XIV.
Lautta.
Ennen sotaa oli täällä kaunis riippusilta kaksin valkoisin kivipylväin ja tervatuin köysin, jotka kuvastuivat taivaan rantaa vasten tuossa kajastelevassa raitisilmaisuudessa, joka antaa laivoille ja ilmapalloille niin omituisen sulon. Savupyörteiden verhoamana ja tarvitsematta edes kallistaa savupiippujaan kulkivat sillan alitse kahdesti päiväänsä rivakat hinauslaivat pitkine lotjajonoineen; ja sillan korvissa oli vielä lisäkkeinä pesulaituria, pesulauttoja ja sieviä kalastusveneitä kiinnitettyinä pieniin rautarenkaisiinsa. Sillalle vei kirjavien niittyjen läpitse ihana poppelipuu-käytävä, kaunis rivi, ikäänkuin vehreä esirippu, jota Seinen raikkaat tuulahdukset hiljalleen huojuttelivat. Todellakin viehättävä taulu…
Mutta nyt on kaikki muuttunut. Poppelikuja ei johdata mihinkään määräpaikkaan; — siltaa ei ole enää. Kivipylväät ovat pamahutetut ilmaan ja pirstat heitetyt lavealle ympäri. Se pieni huone, jossa siltamaksut suoritettiin, on täräyksistä puoleksi sortunut ja muistuttaa tuon kamalan väkivallan ja varustusten ajan julmista jäännöksistä. Köydet ja rautalanka-nuorat roikkuvat vedessä; yksi osa sillasta on keskellä virtaa upotettuna hietaan, kuin suuri laivanruho; sen kohdalla liehuu punainen lippu varoittamassa vesimatkalaisia — ja kaikki roska, jota Seine laahaa mukanaan, patoutuu tähän, muodostain koko joukon pyörteitä ja pieniä koskia.
Näyttääpä ikään kuin maakunta olisi pilstoittu ja hävityksen kauhistus kuvastuisi kaikkialla. Taulun surullista vaikutusta täydentääksensä on puisto, joka vei sillalle, kadottanut raitisilmaisuutensa. Kaikki nuo ennen niin tuuheat poppelit ovat nyt kokonaan matojen vallassa — puillakin on heidän hävityksensä — ja ne levittävät alastomat järsityt oksansa, jotka eivät luo mitään siimestä; ja pitkin tuota pitkää hylättyä ja hyödytöntä puistikkokujaa liipottelevat nyt kaikkialla vaan suuret vaaleat perhoset.
Sillan uudesta rakentamista odottaessa on hankittu lautta — alus moinen, jolla kuletetaan ylitse vaunuja hevosineen, työhevosia auroineen sekä kokonaisia nautakarjoja, jotka ummistavat sameat silmänsä katsellessaan vettä ja liikuntoa. Eläimet ja ajokalut anastavat lautan keskustan; näiden ympäri kehäytyvät matkustajat — maalaisia, koululaisia ja pariisilaisia, jotka kulkevat kesäasuntojensa ja kaupungin väliä. Nauhoja, huntuja, marhaminnoja, ruoskia ja ohjia liehuu sekaisin. Seine, joka yli mentäessä vie nyt niin paljon aikaa, tuntuu toista vertaa leveämmältä, kuin ennen, ja loitolla tuon pamahutetun silta-rauskan takansa sekä toisilleen vierasten rantamain välissä, leveää näköpiiri omituisen surunsekaisella juhlallisuudella.
Eräänä aamuna olin minä saapunut tavattoman aikaisin lautalle. Valkamalla ei ollut vielä ketään muuta. Lautturin huone, oikeastaan vaan eräs vanha, puoleksi hietaan vajonnut rautatienvaunu, oli kiinni ja kosteudesta hiessä; sisältä kuului lapsen yskiminen.
"Holoi, lautturi!"
"Minä tulen, kyll' tulen!" vastasi mies rientäen laahaavin askelin. Hän oli roteva runkoinen, vielä vallan nuori mies, ennen ammatiltaan merimies, mutta oli sitten sodan aikana palvellut tykkimiehenä ja saanut siellä tankistuttavan luuvalon sekä tulikuulan kappaleen sääreensä ja muotonsa arpia täyteen. Nähdessään minun, hymyili tuo kunnon mies lausuen: "kyllä nyt on lautalla tilaa tänään."
Minä olin todellakin yksinäni lautalla; mutta ennenkun lautturi ennätti hakansa irroittaa, oli jo muitakin meniöitä ehtinyt paikalle. Ensiksi tuli eräs vehmas kirkassilmäinen maalaisvaimo, menossa torille, kummallakin käsivarrellaan suuri kori, jotka pitivät hänen tarpeellisessa tasa-painossa sekä suorana ja pontevana. Hänen jälkeensä väihkyi sumussa muitakin matkalaisia, joiden äänet kuuluivat meille jo paljoa ennemmin, kuin he itse ehtivätkään täydellisesti näkyviin. — Yksi niistä oli hellä, valittavasti liikutettu naisääni!
"Oi herra Chachignot, minä pyydän kauneimmasti, älkää tehkö meitä onnettomiksi! Näettehän kyllä, että hän työtelee niin paljon kuin suinkin voi… odottakaa — antakaa hänelle aikaa… ei hän muuta pyydäkään!…"
"Minä olen antanut jo kylläksi aikaa… Mutta nyt siit' on loppu", vastasi vanhan maalaisukon rämeä, ankara ja taipumaton ääni. "Nyt saa oikeuden palvelia ryhtyä asiaan. Kyllä hän tietää hänen tehtävänsä… Holoi, lautturi."
"Se on tuo vanha ilkeä Chachignot", kuiskasi lautturi puoliääneensä minulle… "Tänne päin, tänne!"
Nyt esiytyi sumusta varteva ukko, kuosikkaassa, vaikka karkeassa päällystakissa sekä ihka uudessa, tavattoman korkeassa silkkihatussa. Tuo ahavoitunut ja päivettynyt maalainen, jonka känsistyneet kädet osoittivat raskasta, karkeaa työtä, näytti vielä yksinkertaisemmalta ja ruskeammalta tuollaisessa herrakasasussa. Tuo itsepintainen otsa, tuo kiveränenäinen nokka, tuo mutistettu, ilkeyden poimujen ympäröimä suu, antoi hänelle inhottavan jörön ulkomuodon.
"No niin! antaa mennä!" mörähti ukko hypätessään lautalle ja hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä. Lautan erotessa rannasta kysyi maalaisvaimo ukolta:
"Kenelle te nyt olette noin kovana? isä Chachignot!"
"Kas! eukko Blancheko se on!… Ah, älä puhu!… voipihan tässä tulla hulluksi jo vähemmästäkin… No tuolle Maziliers'in joukolle…" murisi hän kohottaen puserretun nyrkkinsä erästä vähäistä hentoa, varjomaista olentoa kohden, joka nyyhkien poistui rannalta.
"Mitä pahaa nuo ihmiset sitten ovat tehneet teille?"
"He ovat tehneet minulle sen harmin, etteivät ole maksaneet asunto-vuokraansa koko kolmeen vuosineljännekseen eikä viinilaskuistaankan äyriäkään, eikä ole vielä mitään toivoa saada edes pinnistämälläkään heiltä niin ropoakaan niistä!… Mutta minä olenkin nyt matkalla oikeudenpalvelian luo saadakseni tuosta roistokunnasta kerrassaan eron!"
"Mutta hän on kuitenkin kelpo-mies, tuo Mazilier. Hän varmaankaan ei voi maksaa teille… Niitä on niin monta, jotka sodanaikana menettivät kaiken, mitä heillä oli."
Ukko värähti ikäänkuin salaman iskusta ja ärähti: "Hän on aasi!… Hän olisi voinut ansaita hyvän omaisuuden preussilaisilta, mutta se raato, ei tahtonut… Siitä hetkestä, kun preussilaiset anastivat seutumme, sulki hän kapakkansa ja riisui kauppaosoitteensa pois. Toiset kapakoitsiat, jotka ymmärsivät etunsa, leikkasivat kultaa kuin puuveitsellä sodanaikana; — mutta hän, hän mokoma ei myynyt pennilläkään; ja kaikista pahinta vielä oli se, että tuo tolvana sai istua putkassa pitkää ajan siitä vaan, ettei hänellä ollut älyä pysyä edes nahoissaan… Hän on vasikka, se on sanottu, ja se on totta… 'Isänmaa', 'velvollisuus' ja muut tuollaiset!… Mitä ne häneen kuuluivat? Oliko hänkin, muka, sotilas, hän? Hänen velvollisuutensa oli myydä viiniä, ja viinaa ostajille; ja silloin olisi hän voinut maksaa minullekin. — Mutta kyllä minä opetan sille s—tanalle toistaiseksi, kuinka 'isänmaisilla' ollaan ja mitä 'velvollisuuksilla olo' maksaa!"
Ja vihasta hehkuen väänteleiksi hän avarassa päällystakissaan noilla kömpelöillä kielastuksilla, joista heti huomaa maanmiehen tottumuksen vaan lyhyeen takkiin.
Hänen tätä puhuessaan olivat maalaisvaimon silmät, jotka vastikään vielä näyttivät niin leppeiltä ja Maziliers'ia niin täydellisesti sääliviltä, saaneet jäykän, melkein halveksivan katsannon. Hän oli talonpoikaisrotua hänkin, ja sellaiset tavallisesti huolivat aivan vähää niistä, jotka hylkäävät minkään voitto-tilaisuuden, vaikkapa se olisi risti-aatteinenkin.
"On kuitenkin oikein surkeaa hänen vaimonsa tähden", lausui hän ja jatkoi vähän epäiltyään: "mutta selvä totuus on sekin, ettei saa kääntää onnelle selkäänsä."… Ja tästä johti hän suoraan seuraavaan loppupäätöksen:
"Te olette oikeassa, vanha isä; jos jollakin on velkaa, niin täytyyhän hänen se maksaakin!"
Cachignot jatkoi hymyillen: "Hän on nauta… hän on nauta!…"
Lautturikin, joka lauttaa kulettaessaan oli kuunnellut heitä, kajosi nyt keskusteluun:
"Älkää olko armoton, isä Chachignot… Mitä maksaa vaivaa teille, mennä oikeuden palvelian luo? Mitä se hyödyttää teitä, tehdä nuo raukat onnettomiksi? Olkaa armollinen, vielä vähän, koska teillä on niin hyvät varat!"
Ukko käännähti kuin kärmeen puremana ja älästi:
"Minä neuvon sinun pitämään suusi kiinni, sinun, sinä hornan vetelys; sinäkin olet yksi tuollainen 'isänmaitsia' muukamaks!… Onpa oikein surkuteltavaa jo ainoastaan kuullakin sitä! Viisi penttua — eikä penniäkään — ja sittenkin huvitteleida tähystellen tykkiä vihollista kohden, tarvitsematta sitä… Ja minä kysyn herralta, minä (toden totta luulen minä, että tuo lurjus kääntyi tässä minuun!) mitä on todellakin tuloa mokomasta? Tuo esimerkiksi on saanut naamansa mäsäksi, kadottanut hyvän paikkansa ja kas nyt — nyt elää hän aivan, kuin mustalainen, pienessä viima-tuulisessa luolassaan lapsineen, jotka nikahtuvat yskään, ja vaimoneen, joka työskentelee pesulaiturilla itsensä vaivaiseksi. Eikö hän ole nauta, hänkin?"
Lautturin silmistä vilahti katkera salama, ja arvet koko hänen tummassa muodossaan kuvastivat syvät, vaaleat vanansa entistä selvemmin. Mutta hänellä oli niin luja itsensä kieltämys, että hän voi alla ääneti ja syöntää vihansa lautturi-sauvaansa, jonka hän työnsi hietaan niin, että se oli katkeamaisillaan. — Ja parasta se olikin; sillä yksikin varomaton sana olisi voinut riistää häneltä nykyisenkin toimensa; sillä hra Chachignot'illa on valtaa. Hän on kunnallisneuvosten jäsen.