XV.
Satu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.
[Tämä satu on kirjoitettu jo v. 1872 sen ilmoituksen johdosta ranskalaisissa virallisissa lehdissä, että silloisen Berlinin, kolmenkeisarin-kokouksen tarkoitus oli perustaa pysyväinen puollustus- ja hyökkäysliitto. Kirj. muist.]
On tappelupäivän ilta. Luonto näyttää vieläkin olevan kauhistuksissaan noiden kahden sotajoukon yhteentörmäyksestä. Tykkien polttava hengitys häälyy paksuina rusottavina savu-pilvinä maisemain yli. Ilma on täynnä hyökyä, kuin meri myrskyn jälkeen. Se tuntuu vieläkin vapisevan ja hyllyvän päivän hirmuisten ryntäysten mukaan ja luminen maa, jonka talvilepo on häiritty, on ristin rastin täynnä tykkivankkuri-pyöräin syviä vakoja ja kuoppia sekä peitettynä kammottavilla roukkioilla epätoivossa ja kuolemankielissä taistelevia ihmisiä ja eläimiä.
Kamala viljelystyö! Lumi-vakoilun on sota kylvänyt surmanviljaansa. Jo itse noiden harmaiden sotapukukauhtanoiden laskoksissa, rypyissä ja kierroksissa on jotakin, joka ilmaisee kuolontaistelua. Käsivarret pistäytyvät ylös täytetyistä haudoista ja jalat kankeina, tönkkinä, puoleksi maahan vajonneina.
Vaalein kasvoin päin lyijyn-sinervää taivasta makaa tuolla selällään nuori sotilas. Hänen kätensä ovat mustat ruudista ja hänen takkinsa läpitse ammuttu. Hän telmi kuumimmassa tulessa siellä, missä sota tulisimmin tuiski ja toverinsa luulivat hänen kuolleen, kuu näkivät hänen kaatuneen. Mutta kuitenkin elää hän ja huutaa apua kaikin voimin, mitä hänellä enää on jälellä; vaan ainoastaan voivotushuudot ja kuolonkoraukset vastaavat.
Vilusta ja tuskista tankistuen, uupuneena tuossa tulikuulain humistessa ja tykkien salamoidessa sekä koko verisen näytelmän kaikissa vaihteluissa, ja ikäänkuin sen tyynen ja uuvuttavan äänettömyyden voittamana, jonka hän tuntee maassa, missä hän makaa pitkänään, tuntee hän kiusauksen jäädä välinpitämättömänä siihen — tulkoon sitten uni tai kuolema.
Silloin huomaa hän yht'äkkiä tuon puoleksi sulettujen silmäinsä ylitse kaareutuvan äärettömän näköpiirin reunalla kolme mustaa pilkkua, jotka suurenevat sikäli, mikäli ne lähenevät. Ne näyttävät siiviltä — mustilta siiviltä, jotka liitävät avaruudessa.
Heti pysähtyvät ne hänen päänsä kohdalle, ja hän näkee kolme korppia liikkumattomana ikäänkuin killuvan ylhäällä vaaleassa ilmassa sellaisella tyyneydellä ja vainokkaisuudella, joka on petoeläimelle niin omituinen, silloin kun se on keksinyt saaliin.
Tuossa vielä tulesta ja kuulista värisevässä ilmassa muistuttavat nuo suuret siivet tuskin nähtävine liikuntoineen kolmea liehuvaa sotaviiriä, joista jokainen on merkitty petolinnun kuvalla.
"Tähystävätköhän nuo minua?" kysyy tuo kaatunut sotilas kauhistuksella itsekseen, ja koko hänen ruumiinsa värisee, kun hän näkee noiden kolmen korpin laskeutuvan kiireesti alas ja asettautuvan multakasalle lähelle häntä.
Ne ovat uhkeita lintuja, sanon minä, loistavia ja jalosukuisia! Ei niin höyhentäkään puutu niiden juhlapuvuista. Ja kuitenkin elävät ne ihan tappelukenttäin keskessä — elävätpä itse te'ossa ainoastaan niissä ja niistä. Mutta samalla kunnioittavatkin ne niitä läsnäolollaan ainoastaan asianomaisessa etäisyydessä, kaukana yli-ilmoissa, ampumakannon ulkopuolella eivätkä milloinkaan laskeu tuosta loistavasta korkeudestaan, ennenkun rykmentit makaavat maassa, kuolleina ja haavoitettuina kolkossa yhdenvertaisuudessa.
Itse te'ossa näyttävät ne olevankin korppia omasta arvostaan. Ne tervehtelevät toisiaan ja keikkailevat toistensa edessä samalla, kun niiden kiverät kynnet jättävät syviä verijälkiä lumeen. Ja kun he vihdoinkin ovat täyttäneet kaikki sääntökohteliaisuuden vaatimukset, asettuvat ne vaakkumaan ja räksättämään kaikessa hiljaisuudessa keskenään, jättämättä kuitenkaan tuota haavoitettua sotilasta tuokioksikaan silmistänsä.
"Arvoisimmat serkkuni", lausuu yksi noista mustista linnuista, "minä olen kutsunut teidät tänne tuon sortuneen sotilaan johdosta, joka makaa tuossa edessämme. Hän oli uljas, erinomaisesta rohkeudesta hehkuva, pieni taistelu-urho, mutta häneltä puuttui tarpeellinen johtoperäisen ohjelman mukainen varovaisuus. Katsokaapa vaan hänen läpitse ammuttuja vaatteitaan ja ajatelkaa, minkä määrän latinkia on maksanut saada hänen maistamaan maata… Korkea arvoiset serkkuni, hän on ylevä saalis ja jos te tahdotte, niinkuin minä, niin ja'amme me hänen keskenämme; mutta kuitenkin täytyy meidän viivytellä vähän, ennenkuin lähestymme häntä; sillä vaikka hän nyt makaakin tuossa murretuin asein, liikkumattomin käsin ja paljain päin, niin voisi hän kuitenkin olla vaarallinen, jos hän, vasten luuloamme, jälleen virkoaisi…"
Tuo, joka johtaa puhetta, on suurin noista kolmesta ja nuo molemmat toiset — vaikka sangen tarkoin kuunnellen hänen esityksiään — pysyvät kuitenkin tarpeeksi loitolla hänen terävästä ja kiverästä nokastaan.
"Kuitenkin", jatkaa hän, "voimme me jo ennakolta sopia ja'osta. Minä nielaisen hänen sydämmensä. Se on lämmin ja ylevä sydän, joka voipi uudistaa minun omanikin."
Kuuletkos, nuori soturi, mitä he puhuvat!… Eikö todellakaan sydämmesi syki vilkkaammin?
Toinen korppi jatkaa: "Minä otan hänen silmänsä. Tuollaisella väellä tapaa olla suuret, kirkkaat ja elokkaat silmät."
Pian! avaa silmäsi, nuori soturi, avaa silmäsi, jos niillä enää mitään näetkään!
Viimmeinen lisää: "Minä mielin hänen kieltänsä; sillä tuossa rodussa on se kuitenkin hienoin pala."
Mutta puhu toki, sinä makaava, karjaise heille kaikin voimisi, että huolimatta kaikesta siitä verestä, jonka sinä olet menettänyt, on sinulla kuitenkin vielä kyllä…
Mutta näyttää siltä, kun olisi hän todellakin kuollut, ja kun nuo kolme korppia neuvottelunsa päätettyä kuullolla korvin ja saaliinhimoisin nokin laskehtivat hänen ylitsensä, ei ilmaise hänen ruumiinsa edes kauhistuksen väristystä.
Nuori soturi-raukka! Ne voivat tuontien jakaa sinun keskenään ja riistää sinun jäännöksesi aina takkisi nappeihin asti; sillä sellaiset linnut ryöstävät kaikki, mikä vaan loistaa heidän silmiinsä, vaikkapa se viruisikin veressä.
Hiljaa lähenevät nuo kolme korppia ja rohkein niistä uskaltaa nokata häntä sormeen.
Mutta nyt vihdoinkin herää haavoitetussa elämä ja hänen ruumiinsa läpitse säilähtää äkillinen kauhistuksen väristys.
"Hän ei ole kuollut!" rääkkivät linnut pelästyksissään ja rientävät multakasalleen takaisin.
No, ei! Hän ei olekaan kuollut, tuo nuori sortunut soturi! Katsokaa vaan, kuinka hän kohottaa päätänsä, samalla kun katkeruus luo hänen kalpeille kasvoilleen uudistuvan elon vivauksen! Hänen silmänsä tulistuvat, hänen sieramensa suurenevat. Hänestä tuntuu, kuin olisi ilma melkoista keveämpi — kuin voisi hän taas hengittää.
Valjuna pilkistää illan talvinen auringon-säde yli raasitun kentän, ja kun hänen silmänsä seuraavat tuota kaihoa auringon laskua, joka kimaltaa hänelle kuvia toivehikkaan aamun koista, tuntee hän, miten lumi on sulanut hänen ojennetun kätensä alla, ja miten sen alta pistäytyy ylös heikko oras, itävän siemenen pieni sirkkalehti.
O, sinä elinvoiman ihme! Haavoitettu tuntee uudesta elpyneensä. Tukeutuen molemmin käsin isänmaahansa, kokee hän nousta seisoalleen. Pakoon valmiina vaanivat nuo kolme petolintua vielä häntä, ja kun ne näkevät hänen puoli seisoallaan vielä vapisevin liikkein haparoivan hävinneitä aseitaan, niin lentävät ne pimenevän yön hämärässä yhdessä tiehensä. Siipien suhina ja nokkain naksutus kuuluu kyllä kauan ilmasta, mutta sortunut sotilas on noussut!