IV.
Valokuvaaja.
Kun he näyttivät olevan vähävaraista väkeä ja heidän talouskalustonsa mahtui yhteen käsikärryyn, niin oli isäntä vaatinut vuokran jo etukäteen, vuokran, joka, jos se olisi laskettu sen kosteusmäärän mukaan, joka ilmaiseksi seurasi asuntoa, niin olisi se ollut melkeä. Se huone, johon he muuttivat, oli nimittäin aivan uusi ja sijaitsi eräällä tuollaisella suurella puistokadulla, joiden varsilla huoneriviä katkaisee tämän tästäkin kaikenlaisilla ilmoituksilla ja osoituksilla täytetty laipio. Öljymaalin haju noissa kolmessa valoisassa suojassa, joihin viisi-astimiset portaat veivät, teki seinäin alastomuuden yhä tuntuvammaksi. Täällä oli ensiksi melonipenkistä muistuttava valokuvaustoimisto lasiseinineen ja saksalaiskamiini-uunineen, joka oli yhtä kylmä kuin mustakin, kun ei uskalleta sytyttää pientä jo ladottua kivihiilinuotiota, ennenkuin kuvauttajia tulee. Ympäri seiniä rippuu perheen valokuvia, isä, äiti ja kolme lasta, istuvina, seisovina, yksinään ja yhdistettyinä sekä kaikissa mahdollisissa asennoissa ja suuruuksissa; lisäksi vielä muutamia muistomerkillisiä esineitä sekä pari maisemataulua, kaikki suurimmaksi osaksi viertyneitä ja vaalenneita. Kaikki näinä olivat jäännöksiä siltä ajalta, jolloin he olivat varakkaita ja isä teki valokuvia vaan huvikseen. Mutta nyt, kun heidän hyvinvointinsa on kukistunut eikä muutakaan ammattia tarjoudu, kokee hän luoda tulevaisuutensa valokuvaajana.
Kuvauslaitos, jota lapset ympäröivät pelolla ja kummastuksella, on saanut kunnia-sijan keskellä toimistoa ja näyttää uusine kiiltävine vaskiheloineen ja suurine mykevine lasineen vetäneen puoleensa kaiken, mikä tässä pienessä asunnossa on loistoa ja komeutta. Koko muu talouskalusto on vanha, kulunut, ränstynyt ja päälliseksi vielä peräti vähäinen! Äitillä on viertynyt musta silkkihame ja kappale harsoa päässään, siis puku saman tapainen, jollaista naiskassöörit käyttävät puoteissa, joissa käy vähän ostajia. Mutta isä, se on jotakin toista, se! Hänen on täytynyt hankkia itselleen kauniin taiteilia-nupan ja samettitakin tehdäkseen kuvauttajiinsa paremman vaikutuksen; ja tässä sirossa asussaan näyttää hän korkein, kuutamovaalein ja mielikuvituksista loistavin otsin sekä sävyisin silmin aivan yhtä uudenuutukaiselta, kuin hänen kuvauslaitoksensakin. Ja kuinka hän hopakoitsee tuo kunnon mies, kuinka syvästi hän antautuu asiaansa! Teidän pitäisi vaan kuulla hänen varoittavan lapsiaan: "Älkää millään muotoa menkö pimeään kamariin!"… Pimeä kamari! Voisipa melkein luulla puhuttavan pythialaisen noita-akan luolasta… Sisällisesti on tuo alkava valokuvaaja-raukka kuitenkin kovin levoton. Kun hän oli maksanut vuokransa sekä puut ja kivihiilet, niin ei ollut perheen kassassa enää penniäkään jälellä. Ja otaksukaammepa nyt, ett'ei yksi ainoakaan kuvauttaja astuisi ylös noita viisikkoportaita, että lasikaappi tuolla alhaalla porttipielessä ei houkuttelisi ainoatakaan ohitsekäyvää sisään — niin mitä söisivät pienokaiset illallisekseen… Mutta! Herra valmistaa uhrin! — Muutto on suoritettu. Ei ole enää mitään järjestämistä, ei pyyhkimistä ei kirkastamista. Kaikki riippuu nyt vaan ohitsekulkioista.
Minuutit kuluvat tuskallisessa odotuksessa. Isä, äiti ja pienokaiset seisovat kaikki ulkona parvekkeella vaanimassa. Sepä olisi hirveän kummallista, jos niin monen ohitse kulkiaan joukossa ei olisi ainoatakaan kuvauttajaa… Mutta ei! Joukko toisensa perästä tulee ja menee käytävällä. Kukaan ei pysähdy… No, vait'! Tuolla tulee muuan herra ja lähestyy kaappia. Hän silmäilee kuvia toista toisensa perään; hän näyttää tyytyväiseltä — hän tulee varmaankin ylös. Ihastuksissaan pyytävät lapset jo virittää pesän. "Odottakaa vielä vähän", vastaa äiti varovaisesti. Ja kuinka viisaasti hän tekikään! Herra jatkaa matkaansa katuteikkarin täydellä huolettomuudella. Kello lyö yksi, lyö kaksi. Päivä himmenee. Suuria pilviä keräytyy taivaalle. Mutta täällä näin ylhällä voisi vielä kyllä ottaa oivallisia näytekuvia. Mutta mitä siitä, kun ainoatakaan tilaajaa ei kumminkaan tule. Joka silmänräpäys luullaan kuuluvan tai näkyvän jotakin miellyttävää: joku ohitsekulkia pysähtyy, mutta vaan minuutiksi — jotkut askeleet kuuluvat ovella, mutta rientävät heti matkaansa. Kerta kuitenkin soitetaan ovikelloa todella. Mutta tulia kysyy vaan erästä toista vuokra-asukasta. Kasvot alkavat surustua ja silmät kostua.
"Mutta nyt ei ole ikipäivinään oikein asiat…" virkahtaa viimein isä. "Varmaankin on koko lasikaappimme varastettu pois… käykääpäs alhaalla katsomassa, lapseni!" Muutaman minuutin kuluttua tulevat lapset ylös aivan hämillään. Lasikaappi on kyllä eheänä paikallaan; mutta se voisi aivan yhtä hyvästi olla poissakin; kun ei kumminkaan yksikään ihminen piittaa siitä.
Sitäpaitsi… kas kuinka sataa! Niin todella. Sadepisarat rapistavat lasiseinää ärsyttävällä äänellä. Puistikko kihisee sateenvarjoista mustana. Käydään sisään ja suletaan lasiovi. Lapsia viluttaa, mutta ei uskalleta sytyttää kamiinassa viimeistä nuotiota. Yleinen hämmästys. Isä kävelee edestakaisin kovasti puserretuin nyrkein. Äiti on mennyt toiseen suojaan salatakseen itkuaan… Mutta pienokaisista muuan, joka eräässä sadekuuron välissä on pistäynyt ulos parvekkeelle, koputtaa yhtäkkiä iloisesti ruutuun huudahtaen: "Isä! isä! tuolla alhaalla seisoo joku tarkastellen lasikaappia."
Lapsi on nähnyt oikein. Toden totta seisookin siellä muuan ylevännäköinen vallasnainen. Hän tarkastelee mallikuvia tuokion, arvelee, katsahtaa ylöspäin… Oi, Jospa kaikki ne silmäparit, jotka tuolta ylhäältä tuijottavat häneen, olisivat hiemankin magneetivoimaisia, kuinka törmäisikään nainen ylös portaita heihin neljään!…
Viimein tekee hän päätöksensä. Hän käy sisään, nousee ylös ja koputtaa ovelle. Joutuun tulitikku sytykkeihin ja lapset sisimpään kammioon. Ja kun isä asettaa nuppaansa, rientää äiti ovelle ja avaa sen liikutettuna ja hymyillen vanhan silkkihameensa hänen monikertaisista nyykkäyksistään ujosti kohistessa.
"Niin, rouvaseni, niin, se on täällä, aivan oikein." Tulokasta hemmoitellaan ja hän asetetaan kuvan-ottoasentoon. Hän on eräs nainen, "etelästä", hieman kielekäs, mutta sangen kohtelias eikä ollenkaan ujo sivukuvastaan. Ensimäinen näytekuva onnistuu huonosti. No sama! Otetaan uusi. Sehän on pieni asia.
Muuttumattoman tyynellä mielellä asettaa "nainen etelästä" kyynärpäänsä takaisin pöydälle ja leukansa kämmenelleen. Kun valokuvaaja huolellisesti järjestelee hänen hameensa laskoksia ja hattunsa nauhoja kuuluu puoleksi hillittyjä naurun-tyrskäyksiä lasiovelta. Lapset ovat ryntänneet katsomaan, miten isä pistää päänsä kuvauslaitoksen viheriäisen verhon alle, seisoen siinä liikkumattomana yksin ainoin suurin loistavin silmin, niinkuin peto Ilmestyskirjassa. Kun he tulevat suuriksi, rupeavat hekin valokuvaajiksi kaikki!
Viimeinkin onnistunut näytekuva, jonka valmistaja esiyttää tilaajalle riemuiten ja hiestä valuen. Nainen tuntee selvästi tummat kasvonsa tuolla valkoisella pohjalla, tilaa tusinan, maksaa etukäteen ja poistuu vallan tyytyväisenä…
Hän on mennyt, ovi on sulettu. Eläköön ilo! Lapset vapautetaan ja he hyppelevät voitonhyppyä kuvauslaitoksen ympärillä. Isä ensimäisestä tilauksestaan aivan liikutettuna, pyhkeää majestetillisesti otsaansa; äiti, joka huomaa ajan rientävän, kiiruhtaa ulos hankkimaan ruokaa — sangen hieno pikku-päivällinen tämän ensimäisen päivän kunniaksi uudessa kodissa — ja sitten, sillä järjestys täytyy olla kaikissa; suuren vehriäniskaisen päiväkirjan, johon kauniilla käsialalla kirjoitetaan tämän ensimäisen tilauksen päivä, "eteläisnaisen" nimi sekä saatu tulos: 12 frankkia!
Totuuden kunniaksi täytyy tunnustaa, että — kiitos olkoon piirakalle höysteineen, joka oli koko "muuttajais-puuro", ja kiitos olkoon pienelle poltin-aine-varastolle, sokerille ja kynttilöille — menot olivat täsmälleen yhtä suuret kuin tulotkin. Mutta sehän on kaikessa kokonaisuudessaan vaan pieni asia. Kun tänään ensimäisenä ja vielä pääasialliseksi sateisena päivänä, on saatu 12 frankkia, niin mitä sitten huomenna saadaankaan. Ilta solui tulevaisuuden ohjelmia laadittaissa kuin unelma. Ja te ette voi milloinkaan uskoa, mitkä poutapilviin ulottuvat ilmalinnat voivat mahtua pieneen kolmisuojaiseen asuntoon viisi tikkamittaa ylempänä katua!…
Seuraavana päivänä maanmainio sää, mutta ei yhtään tilaajaa. Ei ainoatakaan kuvauttajaa koko pitkänä päivänä. Mutta mitäs sekään juuri merkitsee! Se kuuluu asiaan. Sitä paitsi on piirakasta vielä vähän jälellä ja lasten ei tarvitse mennä levolle tyhjin vatsoin.
Sen jälkeisenäkään päivänä ei ketään. Vartioiminen parvekkeella kestää taukoamatta, mutta turhaan. "Nainen etelästä" noutaa tusinansa — ja siinä kaikki.
Sinä iltana täytyi luopua yhdestä patjasta voidaksensa hankkia leipää… Näin kului kaksi päivää. Nyt on hätä korkeimmallaan. Kova-onninen valokuvaaja on myynyt samettinutinsa ja takkinsa; hänellä ei ole muuta keinoa, kuin myydä kuvauslaitoksensa ja hankkia jossakin puotipalvelian paikan. Äiti on lohduton. Lapset ovat alakuloisia eivätkä enää voi mennä edes parvekkeelle "vakoilemaan".
Mutta sitten eräänä lauvantaina, jolloin vähimmin odotetaan, nelistetään kelloa. Sieltä tulee hääväkeä, koko hääväki on astunut viisi tikkamittaa ylös tilaamaan valokuvia. Sulhanen, morsian, tellatytöt, tellapojat, kaikki kelpo-väkeä, joilla nyt ensimäisen kerran elämässään on valkoiset sormikkaat käsissään, ja jotka nyt tahtovat ikuisuttaa tämän hetken.
Sinä päivänä on saatu 36 frankkia. Seuraavana päivänä toistavertaa enempi… Voitto on saatu! Valokuvaaja on tullut tunnetuksi… Ja siten on yksi pienen parisilais-maailman tuhansista pikku-näytelmistä loppunut.