängylle siinä asussa kuin olin, mutta jätin kuitenkin lampun palamaan, kuten aina muutenkin näin pahalla säällä… Yks' kaks' kopistetaan ovelle kiivaasti. Vaimoni menee aivan vapisten avaamaan. Me luulimme siellä olevan liittolaisia… mutta ei! Siellä oli meri-sotaväkeä. Yksi kapteeni sotakoululaisia ja lääkäri.
"Pian! Nouskaa ja antakaa meille kahvea" huusivat he.
Minä nousin ja keitin kahvea itse; sillä vaimoni peljästykseltään ei juuri kyennytkään siihen. Kirkkomaalta kuului kummallinen möhinä ja epäselvä liike, ikäänkuin kaikki kuolleet olisivat nousseet haudoistaan, käydäkseen viimeiselle tuomiolle.
Upseerit joivat seisoallaan kaikin kiirehin ja vaativat sitten minunkin mukaansa.
Kaikkialla sotilaita ja merimiehiä. Het' muodostettiin rivakka nuuskia-joukko ja minun käskettiin lähteä sen etunenässä sissimään kaikki hautaholvit toinen toisensa perästä. Silloin tällöin, kuin sotilaat äkkäsivät jonkunkin oksan liikahtavan, päästivät he aina jonkun laukauksen pitkin yhtä tai toista puistokäytävää, milloin johon-kuhun kuvapatsaasen, milloin rämähtävään ristikko-porttiin. Siellä täällä keksittiin aina joku raukka piilossaan yhden tai toisen hautakammion sopessa. Ja silloin oli kaikki tehty vaan vilauksessa. Näin kävi minun liittolaistykkiväelleni. Minä löysin heidät vartiokoppini luona yhteen kasaan ryhistyneinä, miehet ja naiset mullin mallin; mutta näiden kaikkein yli kohoui tuo vanhus kunniamerkkeineen. Voinette uskoa, ett'ei tuo ollut mikään hauska näky… tuossa kylmässä hämärässä… Uh!
Mutta hirmuttavin oli minun kuitenkin nähdä tuo pitkä rivi kansalliskaartilaisia, jotka nyt juuri tuotiin tänne la Roquette vankilasta, missä he olivat viettäneet yönsä. He kävivät pitkin suurta puistokäytävää hitaasti kuin ruumissaatto. Ei kuulunut ainoatakaan sanaa, ei valitusta. Ne raukat olivat niin kokonaan näännytetyt ja ruhjotut, että useat kävivät vaan nukuksissaan, eikä edes ajatus siitä, että he nyt kävivät kuolemaan, voinut herättää heitä. He vietiin kau'as kalmiston sisään ja sitten alkoi ammunta. Heitä oli sata seitsemänviidettä miestä, ja hyvin voitte ymmärtää, että siinäkin meni aikansa…
Tämä, näetten, on nyt se, jolle kansa on antanut nimen: tappelu
Père-La-Chaise'ssa.
Täällä huomasi tuo kunnon ukko esimiehensä, ja jätti minun heti. Minä viivyin tuokion, luin vartiokopissa niiden nimet, jotka olivat tulleet palavan Pariisin valossa kokemaan viimeistä palkkaansa, kuvailin ajatuksissani tämän tulikuulain risteilemän sekä veressä ja tulessa punertavan toukokuun yön; näin tuon suuren jylhän kalmiston valaistuna, kuin juhlallisesti tulitetun kaupungin, tykit jätettyinä, hautaholvit avattuina ja juomapidot kuolleitten majoissa; näin päälliseksi aivan lähellä tuossa — juuri kupukattojen, muistopatsaiden ja veistokuvain keskellä, joihin liekit loivat elämän haamua — Balzacs'in kuvan korkeane otsaneen ja suurine silmineen katselevan tätä murhe-näytelmää.